Part 2

— Mistäpä minä sen oikein tietäisin... Päivän siellä, toisen täällä. Vihollisen kintereillä olen hiipinyt, kuten susi lampaan, ja kaiken, mitä olen irti heiltä saanut, olen vienyt.

— Että te olette uskaltanut hyökätä sellaisen sotavoiman kimppuun, jota itse suurhetmanin on täytynyt väistyä!

— Uskaltanut? Olen kaikkeen valmis, sellainen on luontoni!

— Samaa sanoi isoisä-vainaja... Onpa onni, että ette ole kaatunut.

— Pyh! Monesti olen ollut satimessa kuin lintu häkissä, mutta aina olen pelastunut. Niin paljon koirankuria olen tehnyt, että kyllä nyt minun päästäni maksetaan luja hinta... Erinomaista hanhea!

— Nimessä Isän ja Pojan! — huusi vakavasti kauhistunut Oleńka, samalla kunnioittavasti katsoen nuorukaiseen, joka samassa hengenvedossa puhui päänsä hinnasta ja hanhenpaistista.

— Teillä oli kai suuria voimia käytettävissänne puolustukseksi?

— Minulla oli oivalliset rakuunani, mutta yhdessä kuukaudessa ne lyötiin maahan. Sitten johdin vapaaehtoisia, joita olin haalinut kokoon minkä mistäkin vähääkään valikoimatta. Potria poikia tappelussa, mutta muuten ihan viho viimeisiä lurjuksia! Niistä, jotka vielä hengissä ovat, tulee ennemmin tai myöhemmin hyvät herkut harakoille...

Herra Andrzej nauroi taas, tyhjensi viinilasin ja lisäsi:

— Sellaisia huimapäitä ette ole ikinä nähnyt. Hitto vieköön! Upseereita ja aatelismiehiä kaikki minun kotipuolestani, hyvien perheitten poikia, mutta jokaiselle on oikeudessa tuomittu poissaolosakkoa. Lubiczissa istuvat paraikaa, sillä minne minä muutenkaan voisin heidät lähettää?

— Koko lippukuntanne kanssa olette siis tänne tullut?

— Niin. Vihollinen on asettunut kaupunkeihin, sillä talvi on tuima. Väkeni on kulunutta kuin vanhat luudat ainaisesta lakaisemisesta. Vojevodaruhtinas määräsi Poniewieźin talvehtimispaikakseni. Kautta Jumalani, tämä lepo on hyvin ansaittu!

— Syökää, olkaa hyvä.

— Söisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!... Jätin osan lurjuksistani Poniewieźiin, osan Upitaan ja parhaat toverini toin Lubicziin vierailemaan... Nämä tulevat vielä luoksenne kohteliaisuuskäynnille.

— Entä mistä laudalaiset teidät löysivät?

— He löysivät minut ollessani matkalla Poniewieźiin talvea viettämään. Ilman heitäkin olisin tänne tullut.

— Juokaa, olkaa hyvä.

— Joisin vaikka myrkkyä teidän tähtenne!...

— Nuo laudalaisetko ne vasta kertoivat teille isoisän kuolemasta ja testamentista?

— Kuolemasta — niin, he juuri. Olkoon Jumala armollinen minun hyväntekijälleni! Tekö heidät luokseni lähetitte?

— Älkää luulkokaan. Ajattelin vain suruani ja rukouksia enkä mitään muuta...

— Samaa hekin sanoivat.. Kovasti ylpeitä olivat! Aioin heille antaa jotakin vaivan palkkioksi, mutta siitäkös he suuttuivat ja huutamaan, että Orszan aateliset ehkä ottavat lahjoja, mutta eivät laudalaiset. Niin ilettävästi puhuivat, että minä päätin: koska ei raha kelpaa, niin sata paria raippoja saatte.

Aleksandra-neiti tarttui kaksin käsin päähänsä.

— Jeesus Maaria! Ettehän vain sitä tehnyt? Kmicic katsoi häneen kummastellen.

— Älkää pelätkö, hyvä neiti... En tehnyt, vaikka minua sapettavatkin sellaiset aateliset, jotka tahtovat olla vertaisiamme. Ajattelin: syyttä soimaavat minua ja mustaavat ehkä neidinkin silmissä.

— Olipa onni! — huoahti Oleńka syvään, — muuten en ikinä olisi voinut katsoa teitä silmiin.

— Kuinka niin?

— He ovat tosin alhaisaatelia, mutta vanhaa ja kunniakasta. Isoisä-vainaja rakasti heitä kovasti ja kävi sodissa heidän kanssaan. He palvelivat häntä halki elämän ja vierailivat rauhan aikana usein hänen luonaan. Vanha on ystävyys heidän ja meidän sukumme välillä, ja teidän tulee sitä kunnioittaa. Eihän teillä voi olla sydäntä häiritä sitä pyhää sopua, joka on välillämme tähän saakka vallinnut!

— Siitä en ole mitään tiennyt, en mitään, vaikka minut palasiksi lyötäisiin! Mutta minun täytyy tunnustaa, että tuollainen paljasjalkainen aateluus ei käy mielestäni. Meillä talonpoika on talonpoika ja aateli on aatelia. Jumal’avita! Sellaiset jurrikat ovat yhtä vähän Kmicicien ja Billewiczien vertaisia kuin kiisket haukien, vaikka kaloja ovat niin toiset kuin toisetkin.

— Isoisä sanoi aina: rikkaus ei merkitse tässä mitään, vain syntyperä ja kunnia, ja kunniallisia he ovat, sillä muuten ei isoisä olisi määrännyt heitä holhoojikseni.

Herra Andrzej ihmetteli ja avasi silmänsä selko selälleen.

— Heidätkö isoisänne on määrännyt holhoojiksi? Koko tuon laudalaisen aatelin?

— Niin juuri. Ei sovi noin otsaansa rypistellä, sillä vainajan tahto on pyhä. Kummastelen, että lähetit eivät siitä mitään maininneet.

— Silloin olisin heidät... Mutta se ei voi olla mahdollista! Täällähän on kymmenkunta sukua... Kaikkiko he nyt teitä hallitsevat? Taitavatpa vielä ruveta pohtimaan, olenko minä heidän mieleensä vai en?... Älkää, hyvä neiti, laskeko leikkiä, sillä vereni jo kiehahtelee!

— Herra Andrzej, minä en laske leikkiä, se on pyhä ja totinen totuus. He eivät tule teitä arvostelemaan, ja jollette ylpeydellä työnnä heitä luotanne, niin sillä te ette ainoastaan voita puolellenne heitä, vaan minutkin. Heidän kanssaan tulen olemaan kiitollinen teille koko ikäni... koko ikäni, herra Andrzej...

Hänen äänensä värisi saaden rukouksen sävyn, mutta Kmicicin otsa oli yhä rypyissä ja muoto synkkä. Hän ei tosin purkanut sisuaan, vaikka viha salamoi hänen kasvoillansa, vaan virkkoi ylpeästi ja harkitsevasti:

— Tätä en odottanut! Minä kunnioitan vainajan tahtoa, mutta olen sitä mieltä, että hän saattoi määrätä täkäläisen vaivaisen aatelin teidän holhoojaksenne vain siihen saakka, kunnes minä astuin jalallani taloon, jolloin minä yksin olen holhoojanne. Ei ole tässä noilla harmaatakkisilla mitään sanomista, yhtä vähän kuin itse Radziwilleillakaan!

Aleksandra-neiti; kävi vakavaksi ja virkkoi hetken vaiti; oltuaan:

— Ei pidä antaa ylpeydelle valtaa. Vainajan tahtoa on noudatettava kaikessa tai luovuttava siitä tykkänään — muuta tässä ei neuvoksi. Laudalaiset eivät tule tunkeilemaan eivätkä häiritsemään, sillä he ovat rauhallisia, kelpo miehiä. Jos jotakin erimielisyyttä syntyisi, voisivat he sanansa sanoa, mutta luulen, että kaikki tulee menemään tyynesti ja rauhallisesti, niinkuin mitään holhousta ei lainkaan olisi olemassa.

Kmicic oli hetken vaiti, huiskasi sitten kädellään ja virkkoi:

— Totta on, että häät tekevät lopun kaikesta. Minulla ei tule olemaan mitään sanomista, jos he alallaan pysyvät eivätkä häiritse minua, sillä minä, jumal’avita, en anna ohjata itseäni nenästä. Mutta riittäköön tämä tästä! Antakaa, neitiseni, vain laittaa häät mitä pikimmin, niin kaikki on hyvä!

— Ei sovi siitä puhua suruajan kestäessä...

— Entä kauanko minun täytyy odottaa?

— Isoisä itse määräsi, ettei puolta vuotta kauempaa.

— Siihen mennessä minä kuihdun kuin lastu. Mutta olkaamme ystäviä! Neitiseni katsoi minuun jo niin ankarasti kuin olisin rikoksen tehnyt. Kuningattareni, onko se minun syyni, jos luontoni on sellainen, että suuttuessani olen valmis vihamieheni vaikka säpäleiksi lyömään, mutta lauhduttuani — sopimaan!

— Sellaisen kanssa olisi hirveätä elää! — virkkoi Oleńka jo iloisemmin.

— Maljanne, hyvä neiti! Erinomaista viiniä! Miekka ja viini — siinä pääasia. Miksi minun kanssani olisi niin hirveätä elää? Neitiseni tekisi minut muutamalla silmäyksellä orjakseen, minut, joka en ole sietänyt kenenkään ylivaltaa. Niinpä on minulla nytkin oma lippukuntani, jottei minun tarvitse kumartaa hetmania... Kultainen kuningattareni! Antakaa anteeksi se, mikä minussa ei teitä miellytä, sillä minä olen saanut kasvatukseni aseitten kalskeessa enkä hovinaisten karsinoissa, soturien rymäköissä enkä kitarain ihanasti kaikuessa. Kovin on kotiseutuni rauhatonta, älä hellitäkään siellä miekkaa kädestäsi! Sitävastoin, jos ken on oikeudessa sakot saanut, niin siitä ihmiset viis, kunhan vain on oiva soturi. Niinpä kalpaveikkoni, esimerkiksi, ovat potria poikia, mutta muualla he varmaan istuisivat tyrmässä. Naisetkin meillä käyvät saappaissa, kantavat miekkaa ja johtavat joukkoja, kuten rouva Kokosinska, joka kaatui tappelussa kuin aito sotamies. Niin, missäpä me olisimme oppineet hovitapoja? Mutta sen me käsitämme, että sodassa seiso horjumatta, valtiopäivillä soita suutas, ja jolleivät sanat auta — niin miekkaan! Niin juuri! Sellaisena everstivainaja tunsi minut ja sellaisen hän valitsi teille.

— Minä olen aina noudattanut isoisäni tahtoa, — virkkoi neitonen luoden katseensa alas.

— Annapas kun vielä suutelen noita kätösiä, suloinen tyttöseni! Sydämeni on revetä rakkaudesta! Mitenkähän tästä löydän Lubicziin?

— Kyllä minä laitan oppaan...

— Enköhän löytäne muutenkin. Olenhan minä tottunut öisinkin vaeltamaan. Mukanani on poika Poniewizista, hän löytää. Siellä minua Kokosinski ynnä muut toverini odottavat... Kelpo sukua nuo Kokosinskit. Tämä heistä on syyttömästi julistettu kunniattomaksi, kun sytytti herra Orpiszewskin talon palamaan, ryösti tyttären ja löi miehet maahan... Hyvä toveri! Mutta annapas kun vielä tuota kätöstä... Jo on aika lähteä!

Iso danzigilainen kello ruokasalissa alkoi lyödä kahtatoista.

— Hyväinen aika! Kaksitoista! — huudahti Kmicic. — Pidättekö minusta edes hiukkasen?

— Toiste sanon. Tulettehan minua katsomaan?

— Joka päivä, vaikka maa halkeaisi allani!

Sen sanottuaan Kmicic nousi, ja he poistuivat eteiseen. Reki odotti jo kuistin edessä.

— Hyvää yötä, suloinen kuningattareni, — sanoi Kmicic. — Nuku makeasti! Minä varmaan en saa ihanuutesi tähden unta silmiini!

— Tulkaa onnellisesti perille! Lähetänpä sittenkin miehen tulisoihtuineen mukaan, sillä Wolmontowiczen seuduilla on susia.

— Olenko minä mikään lammas, joka susia pelkää? Susi on sotakarhun ystävä. Sitäpaitsi on reessä tuliluikkukin mukana. Hyvää yötä, rakkahin... Hyvää yötä!

— Jumalan haltuun!

Oleńka palasi sisälle, ja herra Kmicic suuntasi askelensa kuistia kohti. Ohimennessään hän äkkäsi tuvan raotetussa ovessa muutamia tyttöjä, jotka valvoivat nähdäkseen hänet vielä kerran. Herra Andrzej heitti heille sotilaan tavan mukaan lentosuudelman ja meni ulos. Kuului kulkusten helinää, ensin kovemmin, sitten yhä hiljemmin ja hiljemmin, kunnes se häipyi.

Hiljaista oli taas Wodoktyssa, niin hiljaista, että Aleksandra-neitiä ihan ihmetytti. Hänen korvissaan soivat vielä herra Andrzejn sanat ja iloinen, raikas nauru, ja silmissä väikkyi vielä nuorekkaan miehen solakka vartalo, mutta sanojen, naurun ja riemun myrskyä seurasi nyt ihmeellinen hiljaisuus. Neiti jännitti kuuloaan vielä viimeisen helähdyksen kuullakseen — mutta turhaan. Andrzej ajoi jo kaukana Wolmontowiczen metsissä. Voimakas kaipaus valtasi neidon — milloinkaan hän ei ollut tuntenut olevansa niin yksin maailmassa.

Otettuaan kynttilän hän meni makuusuojaansa ja polvistui rukoilemaan. Viisi kertaa hän aloitti rukouksensa, ennenkuin sai ne oikeassa hangessa luetuksi. Mutta sitten hänen ajatuksensa lensivät kuin siivillä reen jälkeen, jossa istui... Metsää kahden puolin leveätä tietä, jolla ajaa... herra Andrzej! Ja Oleńkasta tuntui, kuin hän olisi nähnyt nuo vaaleat hiukset, harmaat silmät ja nauravan suun valkoisine hampaineen. Turhaan koetti ylevä neiti salata itseltään, että tuo raju ritari oli kovasti häntä miellyttänyt. Andrzej oli herättänyt hänessä vähäisen rauhattomuutta, vähäisen peloitellut häntä, mutta samalla juuri tuo hänen vallattomuutensa, ilonsa ja suoruutensa oli voittanut. Oleńkaa melkein hävetti se, että Andrzejn ylpeys oli niin häntä miellyttänyt, kun ritari holhouksesta puhuttaessa oli viskannut päätään kuin arabialainen juoksija ja virkkanut: »Tässä ei ole sanomista itse Radziwilleillakaan...»

— Hän ei ole mikään naisten hemppu, vaan oikea mies, — ajatteli Oleńka, — juuri sellainen soturi, jollaisista isoisä piti... Verraton!

Näin ajatteli neiti, tuntien milloin rajatonta onnea, milloin levottomuutta, joka sekin oli suloista.

Hän oli juuri alkanut riisuutua, kun täti Kulwiec astui sisään kynttilä kädessä.

— Kauhean kauan viipyi... — sanoi hän. — En tahtonut häiritä teitä, jotta ensikertaa tavatessanne olisitte saaneet jutella rauhassa. Kohtelias mies, kuten näytti. Mitä sinä hänestä pidit?

Aleksandra-neiti ei heti vastannut, vaan juoksi paljain jaloin tädin luo, kiersi kätensä hänen kaulaansa, kätki vaalean päänsä hänen rinnoilleen ja kuiskasi lempeästi:

— Täti kulta!

— Oho! — mutisi vanha neiti nostaen katseensa ja kohottaen kynttilää.

TOINEN LUKU.

Lubiczin kartanossa, jonne herra Andrzej ajoi, loistivat tulet, ikkunoista ja humu kuului aina pihalle saakka. Kulkusten helähdyksen kuultuaan palvelusväki riensi vastaanottamaan isäntää, jonka tulosta oli saatu tietää tämän asetovereilta. Vanha vouti Znikis seisoi kuistilla pitäen suolaa ja leipää ja kumartaen syvään. Kaikki katselivat levottomina ja uteliaina uutta isäntää. Hän heitti rahakukkaron tarjottimelle ja kysyi tovereitaan ihmetellen, ettei yksikään heistä tullut häntä vastaan.

Mutta toverit eivät kyenneet häntä vastaanottamaan, sillä he olivat jo kolmisen tuntia istuneet pöydän ääressä maljojen parissa eivätkä, kaiketi, olleet kuulleet kulkusia edes ikkunan takaa. Mutta kun isäntä astui huoneeseen, kohosi kaikkien rinnoista kova huuto: »Perijä saapui!» Aseveikot nousivat paikoiltaan ja yrittivät rientää häntä vastaan malja kädessä. Isäntä nauroi kylkiään pidellen nähdessään kuinka kotiutuneita he olivat hänen talossaan ja kuinka runsaasti he olivat ennättäneet tyhjentää jo ennen hänen tuloaan. Hän nauroi yhä äänekkäämmin, kun he törmäsivät penkkejä vastaan koettaen säilyttää tasapainonsa. Ensimmäisenä lähestyi jättiläinen Jaromir Kokosinski, kuuluisa soturi, jonka otsan, silmän ja posken yli kulki hirvittävä arpi ja jonka viiksistä toinen oli pitkä, toinen lyhyt. Hän oli herra Kmicicin luutnantteja ja hyvä ystävä, tuomittu Smolenskissa kuolemaan ja menettämään kunniansa naisryöstön, murhan ja murhapolton tähden. Nyt häntä suojeli sota ja herra Kmicic, joka oli hänen ikäisensä ja entinen naapurinsa Orszassa, ennenkuin herra Jaromir oli ehtinyt juoda maatilansa. Hänen jäljessään tuli herra Ranicki, kotoisin Mscislawin vojevodakunnasta, josta hänet oli karkoitettu kahden aatelismiehen murhan tähden. Toisen hän, ollen etevä miekkailija, oli kaatanut kaksintaistelussa, toisen ilman muuta ampunut. Kolmas järjestyksessä oli Rekuc Leliwa, jonka omallatunnolla ei ollut yhtään murhaa. Hän oli menettänyt omaisuutensa osaksi noppapelissä, osaksi juomalla ja oli jo kolme vuotta elänyt herra Kmicicin kustannuksella. Neljäs, herra Uhlik, myös smolenskilainen, oli oikeuden loukkaamisesta tuomittu kunniattomaksi ja kuolemaan. Herra Kmicic oli ottanut hänet hoteisiinsa, koska hän soitti niin kauniisti czekanik-soitinta. Paitsi näitä oli vielä herra Kulwiec-Hippocentaurus, Kokosinskin kokoinen mies, mutta voimakkaampi, ja Zend, hevosten harjoittaja, joka osasi mainiosti matkia petoja ja kaikkia lintuja, mies, jonka syntyperä oli hyvin hämärä, vaikka hän sanoikin olevansa kuurinmaalaista aatelissukua.

Nämä ympäröivät nyt nauravan Kmicicin. Kokosinski kohotti maljansa ja lauloi:

— Juo kanssamme rakas, isäntämme, rakas isäntämme! Me yhdess' juomme halki elämämme, halki elämämme!

Toiset yhtyivät kuorossa. Sitten herra Kokosinski ojensi maljansa Kmicicille ja sai sen sijaan toisen maljan Zendilta.

Kmicic kohotti maljansa korkeuteen ja lausui:

— Minun neitoseni terveydeksi!

— Eläköön!... Eläköön! — huusivat kaikki, niin että ikkunaruudut helisivät lyijyisissä kehyksissään.

Alkoi sadella kysymyksiä:

— Miltä hän näyttää? Hei, onko hän kaunis? Onko sellainen kuin kuvittelit? Onko Orszassa hänen vertaistaan?

— Orszassa? — huusi Kmicic. — Uuniin tekisi mieli työntää kaikki Orszan tyttäret hänet nähtyään!... Tuhat tulimmaista! Toista sellaista ei ole koko maailmassa!

— Juuri sellaista me sinulle toivoimmekin! — vastasi herra Ranicki. — Entä milloinka häät ovat?

— Suruajan päätyttyä.

— Vähät surusta! lapset eivät synny mustina, vaan valkoisina.

— Häissä ei ole surua! Pane toimeksi, Jendrus! [Jendrus = Andrzej.]

— Pane toimeksi, Jendrus! — alkoivat kaikki huutaa.

— Hyvät herrat! — sanoi Rekuc Leliwa kimakalla äänellä. — Juokaamme häitten malja!

— Velikullat, veikkoseni! — keskeytti Kmicic, — armahtakaa, tai oikeammin sanoen: menkää hiiteen, jotta minä saisin tarkastaa taloani!

— Ei nyt! — vastusti Uhlik. — Tarkasta huomenna... Nyt pöytään!

— Me olemme tarkastaneet talon sinun puolestasi. Kultainen omena — tämä Lubicz, — virkkoi Ranicki.

— Talli on mainio! — huusi Zend. — Siellä on pari tataarilaista, pari husaarioritta, pari samogitialaista, pari kalmukkilaista, kaikkia vain parittain, kuten silmiä päässä. Huomenna tarkastamme tallin.

Zend alkoi hirnua kuin hevonen, ja kaikki rähähtivät nauramaan.

— Täällä on siis kaikki järjestyksessä? — kysyi Kmicic iloisesti.

— Kyllä kelpaa kellariakin katsella! — ilmaisi Rekuc. — Tervatut tynnyrit ja homehtuneet, pyylevät pullot seisovat siellä kuin komppania.

— Jumalan kiitos! Istukaamme pöytään!

— Pöytään, pöytään!

Tuskin olivat kaikki ehtineet kunnolla asettua paikoilleen ja täyttää maljansa, kun Ranicki jälleen karkasi pystyyn.

— Eversti Billewiczin malja!

— Hölmö! — virkkoi Kmicic. — Vainajan malja?

— Hölmö! — huusivat muut. — Isännän malja! — Teidän maljanne!...

— Antakoon tämä talo meille ilon päiviä!

Kmicic tuli vilkaisseeksi ympärilleen ja huomasi vanhuuttaan mustuneilla honkaisilla seinillä joukon ankaria katseita, jotka olivat suunnatut häneen. Nämä katseet tuijottivat vanhoista Billewiczien muotokuvista, jotka olivat ripustetut vain parin kolmen kyynärän korkeuteen lattiasta, sillä huone oli matala. Muotokuvien yläpuolella oli jono hirvien ja petoeläinten kalloja, toiset mustuneita, mutta toiset valkeuttaan loistavia. Kaikki neljä seinää oli koristettu samaan tapaan.

— Täällä näyttää olevan hyvät metsästysmaat ja petoja runsaasti, — virkkoi Kmicic.

— Huomenna tai ylihuomenna lähdemme katsomaan. Pitää tutustua ympäristöönkin, — arveli Kokosinski. — Sinä olet onnellinen, Jendrus, sillä sinulla on mihin pääsi kallistat!

— Sinulla on toisin kuin meillä, — huokasi Ranicki.

— Juokaamme surut pois! — esitti Rekuc.

— Ei! — vastasi Kulwiec-Hippocentaurus. — Nyt juomme vielä Jendruksen, meidän rakastetun ratsumestarimme terveydeksi! Juuri hän, hyvät herrat, on ottanut tänne Lubicziin hoteisiinsa meidät, kodittomat pakolaiset.

— Hyvin sanottu! — huusivat muutamat. — Tuo Kulwiec ei ole niin typerä kuin miltä hän näyttää.

— Kova on kohtalomme, — valitti Rekuc. — Toivomme, että sinä et aja pellolle meitä poloisia.

— Heretkää! — virkkoi Kmicic. — Mikä on minun, se on teidänkin!

Tämän kuultuaan kaikki karkasivat paikoiltaan syleilemään isäntää. Malja seurasi maljaa. Kaikki puhuivat yht'aikaa, eikä kukaan kuunnellut muuta kuin omaa itseään, lukuunottamatta herra Rekucia, joka näytti uinailevan pää painuneena rinnalle. Kokosinski pisti lauluksi, ja herra Uhlik otti povesta tshekanikkansa, jolla alkoi säestää. Mutta miekkailumestari Ranicki miekkaili paljaalla kädellään näkymättömän vastustajan kanssa hokien puoliääneen:

— Sinä noin, mutta minä näin, sinä tänne, minä tuonne... Yks, kaks, kolme — noin!

Jättiläinen Kulwiec-Hippocentaurus avasi silmänsä selko selälleen ja katseltuaan jonkin aikaa tarkkaavasti Ranickin temppuja huitaisi kädellään sanoen:

— Sorki mitä sorkit, mutta Kmicicin kanssa et vetele vertoja miekan mittelössä.

— Eikä kukaan muukaan. Koetapas itse.

— Pistolillakaan et ammu niin kuin minä.

— Dukaatti vetoa!

— Olkoon menneeksi! Mutta missä ja mihin? Ranicki silmäili ympärilleen ja huusi osoittaen pääkalloa seinällä:

— Sarvien väliin! Dukaatti murskaksi!

— Mikä hätänä? — kysyi Kmicic.

— Sarvien väliin! Kaksi dukaattia! Kolme! Antakaa pistoli!

— Kiinni on! — huusi herra Andrzej. — Kolme dukaattia! Zend! Pistolit!

He alkoivat yhä äänekkäämmin lyödä veikkaa. Sillävälin käväisi Zend eteisessä tuoden pistolit, pussillisen kuulia ja ruutisarven.

Ranicki sieppasi pistolin.

— Onko ladattu? — kysyi hän.

— On.

— Kolme dukaattia! Neljä! Viisi dukaattia! — huusi humaltunut Kmicic.

— Hiljaa! Ohi ammut!

— Ohiko? Katsopas!... Tuohon kalloon tuolla, sarvien väliin... Yks, kaks...

Kaikki tuijottivat suureen hirvenkalloon, joka riippui vastapäätä Ranickia. Ampuja kohotti kätensä... se vapisi...

— Kolme! — kirkaisi Kmicic.

Laukaus pamahti ja huone täyttyi ruudinsavulla.

— Ohi, ohi! Tuolla on reikä! — huusi Kmicic osoittaen mustuneeseen seinään, johon kuula oli viiltänyt valkoisen jäljen.

— Vielä kaksi laukausta!

— Ei! Pistoli tänne! — huusi Kulwiec. Samassa syöksyi pelästynyt palvelusväki huoneeseen.

— Ulos! Ulos!-ärjyi Kmicic.-Yks, kaks, kolme!

Taas pamahti laukaus, mutta tällä kertaa lensi pääkallon siruja halki ilman.

— Antakaa meillekin pistolit! — huusivat muut kuin yhdestä suusta.

Neljännestunnin kuluttua kajahteli huoneessa laukaus toisensa jälkeen. Savu himmensi valon ja ampujain ääriviivat. Laukausten paukkeeseen yhtyi Zendin ääni; tämä rääkkyi kuin varis, ulvoi kuin susi, mörisi kuin metsähärkä. Ilmassa lenteli luunsiruja pääkalloista, lastuja seinistä ja palasia muotokuvien kehyksistä. Hälinässä ammuttiin Billewiczeihinkin, ja Ranicki, joka sai raivokohtauksen, alkoi huitoa niihin miekalla.

Säikähtynyt palvelusväki mulkoili pelon puistattamana tätä villiä leikkiä, joka muistutti tataarien hyökkäystä. Koirat alkoivat haukkua ja ulvoa. Koko talo oli jalkeilla. Pihalle kokoontui ihmisiä. Palvelustyttöjä juoksi ikkunan alle ja painaen kasvonsa ruutuihin kiinni, niin että nenät litistyivät, tirkistelivät he sisälle nähdäkseen mitä savuisessa huoneessa tapahtui.

Vihdoin Zend äkkäsi heidät ja kiljahti niin vihlovasti, että kaikkien korvat olivat mennä lukkoon.

— Hyvät herrat! Lintusia! Ikkunan takana on lintusia!

— Lintusia! Lintusia!

— Tanssimaan!

Ja juopunut joukko ryntäsi pihamaalle. Pakkanen ei jäähdyttänyt kuumia päitä. Tytöt kiljuen ja kirkuen pakenivat mikä minnekin. Mutta sotaveikot painoivat jäljessä ja toivat sisälle huoneeseen jokaisen, jonka kiinni saivat. Kohta alkoi karkelo keskellä savua, siruja, sirpaleita tuon suuren pöydän ympärillä, jolta viini virtasi.

Näin juhlivat Lubiczissa herra Kmicic ja hänen hurjat kumppaninsa.

KOLMAS LUKU.

Seuraavina päivinä herra Andrzej kävi tuon tuostakin Wodoktyssa palaten sieltä joka kerta yhä rakastuneempana ja yhä ihastuneempana omaan Oleńkaansa. Tovereitten kuullen hän ylisti neitostaan aina taivaaseen saakka. Eräänä päivänä hän sanoi heille:

— Rakkaat kuomaseni, tänään teidän tulee käydä tervehdyksellä Wodoktyssa, sillä sitten me lähdemme kaikki yhdessä katsomaan kolmatta maatilaa Mitrunyssa. Hän ottaa meidät kyllä vieraanvaraisesti vastaan, mutta muistakaa käyttäytyä säädyllisesti, muuten survon teidät silpuksi...

Kavaljeerit riensivät halukkaasti siistimään itseään, ja pian neljä rekeä kiidätti elämänhaluista nuorta väkeä Wodoktyyn. Herra Kmicic istui ensimmäisessä reessä, joka oli sangen komea ja karhun muotoinen. Sen edessä oli kalmukkilainen kolmivaljakko, jonka valjaat oli koristettu kirjavilla nauhoilla ja riikinkukon sulilla, kuten Smolenskissa oli tapana. Hevosia ohjasi tallipoika, joka istui karhun kaulalla. Herra Andrzejn yllä oli vihreät, kullanvärisillä nauhuksilla koristetut ja soopelinnahalla reunustetut samettiturkit ja päässä soopelinnahkainen lakki, jossa oli haikaransulka. Hän oli hyvällä tuulella, innostunut ja puheli vieressään istuvalle Kokosinskille tähän tapaan:

— Kuulehan, Kokoszko! Me olemme remunneet aika lailla näinä parina iltana, etenkin ensimmäisenä, jolloin pääkallot ja muotokuvatkin saivat osansa. Pahinta tässä on se tyttöjen juttu. Aina se pahuksen Zend keksiikin jos jotakin, ja kuka tästä sitten saa vastata, jollen minä! Pelkään, että ihmiset saavat kuulla, ja maineeni joutuu vaaraan.

— Mene hirteen maineinesi, sillä ei se mihinkään muuhunkaan kelpaa, enemmän kuin meidänkään maineemme!

— Mutta kenen syy, jollei teidän. Muistapas vain, Kokoszko, että Orszassa minä teidän tähtenne sain pahan maineen, minkä tähden minua haukuttiin ja pisteltiin.

— Entä kuka raastoi herra Tumgratia pakkasessa hevoseen sidottuna? Ja kuka tappoi virkamiehen, joka kysyi: käydäänkö Orszassa jo kahdella jalalla vaiko neljällä vielä? Kuka piteli Wyzinskeja niin pahasti, että haavoja saivat? Kuka hajoitti maapäivät Orszassa?

— Maapäivät minä hajoitin, mutta se on orszalaisten ja minun välinen asia. Herra Tumgrat antoi minulle anteeksi, ennenkuin heitti henkensä, ja mitä muuhun tulee, niin sanon, että viattominkin voi joutua kaksintaisteluun.

— Enpä ole vielä luetellut kaikkia syntejäsi; sotaoikeudessakin sinua kaksi juttua odottaa.

— Ei minua, vaan teitä, sillä vain sen verran on minussa syytä, että annoin teidän vorota rauhallisia kansalaisia. Mutta mitäpä tuosta! Muista pitää kitasi kiinni, Kokoszko, ja olla Oleńkalle mitään virkkamatta niin kaksintaisteluista kuin muotokuvien pommituksesta ja tytöistä. Jos jotakin käy ilmi, työnnän syyn teidän niskoillenne. Väelle olen jo sanonut ja tytöille myöskin, että niskat nitistän nurin, jos hiiskuvat sanallakaan.

— Mene suohon, Jendrus, koska noin neitoasi pelkäät! Orszassa sinä olit aivan toisenlainen. Näenpä jo surullisen loppusi, kuinka sinä kiltisti tulet kulkemaan talutusnuorassa.

— Typeryyksiä latelet, Kokoszko! Mutta mitä Oleńkaan tulee, niin saatpa nähdä, ettet tiedä, miten pysyt jaloillasi hänet nähdessäsi, sillä sellaista naista et ole ikänäsi tavannut. Mikä hyvää on, sitä hän ylistää, mutta mikä on pahasta, sen hän tuomitsee; hänen omat hyveensä ovat hänen mittapuunsa, ja sellaiseksi on everstivainaja hänet kasvattanut. Jos sinä hänen edessään päästät ritarillisen mielikuvituksesi valloilleen ja innostut kehaisemaan rikkoneesi lakia, niin häpeälle joudut, sillä hän sanoo siihen heti, että niin ei saa kunnon kansalainen menetellä, koska se on turmioksi isänmaalle... Niin hän sanoo, ja sinusta tuntuu kuin olisit saanut vasten kuonoasi, ja ihmettelet, ettet ennemmin ollut sitä käsittänyt... Hyi olkoon, kuinka olemme eläneet, ja nyt meidän täytyy katsoa itse hyvettä ja viattomuutta suoraan silmiin... Pahinta ovat ne tytöt...

— Eikös mitä, eivät ne niinkään pahinta olleet. Mutta kuulin, että lähiseudun taloissa pitäisi olla sellaisia tyttäriä kuin hunaja ja mesi... eikä pahasti äksyjä.

— Kuka niin sanoi? — kysyi Kmicic innokkaasti.

— Kukako sanoi? Kukas muu kuin Zend? Ajaessaan eilen koetteeksi hevosta hän joutui Wolmontowiczeen, jossa tapasi joukon »lintusia», jotka olivat menossa iltamessusta kotiin. »Luulin putoavani hevosen selästä», — sanoi, — »niin suloisia ja sieviä olivat». Ja ketä katsoikin, se heti nauroi hänelle hampaita välkytellen. Eikä ihmekään: ovathan pojat kaikki poissa, sodassa, ja »lintuset» ikävissään yksikseen.

Kmicic tökkäsi nyrkillä toveriaan kylkeen:

— Kuulehan, Kokoszko, emmekö lähde joskus illalla... muka eksyneinä... mitä?

— Entä sinun maineesi?

— Senkin vietävä! Tuki turpasi! lähtekää hiidessä ilman minua, jos sikseen tulee... tai ehkä on parempi, että ette lähde lainkaan! Te ette kuitenkaan voisi olla rymyämättä, ja minä tahdon elää sovussa täkäläisten aatelisten kanssa, jotka everstivainaja on määrännyt Oleńkan holhoojiksi.

— Niin, sinä olet maininnut siitä minulle, mutta minä en sitä ottanut uskoakseni. Mistä sellainen luottamus?

— Hän on käynyt heidän kanssaan sotia, ja Orszassa minä jo kuulin häneltä itseltään, että nämä laudalaiset ovat oivallista väkeä. Totta puhuen, minä itsekin ensin sitä ihmettelin; oli kuin hän olisi tahtonut määrätä heidät pitämään minua silmällä.

— Mitäpä tehdä? Saat nöyrästi kumartaa heille.

— Suus kiinni! Sitä en tee ikänä!... Kumartakoot he minulle ja totelkoot komennustani!

— Joku muu tulee heitä komentamaan. Zend kertoi, että täällä on muuan eversti, josta kuuleman mukaan tulee lippukunnan päämies... Mikäs hänen nimensä olikaan?... Wolodyjowski se taisi olla. Hän on johtanut heitä jo Szklowin luona, lujasti olivat otelleet, mutta selkään olivat kuitenkin saaneet.

— Olen kuullut puhuttavan eräästä Wolodyjowskista, kuuluisasta soturista... Kas tuollapa Wodokty jo näkyy!

— Hyvä näyttää ihmisten täällä Samogitiassa olevan, koska kaikkialla on niin ankara järjestys. Ukko lienee ollut kova maanviljelijä. Komea on päärakennuskin. Vihollinen polttaa täällä harvoin, niin että kelpaahan sitä sitten rakennella.

— Luulen, ettei hän tiedä mitään hurjastelustamme Lubiczissa, — arveli Kmicic ikäänkuin itsekseen.

Sitten hän kääntyi naapurinsa puoleen:

— Kokoszko, muista sanoa muille, että käyttäytyvät arvokkaasti. Joka vähääkään liikoja puhuu, sen minä, niin totta kuin Jumala on pyhä, säpäleiksi silvon.

— Oletpas sinä joutunut pahaan asemaan.

— Olen tai en, se ei ole sinun asiasi. Poika, hoi! Ammu!

Karhun hopeoidulla kaulalla istuva tallipoika ampua paukahdutti, muut ajopojat seurasivat esimerkkiä, ja reet ajoivat iloisessa hälinässä pihalle.

Tulijat astuivat suureen eteiseen ja sieltä ruokasaliin, jonka seinät oli, samoinkuin Lubiczissa, koristettu petojen pääkalloilla. Täällä he odottivat katsoen tarkasti ja uteliaasti oveen, josta Aleksandra-neidin piti tulla. Kaikesta päättäen olivat Kmicicin varoitukset heillä tuoreessa muistissaan, koska he juttelivat hiljaa kuin kirkossa.

— Sinä puhut kauniisti... — kuiskasi herra Uhlik Kokosinskille. — Tervehdipäs sinä häntä meidän kaikkien puolesta.

— Ajattelin kyllä matkalla sanoja tervehdykseksi, — vastasi siihen herra Kokosinski, — mutta en tiedä, miten sujuvasti saan ne sanotuksi, sillä Jendrus häiritsi minua.

— Rohkeasti vain, niin hyvin käy! Tuossa hän jo tuleekin.