Part 16

— Eikös mitä! Kuulat sattuvat ikkunan yläpuolelle, ja tykit ampuvat poispäin. En minä täältä tule.

Ja herra Wolodyjowski vetäytyi kokonaan ikkunakomeroon, niin ettei Skrzetuskin tarvinnut enää tukea häntä. Senvuoksi tuli kellariholviin tosin pimeä, mutta sen sijaan toverit saivat mitä tuoreimpia tietoja taistelutanterelta.

— Kas, kas! Unkarilaiset piiloutuivat seinän taakse ja ampuvat sieltä! — huusi Michal. — Pelkäsin heidän joutuvan tuonne nurkkaan, jonne tykit olisivat heidät helposti hävittäneet. Kelpo sotureita, jumaliste! Ilman upseereitakin tietävät tehtävänsä. Savua taas! Ei näy mitään...

Laukaukset alkoivat vaimentua.

— Armollinen Jumala, älä viivyttele rangaistusta! — huokasi Zagloba.

— No, mitä siellä nyt on menossa, Michal! — kysyi Skrzetuski.

— Skottilaiset hyökkäävät.

— Tuli ja leimaus! Ja meidän täytyy istua täällä! — huusi Stanislaw.

— Ahaa, unkarilaiset ottavat heidät miekoin vastaan. Mikä vahinko, ettette voi nähdä noita kunnon poikia!

— Ja keskenään siellä nyt tapellaan, sen sijaan että vihollista vastaan...

— Unkarilaiset vievät voiton! Skottilaiset peräytyvät vasemmalle. Hei, Mieleszkon rakuunat liittyvät unkarilaisiin! Skottilaiset jäävät kahden tulen väliin. Korf ei voi ampua tykeillä, sillä skottilaiset joutuisivat tulen alle... Unkarilaisten joukossa näkyy Ganchoffin rykmentin miehiä... Porttia vastaan hyökkäävät!... Kas noin!... Kuin myrsky! Kaiken murtavat!...

— Kunpa he valloittaisivat koko linnan! — huusi Zagloba.

— Charlamp kaatui!... Ei, nousee, haavoittui... Nyt ovat jo aivan lähellä porttia... No mitä nyt?... Ei suinkaan skottilainen vartioväki vain mene unkarilaisten puolelle? Portit avataan... Pöly tupruaa!... Kmicic! Kmicic! Kmicic hyökkää ratsuväkensä kanssa porttiin!

— Kenen puolella?! Kenen puolella?! — huusi Zagloba.

Wolodyjowski vaikenee. Aseitten kalske ja huudot kaikuvat kahta kauheammin.

— Hävisivät! — huusi Michal vihlovasti.

— Kutka? Kutka?

— Unkarilaiset! Ratsuväki löi heidät... kaataa, surmaa! lippu on Kmicicin kädessä!... Kaikki on lopussa, lopussa!

Wolodyjowski ryömi ikkunasyvennyksestä ja putosi Jan Skrzetuskin syliin.

— Tappakaa minut! — huusi hän. — Tappakaa! Se mies oli minun miekkani alla, ja minä päästin hänet hengissä; toinpa vielä hänelle käskykirjelmänkin! Minun kauttani hän on muodostanut tuon lippukunnan, jolla hän nyt tulee taistelemaan isänmaata vastaan. Ja kyllä hän on tiennyt, millaisia miehiä otti lippukuntaansa: roistoja, varkaita, rosvoja, samanlaisia kehnoja miehiä kuin itsekin on. Jumala, suo sen miehen vielä osua miekkani ulottuville, niin vannon, ettei hän enää käsistäni hengissä pääse!...

Huudot, kavioitten kapse, laukaukset kaikuivat vielä täydellä voimalla, mutta sitten ne alkoivat vähitellen vaimentua, ja pian vallitsi Kiejdanyn linnassa hiljaisuus, jota vain skottilaisten vartijain askelet häiritsivät.

— Hyvä Michal, katsohan vielä, miltä siellä nyt näyttää, — pyysi Zagloba.

— Mitä vielä, — vastasi pienikasvuinen soturi. — Ken on sotilas, se muutenkin tietää, miltä näyttää. Näinhän heidät jo lyötyinä... Kmicic siellä nyt näyttelee voittajaa!

— Syökööt hevoset sen konnan, hirtehisen! Tulkoon hänestä tataarilaisten haareminvahti!

TOINEN LUKU.

Michal Wolodyjowski oli oikeassa: Kmicic näytteli voittajaa. Unkarilaisten ja Mieleszkon ja Charlampin rakuunain ruumiita oli sakeasti Kiejdanyn linnan edustalla. Muutamia kymmeniä vain oli päässyt pakenemaan ja piileskellyt linnan ja kaupungin ympäristössä, jossa ratsuväki oli heitä ajanut takaa ja saanutkin suuren osan kiinni. Muut huokasivat helpotuksesta vasta Pawel Sapiehan, Vitebskin vojevodan leirissä, jonne heidän ensimmäisinä täytyi tuoda kauhea viesti suurhetmanin petoksesta, hänen liittymisestään ruotsalaisten puolelle, everstien vangitsemisesta ja puolalaisten lippukuntien vastarinnasta.

Sillävälin ilmaantui Andrzej Kmicic veren ja pölyn peittämänä ja unkarilaisten lippu kädessä Radziwillin eteen, joka otti hänet vastaan avoimin sylin. Voitto ei suurestikaan riemastuttanut Andrzej-herraa. Hän oli synkkä ja ilkeä ikäänkuin olisi menetellyt vastoin omaatuntoaan.

— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — minä en halua kuulla ylistyksiä, vaan taistelisin sata kertaa mieluummin isänmaan vihollisia kuin noita sotureita vastaan, joista vielä voisi olla hyötyä. Minusta tuntuu, kuin olisin iskenyt verta omasta ruumiistani.

— Kenen syy, jollei kapinoitsijain? — vastasi ruhtinas. — Aikomukseni oli johtaa heidät Vilnoon, ja niin olisin tehnytkin, mutta he nousivat päällikköään vastaan. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Oli näytettävä esimerkkiä.

— Mitä teidän ylhäisyytenne aikoo tehdä vangeille?

— Joka kymmenennelle kuula otsaan. Loput hajoitetaan eri rykmentteihin. Tänään saat ajaa Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien luo viemään heille käskyni olla lähtövalmiina. Määrään sinut näitten molempain samoinkuin Wolodyjowskin lippukunnan päälliköksi. Sijaispäälliköitten on alistuminen ja totteleminen sinua kaikessa. Aioin ensinnä lähettää Charlampin, mutta hänestä ei ole mihinkään... Muutin aikomukseni.

— Entä mitä on tehtävä, jos ne vastustavat? Wolodyjowskin lippukunta on laudalaisia, jotka vihaavat minua julmasti.

— Ilmoita, että Mirski, Stankiewicz ja Wolodyjowski siinä tapauksessa ammutaan heti.

— Suloin he voisivat lähettää asestettuja joukkoja Kiejdanyyn vapauttamaan everstejä. Mirskin väki on pelkkää ylhäisaatelia.

— Ota mukaasi rykmentti skottilaista jalkaväkeä ja rykmentti saksalaisia. Piiritä ne ensin, sitten vasta lue käsky.

— Tapahtukoon tahtonne, teidän ylhäisyytenne. Radziwill nojautui polviaan vasten ja vaipui ajatuksiinsa.

— Mirskin ja Stankiewiczin minä ammuttaisin mielelläni, jolleivät he olisi niin suosittuja lippukunnissaan, vieläpä koko maassa. Pelkään mieltenkuohua ja kapinaa, jota äsken saimme nähdä... Onneksi he saivat sinulta hyvän opetuksen ja miettivät nyt senkin seitsemän kertaa, ennenkuin nousevat meitä vastaan. Nyt on vain toimittava ripeästi, jotteivät kapinalliset pääsisi liittymään Vitebskin vojevodaan.

— Teidän ylhäisyytenne puhui vain Mirskistä ja Stankiewiczistä, mutta ei maininnut mitään Wolodyjowskista ja Oskierkasta.

— Oskierka on myös säästettävä, hän on huomattu mies laajoine sukulaissuhteineen, mutta Wolodyjowski on Vähä-Venäjältä päin, eikä hänellä ole täällä sukulaisia. Hän on urhea soturi, se on totta, ja minä odotin häneltä paljon... mutta, ikävä kyllä, hän petti minut. Jollei paholainen olisi johdattanut noita maankiertäjiä, hänen tovereitaan, tänne, niin hän olisi ehkä toiminut toisin, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtunut on, saa hän nyt kuulan otsaansa samoinkuin molemmat Skrzetuskit ja se kolmas jäärä, joka ensimmäisenä alkoi määkiä: »Petturi, petturi!»

Kmicic hytkähti kuin tulisen raudan polttamana.

— Teidän ylhäisyytenne! Sotamiehet puhuvat, että Wolodyjowski pelasti teidän ylhäisyytenne hengen Gybichowin luona.

— Hän täytti velvollisuutensa, mistä hyvästä minä aioin antaa hänelle Dydkiemien maatilan... Mutta nyt hän on pettänyt minut, ja siksi käsken ampua hänet.

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä, sieraimet pullistuivat.

— Teidän ylhäisyytenne! Se ei voi olla mahdollista!?

— Miks'ei? — kysyi Radziwill kulmakarvat rypyssä.

— Rukoilen teidän ylhäisyyttänne! — sanoi Kmicic hartaasti, — ettei Wolodyjowskin päästä tulisi hiuskarvaakaan putoamaan. Teidän ylhäisyytenne, antakaa hänelle anteeksi... rukoilen!... Wolodyjowski olisi voinut olla antamatta minulle käskykirjelmää teidän ylhäisyydeltänne, mutta hän antoi kuitenkin!... Hän on minut perikadosta pelastanut!... Siitä johtuu, että olen nyt teidän ylhäisyytenne palveluksessa... Eikä hän epäillyt pelastaa minua, vaikka rakasti samaa tyttöä kuin minä... Olen hänelle ikuisesti kiitollinen ja olen vannonut palkitsevani hänelle!... Teidän ylhäisyytenne, älkää rangaisko häntä eikä hänen ystäviään. Älköön hiuskarvakaan pudotko heidän päästään eikä, kautta kunniani, putoakaan, niin kauan kuin minä olen hengissä!... Rukoilen teidän ylhäisyyttänne!

Andrzej-herra rukoili kädet ristissä, mutta hänen sanoissaan tahtomattaankin väreili viha, uhkaus, kiihtymys. Hillitön luonne vei voiton. Ja hän seisoi Radziwillin edessä hehkuvin kasvoin ja säihkyvin silmin. Hetmanin kasvoilla oli myöskin uhkaavan myrskyn pilvi. Hänen rautaiseen tahtoonsa ja mielivaltaansa oli tähän saakka kaiken koko Liettuassa ja Vähä-Venäjällä täytynyt taipua, kukaan ei ollut uskaltanut häntä vastustaa eikä pyytää armoa tuomitulle, mutta nyt Kmicic pyysi — tai oikeammin vaati. Ja asiain tila oli sellainen, että hänen oli melkein mahdoton kieltäytyä.

Despootti tunsi jo nyt petostyönsä alussa, että hänen täytyi itse ehkä useinkin myöntyä ihmisten ja olosuhteitten despotismiin, että hän on riippuvainen puoluelaisista, eikä suinkaan vähimmin Kmicicistä, ja että tuo samainen Kmicic, josta hän oli aikonut tehdä uskollisen koiran, onkin kesytetty susi, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa vihastua ja purra isäntäänsä.

Kaikki tämä kuohutti kovasti Radziwillin ylpeätä verta. Hän päätti asettua vastaan, mihin kauhea kostonhalukin tuntui häntä kiihoittavan.

— Wolodyjowski ja ne kolme muuta saavat maksaa hengellään! — sanoi hän koroittaen ääntään.

— Jollen minä olisi unkarilaisia lyönyt, niin he eivät maksaisi! — huusi Kmicic.

— Mitä? Nuhteletko sinä minua ansioillasi? — kysyi hetmani vihaisesti.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi Andrzej katkonaisella äänellä, — minä en nuhtele... minä pyydän, rukoilen... Mutta niin ei tule tapahtumaan! Ne miehet ovat kuuluisat kautta koko Puolan... Ei voi!... Ei voi!... Minä en ole mikään Juudas Wolodyjowskille! Minä menen vaikka tuleen teidän ylhäisyytenne tähden, mutta älkää kieltäkö minulta tätä hyväntahtoisuutta.

— Entä jos kiellän?

— Käskekää silloin ampua minutkin!... En tahtoisi elää! Surmatkoon minut salama!... Raahatkoot paholaiset minut elävänä helvettiin!

— Muista, onneton, kenen kanssa puhut.

— Teidän ylhäisyytenne, älkää syöskö minua epätoivoon!

— Pyynnölle voisin kallistaa korvani, uhkaukseen en kiinnitä huomiota.

— Minä pyydän... rukoilen!... Andrzej polvistui.

— Sallikaa minun palvella teidän ylhäisyyttänne vilpittömästi, muuten menetän järkeni!

Radziwill vaikeni. Kmicic oli polvillaan hänen edessään, ja hänen kasvonsa milloin kalpenivat, milloin punastuivat. Saattoi havaita, että vielä hetkinen, ja hän vimmastuu kauheasti.

— Nouse! — virkkoi Radziwill. Andrzej nousi.

— Sinä osaat pitää ystäviesi puolta, — sanoi ruhtinas, — ja osaat siis puolustaa minuakin. Mutta Jumala on luonut sinut tulenarasta aineesta, pidä siis varasi, ettet pala kokonaan poroksi. En voi sinulta mitään kieltää. Kuulehan siis: Stankiewiczin, Mirskin ja Oskierkan lähetän ruotsalaisten luo Birźeen, ja menkööt molemmat Skrzetuskit ja Wolodyjowski heidän mukanaan. Siellä he saavat päänsä pitää, ja jos sodan ajan istuvat rauhassa, niin kaikki käy hyvin.

— Kiitän teidän ylhäisyyttänne, rakasta isääni! — huudahti Andrzej.

— Odotapas... — sanoi ruhtinas. — Minä olen nyt kunnioittanut sinun päätöstäsi, kunnioita sinä nyt vuorostasi minua... Sille vanhalle aatelismiehelle... en muista nyt hänen nimeään... sille suurisuiselle paholaiselle, joka saapui tänne yhdessä Skrzetuskien kanssa, sille minä olen jo hengessäni allekirjoittanut kuolemantuomion. Hän ensimmäisenä solvasi minua petturiksi, syytti minua lahjuksista ja yllytti muita... Tuskinpa sellaista vastarintaa olisi syntynytkään, jollei hän olisi ollut siinä kehnoine kujeineen! (Ruhtinas löi nyrkillä pöytään.) Olisin pikemmin odottanut kuolemaa tai maailmanloppua kuin sitä, että joku uskaltaisi minulle, Radziwillille, päin silmiä huutaa: »Petturi!» Päin silmiä ja vielä ihmisten kuullen! Ei ole sellaista kuolemaa, ei ole sellaisia tuskia, jotka voisivat sovittaa moisen rikoksen. Älä pyydäkään armahtamaan häntä, sillä siitä ei tulisi kuitenkaan mitään.

Mutta Andrzej-herra ei niinkään helposti luopunut aikomastaan. Nyt hän ei kuitenkaan vihoitellut eikä kiihtynyt. Päinvastoin, hän tarttui uudelleen hetmania käteen, suuteli sitä ja alkoi pyytää niin sydämellisesti kuin taisi.

— Millään kahleilla teidän ylhäisyytenne ei olisi itseensä kiinnittänyt minun sydäntäni niin kuin tällä hyvänteolla. Mutta älkää tehkö sitä puolinaisesti, osittain, vaan kokonaan... Teidän ylhäisyytenne! Mitä tuo aatelinen eilen sanoi, sitä kaikki ajattelivat. Niin minä itsekin ajattelin, kunnes teidän ylhäisyytenne avasi silmäni... Polttakoon minut taivaan tuli, jollen samoin ajatellut! Ihminen ei ole syypää siihen, että on typerä. Se aatelismies oli niin humalassa, että huusi mitä sydämellään oli. Hän luuli puolustavansa siten isänmaata, eikä siitä suinkaan voi miestä rangaista. Hän tiesi panevansa henkensä alttiiksi, mutta huusi kuitenkin. Minä en häntä tunne, mutta herra Wolodyjowskille hän on kuin veli tai melkein isä. Syvästi hän ukkoa surisi, mutta sitä minä en tahdo. Sellainen on luontoni: jos ketä rakastan, olen valmis vaikka henkeni antamaan. Jos joku minut säästäisi, mutta tappaisi ystäväni, niin piru hänet periköön moisen armon tähden. Teidän ylhäisyytenne, isäni, hyväntekijäni, lahjoittakaa minulle tuo aatelismies, niin minä lahjoitan teille vereni vaikka jo huomenna, tänään, heti! Radziwill puri viiksiään.

— Jo eilen allekirjoitin hengessäni hänen kuolemantuomionsa.

— Mitä hetmani ja Vilnon vojevoda on allekirjoittanut, sen Liettuan suuriruhtinas ja, Jumala suokoon, tulevaisuudessa Puolan kuningas voi armossaan muuttaa...

Kmicic puhui tosissaan niinkuin tunsi ja ajatteli, mutta, olkoonpa että hän olisi ollut mitä ovelin diplomaatti, hän ei olisi voinut keksiä sen tepsivämpää argumenttia ystäviensä puolustukseksi. Magnaatin ylpeät kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli arvonimen, jota ei vielä omistanut.

— Sinä olet puhunut minut siihen tilaan, — sanoi hän hetken kuluttua, — etten voi kieltää sinulta mitään. Saavat kaikki lähteä Birźeen. Istukoot siellä rikostensa tähden ruotsalaisten luona, ja sitten kuin se tulee, josta puhuit, pyydä heille uutta armahdusta.

— Pyydänpä kuin pyydänkin! Kunpa se tapahtuisi mitä pikimmin! — huudahti Kmicic.

— Mene nyt viemään heille hyviä uutisia.

— Uutinen on hyvä minulle, ei heille... He eivät vastaanota sitä kiitollisina jo siitäkään syystä, etteivät tiedä, mikä heitä on uhannut. Teidän ylhäisyytenne, minä en mene tästä heille ilmoittamaan, koska se voisi näyttää siltä, kuin minä tahtoisin näyttää heille vaikutusvaltaani.

— Menettele mielesi mukaan, kunhan joudut tuomaan Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntia. Sitten sinua odottaa toinen tehtävä, josta varmaan et tule kieltäytymään.

— Mikä se on, teidän ylhäisyytenne?

— Saat lähteä puolestani pyytämään miekankantaja Billewicziä saapumaan sukulaisensa neiti Billewiczin kanssa luokseni Kiejdanyyn ja asettumaan tänne sodan ajaksi. Ymmärrätkö?

Kmicic hämmentyi.

— Hän ei mielellään sitä tee... Eilen hän läksi Kiejdanysta kovin vihaisena.

— Luulenpa hänen jo lauhtuneen. Ota kaiken varalta väkeä mukaasi; jolleivät he näet suostuisi vapaaehtoisesti lähtemään, niin istuta heidät vaunuihin, ympäröi rakuunoilla ja tuo tänne. Pehmeä hän oli aatelismieheksi, pehmeä kuin vaha. Kun minä hänen kanssaan juttelin, niin hän punastui kuin tyttö ja kumarsi maahan saakka. Mutta sitten hänkin säikähti ruotsalaista kuin paholainen kirkasta vettä ja pakeni. Tarvitsen hänet täällä sekä itseäni että sinua varten. Toivon siitä vahasta vielä tekaisevani mieleni mukaisen kynttilän, jonka sitten sytytän kenelle haluan... Mutta jollei se tulisi onnistumaan, niin saan hänestä ainakin panttivangin. Billewiczit merkitsevät Samogitiassa paljon, koska ovat sukua melkein koko aatelille. Jos saan yhden, vieläpä vanhimman, käsiini, niin kyllä muut tuumivat toisenkin kerran, ennenkuin nousevat minua vastaan. Hänen ja sinun neitosi takana on laudalaisia kuin muurahaisia. Vitebskin vojevodan leirissä heidät otettaisiin vastaan avoimin sylin... Tämä on tärkeä seikka, niin tärkeä, että olen ajatellut, eikö olisi juuri Billewiczistä aloitettava.

— Wolodyjowskin lippukunnassa on pelkästään laudalaisia.

— Sinun neitosi holhoojia. Koska niin on, niin ala siitä, että tuot neidin tänne. Mutta kuulehan: minä koetan kääntää herra miekankantajan meidän uskoomme; neitosi kanssa sitävastoin saat sinä menetellä parhaasi mukaan. Kun minä saan miekankantajan puolelleni, niin kyllä hän auttaa sitten käännättämään tyttöä. Jos tyttö suostuu, laitamme teille häät mitä pikimmin, jollei, ota hänet sellaisenaan... Naisten kanssa se on paras tapa. Itkevät, vikisevät, kun alttarille viedään, mutta seuraavana päivänä jo arvelevat, ettei se paholainen olekaan niin hirmuinen kuin kuvataan, ja kolmantena ovat jo iloisia. Kuinka te eilen erositte?

— Huonosti, hyvin huonosti.

— Mitä hän sanoi?

— Petturiksi minua nimitti... Hyvä, etten halvausta saanut.

— Hän on siis tulinen? Kun tulet hänen miehekseen, niin sano hänelle, että rukki sopii naiselle paremmin kuin yleiset asiat, ja pidä ohjakset tiukalla.

— Teidän ylhäisyytenne ei tunne häntä. Tuossa hyvä, tuossa paha, sen mukaan hän tuomitsee, ja hänen järkeään voisi moni mies kadehtia. Ennenkuin ennätät katsoa ympärillesi, iskee hän jo kipeimpään kohtaan.

— Iske sinäkin, iske hänen sydämeensä... Koetapas!

— Jumala suokoon! Kerran olen hänet jo väkivalloinkin ryöstänyt, mutta sitten tein lupauksen, että olkoon se viimeinen kerta... Ja mitä teidän ylhäisyytenne sanoi, että väkisin veisin hänet alttarille, niin se on vastoin sydäntäni, sillä olen luvannut sekä hänelle että itselleni, etten enää käytä väkivaltaa... Kaikki toivo on nyt siinä, saako teidän ylhäisyytenne herra miekankantajan vakuutetuksi, ettemme ole pettureita, vaan isänmaan pelastajia... Kun herra miekankantaja on siitä varma, niin kyllä hän sitten saa tytönkin vakuutetuksi, ja tämä on katsova minua toisilla silmillä. Nyt minä ajan Billewiczien luo ja tuon heidät molemmat tänne, sillä minä pelkään tytön menevän luostariin... Mutta sanon teidän ylhäisyydellenne suoraan, että niin onnellinen kuin olenkin saadessani nähdä tytön, minä kuitenkin mieluummin hyökkäisin Ruotsin koko sotajoukkoa vastaan kuin astun tuon tytön eteen, sillä hän ei tiedä minun puhtaista aikeistani, vaan pitää minua petturina.

— Jos tahdot, lähetän jonkun muun, Charlampin tai Mieleszkon.

— Ei! Parempi on, että menen itse... Sitäpaitsi on Charlamp haavoittunut.

— Sitä parempi... Aioin eilen lähettää Charlampin Wolodyjowskin lippukuntaan ja antaa hänelle sen päällikkyyden jotta hän tarpeen vaatiessa pakottaisi väen kuuliaisuuteen, mutta hän on tomppeli, joka ei näy saavan omaakaan väkeään tottelemaan. Hänestä ei ole mihinkään. Aja ensin Billewiczien luo ja sitten noihin lippukuntiin. Pahimmassa tapauksessa älä säästä verta, sillä meidän täytyy näyttää ruotsalaisille, että olemme voimakkaita emmekä pelkää kapinaa... Everstit minä lähetän heti eskortin mukana matkaan; toivon, että de la Gardie tulee pitämään sitä luottamukseni osoituksena... Mieleszko lähteköön viemään! Raskasta on alku, raskasta! Näen jo, että puoli Liettuaa nousee minua vastaan.

— Se ei tee mitään, teidän ylhäisyytenne! Jolla on puhdas omatunto, se ei pelkää mitään.

— Minä luulin, että ainakin Radziwillit liittyisivät kaikki minuun, mutta katso, mitä pöydänkattaja, ruhtinas Radziwill kirjoittaa minulle Nieswiezistä.

Ja hetmani ojensi Kmicicille ruhtinas Michal Kazimierzin kirjeen.

Kmicic silmäili kirjettä.

— Jollen tietäisi teidän ylhäisyytenne aikomuksia, niin luulisin, että hän on kunnollisin mies maailmassa. Mutta Jumala suokoon hänellekin kaikkea hyvää!... Minä sanon mitä ajattelen.

— No niin, lähdehän jo matkalle! — virkkoi hetmani kärsimättömyyteen vivahtavalla äänellä.

KOLMAS LUKU.

Kmicic ei kuitenkaan lähtenyt sinä päivänä eikä seuraavanakaan, sillä peloittavia viestejä alkoi saapua joka puolelta Kiejdanyyn Illalla tuli pikalähetti tuoden tiedon, että Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnat olivat omin päin lähteneet hetmanin pääkaupunkia vastaan valmiina ase kädessä vaatimaan everstejään vapaiksi, että heidän keskuudessaan mielet olivat kuohuksissa ja että upseerit olivat lähettäneet edustajia kaikkiin Kiejdanyn läheisyydessä ja etäämmälläkin oleviin lippukuntiin ilmoittamaan hetmanin petoksesta ja kehoittamaan kaikkia liittymään yhteen isänmaan puolustukseksi. Saattoi helposti jo edeltäpäin nähdä, että paljon aatelisia tulisi liittymään kapinoitseviin lippukuntiin ja muodostamaan yhdessä näitten kanssa voiman, jota vastaan olisi mahdotonta puolustautua linnoittamattomassa Kiejdanyssa, etenkin kun kaikkiin Radziwillin puolelle jääneihin rykmentteihin ei saattanut täydelleen luottaa.

Huolimatta siitä, että hetmanin kaikki suunnitelmat särkyivät, hän ei menettänyt mielenmalttiaan, vaan päätti uskollisten skottilaisten rykmenttien, ratsumiesten ja tykistön etunenässä hyökätä kapinallisia vastaan ja tukahduttaa tulen jo alkuunsa. Hän tiesi, että sotilaat ilman päälliköitä ovat vain muodoton lauma, joka hajaantuu pelkästään jo julman hetmanin nimen pelosta.

Hän ei tule säästämään verta ja peloittaa teoillaan koko sotajoukon, koko aateliston — koko Liettuan, niin ettei se uskalla edes vavista hänen mutaisen nyrkkinsä alla. Hän suorittaa kaiken sen, mitä on aikonutkin, ja suorittaa omin voimin.

Vielä samana päivänä lähti muutamia ulkomaalaisia upseereita Preussiin pestaamaan uutta sotaväkeä. Kiejdanyssa kuhisi aseellista väkeä. Skottilaiset rykmentit, ulkomaalaiset ratsumiehet, Mieleszkon ja Charlampin rakuunat ja herra Korfin »tulinen väki» valmistautuivat sotaretkelle. Ruhtinaan heitukat, palvelusväki ja Kiejdanyn asukkaat oli määrätty vahvistamaan sotavoimia. Mitä vihdoin vangittuihin eversteihin tuli, oli heidät päätetty mahdollisimman pian lähettää Birźeen, missä oli vaarattomampi säilyttää heitä kuin Kiejdanyssa. Ruhtinas laski aivan oikein, että heidän lähettämisensä kaukaiseen ruotsalaisen sotaväen hallussa olevaan linnoitukseen tekee kaikki heidän vapautumisyrityksensä mahdottomiksi.

Herra Zagloba, Skrzetuskit ja Wolodyjowski joutuivat näitten kohtalotovereiksi.

Oli jo ilta, kun kellariholviin, jossa he istuivat, astui muuan upseeri lyhty kädessä ja sanoi:

— Seuratkaa minua, hyvät herrat!

— Minne? — kysyi herra Zagloba levottomasti.

— Sitten saatte nähdä... Joutukaa!

— Lähdetään.

He läksivät. Käytävässä musketeilla varustetut skottilaiset ympäröivät heidät. Zagloba tuli yhä levottomammaksi.

— Eihän toki meitä vietäne mestattaviksi ilman pappia, ilman rippiä? — kuiskasi hän Wolodyjowskin korvaan.

Sitten hän kääntyi upseerin puoleen:

— Kenen kanssa on minulla kunnia?...

— Mitä se teihin kuuluu?

— Minulla on paljon sukulaisia Liettuassa, ja tahtoisin mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä.

— Nyt ei ole aikaa tutustumiseen... muuten, hölmöhän se olisi, joka nimeään häpeää... Olen Rocb Kowalski, jos tietää tahdotte.

— Arvokas suku. Miehet urheita sotilaita, naiset siveitä. Minun isoäitini oli myöskin Kowalskeja; hän kuoli jo ennen minun syntymääni.

— Aiotteko kauankin vielä tätä tutkintoa jatkaa?

— Varmaan olette sukulaisia, koska meillä on samanlainen ruumiinrakennekin. Lujat luut ja leveät hartiat, kuten minullakin, ja minä olen tullut aivan isoäitiini.

— No siitä ennätämme matkalla puhua!...

— Matkalla? — toisti Zagloba. Oli kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän rohkaistui heti.

— Michal, — kuiskasi hän, — enkö sanonut, ettei meidän kaulaamme noin vain katkaista?

He tulivat linnan pihalle. Oli jo aivan pimeä. Siellä täällä soihdut palaa lekottivat tai lyhdyt tuikahtelivat valaisten hämärästi sotaväen ja aseet. Piha oli tulvillaan sotilaita. Nähtävästi he valmistautuivat sotaretkelle.

Kowalski pysähdytti vartioston ja vangit suurten, kaidepuulla varustettujen vankkurien viereen, joitten eteen oli valjastettu neljä hevosta.

— Käykää istumaan, hyvät herrat! — sanoi hän: — Keitä täällä jo istuukaan? — uteli Zagloba tarkaten tummia, oljilla loikovia olentoja.

— Mirski, Stankiewicz, Oskierka! — vastattiin.

— Wolodyjowski, Jan Skrzetuski, Stanislaw Skrzetuski, Zagloba, — ilmoittivat ritarimme puolestaan.

— Onhan seura kunnioitettava. Mutta minne meidät viedään, tiedättekö?

— Birźeen! — sanoi Kowalski siihen antaen samalla käskyn sotilaille.

Vartiosto, johon kuului viisikymmentä rakuunaa, ympäröi rattaat. Lähdettiin liikkeelle. Vangit alkoivat hiljaa jutella keskenään..

— Ruotsalaisille meidät luovutetaan! — sanoi Mirski. — Sitä olin odottanutkin.

— Mieluummin olen vihollisten kuin petturien seurassa! — vastasi Stankiewicz.

— Mutta minä tahtoisin mieluummin kuulan kallooni, — huudahti Wolodyjowski, — sillä surkeata on tässä kädet ristissä istua onnettoman sodan aikana.

— Älä puhu jumalattomia, hyvä mies, — sanoi Zagloba, — sillä tästä voit tilaisuuden tullessa karata, Birźestä myöskin, mutta kuula kallossa se käy ylen työlääksi. Muuten, tiesin jo etukäteen, ettei se petturi sitä uskaltaisi.

— Radziwillko ei uskaltaisi! — huudahti Mirski.

— Näkyy, että olette muilta mailta ettekä tunne häntä, jokainen hänen vihollisensa voi vangiksi joutuessaan pitää itseään kuoleman omana, enkä muista ainoatakaan tapausta, että hän olisi kenellekään pienintäkään loukkausta anteeksi antanut.

— Eikä kuitenkaan uskaltanut nostaa kättään minua vastaan! — sanoi Zagloba. — Kenties teidän onkin kiittäminen minua pelastuksestanne?

— Kuinka niin?

— Kas, Krimin kaani rakastaa minua julmasti, sillä minä olen paljastanut salaliiton häntä vastaan ollessani vankina Krimissä. Ja meidän armollinen kuninkaamme Jan Kasimir kunnioittaa minua myöskin suuresti. Se lurjus, Radziwill, ei tahtonut riitaantua kahden mahtajan kanssa yht'aikaa; nämä voisivat yllättää hänet vaikka itse Liettuassa.

— Mitä puhutte! Hän vihaa kuningasta kuin piru pyhää vettä, ja olisi sen varmasti näyttänyt, jos olisi tiennyt teidän olevan niin hyvissä kirjoissa kuninkaan kanssa, — vastasi Stankiewicz.

— Mutta minä luulen, — sanoi siihen Oskierka, — että hetmani ei tahtonut vertamme vuodattamalla nostaa yleistä mielipidettä vastaansa, ja olen valmis lyömään vetoa, että tuo upseeri vie ruotsalaisille Birźeen käskyä ampua meidät paikalla.

— Oh! — pääsi Zaglobalta.

Kaikki vaikenivat. Saavuttiin Kiejdanyn torille. Kaupunki nukkui, ikkunoissa ei näkynyt tulta. Koirat vain talojen edustoilla murahtelivat.

— Yhtäkaikki! — virkkoi Zagloba. — Joka tapauksessa olemme voittaneet aikaa. Ehkä ilmaantuu meille vielä onnellinen sattuma tai ehkä minun mieleeni juolahtaa ovela kepponen.

Ja kääntyen vanhojen everstien puoleen hän lisäsi:

— Te, hyvät herrat, tunnette minua vain vähäisen, mutta kysykääpäs tovereiltani miten monessa tulisessa liemessä olen ollut, ja kuitenkin olen tässä nyt eheänä. Mutta sanokaahan ensin, mikä tuo vartioston komentava upseeri on miehiään? Saisikohan siihen mahtumaan, ettei pitäisi petturin puolta, vaan liittyisi meihin, isänmaan puolustajiin?

— Hän on nimeltään Roch Kowalski, — vastasi Oskierka. — Kyllä minä hänet tunnen. Yhtä helposti sen saa mahtumaan hänen hevoseensa, sillä en tiedä kumpi heistä on typerämpi.

— Mitenkä hänestä on voitu tehdä upseeri?

— Hän kantaa Mieleszkon rakuunaväessä lippua, mihin ei järkeä tarvita. Mutta upseeriksi hän pääsi siksi, että ruhtinas on ihastunut hänen voimiinsa: hän ojentaa kourissaan hevosenkengän ja kaataa sylipainissa kesyjä karhuja.

— Niinkö voimakas?

— Luja mies. Ja sitäpaitsi, jos päällikkö hänelle sanoo: iske pääsi seinään, niin hetkeäkään epäröimättä hän puskeekin. Häntä on käsketty viemään meidät Birźeen, ja hän vie, vaikka maa allamme halkeaisi.

— Sanokaas muuta! — ihmetteli Zagloba, joka oli uteliaasti kuunnellut puhetta. — Päättäväinen poika!

— Hänessä ovat päättäväisyys ja typeryys yhtä ja samaa. Muuten, vapaina hetkinään hän joko syö tai makaa. Ettepä usko, että kerran hän asekartanossa nukkui neljäkymmentäkahdeksan tuntia yhteen menoon ja vielä haukotteli, kun hänet kiskottiin pankolta alas.

— Julman hauska mies, — sanoi Zagloba ja kääntyen Kowalskiin päin huusi käskevästi: — Tulepas lähemmäksi!

— Mitä? — kysyi Kowalski kääntäen hevostaan.

— Onko viinaa?

— On.

— Anna tänne!

— Miksi noin: anna tänne?

— Näetkös, hyvä herra Kowalski, jollei se olisi luvallista, niin olisi annettu kielto, mutta koska ei ole kielletty, niin anna pois.

— Aa?! — ihmetteli Roch Kowalski. — Vai niin! Entä täytyykö minun antaa?

— Täytyy kuin täytyykin, sillä ajattelepas, voiko kieltää apuaan vanhalta sukulaiselta, joka, jos olisi naimisissa äitisi kanssa, voisi olla isäsi?

— Mikä sukulainen te olette!

— Kowalskeja on kahdenlaisia: toisilla on vaakunassa pukki, joka nostaa vasenta takajalkaansa, toisilla laiva, jolla heidän esi-isänsä saapuivat meren yli Englannista Puolaan. Nämä jälkimmäiset juuri ovat sukua minulle isoäitini kautta. Sentähden minullakin on laiva vaakunassani.

— Hyväinen aika! Silloinhan te olette todellakin

sukulaiseni!

— Laivako sinullakin on?

— Laiva.

— Totta totisesti, sukulaisia olemme! — huudahti Zagloba. — Olipa hauska, että tavattiin, sillä minä olen vartavasten saapunut Liettuaan tapaamaan Kowalskeja, ja vaikka olenkin nyt vanki ja sinä vapaa, niin mielelläni syleilisin sinua, sillä oma on sentään oma.

— Minkä minä sille mahdan, hyvä herra? Kun käskettiin viemään teidät Birźeen, niin minä vien... Sukulainen on sukulainen, mutta virka on virka.

— Sano minua sedäksi! — virkkoi Zagloba.

— Tässä on viinaa, setä. Eihän ole kielletty antamasta.

Zagloba otti halukkaasti metallisen kenttäpullon ja siemaisi siitä pitkän kulauksen. Hetken kuluttua alkoi mieluinen lämpö levitä hänen suoniaan pitkin ja hänen päänsä kirkastua.

— Tulehan alas sieltä hevoseltasi, — sanoi hän Kowalskille, — ja istu hetkeksi tänne viereeni vankkureihin, niin saamme jutella lähemmin... Tekisi niin mieleni kysellä sukulaisistani. Virkaa minäkin kunnioitan, mutta eihän se ole kiellettyä.

Roch Kowalski ei vastannut heti.

— Ei ole kielletty, — virkkoi hän vihdoin.

Ja kotvan kuluttua hän istui jo oljilla setä Zagloban vieressä.

Ukko syleili häntä sydämellisesti.

— No mitenkä jaksaa isäsi... tuota noin... kas, kun olen unohtanut hänen nimensä.

— Myöskin Roch.

— Aivan niin, aivan niin! Roch siitti Rochin... siihen tapaan sanassa sanotaan. Sinun pitää myöskin antaa pojallesi nimeksi Roch. Entä oletko ukkomies?