Part 18

— Tee niin, Michal, tee niin! — puuttui Jan Skrzetuski. — Sinua ei kukaan tule kadehtimaan.

— Tapahtukoon sitten niin!

Sen sanottuaan Wolodyjowski otti Zaglobalta komentosauvan, järjesti joukkonsa tuossa tuokiossa ja asettui tovereineen sen johtoon.

— Minne lähdemme? — kysyi Zagloba.

— Totta puhuen, en sitä vielä tiedä, sillä en ole vielä ajatellut asiaa, — vastasi Michal-herra.

— Meidän on heti ryhdyttävä neuvottelemaan, mitä meidän on tehtävä, — sanoi Mirski. — Mutta ensiksi sallittakoon minun kaikkien meidän puolesta kiittää herra Zaglobaa siitä, ettei hän meitä unohtanut, vaan pelasti meidät in rebus angustis [tukalasta asemasta]!

— Vai niin, — virkkoi Zagloba ylpeästi, nosti päänsä ja kiersi viiksiään. — Jollei minua olisi ollut, niin Birźessä olisitte... Oikeudenmukaisuus pakottaa tunnustamaan, että mitä kukaan ei keksi, sen Zagloba keksii... On sitä oltu pahemmissakin paikoissa! Muistatko, veli Michal, kuinka minä pelastin sinut, kun me Helenan kanssa pakenimme tataareja?

Michal-herra olisi voinut vastata, että silloin herra Zagloba ei pelastanut häntä, vaan päinvastoin hän herra Zagloban, mutta hän vaikeni vain ja kiersi viiksiään.

Ja vanha aatelismies jatkoi:

— Mutta kiitoksia ei tarvita, sillä minkä minä teille tänään tein, sen voitte te tehdä minulle huomenna, ja varmasti te ette tule hylkäämään minua hädän hetkellä. Iloitsen teidän vapaudestanne, ikäänkuin olisin suurenkin voiton saavuttanut. Näkyypä, ettei ole vielä pääni eivätkä käsivarteni vanhentuneet.

— Suoraa päätäkö ajoit Upitaan? — kysyi Michal Wolodyjowski.

— Minnekäs muuten? Kiejdanyynko? Suoraan suden suuhun? Ole huoletta, kyllä minä Upitaan ajoin, enkä minä hevosta säästänyt, jos se hyvä olikin! Eilen aamulla saavuin Upitaan, ja puolenpäivän tienoissa läksimme painamaan Birźeä kohti, suuntaan, jossa toivoin tapaavani teidät.

— Että väkeni sentään heti uskoi ja liittyi sinuun? — arveli Michal-herra. — He eivät tunteneet sinua, lukuunottamatta paria kolmea, jotka olivat nähneet sinut joskus minun seurassani.

— Se seikka sujui minulta sukkelaan, sillä olihan minulla sinun sormuksesi, ja sitäpaitsi olivat laudalaiset vast'ikään saaneet kuulla teidän vangitsemisestanne ja hetmanin petoksesta. Tapasin tullessani Upitaan lähetystön herrojen Mirskin ja Stankiewiczin lippukunnista, ja tämä lähetystö oli jo ennättänyt yllyttää laudalaisia nousemaan hetmania petturia, vastaan. Kun minä kerroin, että oli lähdetty viemään teitä Birźeen, niin oli kuin olisi koukkinut kepillä muurahaispesään. Hevoset olivat laitumella, mutta renkipojat lähetettiin tuota pikaa niitä noutamaan, ja puolenpäivän tienoissa lähdettiin matkalle. Minä otin tietysti päällikkyyden.

— Entä mistä tuo hetmanintöyhtö on? — kysyi Jan Skrzetuski. — Kaukaa näytti kuin itse hetmani olisi tullut.

— Vai näytti se niin komealta? Niin, mistäkö hetmanintöyhdön sain? Hetmanin luota oli saapunut sanantuoja laudalaisten luo käskemään näitä heti Kiejdanyyn, ja käskyn vahvistukseksi oli hänellä hetmanintöyhtö kypärässä. Käskin vangita miehen ja töyhdön otin minä, jos niin tarvittaisiin, pettääkseni ruotsalaisia.

— Hyväinen aika, kuinka kaikki on ollut viisaasti ajateltu! — huudahti Oskierka.

— Kuin Salomo! — lisäsi Stankiewicz.

Herra Zagloban rintaa nostatti.

- Neuvotelkaamme nyt miten on meneteltävä, — sanoi hän vihdoin. — Jos kärsivällisesti haluatte kuulla, niin kerron, mitä matkalla ajattelin. En kehoita aloittamaan sotaa Radziwillin kanssa kahdestakaan syystä: ensiksikin, hän on hauki, mutta me ahvenia. Viisainta on ahvenen olla kääntymättä päin haukea, sillä silloin se voisi yht'äkkiä sen nielaista, mutta pyrstössä ahvenella on terävät piikit puolustuksekseen.

— Entä toiseksi? — kysyi Mirski.

— Toiseksi, — vastasi Zagloba, — jos me tavalla tai toisella joutuisimme hänen käsiinsä, niin kyllä hän pitelisi meitä niin kauniisti, että sitä varmaan Liettuan kaikki harakatkin nauraisivat... Kas tässä, hyvät herrat, mitä seisoi kirjeessä, joka Kowalskin oli määrä jättää Birźen komendantille. Jollette tähän saakka ole tunteneet Vilnon vojevodaa, niin kyllä nyt hänet tulette tuntemaan!

Näin sanoen hän avasi nuttunsa, otti poveltaan kirjeen ja ojensi sen Mirskille.

— Hm! Saksaa tai ruotsia! — sanoi vanha eversti. — Kuka teistä taitaa lukea tämän kirjeen?

Kävi selville, että ainoastaan Stanislaw Skrzetuski osasi hiukan saksaa, mutta hänkään ei osannut kirjoitettua lukea.

— No minä kerron sen sisällyksen, — sanoi Zagloba. — Sillävälin kuin sotilaat Upitassa haettivat hevosiaan laitumilta, oli minulla vähäisen aikaa, ja minä haetin luokseni erään juutalaisen, joka kuului olevan hyvin viisas mies, ja kun minä miekankärjellä osoitin hänen rintaansa, luki mies kaiken expedite [helposti, vaivatta] ja selitti sen minulle myöskin. Ja siinä seisoo, että hetmani antaa Birźen komendantin tehtäväksi ammuttaa hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan kunniaksi jok'ainoan vangin, sen jälkeen kuin vartiosto on lähetetty takaisin, ja pitää asian salassa.

Everstit löivät ihmetyksestä käsiään, paitsi Mirski, joka nyökäytti vain päätään ja virkkoi:

— Minä, joka tunnen hänet niin hyvin, olen ihmetellyt, että hän päästi meidät hengissä Kiejdanysta. Hänellä on ollut jokin salainen syy, jonka tähden hän itse ei tuominnut meitä kuolemaan.

— Varmaankin pelkäsi hän yleistä mielipidettä.

— Mahdollisesti.

— Ihmeteltävän julma mies! — virkkoi pienikasvuinen soturi. — Siitä ei ole kovin pitkää aikaa, kun minä yhdessä Ganchoffin kanssa pelastin hänen henkensä.

— Ja minä olen palvellut hänen isäänsä ja sitten häntä itseään kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta! — sanoi Stankiewicz.

— Hirveä mies! — lisäsi Stanislaw Skrzetuski.

— Paras on olla ryömimättä hänen kitaansa! — sanoi Zagloba. — Piru hänet periköön! Me vältämme joutumasta taisteluun hänen kanssaan, mutta sensijaan teemme selvää kaikista hänen kartanoistaan matkan varrella. Lähdemme tästä siis Vitebskin vojevodan luo saadaksemme hänestä itsellemme suojelijan, ja sinne mennessä tyhjennämme ruhtinaan kellarit ja aitat, tallit ja navetat... Siitä tulee hauskaa, eikä siinä minua kukaan voita. Jos rahaa löytyy, niin se on tietysti meidän. Kuta rikkaampina tulemme Vitebskin vojevodan luo, sitä parempana meitä pidetään.

— Kyllä hän ottaa meidät muutenkin mielellään vastaan, — selitti Oskierka. — Mutta neuvo mennä hänen luokseen on joka tapauksessa hyvä, eikä kukaan keksine sen parempaa.

— Kaikki äänestävät sen ehdotuksen puolesta, — lisäsi Stankiewicz.

— Se on sovittu! — huusi Wolodyjowski. — Vitebskin vojevodan luo! Jumala suokoon, että hänestä saisimme mieleisemme päällikön.

— Amen! — sanoivat muut.

He ajoivat jonkin aikaa ääneti. Yhtäkkiä Michal Wolodyjowski alkoi rauhattomasti liikkua satulassaan.

— Entä rökitämmekö ruotsalaisia matkalla? — kysyi hän vihdoin kääntyen tovereihinsa päin.

— Jos tapaamme, niin miks'ei? — vastasi Stankiewicz. — Radziwill on varmaan vakuuttanut ruotsalaisille, että koko Liettua, on hänen käsissään ja että kaikki luopuvat Jan Kasimirista. Eipä olisi hullummaksi näyttää, että se on valetta.

— Aivan oikein! — virkkoi Mirski. — Jos jokin ruotsalainen osasto osuisi tiellemme, niin annamme sille selkään. Muuten olen myös sitä mieltä, että itse ruhtinaan kimppuun ei ole hyökättävä, sillä se olisi suotta. Hän on oiva soturi! Mutta taistelua vältellen voisimme risteillä muutaman päivän Kiejdanyn seuduilla.

— Ryöstäen hänen kartanoitaan? — kysyi Zagloba.

— Ei sitäkään, vaan kootaksemme enemmän väkeä. Minun lippukuntani samoinkuin herra Stankiewiczin liittyvät meihin. Jos ne jo ovat lyödyt, niin tulevat sotilaat yhtymään joukkoihimme yksitellen. Sitäpaitsi löytyisi kyllä aatelisiakin koko joukko. Siten voisimme viedä herra Sapiehalle huomattavan sotajoukon.

Se oli oikea laskelma. Ensimmäisenä todisteena siitä olivat Kowalskin rakuunat, jotka kaikki, lukuunottamatta häntä itseään, liittyivät epäröimättä Michal Wolodyjowskiin. Radziwillin joukoista voisi sellaisia löytyä paljon. Sitäpaitsi saattoi pitää varmana, että ensimmäinen kamppailu ruotsalaisten kanssa tulisi herättämään maassa yleisen nousun.

Herra Wolodyjowski päätti lähteä Poniawieziin päin, koota Upitan seuduilta niin paljon aatelisia kuin suinkin ja jatkaa sieltä matkaa Rogowin erämetsiin, jonne hän arveli kapinoitsevien joukkojen jäännösten paenneen. Nythän pysähdytti joukkonsa levähtämään Lawecza-joen läheisyydessä.

Siellä he viipyivät yön tuloon saakka pitäen silmällä maantietä, jolla vilisi ruotsalaisten odotettua hyökkäystä pakenevia talonpoikaisjoukkoja.

Sotilaat, joita oli lähetetty maantielle, palasivat tuon tuostakin tuoden jonkun talonpojan mukanaan, jolta sitten koetettiin urkkia tietoja ruotsalaisista.

Talonpojat olivat aivan pelästyksissään ja toistivat kaikki yhtä ja samaa, että nimittäin ruotsalaiset olivat kohta siellä, mutta tarkkoja tietoja he eivät kuitenkaan voineet antaa.

Kun oli tullut pimeä, käski Wolodyjowski väkensä nousta hevosille, mutta ennenkuin he ennättivät lähteä liikkeelle, kuultiin verraten selvästi kellonsoittoa.

— Mitä soittoa se on? — kysyi Zagloba. — Iltakirkkoonko?... Se olisi siksi liian myöhään.

Herra Wolodyjowski kuunteli hetken aikaa tarkasti.

— Se on hälyytyssoitto! — sanoi hän. Sitten hän ajoi miehistön luo ja kysyi:

— Tietääkö kukaan, mikä kylä on tuolla suunnalla?

— Klawany, herra eversti! — vastasi eräs Gosciewiczeista. — Meidän on ollut tapana ajaa sinne potaskaa.

— Kuuletteko kellonsoittoa?

— Kuulemme! Jotakin tavatonta on tapahtumassa. Michal Wolodyjowski viittasi kädellään, ja samassa kajahti hiljainen torventoitotus keskellä metsäin syvää rauhaa. Lippukunta läksi liikkeelle.

Kaikki katseet olivat suunnatut sinnepäin, mistä soittoa kuului. Turhaan ei sinne katsottukaan, sillä kotvan kuluttua nousi taivaanrannalle punertava valo, joka kasvoi hetki hetkeltä.

— Palo! — kuiskattiin riveissä. Wolodyjowski kumartui Skrzetuskin puoleen ja sanoi:

— Ruotsalaisia!

— Nyt näytämme! — vastasi Jan.

— Minua kummastuttaa, miksi polttavat.

— Kaiketi ovat kyläläiset tehneet vastarintaa, kun he ovat hyökänneet kirkkoon.

— Kohta nähdään! — virkkoi Michal-herra hymähtäen tyytyväisesti.

Samassa karahdutti herra Zagloba hänen luokseen.

— Michal!

— Mitä?

— Ruotsalaisille haisee. Varmaankin tästä tulee tappelu?

— Tulee, jos Jumala tahtoo.

— Mutta kuka vartioi vankia?

— Mitä vankia?

— Ei minua suinkaan, vaan Kowalskia. Näetkös, se on tärkeä seikka, ettei hän pääse pakoon. Hetmani ei tiedä asiastamme mitään eikä saakaan tietää, jollei Kowalski pääse sitä hänelle ilmoittamaan. Se mies on uskottava varmojen miesten käsiin, sillä kahakan kestäessä on helppoa pötkiä pakoon, etenkin jos tahtoo olla viekas.

— Hänessä ei ole viekkautta enempää kuin vankkureissa, joilla hän istuu. Mutta oikeassa olet, hänen luokseen on jätettävä vartija. Etkö sinä ottaisi pitääksesi häntä silmällä sen aikaa?

— Hm! Vahinko tappelua!... Totta, enpä näkisi paljoakaan näin yön pimeydessä, mutta jos tapeltaisiin päivällä, niin eipä kukaan saisi minua suostumaan siihen... Koska siis publicum bonum [yleinen hyvä] sitä vaatii, niin olkoon menneeksi!

— Hyvä on. Jätän käytettäväksesi viisi miestä, mutta jos hän yrittää paeta, niin iske kuula hänen kalloonsa.

— Kyllä hän käy käsissäni pehmeäksi kuin vaha, ole huoletta!... Mutta kylläpäs tuo tulipalon loimu kasvaa kovasti. Mihin jään Kowalskin kanssa!

— Mihin vain haluat... Nyt ei minulla ole enää aikaa! — sanoi Michal Wolodyjowski.

Ja hän ajoi pois.

Tuli näytti laajenevan laajenemistaan. Tuuli palolta päin, ja kellonsoiton mukana kantautui kuuluviin myöskin laukauksia.

— Eteenpäin täyttä vauhtia! — komensi herra Wolodyjowski.

NELJÄS LUKU.

Tultuaan lähemmäksi kylää he hiljensivät vauhtia ja näkivät leveän kyläkujan, joka oli niin kirkkaasti valaistu, että nuppineuloja olisi voinut siltä poimia, sillä taloja paloi tien kahden puolen ja toisia oli yhä syttymässä. Tuuli oli tuimanpuoleinen ja lennätteli kipinöitä, vieläpä kokonaisia roihuja läheisille katoille.

Tulen valossa näkyi milloin suurempia, milloin pienempiä ihmisjoukkoja, jotka liikkuivat nopeasti eri suuntiin. Huudot sekaantuivat kirkonkellojen läppäykseen, karjan ammuntaan, koirien haukuntaan ja pyssyjen pamahduksiin.

Ajettuaan vielä lähemmäksi herra Wolodyjowskin sotilaat näkivät joukon ratsumiehiä, joilla oli leveälieriset hatut päässä. Toiset heistä taistelivat talonpoikain kanssa, jotka olivat asestetut viikatteilla ja sirpeillä, toiset ajoivat pellolle karjaa. Jotkut, joita oli vaikea tuntea, koska olivat höyhenissä ja untuvissa, tekivät selvää siipikarjasta, joka vielä räpytteli siipiään kuolinkamppailussa. Kymmenkunta miestä piteli hevosia tovereille, jotka nähtävästi olivat ryöstämässä taloja.

Tie kylään kulki alamäkeä koivikon lävitse, niin että laudalaiset näkymättöminä saattoivat seurata vihollisen väkivaltaa, epäjärjestyksessä puolustautuvia talonpoikia ja epätoivoisia naisia.

Palo ravisteli tulista harjaansa kylän yli ja raivosi yhä kauheammin.

Kun herra Wolodyjowski oli lippukuntineen ehtinyt kylän avoimelle portille, hän komensi pysähtymään. Hän olisi voinut yllättää vihollisen ja yhdellä sivalluksella lyödä sen viimeiseen mieheen, mutta pienikasvuinen ritari oli päättänyt »tutkia ruotsalaisia» ja ryhtyi avoimeen taisteluun, ja sentähden hän tahallaan näyttäytyi viholliselle.

Jotkut portin takana vartioimassa olevat ratsumiehet huomasivat lähestyvän joukon. Eräs heistä ajoi heti upseerin luo, joka seisoi jo paljastettu miekka kädessä miestensä ympäröimänä ja puhui heille jotakin osoittaen sinne päin mistä herra Wolodyjowski lippukuntineen oli tulossa. Upseeri varjosti kädellä silmiään ja katseli hetken aikaa lähestyviä, antoi sitten merkin, ja samassa kajahti torventoitotus halki melun ja melskeen.

Nyt saivat ritarimme nähdä ruotsalaista sotatottumusta. Tuskin oli torvi törähtänyt, kun joukko ratsumiehiä juoksi ulos tuvista; toiset heittivät ryöstämänsä tavarat ja riensivät hevostensa luo.

Tuossa tuokiossa oli koko joukko järjestyksessä, ja pienen ritarin sydän sykähti ihmetyksestä katsellessaan vihollisen valittua joukkoa. Kaikki olivat kookkaita, rotevia miehiä kauhtanoissa nahkavöineen, päässä samanlaiset mustat hatut, joitten reunat vasemmalta puolelta oli käännetty ylös. Kaikilla oli samanlaiset ruskeat hevoset. He seisoivat kuin muuri tapparat valmiina iskemään ja katsoivat rauhallisesti tielle päin.

Osaston päällikkö ajoi torvenpuhaltajan seurassa riveistä jonkin matkaa eteenpäin nähtävästi kysymään, mitä väkeä se oli, joka niin hitaasti lähestyi.

Hän otaksui kaiketi, että se oli joku radziwillilainen osasto, eikä odottanut siis hyökkäystä. Hän heilutti tapparaansa ja hattuaan, ja torvenpuhaltaja toitotti yhtenään merkiksi, että haluttiin keskustelua.

— Ampukoon joku päin miestä, — sanoi pieni ritari, — jotta hän näkisi, mitä meiltä voi odottaa!

Kuului laukaus. Ammus ei kuitenkaan osunut, sillä matka oli liian pitkä. Nähtävästi upseeri luuli sitä väärinkäsitykseksi, koska hän alkoi huutaa entistä kovemmin ja heiluttaa vielä hurjemmin hattuaan.

— Vielä kerta! — huusi herra Wolodyjowski. Toisen laukauksen jälkeen upseeri kääntyi hätäilemättä ympäri ja ajoi oman joukkonsa luo.

Laudalaisten ensimmäiset rivit ratsastivat jo portin lävitse.

Ruotsalainen upseeri huusi jotakin joukolleen. Tapparat laskeutuivat heti, ja niitten sijaan ilmestyi pistoleita koteloistaan.

— Hyviä sotilaita! — murahti Wolodyjowski ja vilkaisi samassa omaan lippukuntaansa nähdäkseen oliko se järjestyksessä.

— Eteenpäin! — huusi hän sitten. Laudalaiset kyyristyivät hevostensa harjain taa ja kiitivät kuin vihuri päin vihollista.

Ruotsalaiset antoivat heidän tulla lähelle ennenkuin ampuivat pistoleistaan, mutta yhteislaukaus ei tuottanut laudalaisille vahinkoa kuin nimeksi: joku heistä hellitti ohjaksensa ja kaatui selälleen. Muut ryntäsivät eteenpäin ja iskivät viholliseen rinta vasten rintaa.

Kevyt liettualainen ratsuväki käytti vielä keihäitä, mutta herra Wolodyjowski käski heittää ne tiepuoleen, ja niin käytiin käsiksi miekkoihin.

Ensimmäinen hyökkäys ei voinut hajoittaa ruotsalaisia, mutta sai heidät kuitenkin jonkin verran peräytymään. Laudalaiset painoivat vimmatusti päälle. Miehiä alkoi kaatua yhä useampia. Ahdinko kasvoi kasvamistaan. Miekkain kalske peloitti talonpojat pois kylätieltä, jolla oli sietämättömän kuuma, vaikka puutarhat erottivat palavat talot tiestä.

Ruotsalaiset vastustivat yhä tuimemmin, mutta olivat kuitenkin pakotetut peräytymään, vaikkakin hyvässä järjestyksessä. Muuten, heidän olisi ollut vaikea hajaantua, koska tie oli molemmin puolin aidattu. Tuon tuostakin he koettivat pysähtyä, mutta turhaan.

Taistelu oli omituinen. Vain etumaiset rivit saattoivat otella toisten tukiessa takaapäin. Tästä syystä se muuttuikin julmaksi murhaamiseksi.

Herra Wolodyjowski, joka oli käskenyt vanhoja everstejä ja Jan Skrzetuskia pitämään silmällä väkeä hyökkäyksen aikana, taisteli ensimmäisessä rivissä. Tuon tuostakin ruotsalainen hattu katosi hänen edestään kuin syvyyteen; toisinaan lensi miekka vastustajan kädestä suhahtaen ilmaan, kuului vihlova huudahdus ja taas katosi hattu näkymättömiin. Toinen hattu seurasi toistaan, mutta herra Wolodyjowski painoi yhä eteenpäin. Hänen pienet silmänsä loistivat kuin kaksi pahaatietävää tulta, mutta hän ei kiihtynyt, vaan taisteli hilliten itseään. Toisinaan, kun hänen edessään ei ollut vihollista miekan ulottuvilla, hän käänsi päänsä joko oikealle tai vasemmalle ja pisti silmänräpäyksessä ratsumiehen maahan tuskin huomattavalla iskulla. Noissa hänen nopeissa liikkeissään oli jotakin yliluonnollista, peloittavaa. Niinkuin hamppua leikkaava nainen katoaa siihen niin, että vain hampun heiluvista töyhdöistä voi päättää mistä hänen tiensä kulkee, niin katosi herra Wolodyjowskikin suurikasvuisten ruotsalaisten joukkoon, mutta missä viljaa kaatui kuin niittäjän iskusta, siinä oli hänkin aina läsnä. Stanislaw Skrzetuski ja synkkä Jozwa Butryrn, eli Jozwa Jalaton, seurasivat hänen kintereillään.

Vihdoin olivat ruotsalaisten takimmaiset rivit joutuneet aukeamalle kirkon edessä ja alkoivat laajeta; etumaiset samoin. Kuului upseerin komennus. Hän tahtoi nähtävästi viedä koko miehistönsä taisteluun. Hetken kuluttua olivatkin ratsastajat muodostaneet leveämmän taistelurintaman puolalaisia vastaan. Mutta Jan Skrzetuski, joka oli seurannut taistelun kulkua ja johtanut lippukuntaa, ei seurannut ruotsalaisen kapteenin esimerkkiä, vaan syöksyi sensijaan eteenpäin tiiviinä joukkona, joka murtautui ruotsalaisten rintaman läpi ja ahdisti sitten takaapäin vihollisen oikeata sivustaa. Vasemman kimppuun hyökkäsivät Mirski ja Stankiewicz, joilla oli johdettavinaan laudalaisia ja Kowalskin rakuunat.

Kaksi kamppailua raivosi yht'aikaa, mutta vain lyhyen ajan. Skrzetuskin ahdistama vasen siipi ei ennättänyt kunnollisesti järjestäytyä ja hajaantui ennen pitkää. Oikea itsensä kapteenin johdolla teki kauemmin vastarintaa, mutta murtui sekin.

Lyödyt ruotsalaiset hajaantuivat eri suunnille laudalaisten ahdistamina. Toisin paikoin taisteltiin vielä joukoittain, mutta toisin paikoin käytiin kaksintaistelua.

Eri puolilla juoksenteli pelästyneitä hevosia ilman ratsumiehiä.

Herra Wolodyjowski etsi katseellaan komentavaa ruotsalaista upseeria, ja vihdoin hän huomasikin hänet taistelemassa kahden Butrymin kanssa. Wolodyjowski karahdutti heitä kohti.

— Pois tieltä! — huusi hän Butrymeille. — Pois tieltä!

Soturit kääntyivät kuuliaisesti syrjään, ja pienikasvuinen ritari ajaa karahdutti niin vimmatusti ruotsalaista päin, että molempain ratsut nousivat takajaloilleen.

Upseeri koetti nähtävästi saada vastustajansa satulasta maahan, mutta herra Wolodyjowski nosti rakuunamiekkansa kahvan rintaansa vasten, teki sitten sillä liikkeen salaman nopeudella ja lennätti ruotsalaisen tapparan ilmaan. Upseeri tapasi pistolinsa koteloa, mutta samassa silmänräpäyksessä osui isku hänen poskeensa, ja hän hellitti ohjakset vasemmasta kädestään.

— Ottakaa elävänä! — huusi Wolodyjowski Butrymeille.

Laudalaiset tarttuivat haavoittuneeseen, joka horjui satulassaan, mutta pienikasvuinen ritari ajoi edelleen kaataen vihollisia kuin viljaa.

Ruotsalaiset alkoivat jo joka puolella joutua alakynteen kaksintaisteluun tottuneemmista puolalaisista aatelisista. Toiset tarjosivat puolalaisille miekkansa kahvaa pitäen kiinni terästä, toiset viskasivat aseensa heidän jalkoihinsa huutaen: »pardon!»

Vihdoin ilmaantui aukealle kirkon edustalle talonpoikia ryöstämään kaatuneita ja antamaan haavoittuneille kuoliniskun.

Niin päättyi liettualaisten ensimmäinen ottelu ruotsalaisten kanssa.

Sillävälin herra Zagloban, joka oli edempänä vankkureineen ja niillä makaavine vankeineen, täytyi kuunnella tämän katkeria syytöksiä, koska oli sukulaisena menetellyt niin kehnosti häntä kohtaan.

— Setä on syössyt minut iäksi onnettomuuteen, sillä nyt minua ei ainoastaan odota kuula Kiejdanyssa, vaan nimeni on kunniaton ja pysyy ainiaan sellaisena. Ken tästä puoleen haluaa sanoa: lurjus, voi yhtä hyvin sanoa: Roch Kowalski!

- Se on totta, eikä sitä kukaan kielläkään, — vastasi Zagloba — Mutta paras todistus sinun hölmöydestäsi on, että vielä ihmettelet minun keppostani, vaikka minä olen itse Krimin kaania pyörähytellyt kuin nukkea. Luuletko todellakin, että minä olisin sallinut sinun viedä meidät, valtakunnan parhaat pojat, Birźeen ruotsalaisten surmattaviksi?

— Enhän minä omasta tahdostani ollut teitä sinne kuljettamassa!

— Mutta sinä toimit pyövelin apurina, ja se on aateliselle suuri häpeä, josta sinun on pestävä itsesi puhtaaksi, muuten sanon sukulaisuuteni irti sinun ja kaikkien Kowalskien kanssa. Petturi on heittiötäkin huonompi, ja sellaisen palveleminen on ihan viho viimeistä!

— Olen palvellut hetmania.

— Ja hetmani palvelee pirua! Nyt sen tiedät!... Sinä olet typerä, hyvä mies, muista se, äläkä milloinkaan antaudu väittelyyn kenenkään kanssa, vaan pitele mieluummin minun nuttuni liepeestä kiinni, niin voi sinusta vielä tulla mies. Kyllä minä olen tässä maailmassa useamman kuin yhden narrin sillä tavalla pelastanut.

Laukaukset keskeyttivät keskustelun, sillä taistelu kylässä oli juuri alkanut. Sitten ne lakkasivat, mutta huutoa ja melua kuului heidän syrjäiseen paikkaansa saakka koivikon laidassa.

— Nyt on Michal jo työssä, — virkkoi Zagloba. — Hän ei ole suuren suuri, mutta puree kuin käärme. Kyllä hän vielä pieksää noita merentakaisia paholaisia kuin herneitä vain, sen saat nähdä. Siellä minäkin olisin paljon mieluummin kuin täällä koivikossa nyt kuuntelemassa, mikä on sinun syysi. Siinä sinun kiitollisuutesi! Sopiiko sellainen mielestäsi sukulaiselle?

— Mistä minun pitäisi olla kiitollinen?

— Siitä, että petturi ei saanut kyntää sinulla kuin härällä, vaikka oletkin siihen erittäin sopiva: typerä ja voimakas, ymmärrätkös? Hei-hei! Siellä otellaan yhä tulisemmin! Kuuletko? Ne ovat ruotsalaisia, jotka mörisevät kuin vasikat laitumella.

Zagloba kävi hiukan vakavammaksi; hän oli levoton. Mutta yht'äkkiä hän kysäisi katsoen Roch Kowalskia tuimasti silmiin:

— Kenen soisit voittavan?

— Meikäläisten, tietysti.

— Kas vain! Miks'ei ruotsalaisten?

— Siksi, että heitä minäkin mielelläni rökittäisin. Ken on meikäläinen, se on meikäläinen!

— Omatuntosi rupeaa jo heräämään... Mutta kuinka sinä saatoit omaa lihaa ja vertasi ruotsalaisten käsiin raastaa?

— Olin saanut käskyn.

— Mutta nyt sinulla ei ole sellaista käskyä?

— Ei olekaan...

— Sinun täytyy nyt tehdä mitä eversti Wolodyjowski käskee.

— Niin täytyykin.

— Ja hän käskee sinun ensi töiksesi luopua Radziwillista ja ruveta palvelemaan isänmaatasi.

— Hä? — pääsi Kowalskilta, jonka käsi rupesi korvallista raaputtamaan.

— Olet saanut käskyn! — jyrisi Zagloba.

— Tottelen! — tokaisi Roch.

— Hyvä on. Ensi tilaisuudessa täytyy sinun antaa ruotsalaisille selkään.

— Käsky on käsky, — sanoi Kowalski ja huokasi niin syvään kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan.

Zagloba oli myöskin tyytyväinen, sillä hänellä oli omat aikeensa herra Kowalskiin nähden. He alkoivat kuunnella taistelun menoa, ja he kuuntelivat siinä yhdessä istuen pitkän aikaa, ennenkuin kaikki hiljeni.

Zagloba oli käynyt levottomammaksi.

— Kunhan meidän vain ei olisi käynyt huonosti?

— Kuinka voi setä, joka on vanha soturi, mitään sellaista ajatella? Jos olisi huonosti käynyt, niin tästä olisivat sivu paenneet...

— Se on totta, se... Kyllä sinussa on sentään järkeä...

— Eikö setä kuule kavioitten kapsetta? Hitaasti ajavat. Ovat kaiketi lyöneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen.

— Kunpa vain olisivat meidän miehiä? Ajanko katsomaan? Mitä arvelet?

Ja herra Zagloba ripusti miekkansa vyöhön, otti pistolin käteensä ja läksi. Pian hän äkkäsikin mustan jonon, joka hitaasti lähestyi tietä pitkin. Joukosta kuului ääniä.

Joukon etupäässä ajoi muutamia miehiä, jotka olivat joutuneet keskenään äänekkääseen keskusteluun. Zagloba tunsi Wolodyjowskin äänen, joka sanoi:

— Urhoollisia poikia! En tiedä, millaista jalkaväki on, mutta ratsuväki on varmasti oivallista!

Zagloba kannusti hevostaan.

— Mitä teille kuuluu? Mitä teille kuuluu? Aloin jo tulla kärsimättömäksi ja lähteä leikkiin mukaan... Onko kukaan haavoittunut?

— Kaikki voivat hyvin, Jumalan kiitos! — vastasi Michal-herra. — Mutta parikymmentä kelpo soturia olemme menettäneet.

— Entä ruotsalaiset?

— Maassa kuin heinää...

— Oletpa, hyvä mies, tainnut huitoa siellä kuin susi karsinassa. Mutta sopiko mielestäsi jättää minut, vanha mies, tänne vahtiin? Olin melkein poissa suunniltani... niin teki mieleni ruotsalaisen lihaa. Raakana olisin ne syönyt.

— Saat kyllä paistetultakin, sillä palaneita on myöskin.

— Syökööt koirat ne! Entä otitteko vankeja?

— Ratsumestarin ja seitsemän muuta miestä.

— Mitä aiot tehdä heille?

— Tekisi mieleni hirtättää ne, kun hyökkäsivät avuttoman kylän kimppuun kuin rosvot ja niin julmasti kyläläisiä surmasivat... Mutta Jan sanoi, että sitä ei pidä tehdä.

— Kuulkaahan, hyvät herrat, mitä mieleeni juolahti. Hirttää heitä ei saa, vaan heidät on laskettava vapaiksi.

— Miksi niin?

— Te tunnette minut soturina, nyt tulette tuntemaan myös valtiomiehenä. Me päästämme ruotsalaiset vapaiksi, mutta emme sano, keitä olemme. Sen toki sanomme, että olemme radziwillilaisia ja että olemme hetmanin käskystä tuhonneet tämän osaston niinkuin kaikille muillekin tulemme tekemään, koska hetmani on vain olevinaan ruotsalaisten puolella. Täten me vahingoitamme kovasti hetmanin asiaa. Jos minun ajatukseni antaa vähääkään perää teidän voitollenne, niin kasvakoon minulle häntä kuin hevoselle. Kiejdany on kaukana Birźestä ja Radziwill on vielä kauempana Pontus de la Gardien luota. Saattaaksemme petturit ja rosvot keskenään riitaan, koska se on vain hyödyksi isänmaalle.

— Neuvo on hyvä ja voiton arvoinen! — sanoi Stankiewicz.

— Teillä on kanslerin järki, — lisäsi Mirski.

— Juuri niin teemme, — sanoi Michal Wolodyjowski. — Huomenna päästän miehet vapaiksi, mutta tänään en tahdo tietää siitä sen enempää, sillä minua väsyttää julmasti... Aukealla tiellä oli kuuma kuin pätsissä... Uh! Käsivarteni ovat ihan hervottomat... Upseeri ei voisi missään tapauksessa lähteä tänään, hän sai haavan poskeensa.

— Mutta kuinka me selvitämme heille tämän kaiken? — kysyi Jan Skrzetuski.

— Olen sitä asiaa kyllä ajatellut, — vastasi Zagloba. — Kowalski sanoi minulle, että hänen rakuunoittensa joukossa on pari preussilaista miestä, jotka osaavat kyllä saksaa. Selittäkööt he ruotsalaisille, jotka kaiketi myöskin sen verran saksaa osaavat, sillä ovathan he olleet jo niin monta vuotta Saksanmaalla. Kowalski on meidän sekä sielultaan että ruumiiltaan. Meillä tulee olemaan hänestä vielä paljon hyötyä.

— Hyvä on! — virkkoi Wolodyjowski. — Olkoon joku herroista hyvä ja ottakoon asian huolekseen, sillä minä olen niin väsyksissä, etten pysty mihinkään. Olen jo ilmoittanut väelle, että viivymme tässä koivikossa aamuun saakka. Kylästä tuodaan syötävää... ja nyt nukkumaan.

— Hyvät herrat, — virkkoi Zagloba, — tuolla koivikon takana on heinälato. Menkäämme sinne kunnollisesti nukkumaan matkan varalta... Emmehän tänne enää palaja, koska herra Sapiehan kanssa nyt käymme Radziwillia vastaan.

VIIDES LUKU.

Liettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät ulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.

Liettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat nyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot, jäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin petturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta olivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi mainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni Bychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä Radziwillia vastaan.

Sillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan, alkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän eripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta ennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi, vallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli laskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa maan kuuliaisuuteen.

Tuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt joukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista oli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan tai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin metsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin kostolta.

Joka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja asiain kehityksestä.

Tärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa ja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten joukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa, mutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän, johdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa. Juuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin lippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki vangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin lähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut seurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.

Tästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja sanoi heille: