Part 15

— Valoa! — käski ruhtinas. Harasimowicz niisti karstan kynttiläin sydämistä, poistui, mutta palasi tuossa tuokiossa tuoden kynttelikön.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän, — on jo aika käydä levolle... Kukot ovat kiekuneet jo toistamiseen.

— Ei haluta! — vastasi ruhtinas. — Nukahdin vähäisen ja painajainen alkoi minua kiusata. Mitä uutta?

— Muuan aatelismies on tuonut kirjeen, mutta minä en rohjennut astua sisään kutsumatta.

— Anna se nopeasti tänne!

Harasimowicz ojensi sinetöidyn kirjeen, jonka ruhtinas avasi ja luki. Se kuului:

»Jumala varjelkoon teidän ylhäisyyttänne teoista, jotka voivat tuottaa suvullemme häpeätä ja turmiota! Pelkkä ajatuskin siihen suuntaan voi antaa, ei kruunua, vaan jouhipaidan. Sukumme suuruus on lähellä sydäntäni, kuten näkyy siitäkin, että olen Wienissä koettanut hankkia meille äänioikeuden keisarillisilla valtiopäivillä. Mutta isänmaatani yhtä vähän kuin kuningastani en petä minkään maallisen palkinnon tai mahtavuuden tähden, jottei minun moisen teon jälkeen tarvitsisi kantaa häpeätä elämässä ja kirousta kuolemassa. Ajatelkaa esi-isiemme ansioita ja tahratonta mainetta ja rukoilkaa armoa Jumalalta, niin kauan kuin vielä on mahdollista! Vihollinen piirittää minua Nieswiezissä, enkä tiedä, tuleeko tämä kirje perille, mutta vaikka joka hetki uhkaa minua häviöllä, niin en pyydä Jumalaa pelastamaan minua piirityksestä, vaan teitä moisista aikeista. Vaikkakin onnettomuus jo osaksi on tapahtunut, on vielä mahdollista peräytyä ja pikaisella parannuksella sovittaa synti. Älkää toivoko minulta apua, sillä sanon jo etukäteen, että huolimatta sukulaisuudestamme minä liityn sotavoimineni valtiovarainhoitajaan ja Vitebskin vojevodaan ja sata kertaa mieluummin käännän aseeni teidän ylhäisyyttänne vastaan kuin vapaaehtoisesti sekaannun moiseen häpeälliseen petokseen. Jumalan haltuun!

Michal Kazimierz Radziwill, Nieswieźin ja Olykan ruhtinas, Liettuan suuriruhtinaan pöydänkattaja.»

Kun hetmani oli lukenut kirjeen, antoi hän sen painua polvelleen ja alkoi huojuttaa päätään huulilla sairaalloinen hymy.

»Hänkin hylkää minut, sukulainen kieltää minut siitä syystä, että aioin antaa suvullemme ennenkuulumattoman loisteen!... Haa! Vaikeata! Jäljellä on vielä Boguslaw-serkkuni, joka ei minua jätä... Meidän puolellamme ovat suuriruhtinas ja Kaarle Kustaa, ja se, ken ei halua kylvää, se ei tule myöskään niittämään...»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

— Haluaako teidän ylhäisyytenne antaa vastauksen? — kysyi Harasimowicz.

— Vastausta ei tule.

— Saanko mennä ja lähettää kamaripalvelijat?

— Odotahan... Ovatko kaikki vartijat paikoillaan?

— Ovat.

— Onko lippukunnille lähetetty käskyt?

— On.

— Mitä Kmicic tekee?

— On reuhtonut kuin hullu ja huutanut kuolemaa avukseen. Aikoi paeta Billewiczien jälkeen, mutta vartijat saivat kiinni. Tarttui miekkaan, mutta hänet sidottiin köysiin. Nyt hän makaa rauhallisena.

— Onko miekankantaja Billewicz lähtenyt?

— Ei ollut käskyä pidättää.

— Unohdin! — vastasi ruhtinas. — Avaa ikkuna, täällä on niin tukahduttava, ja hengenahdistus vaivaa minua. Sano Charlampille, että lähteköön heti Upitaan ja tuokoon tänne siellä olevan lippukunnan. Anna hänelle rahaa ja käske maksamaan sotilaille ensimmäisen neljänneksen palkka ja antamaan heidän huvitella... Sano myöskin, että hän saa Dydkiemen maatilan, jonka otan pois Wolodyjowskilta. Taas tuo hengenahdistus... Odota!

— Mitä suvaitsette, teidän ylhäisyytenne?

— Mitä Kmicic tekee?

‒ Kuten jo sanoin teidän ylhäisyydellenne, makaa rauhallisesti.

‒ Se on totta! Lähetä hänet tänne. Tahdon puhua hänen kanssaan. Mutta anna ottaa häneltä köydet pois.

— Teidän ylhäisyytenne, hän on hurjapäinen...

— Ole huoletta! Mene!

Harasimowicz meni. Ruhtinas otti venetsialaisesta lippaasta pistolin ja pani sen pöydälle kätensä ylettyville.

Neljännestunnin kuluttua tuli Kmicic neljän skottilaisen saattamana. Ruhtinas käski sotilaita poistumaan. He jäivät kahden.

Nuoren miehen kasvot olivat kalpeat kuin niissä ei olisi ollut ainoatakaan veripisaraa. Hänen silmänsä vain loistivat kuumeisesti, mutta muuten hän oli perin rauhallinen ja, kuten näytti, vaipunut äärettömään epätoivoon.

Molemmat olivat vaiti jonkin aikaa. Ruhtinas rupesi ensinnä puhumaan:

— Sinä olet vannonut ristiinnaulitun kautta, ettet minua jätä!

— Tulen olemaan kirottu, jollen valaani pidä; tulen olemaan kirottu, jos sen pidän! — sanoi Kmicic. — Minusta on kummassakin tapauksessa kaikki yhdentekevää!

— Joskin minä johtaisin sinut pahaan, et sinä joudu siitä vastaamaan.

— Kuukausi sitten laki ja tuomiot minua uhkasivat murhien tähden... Nyt minusta tuntuu, että olin silloin viaton kuin lapsi.

‒ Ennenkuin lähdet tästä huoneesta, olet tunteva itsesi vapaaksi kaikista synneistäsi, — vakuutti ruhtinas.

Samassa hän muutti äänensä sävyn ja kysyi hyväntahtoisesti:

— Mitä sinun mielestäsi minun olisi pitänyt tehdä kahdelle sata kertaa minua voimakkaammalle viholliselle, joita vastaan en olisi voinut puolustaa maata?

— Kaatua! — vastasi Kmicic karkeasti.

— Minä kadehdin teitä, sotureita, jotka noin helposti voitte viskata painavan taakan hartioiltanne. Kaatua! Ken on katsonut kuolemaa silmiin eikä pelkää sitä, sille mikään maailmassa ei ole sen helpompaa. Te ette välitä siitä, ette tule ajatelleeksi sitä, että jos minä nyt olisin aloittanut hurjan sodan ja kaatunut tekemättä sopimusta, niin kiveä ei olisi jäänyt kiven päälle koko maassa. Jumalan kiitos, ettei niin käynyt, sillä silloin minun sieluni ei olisi taivaassakaan saanut rauhaa. Oi, kolminkertaisesti onnellisia te, jotka voitte kaatua!... Luuletko sinä, ettei elämän taakka jo rasita minua, etten kaipaa jo ikuista unta ja lepoa? Mutta katkera kalkki on tyhjennettävä pohjaan saakka. Minun täytyy pelastaa tämä onneton maa ja sentähden ottaa, kantaakseni uusi taakka. Soimatkoot kadehtijani minua ylpeäksi, sanokoot, että minä petän isänmaani ylentääkseni itseäni. Jumala näkee, Jumala tuomitkoon, jos tavoitan ylentymistä, ja enkö kieltäytyisi siitä, jos se olisi mahdollista... Näyttäkää te, jotka tuomitsette minua, tie pelastukseen. Näyttäkää te, jotka minua petturiksi sanotte, tämä tie, niin minä heti revin rikki tämän asiakirjan ja herätän kaikki lippukunnat marssiakseni vihollista vastaan.

Kmicic oli vaiti.

— No, miksi vaikenet? — huusi Radziwill. — Minä panen sinut suurhetmanin ja Vilnon vojevodan paikalle, äläkä sitten kaadu, sillä siitä ei ole kysymys, vaan pelasta maa. Valloita takaisin viholliselta menetetyt vojevodakunnat, kosta Vilnon tuho, puolusta Samogitiaa ruotsalaisia vastaan tai, mieluimmin, puolusta koko valtakuntaa ja aja kaikki viholliset maasta!... Hyökkää yksin tuhansia vastaan, mutta älä kaadu!... Älä kaadu, sillä se ei ole luvallista, vaan pelasta maa!...?

— En ole hetmani enkä Vilnon vojevoda, — vastasi Kmicic, — ja mikä ei minulle kuulu, siitä en välitä... Mutta jos on yksin hyökättävä tuhatta vastaan, niin hyökkään!

— Kuulehan, soturi: jollei sinun asiasi ole pelastaa maata, niin jätä se minun tehtäväkseni ja luota minuun!

— En voi! — sanoi Kmicic purren hammasta. Radziwill ravisti päätään ja jatkoi:

— Muihin en ollut luottanut, odotin mitä tapahtuikin, mutta sinuun nähden petyin. Älä keskeytä, vaan kuuntele... Olen nostanut sinut jaloillesi, vapauttanut sinut rangaistuksista, kiintynyt sinuun kuin isä poikaansa. Ja minkätähden? Koska pidin sinua rohkeana soturina ja valmiina suuriin töihin. Tarvitsin juuri sellaisia miehiä, en sitä salaa. Ympärilläni ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi uskaltanut katsoa päin aurinkoa silmäänsä räpäyttämättä. He olivat kaikki vähäpätöisiä ja heikkohenkisiä. Sellaisia ei pidä milloinkaan johtaa millekään muulle tielle kuin mitä he tai heidän isänsä ovat astuneet, sillä muuten he huutaisivat, että heidät johdetaan perikatoon. Mutta mihin, jollei juuri perikatoon, kaikki nuo vanhat tiet ovat johtaneet? Miten on käynyt sen valtakunnan, joka kerran koko maailman peloitti?

Ruhtinas painoi käsillä päätään ja hoki:

— Jumalani! Jumalani! Jumalani!

Hetken kuluttua hän jatkoi taas:

— Jumalan vihan hetket ovat koittaneet, sellaisten onnettomuuksien ja rappiotilan aika on tullut, ettemme tavallisin keinoin voi voittaa tautia itsessämme, ja kun minä tahdon käyttää uusia, jotka voivat parantaa, niin silloin minut jättävät nekin, joitten valmiuteen olen luottanut, jotka ovat olleet velvollisia luottamaan minuun, jotka ovat ristiinnaulitun kautta vannoneet uskollisuutta... Kristuksen veren ja haavojen kautta! Luuletko sinä ehkä, että olen ikuisiksi ajoiksi asettunut Kaarle Kustaan suojeluksen alaiseksi, että todenteolla ajattelen yhdistää tämän maan Ruotsiin, että tämä sopimus, josta minua on petturiksi syytetty, tulisi kestämään vuotta kauempaa?... Miksi katsot minuun noin hämmästyneenä?... Saat nähdä, että hämmästyt vielä enemmän, kun kuulet kaikki... sillä täällä tulee tapahtumaan jotakin, jota kukaan ei aavista, jota tavallinen ihmisjärki ei käsitä. Mutta minä sanon sinulle, älä vapise, sillä siinä on maan pelastus. Älä peräydy, sillä jollen saa apua keneltäkään, niin minä ehkä menehdyn, mutta minun kanssani menehtyvät valtakunta ja te kaikki — iäksi! Minä yksin voin pelastaa isänmaan, mutta sitä varten minun täytyy ensin poistaa kaikki esteet tieltäni. Surma sille, joka minua tulee vastustamaan, sillä Jumala itse tulee rankaisemaan häntä minun käteni kautta, olkoonpa se sitten Vitebskin vojevoda, valtiovarainhoitaja Gosiewski, armeija tai uppiniskainen aatelisto. Tahdon pelastaa isänmaan, ja kaikki tiet, kaikki keinot ovat siihen tarkoitukseen käytettäviä... Vaaran hetkinä Roomassa nimitettiin diktaattoreja... Sellaisen vallan, ei! — vielä suuremman vallan minä tarvitsen nyt. Kunnianhimo ei minua siihen kiihoita, — kuka tuntee olevansa kykenevä siihen, hän ottakoon sen minun sijastani! Mutta kosk'ei ketään ole, otan minä sen, jolleivät nämä muurit raukea ylitseni!...

Sen sanottuaan ruhtinas ojensi molemmat kätensä ylös, ikäänkuin hän todellakin olisi tahtonut torjua raukeavia muureja, ja hänessä oli jotakin niin jättiläismäistä, että Kmicic peräytyi hämmästyneenä Vihdoin hän kysyi aivan toisenlaisella äänellä:

— Mitä teidän ylhäisyytenne oikeastaan haluaa?... Mikä on päämääränne?...

— Kruunu! — huudahti Radziwill.

— Hyvä Jumala!...

Seurasi syvä hiljaisuus. Huuhkaja vain linnan tornissa huusi vihlovasti.

— Onpa aika, että kerron sinulle kaikki... — sanoi ruhtinas. Valtakunta joutuu perikatoon... sitä ei voi välttää. Meidän tulee ensisijassa pelastaa haaksirikosta tämä osa valtakuntaa, joka on meidän varsinainen synnyinmaamme... ja sitten, sitten on kaiken noustava tuhkasta kuin feniks-lintu... Minä sen teen, ja kruunun, jota tavoitan, painan minä päähäni kuin raskaan taakan. Vanhan haudasta on uusi nouseva... Olen jättänyt tämän maan ruotsalaisille, voittaakseni heidän avullaan toisen vihollisen, karkoittaakseni hänet pois synnyinmaamme rajojen sisältä ja sanellakseni hänelle omassa pääkaupungissaan rauhanehdot. Kuunteletko sinä? Mutta tuossa kallioisessa, nälkäisessä Ruotsissa ei ole kylliksi väkeä eikä voimaa valloittamaan koko Puolan valtakuntaa. He voivat kerran, toisen voittaa meidän sotajoukkomme, mutta orjuuttaa he eivät meitä voi. Jos jokaisen kymmenen kansalaisen osalle tulisi yksi ruotsalainen vartija, niin tulee heillä kuitenkin olemaan vartijain puute. Kaarle Kustaa tietää sen varsin hyvin eikä tahdo eikä voi valloittaa koko valtakuntaa. Hän ottaa Preussin ja enintään osan Suur-Puolaa, ja sillä hyvä. Mutta voidakseen rauhassa hallita uusia valtauksiaan hänen on särettävä liittomme puolalaisen Kruununmaan kanssa. Jos minä kieltäydyn siitä kruunusta, jonka Jumala ja onni laskevat päähäni, niin ruotsalaiset antavat sen sille, joka tällä hetkellä on todellisuudessa maan valtias... [Tarkoitetaan Venäjän tsaaria, mutta sensuuriolosuhteitten tähden tekijä ei ole voinut sitä suoraan sanoa. Yleensä puolalaisessa alkutekstissä »venäläisten» nimittäminen vältetään käyttämällä heistä muita nimityksiä, kuten »hyperboreit», »septentrionit» y.m.] Mutta Kaarle Kustaa ei sitä mielellään tekisi, koska se liian suuressa määrässä lisäisi naapurin mahtavuutta ja tekisi hänestä uhkaavan vastustajan. Jollen minä ota Liettuan kruunua vastaan, niin tulee siten tapahtumaan. Onko minulla siis oikeutta kieltäytyä? Voinko sallia sen tapahtuvan, mikä veisi meidät perikatoon? Kymmenennen, sadannen kerran kysyn: onko toista tietä pelastukseen? Ei! Tapahtukoon Jumalan tahto! Otan sen taakan hartioilleni. Ruotsalaiset ovat puolellani, vaaliruhtinas ja sukulaiseni lupaavat apuaan. Vapautan maan sodasta! Voitoilla ja rajojen laajentamisella alkaa sukuni hallitusvalta. Rauha ja ahkeruus tulevat kukoistamaan, eikä tuli tule enää hävittämään kaupunkeja eikä kyliä. Niin tulee tapahtumaan ja niin täytyy tapahtua... sillä tunnen itsessäni voimaa ja väkevyyttä. Minä tahdon maan parasta, ja sentähden minun päämääräni onkin korkealla... Ja tässä taivaallisessa valossa ja noitten tähtien tuikkiessa vannon — jos vain saan terveenä pysyä — että minä olen rakentava tämän romahtaneen rakennuksen uudelleen ja lujemmaksi kuin mitä se tähän saakka on ollut.

Ruhtinaan silmät säihkyivät, ja koko hänen olemuksensa säteili niin omituisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — huusi Kmicic. — Minun järkeni ei voi käsittää tätä, päätäni pakottaa, silmäni kaihtavat katsoa eteensä!

— Sitten, — jatkoi Radziwill seuraten omaa ajatustaan, — sitten... Ruotsalaiset eivät riistä Jan Kasimirilta kruunua, vaan jättävät hänelle Masovian ja Vähän-Puolan. Jumala ei ole suonut hänelle jälkeläistä. Sitten tulevat uudet vaalit... Kenen he valitsevat, jos tahtovat säilyttää liiton Liettuan kanssa? Milloinka Puola kohosi mahtavuuteen ja kukisti ristiritarien vallan? Silloin, kun sen valtaistuimella istui Wladyslaw Jagiello. Niin nytkin... Puolalaiset eivät voi valita valtaistuimelle ketään muuta kuin sen, joka hallitsee täällä Liettuassa, eivät voi eivätkä valitse, sillä saksalaiset ja turkkilaiset sulkisivat heidät tukahduksiin, kun kasakat jo muutenkin käyvät rintaan kiinni. He eivät voi! Sokea on se, joka ei sitä näe, ja typerä se, joka ei ymmärrä! Ja silloin yhdistyvät molemmat maat taas muodostaakseen yhtenäisen valtakunnan minun sukuni johdolla! Silloin saamme nähdä, voivatko nuo skandinavialaiset pikkukuninkaat pitää hallussaan preussilaisia ja suurpuolalaisia alueita. Silloin sanon heille: quos ego! [latinalainen uhkaus: »Kyllä minä teille!...»], ja minä poljen heidät jalallani kuoliaiksi ja luon sellaisen valtakunnan, jonka vertaista mahtavuudessa ei vielä ole nähty. Ehkä me viemme ristin ja tulen Konstantinopoliin saakka ja lyömme kaikki vihollisemme, samalla kuin maan rajojen sisäpuolella vallitsee rauha. Suuri Jumala, joka tähtien kulkua johdat, salli minun pelastaa tämä onneton maa Sinun ja koko kristikunnan kunniaksi, anna minulle miehiä, jotka ymmärtävät minun tarkoitukseni ja tahtovat auttaa minua!... Tässä seison...

Ruhtinas pani kätensä ristiin ja kohotti katseensa korkeutta kohti:

— Sinä näet minut! Sinä tuomitset minut!...

— Ruhtinas!... Ruhtinas!... — huusi Kmicic.

— Mene! Hylkää minut! Viskaa buzdyganisi minun jalkoihini! Riko valasi! Sano minua petturiksi!... Älköön siitä orjantappurakruunusta, joka minun päähäni lasketaan, puuttuko ainoatakaan oasta! Tuhoa maa, suista se perikatoon, vedä takaisin käsi, joka voisi pelastaa sen, ja astu Jumalan tuomioistuimen eteen... Siellä meidät tuomittakoon...

Kmicic lankesi polvilleen ruhtinas Radziwillin eteen.

— Teidän ylhäisyytenne! Minä seuraan teitä vaikka kuolemaan! Isänmaan isä! Pelastaja!

Radziwill laski molemmat kätensä hänen päänsä päälle, ja taas seurasi hetken hiljaisuus. Huuhkaja vain yhä huhusi ylhäällä tornissa.

— Kaikki saat, mitä olet toivonut, — sanoi ruhtinas juhlallisesti. — Sinulta ei mitään tulla kieltämään, ja sinun osaksesi on tuleva enemmän kuin isäsi ja äitisi olisivat suoneet... Nouse, tuleva suurhetmani ja Vilnon vojevoda!...

Taivaalla alkoi kajastaa.

TOINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Herra Zagloban päässä oli kihissyt kovasti, kun hän kolme kertaa oli viskannut kauhealle hetmanille päin naamaa sanan »petturi». Sitten, kun viini oli haihtunut hänen päästään ja hän huomannut olevansa yhdessä molempien Skrzetuskien ja Michal Wolodyjowskin kanssa Kiejdanyn linnan kellarissa, sitten vasta hän käsitti, minkälaisen vaaran alaiseksi oli joutunut, ja alkoi käydä levottomaksi.

— Mitähän tästä on tuleva? — kysyi hän katsoen alakuloisesti pieneen ritariin, johon hän tavallisesti raskaina hetkinä pani kaiken toivonsa.

— Piru sen tiesi! Minusta on kaikki yhdentekevää! — vastasi Wolodyjowski.

— Elämme sellaista häpeän aikaa, jollaista ei Puola eikä maailmakaan ole vielä nähnyt! — sanoi Jan Skrzetuski.

— Hyvä, jos saamme elää, — virkkoi siihen Zagloba, — silloin voisimme hyvällä esimerkillä herättää muissa hyveitä. Mutta saammeko elää? Siitä nyt kysymys onkin!...

— Kauheata, uskomatonta! — huudahti Stanislaw Skrzetuski. — Missä on moista tapahtunut? Auttakaa minua, hyvät ystävät, sillä tunnen järkeni pimenevän!... Kaksi sotaa, kolmas kasakkain... ja kaiken lisäksi pettureita niin rutosti: Radziejowski, Opalinski, Grudzinski, Radziwill! Maailman loppu lähestyy, tuomiopäivä on tulossa! Parempi olisi että maa vaipuisi jalkaimme alla. Totta totisesti, hulluksi tulen!

Ja päätään pidellen hän alkoi harpata pitkin kellaria kuin villipeto häkissä.

— Pitäisiköhän rukoilla, vai mitä? — vaikeroi hän. — Jumala, ole meille armollinen!

— Rauhoittukaa, hyvä mies! — sanoi Zagloba. — Nyt ei sovi ruveta epätoivoiseksi!

Stanislaw Skrzetuski puri yht'äkkiä hammastaan ja vimmastui.

— Jumaliste! — tiuskaisi hän Zagloballe. — Sinähän juuri keksit lähteä tämän petturin luo! Piru teidät molemmat periköön!

— Pysy järjissäsi, Stanislaw! — sanoi Jan ankarasti. — Kukaan ei voinut aavistaa, että näin tuli käymään... Kärsi, niinkuin muutkin saavat kärsiä, ja tiedä, että täällä on meidän paikkamme, juuri täällä... Jumala, armahda isänmaatamme, äläkä sääli meitä!

Stanislaw ei virkkanut sanaakaan, väänteli vain käsiään, niin että jäsenet rusahtelivat.

He vaikenivat. Herra Wolodyjowski vain vihelteli hampaittensa läpi näyttäen olevan välinpitämätön kaikesta, vaikka hän itse asiassa kärsi kahta kauheammin, ensinnäkin isänmaan häpeästä ja toiseksi siitä, että hänen oli täytynyt rikkoa sitä kuuliaisuutta vastaan, jota soturin, ainakin sellaisen kuin hän, on joka tapauksessa osoitettava päällikölleen. Tuhat kertaa mieluummin hän sanoi kuolevansa.

— Älä viheltele, hyvä Michal, — sanoi Zagloba hänelle.

— Minusta yhtä kaikki!

— Eipä niinkään! Yksikään teistä ei ajattele, onko tässä pelastuksen keinoa. Ja siihen juuri on nyt kaikki voimat kohdistettava! Eikö olisi vahinko meidän nääntyä täällä kellarissa, kun jokainen käsi on isänmaalle tarpeen? Kun jokaisen kelpo miehen täytyy kaataa kymmenen petturia?!

— Se on totta! — huudahti Jan Skrzetuski.

— Sinä yksin et näy surusta hölmistyneen. Mitä luulet sen roiston meille tekevän? Ei suinkaan se meitä mestanne?

Wolodyjowski remahti epätoivoiseen nauruun.

— Miksi? Se olisi hauska tietää!... Eikö hänellä ole nyt oikeus toisessa ja miekka toisessa kädessä? Ettekö tunne vielä Radziwillia?

— Mitä sanot? Mikä oikeus?

— Minun suhteeni hetmanin oikeus ja... teidän suhteenne valta!

— Josta hänen täytyy vastata...

— Kenelle? Ruotsin kuninkaalleko?

— Kylläpä sinä minua kauniisti lohdutat, en voi muuta sanoa!

— En ole aikonutkaan lohduttaa...

He vaikenivat taas. Kellarin oven takaa kuului skottilaisten vartijain tasaisia askelia.

— Eipä tässä näy auttavan muu kuin viekkaus, — arveli Zagloba.

Kukaan ei virkkanut siihen mitään. Jonkin ajan kuluttua hän jatkoi:

— En usko, että hän tuomitsee meidät kuolemaan, sillä jos jokaisesta kiivaudessa ja humalassa sanotusta sanasta lyötäisiin pää poikki, niin yhdelläkään aatelisella koko valtakunnassa ei olisi päätä. Ruhtinas on vanginnut meidät, mutta se tapahtui kiivaudessa, ja minä uskon, että hän malttaa mielensä. Me olemme täällä vieraita emmekä mitenkään ole hänen oikeusistuimensa alaisia. Hänen täytyy ottaa huomioon yleinen mielipide, eikä hän voi aloittaa väkivallalla, mikä vieroittaisi aateliset hänestä. Hänellä on oikeus upseereihinsa, sitä ei käy kieltäminen, mutta kyllä hänen joukkonsa muistaa omat päällikkönsä... Missä on lippukuntasi, Michal?

— Upitassa!

— Sano, oletko varma siitä, että miehesi ovat sinun puolellasi?

— Mistä minä sen tietäisin? He kyllä pitävät minusta, mutta tietävät myöskin, että hetmani on minun päämieheni.

Zagloba mietti kotvan.

— Anna minulle määräys saada komentaa lippukuntaasi, siltä varalta, että pääsisin tästä sen luo.

— Taidatpa jo kuvitella olevasi vapaa!

— Eipä ole haitaksi. On sitä pahemmissakin paikoissa oltu ja ehjin nahoin läpäisty. Anna pois määräys minulle ja molemmille Skrzetuskeille. Ken ensimmäisenä livistää, ajakoon suin päin lippukuntasi luo ja tuokoon sen heti muitten avuksi.

— Hourailua! Sopimatonta puhetta tällaisessa paikassa! Kuka täältä livistäisi! Ja mille minä kirjoittaisin määräyksen? Onko paperia, mustetta, kynää? Pyörällä on pääsi.

— Mikä vahinko! — huudahti Zagloba. — Anna edes sormuksesi!

— Tuossa on. Nyt kai saan olla rauhassa! — sanoi Michal.

Herra Zagloba otti sormuksen, pani sen pikkusormeensa ja alkoi ajatuksissaan astella edestakaisin.

Sillävälin oli savuava rasvalamppu palanut kuiviin ja jätti heidät nyt pilkkoisen pimeään. Korkealla olevan ikkunaristikon läpi näkyi vain pari tuikkivaa tähteä selkeällä taivaalla. Zagloba katseli hellittämättä ristikkoon.

— Jos Podbipienta vainaja eläisi ja olisi kanssamme, — turisi ukko, — niin kyllä se poika tempaisisi tuon ristikon sijoiltaan, ja tuossa tuokiossa olisimme kaukana Kiejdanysta.

— Entä jos nostaisit minut ikkunaan? — kysäisi samassa Jan Skrzetuski.

Zagloba ja Stanislaw nojasivat seinää vastaan, ja hetken kuluttua seisoi Jan heidän olkapäillään.

— Liikkuu! Hyväinen aika, liikkuu! — huudahti Zagloba.

— Mitä nyt? Enhän minä ole vielä edes koskettanutkaan, — vastasi Jan.

— Kiivetkää molemmat veljekset ylös, kyllähän minä tässä yksinkin pitelen... Olen usein valittanut Michalin pienuutta, mutta nyt valitan sitä, ettei hän ole vieläkin pikkuisempi, niin pikkuinen, että voisi käärmeenä luikertaa ristikon läpi.

Mutta Jan hyppäsi jo alas ukon hartioilta.

— Tällä puolella on skottilaisia vahdissa, — sanoi hän.

— Kunpa ne muuttuisivat suolapatsaiksi kuin Lootin vaimo! Pimeä on, niin pimeä, ettei omaa nenäänsä näe. Mutta kohta alkaa valjeta Annetaankohan meille mitään suuhunpantavaa? Eiväthän luterilaisetkaan, kuulemma, vankejaan nälällä rääkkää. Ehkä Jumala saa hetmanin järkiinsä. Yöllä sanotaan omantunnon heräävän ja pahojen henkien jättävän uhrinsa. Onkohan tänne kellariin vain yksi ovi? Päivällä katsomme. Pääni on nyt niin paksu, etten keksi yhtäkään keinoa, mutta huomenna antakoon Jumala kipinän... Ja nyt rukoilkaamme ja uskokaamme itsemme Pyhän Neitsyen huomaan tässä kerettiläistyrmässä.

Molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski vaikenivat surun murtamina, mutta ukko Zagloba jupisi vielä jonkin aikaa itsekseen:

— Kyllä se niin on, että huomenna meille sanotaan, kääntykää Radziwillin puolelle, niin saatte kaikki anteeksi. Saammepa nähdä, kuka kenen pettää Näinkö te sullotte aatelisia kellareihin huolimatta iästä ja ansioista? Hyvä! Kyllä hölmö aina alakynteen joutuu ja viisas vie voiton. Minä lupaan mitä haluatte, mutta pidänkö sanani, se on toinen asia Jos te petätte isänmaan, niin se, joka pettää teidät tekee kunnon työn. Se vain on varma, että huonosti valtakunnan käy, jos sen tärkeimmät virkamiehet liittyvät viholliseen... Eipä ole maailmassa vielä mokomaa nähty, ja mielettömäksi voisi tulla syystäkin. Onkohan helvetissä vain riittävästi tuskia moisille pettureille? Mitä vielä puuttui tuolta Radziwillilta? Liianko vähän oli isänmaa hänelle antanut, koska hän petti sen kuin Juudas, ja vielä kaikkein pahimpaan aikaan?... Oikeudenmukainen on vihasi, Jumala, lähetä vain rangaistus mitä pikimmin. Tapahtukoon niin! Amen! Kun minä tästä vain vapaaksi pääsen, niin kyllä hankin sinulle puoluelaisia, herra hetmani! Saatpa maistaa, millaisia hedelmiä petos kantaa...

Näin puheli Zagloba itsekseen. Kului tunti, toinen, vihdoin alkoi sarastaa. Aamun kalpea kajo tunkeutui vähitellen rautaristikon läpi pimeään kellariholviin ja valaisi ritarien synkkiä muotoja. Wolodyjowski ja molemmat Skrzetuskit uinailivat uupuneina. Kun aamu oli valjennut kokonaan, alkoi linnan pihalta kuulua sotilaitten askelia, aseitten räminää ja kavioitten kopinaa. Ritarit hypähtivät jaloilleen.

— Päivä alkaa meille huonoin entein, — sanoi Jan.

— Mutta Jumala suokoon, että se hyvin päättyisi, — vastasi Zagloba. — Tiedättekö, mitä minä yöllä ajattelin? Meidät varmaan vapautetaan, jos suostumme palvelemaan Radziwillia ja auttamaan häntä hänen petollisissa aikeissaan. Meidän tulee nyt suostua siihen, jotta pääsisimme vapaiksi ja voisimme sitten asettua isänmaan puolelle.

— Jumala varjelkoon minua sellaisesta! — huudahti Jan, — sillä vaikka minä sitten heti luopuisinkin petturista, tulisi nimeni leimatuksi ja voisi siirtyä sellaisena perintönä lapsilleni. Minä en sitä tee, ennemmin kuolen!

— Enkä minäkään! — sanoi Stanislaw.

— Mutta minä sanon teille jo etukäteen, että minä teen. Kukaan ei luule, että olen tehnyt sen vapaasta tahdostani, vaan pakosta. Syökööt paholaiset sen lohikäärmeen! Saammehan nähdä, kuka meistä omansa ottaa.

Huudot pihalla yltyivät. Niissä oli vihaa ja kiihtymystä. Sitten kuului komennus, askelten töminää ja raskaitten aseitten jyrinää.

— Mitähän siellä nyt on tekeillä? — kysyi Zagloba. — Ehkä on meille apua tulossa?

— Jotakin tavatonta siellä nyt tapahtuu, — arveli Wolodyjowski. — Nostakaa minut tuonne ikkunaan, niin otan siitä selvän pikemmin kuin kukaan...

Jan Skrzetuski nosti hänet kainaloista ylös kuin lapsen. Michal tarttui ristikkoon ja alkoi tarkastaa, mitä pihalla tapahtui.

— Kas vain, kas vain! — huudahti hän kohta vilkkaasti. — Näen siellä unkarilaisen jalkaväenrykmentin, jota Oskierka johti. Hänestä pidettiin kovasti, ja hänet on myöskin vangittu... Varmasti on siellä nyt hänestä kysymys. luutnantti Stachowicz on heidän kanssaan; hänhän on Oskierkan ystävä.

Samassa huudot kasvoivat taas.

— Ganchoff ajoi heidän luokseen... Juttelee Stachowiczin kanssa... Huutavat! Nyt Stachowicz ja kaksi upseeria astuvat riveistä. Varmaankin lähtevät lähetystönä hetmanin luo. Hyvä Jumala, kapina näkyy armeijassa kasvavan! Tykit ovat suunnatut unkarilaisia kohti, ja skottilaiset näkyvät olevan valmiina hyökkäämään. Puolalaisista lippukunnista kokoontuu upseereja unkarilaisten luo... Ilman heitä he eivät uskaltaisi, sillä jalkaväessä on kova kuri...

— Se on meidän pelastuksemme! — huudahti Zagloba. — Kuulehan, Michal, onko puolalaisia lippukuntia paljonkin?... Jos ne kerran kapinaan ryhtyvät, niin siitä on leikki kaukana.

— Stankiewiczin husaarirykmentti ja Mirskin panssaroidut ovat kahden päivän matkan päässä Kiejdanysta, — tiesi Wolodyjowski. — Jos ne vain olisivat täällä, niin kyllä niitten everstit jäisivät vangitsematta. Odottakaapas... Charlampin rakuunat, yksi rykmentti; Mieleszko — toinen, mutta ne ovat ruhtinaan puolella... Niewiarowski liittyi myös ruhtinaaseen, mutta hänen rykmenttinsä on kaukana... Kaksi rykmenttiä skottilaisia...

— Siis neljä rykmenttiä ruhtinaan puolella.

— Ja Korfin tykistöä kaksi rykmenttiä.

— Oh, paljonhan niitä on!

— Ja Kmicicin lippukunta, joka on lujasti asestettu... kuusisataa miestä.

— Entä kenen puolella Kmicic on?

— En tiedä.

— Eikö häntä näy? Viskasiko hän eilen komentosauvansa maahan?

— Emme tiedä.

— Kutka siis ovat ruhtinasta vastaan? Mitkä lippukunnat?

— Ensinnä nähtävästi unkarilaiset. Parisataa miestä. Sitten vapaat miehet Mirskin ja Stankiewiczin rykmenteistä. Jonkin verran aatelisia... ja mahdollisesti Kmicic.

— Mutta siinä on vähäisen!...

— Unkarilaiset vastaavat kahta rykmenttiä.

He ovat vanhaa ja kokenutta väkeä. Odottakaas...

Tykkejä sytytetään... Jo haisee ruudille.

Skrzetuskit vaikenivat, Zagloba vääntelihe kuin kuumeessa.

— Pettureille selkään! Konnille päin kuonoa! Oh Kmicic, Kmicic! Kaikki riippuu hänestä. Hän on rohkea soturi!

— Kuin itse paholainen... Valmis kaikkeen.

— Kyllä hän on meidän puolellamme, kuinkas muuten.

— Kapina sotaväessä! Sen on hetmani saanut aikaan! — huudahti Wolodyjowski.

— Kuka tässä on noussut kapinaan? Sotaväki vai hetmani, joka on omaa hallitsijaansa vastassa? — kysyi Zagloba.

— Jumala hänet tuomitkoon. Mutta odottakaapas. Siellä on taas liikettä. Osa Charlampin rakuunoita menee unkarilaisten puolelle. Siinä rykmentissä on parasta aatelia. Kuuletteko, kuinka ne huutavat?

— Everstit vapaiksi! Everstit vapaiksi! — huudettiin pihalla hurjasti.

— Michal, huuda heille, että lähettävät noutamaan sinun lippukuntasi ja panssarirykmentin.

— Hiljaa!

Silloin Zagloba alkoi itse huutaa.

— Lähettäkää hakemaan muutkin puolalaiset lippukunnat ja antakaa pettureille niin, että tietävät saaneensa kerrankin!

— Hiljaa!

Yht'äkkiä kuului jostakin linnan takaa lyhyt, rätisevä yhteislaukaus musketeista...

— Jeesus, Maaria! — huusi Wolodyjowski.

— Michal, mitä se oli?

— Ampuivat kaiketi Stachowiczin ja ne kaksi upseeria, jotka äsken lähetystönä menivät ruhtinaan luo! — sanoi Wolodyjowski hätäisesti. — Kyllä se sitä oli.

— Hyvä Jumala, silloin ei voi toivoakaan armahdusta!

Uusi sarja laukauksia tukahdutti keskustelun. Michal Wolodyjowski tarttui suonenvetoisesti ristikkoon ja painoi otsansa siihen kiinni, mutta ei nähnyt mitään, paitsi skottilaisten soturien jalkoja aivan lähellä ikkunaa. Musketit paukkuivat yhä tiukemmin, ja kohta alkoivat tykitkin jyskyä. Kuulia satoi kuin rakeita seinää vastaan. Linna vavahteli perustuksiaan myöten.

— Michal, tule alas, sinun käy siellä huonosti! — huusi Jan.