Part 3

Neiti Billewicz tuli todellakin, mutta pysähtyi kynnykselle, ikäänkuin hän olisi hämmästynyt vieraitten paljoutta. Herra Kmicicin löi tulijan kauneus kuin salama; hän oli, näet, nähnyt Oleńkan vain illoin, mutta päivän valossa oli neitonen vieläkin kauniimpi. Hänen silmissään oli ruiskaunokin sineä, mustat kulmakarvat erottautuivat kirkkaasti valkoisesta otsasta, ja vaalea tukka loisti kuin kruunu kuningattaren päässä. Rohkeasti, katsettaan alas luomatta, kuten kunnianarvoinen emäntä ainakin, hän vastaanotti vieraansa silmäillen säteilevästi ympärilleen; hänen vaikutustaan lisäsi vielä musta puku. Noin ylevää ja loistavan kaunista neitiä eivät soturit vielä milloinkaan olleet nähneet — he olivat tottuneet toisenlaisiin tyttöihin — ja senpätähden he rivissä seisoen ja kantapäitään kopahduttaen kumarsivat syvään ja ikäänkuin komennon mukaan. Herra Kmicic astui neidin luo, suuteli kättä ja sanoi:

— Tässä, minun aarteeni, ovat asetoverini, joiden kanssa olen kamppaillut viimeisessä sodassa.

— Minulle on suuri kunnia, — vastasi neiti Billewicz, — saada vastaanottaa talooni niin uljaita ritareja, joitten jalosta syntyperästä olen jo kuullut herra lipunkantajalta.

Tämän sanottuaan neiti kohautti hyppysillään hamettaan ja kumarsi mitä suurimmalla arvokkuudella. Herra Kmicic puri huultaan, mutta iloitsi samalla siitä, että hänen neitosensa oli uskaltanut puhua niin rohkeasti.

Jalot ritarit yhä kumartelivat kantapäitään kopahduttaen ja työntäen Kokosinskia kylkeen:

— Astu esiin, astu esiin...

Herra Kokosinski astui askelen eteenpäin, rykäisi ja alkoi:

— Jalosukuinen neiti! En tiedä mitä minun tulee koko orszalaisen lippukunnan nimessä enemmän ylistää, armollisen neidin kauneutta ja hyväsydämisyyttäkö vaiko meidän ratsumestarimme ja asetoverimme herra Kmicicin osaksi tullutta sanomatonta onnea, sillä vaikkapa hän nousisi pilviin saakka, kohoaisi pilvien... minä tarkoitan, ihan pilviin saakka...

— Astuhan nyt jo alas niistä pilvistä! — huudahti Kmicic.

Ritarit purskahtivat raikuvaan nauruun, mutta muistettuaan samassa Kmicicin varoituksen nostivat kämmenensä suun eteen.

Herra Kokosinski hämmentyi kokonaan, punastui ja sanoi:

— Puhukaa itse, senkin pakanat, koska kerran minua häiritsette!

Aleksandra-neiti kohautti taas hyppysillään hamettaan:

— Minä en kykenisi vastaamaan teille niinkuin pitäisi, mutta sen tiedän, etten ansaitse niitä ylistyksiä, joita te esiintuotte minulle koko orszalaisen lippukunnan nimessä, — sanoi hän ja kumarsi taas erinomaisen arvokkaasti.

Orszalaiset kavaljeerit tunsivat asemansa hieman kiusalliseksi tämän hovitapoja taitavan neidin edessä. He koettivat olla niinkuin kaikki olisi hyvin, mutta se ei oikein onnistunut. Toiset alkoivat purra viiksiään, toiset mutista jotakin hampaittensa välistä, tarttuivatpa jotkut jo miekkansa kahvaan. Silloin sanoi Kmicic:

— Olemme saapuneet tänne lähteäksemme yhdessä teidän kanssanne Mitrunyyn, kuten eilen oli puhe. Keli on hyvä ja sää suloinen.

— Minä lähetin tädin jo edeltäpäin sinne, jotta hän valmistaisi päivällisen. Jos herrat ovat hyvät ja odottavat vähäisen, niin pukeudun.

Sen sanottuaan hän poistui, ja Kmicic syöksyi toveriensa luo.

— No mitä, kalliit kuomaseni, eikö hän ole kuin itse ruhtinatar?... Ja sinä, Kokoszko? Sinä puhuit minulle pahasta asemasta, mutta taisitpa seisoa kuin poikanulikka hänen edessään?... Oletko koskaan nähnyt sellaista?

— Olisit antanut vain minun puhua rauhassa... vaikka kyllä minä tunnustan, etten ole tottunut puhumaan sellaiselle hovinaiselle.

— Everstivainaja, — selitti Kmicic, — oli usein hänen kanssaan Kiejdanyssa vojevodaruhtinaan hovissa tai herra Hlebowiczin luona: siellä hän on oppinut ylhäisiä tapoja. Entä eikö ollut kaunis?... Kylläpäs te olette vieläkin hämmästyneitä!

— Hän mahtaa pitää meitä pässinpäinä! — tiuskaisi Ranicki harmistuneena. — Mutta suurin pässinpää on Kokosinski!

— Sinä petturi! Itse työnsit minua kylkeen, kun häpesit rupista naamaasi!

— Hiljaa, pojat, hiljaa! — sanoi Kmicic. — Ihailla saatte, mutta ette tapella.

— Minä juoksisin vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Rekuc. — Lyö, Jendrus, mutta minä pidän sanani!

Kmicic ei kuitenkaan aikonut lyödä. Hän oli, päinvastoin, perin tyytyväinen, kierteli viiksiään ja katseli tovereitaan voitonriemulla. Samassa astui Aleksandra-neiti sisään, päässä näädännahkainen lakki, jonka alla hänen kasvonsa näyttivät vieläkin kauniimmilta. Kaikki menivät kuistille.

— Tähänkö rekeen me istumme? — kysyi neiti osoittaen hopeanväristä karhua. — Ikänä en ole kauniimpaa rekeä nähnyt.

— Kaunis se on, kenenkä sitten lie ollut, sitä en tiedä... se on nimittäin sotasaalis. Me, kuljeskelevat ritarit, joilta sota on kaiken omaisuuden vienyt, emme omista muuta kuin mitä sota myös antaa. Olen sodan jumalatarta uskollisesti palvellut, ja hän on uskollisuuteni palkinnut.

— Jumala suokoon, että saisitte paremman palkinnon, sillä tämä palkitsee vain yhtä, samalla kuin koko isänmaa vuodattaa kyyneleitä.

Kmicic peitti Oleńkan komealla, valkoisella rekipeitteellä, johon oli ommeltu valkoisia suden kuvia, istuutui sitten viereen ja huusi ajajalle: »Anna mennä!» Hevoset läksivät juoksemaan.

Kylmä ilma virtasi kasvoja vastaan ja vaikeutti hengitystä. Kuului lumen nitinää jalasten alla, hevosten korskuntaa, kavioitten kapsetta ja ajajain huutoja.

Yht'äkkiä herra Andrzej nojasi Oleńkan puoleen ja kysyi:

— Onko hyvä olla?

— On, — vastasi Oleńka nostaen hihansa suojellakseen sillä kasvojaan vinhalta viimalta.

Reki kiiti vihurina. Päivä oli kirkas ja kylmä. Lumi kimalteli ikäänkuin joku olisi sirotellut sille kiteitä. Mökkien katoilta nousi punertava savu patsaina ilmaan. Parvi variksia lensi rääkkyen rekien editse lehdettömien puitten välitse. Jonkin matkan päässä Wodoktysta tie painui synkkään, hiljaiseen metsään, joka näytti nukkuvan lumitaakkansa alla. Puut vilahtivat ohi niin vinhasti, että tuntui siltä, kuin hevosilla olisi ollut siivet. Sellainen vauhti huimaa ja huumaa; niin kävi Aleksandra-neidinkin. Hän heittäytyi reen selkämystää vasten, sulki silmänsä, antautui huimaavan vauhdin valtoihin ja tunsi suloista uupumusta. Hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo orszalainen aatelismies oli ryöstänyt hänet ja kiiti nyt vihurina pois, eikä hänellä, ryöstetyllä naisella, ollut voimia vastustaa eikä huutaa... Ja he lentävät yhä nopeammin ja nopeammin... Oleńka tuntee, kuinka jonkun käsivarret kietoutuvat hänen ympärillensä... tuntee samassa huulillaan jotakin hehkuvaa, polttavaa... silmät eivät jaksa avautua, ne ovat unenraskaat... He lentävät... lentävät... Vihdoin herättää uinuvan neidon kysyvä ääni:

— Rakastatko minua? Oleńka avasi? silmänsä:

— Kuin omaa sieluani!

— Ja minä kautta elämän ja kuoleman! Kmicicin soopelinnahkainen lakki kallistui taas Oleńkan näädännahkaisen lakin puoleen. Neitonen ei tietänyt enää itsekään, mikä häntä enemmän huumasi, suudelmat vaiko tämä huimaava vauhti.

Ja he lensivät yhä kauemmas halki metsien, metsien. Puut jäivät taakse joukoittain. Lumi lenteli, hevoset korskuivat, ja he olivat onnellisia.

— Näin tahtoisin ajaa halki maailman! — huudahti Kmicic.

— Mitä olemmekaan tehneet? Syntiä! — kuiskasi Oleńka.

— Eihän tämä mitään syntiä ole! Annapas vielä tehdä syntiä!

— Ei, ei... Olemme jo lähellä Mitrunya.

— Lähellä tai kaukana, yhdentekevä!

Ja Kmicic nousi seisomaan reessä, kohotti käsivartensa taivasta kohti ja alkoi huutaa kuin ilon kyllyydestä:

— Hei... vaan! Hei... vaan!

— Hei! Hei! Hei! Hei! Hop! — vastasivat toverit takana olevista reistä.

— Miksi noin huudatte? — kysyi Oleńka.

— Ilosta! Ilosta! Huuda sinäkin, neitoseni!

— Hei... vaan! — kuului hento naisen ääni.

— Kuningattareni! Minä polvistun jalkojesi juureen!

— Toverit nauraisivat.

Heidät valtasi hurja, huima ilo, yhtä huima kuin vauhtikin. Kmicic alkoi laulaa:

— Ja pihalta katseli neitonen päin kaukaista peltojen rantaa. »Kas, äitini, joukkoa ritarien! Oi, mitähän kohtalo antaa?» »Älä, tyttöni, katso, vaan silmäsi jo käsilläs valkeilla peitä, sun sydämes särkyisi varmasti, jos sotaan käyt vastahan heitä.»

— Kuka on opettanut teille noin kauniita lauluja? — kysyi Aleksandra-neiti.

— Sota, Oleńka. Leirissä olemme tätäkin ikävissämme laulelleet.

Heidän keskustelunsa katkesi, sillä takimmaisista reistä huudettiin kovasti:

— Seis! Seis! Kuulkaa siellä! Seisottakaa! Herra Andrzej kääntyi ympäri suuttuneena ja hämmästyneenä ja näki muutaman askelen päässä ratsastajan, joka läheni kovaa vauhtia.

— Kautta Jumalan! Sehän on minun ratsuvääpelini Soroka; jotakin on tapahtunut! — sanoi herra Andrzej.

Sillävälin oli vääpeli ajanut reen viereen ja pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että se nousi takajaloilleen.

— Herra ratsumestari! — alkoi hän hengästyneenä.

— Mitä nyt, Soroka?

— Upita palaa... siellä tapellaan!

— Jeesus Maaria! — huudahti Oleńka.

— Ei mitään hätää, Oleńka... Kutka tappelevat?

— Sotilaat ja kaupunkilaiset. Nämä ovat lähettäneet hakemaan apua Poniewieźista, mutta minä ajoin ilmoittamaan teidän armollenne. Olen aivan hengästynyt...

Samassa olivat takimmaisetkin reet siinä. Kokosinski, Ranicki, Kulwiec-Hippocentaurus, Uhlik, Rekuc ja Zend hyppäsivät lumelle ja ympäröivät keskustelevat.

— Mikä oli syynä? — kysyi Kmicic.

— Kaupunkilaiset eivät suostuneet antamaan ylläpitoa hevosille eikä miehille, kun ei ollut määräystä; sotilaat rupesivat ottamaan väkivallalla. Me piiritimme pormestarin ja torille varustuksien suojaan asettuneet joukot ja sytytimme kaksi taloa tuleen. Nyt siellä on hirveä hälinä, ja hätäkelloja soitetaan...

Kmicicin silmät alkoivat säihkyä vihaa.

— Meidän täytyy lähteä auttamaan! — huusi Kokosinski.

— Sotaväkeä kurittavat! — ärjäisi Ranicki, jonka kasvoille nousi punaisia, valkoisia ja mustia täpliä. — Mikä häpeä!

Zend huusi kuin huuhkain, että hevosetkin pelästyivät, ja Rekuc vikisi nostaen katseensa taivasta kohti:

— Iskekää, Jumalan nimessä!

— Hiljaa! — huusi Kmicic, niin että metsä kaikui ja lähinnä seisova Zend huojahti kuin juopunut. — Ei teitä siellä tarvita! Turhia ovat murhat! Istuutukaa kahteen rekeen, antakaa minulle yksi, ja ajakaamme Lubicziin. Siellä täytyy teidän odottaa, ehkä lähetän teiltä apua hakemaan.

— Mitä? — sanoi Ranicki vastustavasti. Mutta herra Andrzej tarttui hänen niskaansa, ja hänen silmänsä säihkyivät entistä enemmän.

— Ei sanaakaan! — sanoi hän.

Kaikki vaikenivat. Näkyi, että he pelkäsivät häntä, vaikka tavallisesti elivätkin niin veljellisesti keskenään.

— Oleńka palatkoon Wodoktyyn, — sanoi Kmicic, — tai ajakoon täti Kulwiecin luo Mitrunyyn. Huvimatkamme päättyi ikävästi. Tiesin, etteivät ne siellä pysyisi rauhassa... Mutta kyllä ne kohta rauhoittuvat, kun muutamat menettävät päänsä. Hyvää voimista ja rauhaa, kohta käyn talossa taas...

Sen sanottuaan hän suuteli Oleńkan kättä, peitti neitosen sudennahkoihin, istuutui toiseen rekeen ja huusi ajajalle:

— Upitaan!

NELJÄS LUKU.

Kului muutamia päiviä, mutta Kmicic ei palannutkaan. Sensijaan saapui Wodoktyyn kolme laudalaista aatelismiestä. Yksi näistä oli Pakosz Gasztowt Pacunelesta, sama, joka piti herra Wolodyjowskia luonaan vieraana ja joka oli kuuluisa rikkauksistaan ja kuudesta tyttärestään, joista kolme oli naimisissa kolmella Butrymilla, kukin sadan hopeataalerin myötäjäisineen, paitsi muuta irtainta. Toinen oli Kassyan Butrym, Laudan vanhin mies, joka hyvin muisti kuningas Batoryn, ja kolmas Pakoszin vävy, Jozwa Butrym. Vaikka Jozwa oli parhaassa miehuuden iässä, ei hän ollut noudattanut yleistä kutsuntaa, sillä hän oli menettänyt kasakkasodissa toisen jalkansa, minkätähden hän olikin saanut liikanimen Jalaton. Muuten hän oli peloittava mies, vahva kuin karhu, älykäs, mutta karkea, tulinen ja ankarasti ihmisiä arvosteleva. Häntä kunnioitettiin, sillä hän ei voinut suoda mitään anteeksi itselleen enemmän kuin muillekaan. Erittäin vaarallinen hän oli juovuspäissään, mikä muuten sattui hänelle harvoin.

Nämä kolme olivat saapuneet neiti Billewiczin luo. Tämä otti vieraansa ystävällisesti vastaan, vaikka hän heti arvasikin, että vieraat olivat tulleet hankkimaan tietoja herra Kmicicistä.

— Aikomuksemme oli ajaa hänen luokseen tervehdykselle, mutta hän ei liene vielä palannut Upitasta, — sanoi Pakosz. — Senpätähden päätimme poiketa sinun luoksesi, pikku ystäväni, kysymään, milloinka häntä voi tavata?

— Luulen, että piakkoin, — vastasi neiti. — Hän on tuleva iloiseksi teidän tulostanne, sillähän on kuullut niin paljon hyvää teistä, ensin isoisältä ja nyt minulta.

— Kunpa hän vain ei ottaisi meitä vastaan samalla lailla kuin Domaszewiczeja, kun nämä toivat hänelle sanoman everstin kuolemasta! — murahti Jozwa synkästi.

Oleńka ymmärsi ja virkkoi vilkkaasti:

— Teidän ei pidä olla siitä pahoillanne. Mahdollisesti hän ei ole ottanut heitä vastaan kyllin kohteliaasti, mutta hän on tunnustanut minulle erehtyneensä. Teidän pitää myös muistaa, että hän palaa sodasta, jossa hänen on täytynyt kestää vaivoja ja kokea ikävyyksiä. Ei pidä ihmetellä, jos sotilaat ovatkin tulisia, sillä heidän mielensä on kuin miekan terä.

Pakosz Gasztowt, joka tahtoi elää sovussa koko maailman kanssa, viittasi kädellään ja virkkoi:

— Me emme ihmetelleetkään! Villisika kimmastuu toiselle, jos sen äkkiä tapaa, miks'ei ihminen toiselle tulistuisi. Meidän aikomuksemme on ajaa Lubicziin tervehtimään herra Kmiciciä, jotta hän eläisi kanssamme sovussa ja kävisi kanssamme sotia ja metsiä, kuten everstivainajakin.

— Sanopas minulle, pikku ystäväni, miellyttikö hän sinua vai eikö? — uteli Kassyan Butrym. — Onhan meillä oikeus kysyä tätä?

— Jumala palkitkoon teidän huolenpitonne! Herra Kmicic on urhea kavaljeeri, ja jos minulla olisikin jotakin muistuttamista häntä vastaan, en siitä puhuisi.

— Entä eikö sinulla ole mitään muistuttamista?

— Ei. Sitäpaitsi kenelläkään täällä ei ole oikeutta tuomita häntä eikä osoittaa hänelle epäluottamusta. Parempi on, kun kiitämme Jumalaa!

— Aikaista on kiittää! Kun tulee syytä olemaan, niin kiitämme, mutta kun ei ole, niin ei pidä kiittää, — vastasi synkkä Jozwa, joka oli, kuten samogitialaiset ainakin, sangen varovainen.

— Entä puhuitteko häistä? — kysyi Kassyan taaskin.

Oleńka loi katseensa maahan:

— Herra Kmicic tahtoo mahdollisimman pian...

— Sehän on selvä, että hän niin tahtoo! — mörisi Jozwa. — Ei hän niin tyhmä ole! Mikäpä karhu ei hunajaa nuolisi? Mutta miksi kiirehtiä? Eikö ole parempi ensin odottaa ja katsoa, mitä miehiä hän on? Isä Kassyan, sanokaa kaunistelematta mitä hänestä tiedätte, älkääkä siinä istua kuhnustelko niinkuin jänis keskipäivällä!

— En kaunistele enkä kuhnustele, ajattelen vain, mitä sanoa, — vastasi ukko. — Me emme tahdo herra Kmicicille mitään pahaa, älköönkä hänkään meille! Amen!

— Kunhan vain on mielemme mukaan, — lisäsi Jozwa.

Neiti Billewicz rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi ylpeä sävy äänessä:

— Muistakaa, hyvät herrat, ettemme puhu mistään palvelijasta. Hän täällä isäntä tulee olemaan ja hänen tahtonsa ylinnä, eikä meidän. Hän on myös oleva minun holhoojani.

— Merkitseekö tämä sitä, että meidän ei enää pidä sekaantua sinun asioihisi? — kysyi Jozwa.

— Se merkitsee sitä, että teidän tulisi olla hänen ystäviään, kuten hän haluaa olla teidän. Hänhän täällä suojelee kunkin omaisuutta, jota kukin siitä huolimatta saa käyttää mielensä mukaan. Eikö totta, isä Pakosz?

— Totisesti totta! — vastasi Pacunelen ukko. Mutta Jozwa kääntyi uudestaan vanhan Butrymin puoleen:

— Älkää kuhnustelko, isä Kassyan!

— Enhän minä... ajattelen vain...

— Sanokaa pois, mitä ajattelette!

— Mitäkö ajattelen? Kas näin minä ajattelen!... Herra Kmicic on jalosukuinen, ylhäistä verta, mutta me tavallista maa-aatelia. Sitäpaitsi hän on kuuluisa soturi, joka yksin on pitänyt puoliaan vihollista vastaan, kun kaikki muut ovat laskeneet miekkansa maahan. Jumala suokoon, että meillä olisi enemmän sellaisia miehiä! Mutta hänen asetoverinsa ovat aivan roskaväkeä!... Hyvä naapurini Pakosz, mitä kuulittekaan Domaszewiczeilta?... Että he ovat kunniattomia miehiä, mikä mistäkin rikoksesta tuomittu. Hiiden hurttia! He ovat vihollista vahingoittaneet, se on totta, mutta myöskin maan asukkaita. He polttavat, ryöstävät ja harjoittavat väkivaltaa missä ikänä liikkuvatkin! Jos he ovat siellä tappaneet ja lyöneet, niin sellaista voi sattua kelle kunnon miehelle hyvänsä, mutta he ovat, kuulemma, eläneet ihan kuin tataarit ja olisivatkin jo varmaan nääntyneet vankityrmissä, jollei herra Kmicic olisi ottanut heitä suojelukseensa. He ovat hänessä kiinni kuin paarmat kesällä hevosissa. Nyt he ovat tulleet tänne, ja kaikki tietävät jo, mitä miehiä he ovat. Jo ensimmäisenä päivänä he Lubiczissa ammuskelivat maaliin Billewiczien muotokuviin, mitä herra Kmicicin ei olisi pitänyt sallia, koska Billewiczit ovat hänen hyväntekijöitään.

Oleńka peitti käsillä silmänsä.

— Se ei ole mahdollista! Se ei ole mahdollista!

— On, sillä se on totta! Hän antoi ampua henkilöitä, joiden sukulaiseksi hän tahtoo tulla. Ja sitten he veivät sisälle talon tyttöjä irstaillakseen!... Hyi olkoon! Sellaista ei meillä vielä milloinkaan ole ollut!... Jo ensimmäisenä päivänä ammuskellaan ja irstaillaan! Ensimmäisenä päivänä!...

Vanha Kassyan suuttui ja alkoi koputella sauvallaan lattiaan. Oleńkan kasvoille nousi tumma, puna. Jozwa puuttui puheeseen:

— Entä herra Kmicicin sotaväki Upitassa? Onko se sen parempaa? Millaisia upseerit, sellaisia soltutkin! Herra Sollohubin karja on varastettu, ja väitetään, että Kmicicin miehet ovat sen tehneet. Tervan ajossa olevia Mejzagolskin talonpoikia he ovat tappaneet yleisellä maantiellä. Herra Sollohub on matkustanut Hlebowizin luo valittamaan. Nyt Upitassa taas mellastetaan! Kaikki tämä on Jumalaa vastaan! Rauhallista on täällä ennen ollut, mutta nyt pitää nukkua ladattu pyssy vieressä, ja minkätähden?... Sentähden, että herra Kmicic kumppaneineen on saapunut paikkakunnalle.

— Jozwa hyvä, älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, — valitti Oleńka.

— Kuinka minun sitten pitää puhua? Jos herra Kmicic on syytön, niin miksi hän pitää sellaisia miehiä? Miksi hän asuu sellaisten kanssa? Sanokaa hänelle, että hän ajaa ne hiiteen tai antaa pyövelille, muuten täällä ei tule olemaan rauhallista! Onko kuultu moista, että ammutaan muotokuvia ja julkeasti harjoitetaan irstasta elämää! Koko paikkakunta puhuu vain tästä.

— Mitä voin minä tehdä? — kysyi Oleńka. — He ovat kaiketi kehnoja miehiä, mutta hän on kuitenkin heidän kanssaan sotaa käynyt. Mahtaisiko hän ajaa heidät pois minun pyynnöstäni?

— Jollei hän aja, - murahti Jozwa, — on hän itse samanlainen!

Aleksandra-neidin veri alkoi kuohua, kun hän ajatteli sellaisia tovereita — murhamiehiä ja roistoja.

— Niin tapahtukoon! Hänen on ajettava heidät tiehensä! Valitkoon minun ja heidän välillään. Jos on totta mitä puhutte — ja siitä otan selvän vielä tänään — niin sitä en suo hänelle anteeksi. Olen vain yksinäinen ja orpo tyttö, ja, heitä on kokonainen joukko asestettuja, mutta minä en pelkää...

— Me autamme sinua! — sanoi Jozwa.

— Kautta Jumalani! — lausui Oleńka yhä kiihtyneemmin, — tehkööt mitä haluavat, mutta ei ainakaan täällä, Lubiczissa... Olkoot millaisia hyvänsä, se on heidän asiansa, siitä vastatkoon heidän päänsä, mutta älkööt vietelkö herra Kmiciciä irstautta harjoittamaan!... Häpeällistä! Luulin heitä vain hurjiksi sotilaiksi, mutta nyt näenkin kuinka kehnoja he ovat. Niin, niin, pahuus loisti heidän silmistään, mutta minä, hölmö, en ymmärtänyt. Hyvä on! Kiitän teitä, että avasitte silmäni näkemään... Nyt tiedän mitä on tehtävä.

Viha valtasi Oleńkan sydämen, ja kiukku kasvoi kasvamistaan Kmicicin tovereita kohtaan. Mutta kyllä hän olikin julmasti loukkaantunut sen rakkauden ja luottamuksen tähden, jolla hän oli antautunut herra Kmicicille. Hän häpesi sekä hänen että omasta puolestaan ja etsi nyt syyllisiä, joihin olisi voinut vihansa purkaa.

Oleńka aikoi sanoa jotakin, mutta purskahti yht'äkkiä itkemään.

Miehet lohduttivat häntä, mutta turhaan. Heidän lähdettyään tunsi Aleksandra-neiti harmia heitäkin kohtaan. Ylpeä neiti oli julmasti loukkaantunut myöskin siitä, että hänen oli täytynyt puolustaa Kmiciciä. Ja nuo toverit! Jo heitä ajatellessaan puristi hän kätensä nyrkkiin. Hän näki selvästi edessään herra Kokosinskin, Uhlikin, Zendin, Kulwiec-Hippocentauruksen ynnä muut ja luki heidän kasvoistaan, mitä ensin ei ollut niissä nähnyt: kehnoutta! Tähän saakka hänelle tuntematon tunne alkoi nyt saada hänet valtoihinsa; se oli viha.

Hetki hetkeltä kasvoi hänen harminsa myöskin Kmiciciä kohtaan.

— Mikä häpeä! — kuiskasivat hänen kalpeat huulensa. — Iltaisin hän on palannut täältä kotiinsa sellaisten tyttöjen luo.

Hän tunsi nöyryytystä. Raskas taakka painoi hänen rintaansa ahdistaen hengitystä.

Ulkona alkoi jo hämärtää, mutta Aleksandra — neiti käveli yhä nopein askelin edestakaisin huoneessa. Hänen rinnassaan kiehui vieläkin. Hän ei ollut mikään nöyrä luonne, joka ilman taistelua alistui kohtaloonsa: tytön suonissa virtasi soturin verta. Hänen mielensä olisi tehnyt aloittaa heti sota tuota pahain henkien joukkoa vastaan — heti. Mutta mitä hän kykeni tekemään?... Ei mitään! Hän saattoi vain itkien rukoilla Andrzejta ajamaan kehnot asetoverinsa matkoihinsa. Entä jollei hän suostu siihen?...

— Jollei suostu...

Hän ei uskaltanut vielä ajatella sitä.

Neidin mietteet keskeytyivät, sillä sisään astui nuorukainen kantaen puita uuniin. Samassa juolahti Oleńkan mieleen odottamaton ajatus.

— Kostek! — sanoi hän, — aja heti Lubicziin. Jos herra Kmicic on palannut kotiin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni, jollei, niin tuo vouti, vanha Znikis, muassasi tänne. Mutta joudu!

Poika viskasi pivollisen tervaisia lastuja uuniin, pani puita päälle ja juoksi ulos.

Tuli uunissa alkoi ritistä ja räiskyä. Oleńka tunsi heti helpotusta.

— Ehkä Jumala kääntää vielä kaikki parhain päin, — ajatteli hän, — ja kuka tietää, vaikk'ei asia olisikaan niin paha kuin holhoojat väittivät...

Hetken kuluttua hän meni väentupaan katsomaan kehrääjättärien työtä ja, Billewiczien vanhan tavan mukaan, laulamaan hengellisiä lauluja.

Kahden tunnin kuluttua Kostek palasi kylmästä kontistuneena.

— Znikis on eteisessä! — sanoi poika. — Herra Kmicic ei ollut Lubiczissa.

Oleńka riensi eteiseen. Vouti kumarsi syvään.

— Suokoon Jumala sinulle terveyttä, armollinen neiti...

He menivät ruokasaliin. Znikis jäi oven suuhun.

— Mitä sinne kuuluu? — kysyi neiti. Talonpoika kohautti olkapäitään.

— Herra ei ole vielä palannut...

— Tiedän, hän on Upitassa. Entä mitä talossa tapahtuu?

— Oh...

— Kuule, Znikis, sinä voit puhua suoraan, sillä yhtäkään hiusta ei tule päästäsi putoamaan. Sanotaan, että isäntä on hyvä, mutta hänen toverinsa ilkivaltaisia?

— Ettäkö vain ilkivaltaisia...

— Puhu suoraan.

— En saa, hyvä neiti... pelkään... On kielletty.

— Kuka on kieltänyt?

— Isäntä.

— Vai niin.

Seurasi hetken hiljaisuus. Oleńka käveli edestakaisin huoneessa huulet puristettuina yhteen ja kulmakarvat rypyssä. Znikis seurasi häntä silmillään.

Yht'äkkiä neiti pysähtyi voudin eteen.

— Kenen palveluksessa olet?

— Billewiczien. Olen Wodoktysta enkä Lubiczista.

— Sinun ei tarvitse enää palata Lubicziin, vaan saat jäädä tänne. Ja kerro nyt kaikki, mitä tiedät!

Talonpoika heittäytyi hänen jalkojensa juureen.

— Armollinen neiti, minä en tahdokaan palata Lubicziin, siellä eletään kuin maailman loppu olisi tulossa!... Rosvoja ja murhamiehiä siellä vain on... Et tiedä, milloin hetkesi on tullut...

Neiti Billewicz hytkähti, ikäänkuin nuoli olisi häneen iskenyt. Hän kalpeni, mutta kysyi rauhallisesti:

— Onko totta, että he ovat ampuneet maaliin Billewiczien muotokuviin?

— Totta on! Ja tyttöjä he raastavat pitkin huoneita, ja joka päivä on samanlaista. Kylässä itketään, kartanossa on Sodoma ja Gomorra! Härkiä tapetaan, lampaita myös... Talonpoikia sorretaan... Eilen surmasivat tallirengin, vaikka syytön oli...

— Surmasivat tallirengin?!

— Surkeinta on tyttöjen kohtalo. Nyt eivät riitä enää kartanon tytöt, vaan nyt niitä ajetaan takaa pitkin kyliä...

Seurasi taas hetken hiljaisuus. Hehkuva puna oli noussut neidin kasvoille.

— Milloinka he odottavat isäntää takaisin?...

— He eivät tiedä mistään mitään, mutta kuulin heidän keskenään juttelevan, että huomenna täytyy lähteä joukolla Upitaan. Käskivät laittaa hevoset kuntoon. Aikovat ohimennessä ajaa tänne ja pyytää väkeä ja ruutia, jota saattavat siellä tarvita.

— Tänne?... Hyvä on! Mene nyt tupaan. Lubicziin sinun ei tarvitse enää palata.

— Jumala suokoon sinulle terveyttä ja onnea, armollinen neiti!...

Aleksandra-neiti tiesi nyt, mitä hän tahtoi ja miten hänen tuli menetellä.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Aikaisin aamulla, ennenkuin naiset Wodoktysta olivat lähteneet kirkkoon, saapuivat herrat Kokosinski, Uhlik, Kulwiec-Hippocentaurus, Ranicki, Rekuc ja Zend ratsain koko Lubiczin asestetun väen etunenässä. Kavaljeerit olivat päättäneet lähteä Kmicicin avuksi Upitaan.

Aleksandra-neiti astui heitä vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti, mutta aivan toisena kuin pari päivää sitten. Hän tuskin nyökäytti päätään heidän syviin kumarruksiinsa. Mutta kavaljeerit luulivat, että herra Kmicicin poissaolo teki hänet niin varovaiseksi, eivätkä aavistaneet mitään.

Herra Kokosinski astui esiin rohkeammin kuin edellisellä kerralla ja lausui:

— Armollinen neiti! Matkalla Upitaan me poikkesimme tänne pyytämään ruutia ja pyssyjä ja apuväkeä. Me otamme Upitan rynnäköllä ja iskemme vähäisen porvarien suonta.

— Minua ihmetyttää, — vastasi Aleksandra-neiti, — että te lähdette Upitaan, vaikka, kuten itse kuulin, herra Kmicic käski teitä pysymään rauhallisesti Lubiczissa, ja hän on kai se, joka käskee, ja te tottelette.

Kavaljeerit silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Zend pani huulensa suppuun, ikäänkuin hän olisi aikonut visertää jonkin linnun äänellä, ja Kokosinski siveli leveällä kämmenellä otsaansa.

— Totta totisesti! — sanoi hän. — Joku sivullinen voisi luulla, että armollinen neiti puhuu herra Kmicicin rengeille! Meidän oli kyllä määrä pysyä kotona, mutta kun neljä päivää on jo kulunut eikä Jendrusta vain kuulu, niin me tulimme vakuutetuiksi, että siellä on syntynyt hurja mellastus, jossa meidänkin miekkamme voisivat olla tarpeen.

— Herra Kmicic ei lähtenyt mellastamaan, vaan omavaltaisia sotilaita kurittamaan, mikä teillekin voi sattua, jollette noudata hänen käskyjään. Sitäpaitsi mellastus vain kasvaisi, jos te siellä mukana olisitte.

— Vaikea meidän on väitellä armollisen neidin kanssa. Pyydämme vain aseita ja väkeä.

— En anna aseita enkä väkeä!

— Kuulenko oikein? — ihmetteli Kokosinski. — Eikö armollinen neiti siis anna? Ettekö halua auttaa Jendrusta? Tahdotteko, että häntä kohtaisi onnettomuus?

— Pahin onnettomuus, mikä häntä voi kohdata, on teidän seuranne!

Neidin silmät alkoivat säihkyä. Hän nosti päänsä ja astui muutaman askelen noita huimapäitä kohti, jotka ällistyneinä peräytyivät.

— Petturit! — suutahti hän. — Kuin pahat henget te viekoittelette häntä syntiin! Mutta minä tunnen teidät nyt, tiedän teidän irstailunne ja kehnot tekonne, Laki etsii teitä, ihmiset kääntyvät inhoten luotanne, ja kenelle lankeaa häpeä? — Hänelle, te kunniattomat roistot!

— Kautta kunniani! Toverit, kuuletteko? — huusi Kokosinski. — Mitä tämä on? Emmehän vain torku, asetoverini?

Neiti Billewicz astui vielä askelen eteenpäin ja tiuskaisi osoittaen ovea:

— Ulos!

Ritarit kalpenivat, eikä kukaan saanut sanaakaan suustaan. Toiset purivat hammasta, toiset sivelivät miekkansa kahvaa, ja silmät salamoivat ennustaen pahinta. Mutta tämä talo oli mahtavan Kmicicin suojeluksen alainen, ja tuo röyhkeä neiti oli hänen kihlattunsa. Ei auttanut muu kuin niellä kiukkunsa. Aleksandra-neiti osoitti yhä ovea silmät salamoita sinkahutellen.

Vihdoin herra Kokosinski sanoi vihasta tukahtuvalla äänellä:

— Koska meidät on täällä vastaanotettu näin kohteliaasti... niin... meillä ei muu neuvoksi kuin... kumartaa... armolliselle emännälle ja lähteä... kiittäen vieraanvaraisuudesta...

Sen sanottuaan hän tahallaan kumarsi hyvin syvään ja hänen jäljessään muut, ja sitten he lähtivät. Kun ovi oli sulkeutunut viimeisen jälkeen, vaipui Oleńka uupuneena nojatuoliin, sillä hänen voimansa eivät olleet niin kestävät kuin tahtonsa.

Metsän läpi häämötti jo Wolmontowicze, jota kohti kavaljeerit laskettivat täyttä laukkaa, sillä pakkanen oli pureva ja Upitaan oli vielä pitkälti. Mutta keskellä kylää heidän täytyi hiljentää vauhtia, sillä leveä kylätie oli täynnä kansaa, kuten tavallisesti sunnuntaisin. Butrymit tyttärineen ja sisarineen palasivat, kuka käyden, kuka ajaen, jumalanpalveluksesta Mitrunysta. Miehet katselivat tuntemattomia ratsastajia puoleksi arvaillen keitä he olivat. Tytöt, jotka jo olivat kuulleet puhuttavan irstaasta elämästä Lubiczissa ja herra Kmicicin paikkakunnalle tuomista kuuluisista rehkijöistä, katselivat heitä sitäkin uteliaammin. Kavaljeerit ratsastivat ylpeästi, sotilaallisessa asennossa, yllään samettiset nutut ja päässä ilveksennahkaiset lakit. Saattoi heti huomata, että he olivat sotilaita: katse oli ylpeä, röyhkeä, oikea käsi puuskassa, pää takakenossa. Ketään väistämättä he ajoivat rinnakkain ja huusivat tuon tuostakin: - Pois tieltä! Joku Butrymeista katseli heitä jo pahasti alta silmäkulmain, mutta väistyi kuitenkin.

— Katsokaa, hyvät herrat, — sanoi Kokosinski, -. millaisia talonpoikia täällä on: kyräävät kuin vihaiset sonnit tai mulkoilevat kuin sudet.

— Mutta tytöt sitävastoin ovat suloisia...! — huudahti Rekuc innostuneesti.