Part 23

— Se on totta... Consuetudo altera natura [Tottumus on toinen luonto]... Niin, kun viimeksi olin rakastunut Jan Kasimirin, meidän entisen kuninkaamme, Liettuan entisen suuriruhtinaan vaalien aikana, olin julmasti pihkassa erääseen ruhtinatar Jeremin hovinaiseen. Se oli suloinen, pikku peto... Mutta kun minä olisin katsonut syvemmälle hänen silmiinsä, niin asettui herra Wolodyjowski miekkoineen väliin. Me olisimme otelleet, jollei Bohun olisi vuorostaan asettunut meidän väliimme, jolloin Wolodyjowski nitisti hänet kuin jäniksen. Jollei Bohunia olisi ollut, niin en minä istuisi nyt tässä. Mutta siihen aikaan minä olin aina valmis tappelemaan vaikka itse pirun kanssa. Wolodyjowski muuten sekaantui asiaan vain per amicitiam [ystävyyden tähden], sillä tyttö oli kihloissa toisen vielä suuremman soturin kanssa... Niin tuskalliselta tuntui elämäni, ettei maistunut minulle edes ruoka eikä juoma, kunnes ruhtinas lähetti minut Varsovasta Smolenskiin, ja ikävä haihtui. Sellaiseen suruun ei ole sen parempaa lääkettä kuin matkustaminen. Jo penikulman ajettuani tunsin mieleni kevyemmäksi, ja ennenkuin saavuin Vilnoon, oli tyttö häipynyt mielestäni, ja aina tähän päivään saakka olen minä pysynyt poikamiehenä. Niin, totta totisesti, ei löydy haavoitetulle sydämelle sen parempaa lääkettä kuin matkat ovat!

— Vai niin, vai olette sitä mieltä? — kysyi Kmicic.

— Varmasti! Vieköön sarvipää kaikki kauniit tytöt koko Liettuasta ja Kruununmaasta! Minä en heitä enää tarvitse.

— Ja te läksitte matkalle hyvästiä sanomatta?

— Niin läksin. Minä viskasin vain punaisen nauhan olkapääni yli, minkä neuvon minulle antoi muuan vanha, sellaisiin asioihin hyvin perehtynyt eukko...

— Maljanne! — huudahti Ganchoff kääntyen Kmicicin puoleen.

— Kiitoksia! — vastasi Andrzej-herra. — Sydämelliset kiitokset!

— Pohjaan! Pohjaan! Teidän on aika nousta ratsun selkään, ja meidän pitää lähteä toimeen. Jumala teitä suojelkoon ja opastakoon!

— Voikaa hyvin!

— Punainen nauha on viskattava olkapään yli, — palasi Charlamp uudelleen äskeiseen asiaan, — tai ensimmäisessä yöleiripaikassa on itse kaadettava ämpärillinen vettä tuleen. Muistakaa se... jos tahdotte unohtaa.

— Jumalan haltuun!

— Pitkään aikaan emme tule tapaamaan toisiamme.

— Ehkä silloin sotatanterella, — arveli Ganchoff.

— Suokoon Jumala, että saisimme silloin taistella toistemme puolesta eikä toisiamme vastaan.

— Niin juuri! — vastasi Kmicic. Upseerit poistuivat.

Tornikello löi seitsemän. Linnan pihalla hevoset kopistelivat kavioillaan pihan kivitystä, ja ikkunasta saattoi nähdä sotilaitten odottavan. Omituinen levottomuus valtasi Andrzejn. »Minä lähden! Minä lähden!» mutisi hän itsekseen. Mielikuvituksissaan hän näki tuntemattomia seutuja ja outoja kasvoja. Samalla valtasi hänet tämän matkan tähden sellainen ihmetyksen tunne, ikäänkuin hän milloinkaan ei olisi ajatellut sitä.

»Hevosen selkään ja matkalle, tapahtui mitä tapahtui», ajatteli hän.

Mutta nyt, kun hevoset jo hirnahtelivat ikkunan takana ja lähdön hetki oli käsillä, hän tunsi lähtevänsä outoa tulevaisuutta kohti, ja kaikki, mihin hän oli eläytynyt, mihin hän oli tottunut ja mihin hän oli sydämellään kiintynyt, jäi häneltä tähän maahan, tähän seutuun, tähän kaupunkiin. Entinen Kmicic oli jäävä tänne, ja tuonne kauas oli lähtevä toinen mies, joka oli yhtä outo kaikille kuin kaikki muut olivat outoja hänelle. Siellä hän oli aloittava uuden elämän, ja Jumala yksin tiesi, oliko hänelle, siihen riittävästi voimia ja halua.

Andrzej-herra oli henkisesti nyt peräti uuvuksissa, ja sentähden hän tunsi itsensä uusiin seutuihin ja outoihin ihmisiin nähden niin avuttomaksi... Hän ajatteli, että täällä hänen oli ikävä, mutta että sielläkin tuli olemaan ikävä ja raskas olla.

Aika joutui! Lakki oli pantava päähän ja sitten noustava hevosen selkään!

Mutta saattoiko hän lähteä sanomatta hyvästi?

Oliko mahdollista olla niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, että ei saattanut sanaa hyvästiksi sanoa? Sellaiseksi oli asia kehittynyt! Mutta mitä hän sanoisi hänelle?... Mennäkö hänen luokseen ja sanoa: »Kaikki on lopussa... menkää omaa tietänne, minä menen myös omaani!» Mitä hyötyä oli sanoa se, kun muutenkin oli niin? Eihän Oleńka ollut enää hänen kihlattunsa eikä myöskään tuleva vaimonsa. Kaikki oli särkynyt, ja mikä särkynyt oli, sitä ei saattanut enää eheäksi tehdä. Miksi tuhlata turhaan sanoja, aikaa ja aiheuttaa uusia tuskia!

»En mene!» — ajatteli Kmicic.

Mutta toiselta puolelta heidät yhdisti vainajan tahto. Hän oli velvollinen rauhallisesti ja ilman suuttumusta sanomaan Oleńkalle hyvästi ja selittämään hänelle: »Koska ette tahdo minusta edes tietääkään, niin annan teille sananne takaisin. Olkaamme molemmat kuin testamenttia ei olisi ikänä ollutkaan... ja etsiköön kumpikin meistä onneamme omalla tahollaan.»

Mutta silloin Oleńka mahdollisesti vastaisi: »Olenhan jo aikoja sitten antanut teidän sen ymmärtää! Miksi toistaa yhtä ja samaa?»

»En mene!» — mutisi Kmicic.

Ja hän painoi lakin syvälle päähänsä ja meni ulos käytävään. Hän aikoi lähteä suoraa päätä linnan pihalle ja nousta hevosen selkään.

Mutta yht'äkkiä tuntui käytävässä siltä, kuin joku olisi tarttunut hänen tukkaansa...

Voittamaton halu nähdä hänet, puhua hänen kanssaan valtasi soturin sellaisella voimalla, että tämä herkesi harkitsemasta, mennäkö vai eikö mennä, ja syöksyi silmät ummessa eteenpäin.

Oven ulkopuolella ei ollut enää vahtisotamiestä, mutta sen sijaan hän tapasi siinä miekankantaja Billewiczin palvelijapojan.

— Onko miekankantaja sisällä? — kysyi hän.

— Herra miekankantaja on upseerien luona.

— Entä neiti?

— Neiti on sisällä.

— Mene ja sano neidille, että herra Kmicic on lähdössä pitkälle matkalle ja tahtoo tavata häntä.

Palvelija meni, mutta ennenkuin hän palasi, nosti Kmicic ovensalvan ja astui sisälle.

— Tulen sanomaan teille hyvästi, — sanoi hän, — sillä en tiedä, saanko tässä elämässä enää nähdä teitä...

Kun palvelija oli poistunut, jatkoi Kmicic:

— Armollinen neiti, minä aioin lähteä sanomatta teille hyvästi, mutta en voinut. Jumala yksin tietää milloin palajan ja palajanko ensinkään, sillä vaaroja on joka puolella. Parasta on, että eroamme ilman vihaa sydämessämme, jottei Jumalan rangaistus kumpaakaan meistä kohtaisi. Oh, paljon, paljon olisi sanomista, mutta kieli ei voi kaikkea kertoa. Meillä ei ollut onnea, eikä se ollut Jumalan tahto... Älkää tuomitko minua, niin en minäkään teitä tuomitse. Tuosta testamentista ei meidän pidä enää välittää, sillä niin on kuin sanoin: ihmisen tahto ei merkitse mitään Jumalan tahdon rinnalla. Jumala suokoon teille vain onnea ja rauhaa! Pääasia on, että suomme toisillemme anteeksi. En tiedä, mikä minua odottaa siellä kaukana, jonne olen lähdössä... Mutta täällä en voi enää kauempaa viipyä, sillä tukehtuisin... Täällä ei minulla ole mitään tekemistä, surra vain saisin ja murehtia päivät pääksytysten tulematta mihinkään tulokseen... Tämä matka on minulle yhtä välttämätön kuin vesi kalalle, ilma linnulle... Muussa tapauksessa menettäisin järkeni.

— Suokoon Jumala teillekin onnea! — vastasi Aleksandra-neiti.

Ja Oleńka seisoi hänen edessään ikäänkuin hän olisi hämmästynyt Kmicicin lähdöstä ja sanoista. Hämmennys ja ihmetys kuvastuivat hänen kasvoillaan, ja saattoi huomata, ettei hän käsittänyt kaikkea tätä. Suurilla silmillään hän yhä katseli nuorta soturia.

— En vihaa teitä... — virkkoi hän hetken kuluttua.

— Jumala suokoon, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut! — jatkoi Kmicic. — On kuin paha henki olisi tunkeutunut väliimme ja erottanut meidät kuin meri, jonka yli on mahdoton päästä... Ihminen ei ole tehnyt mitä on tahtonut, ei ole mennyt sinne, minne on alkuaan aikonut... on kuin jokin olisi yhä vain ahdistanut, painostanut, ja niin erosivat tiemme. Mutta koska emme enää saa tavata toisiamme, niin parasta on, että edes kaukaa huudamme toisillemme: »Jumalan haltuun!» Mutta muistakaa visusti, että viha ja kauna ovat yhtä ja suru toista. Viha on minusta kaukana, mutta suru on yhä sydämessäni... Miksi? — Sitä en itsekään tiedä. Minä pohdin ja pohdin, mutta en pääse selvyyteen, mutta minusta tuntuu kuitenkin, että parempi on sekä teille että minulle, kun olemme saaneet puhua. Te pidätte minua petturina, ja se juuri on minulle kaikkein raskainta, sillä niin totisesti kuin toivonkin sieluni autuutta, niin en ole ikänä petturi ollut enkä liioin tule olemaan!

— Minä en pidä teitä enää petturina!... — virkkoi Oleńka.

— Oh, kuinka olette edes hetkeäkään voinut minua sellaisena pitää!... Tiedättehän, että olen ennen tehnyt itseni syypääksi yhteen jos toiseenkin, olen ampunut ihmisiä, sytyttänyt taloja palamaan, mutta se on aivan toista kuin petos ja pettäminen oman etunsa tähden... Jumala varjelkoon minua aina sellaisesta! Te olette nainen ettekä voi käsittää, mikä on pelastava isänmaan, ja sentähden teidän ei myöskään pidä tuomita... Mutta miksi te tuomitsitte? Tietäkää, että ruhtinas Radziwill ja ruotsalaiset tulevat pelastamaan maan, ja ken toisin ajattelee ja toisin toimii, se on syöksevä isänmaan perikatoon. Mutta nyt ei ole aikaa harkita sellaisia asioita, vaan nyt pitää lähteä matkalle. Muistakaa, että en ole petturi ja etten ole ikänä itseäni myynyt! Tietäkää, että olette syyttömästi minua halveksinut ja syyttömästi tuominnut minut kuoleman omaksi... Sen sanon teille nyt, ja sen minä vahvistan valallani, mutta lisään samalla: Suon teille anteeksi kaikesta sydämestäni, mutta suokaa tekin minulle!

Aleksandra-neiti käsitti nyt selvästi kaiken.

— Olette aivan oikeassa siinä, että olen tuominnut teidät syyttömästi, se on totta ja sen minä tunnustan suoraan — ja pyydän samalla anteeksi...

Oleńkan ääni alkoi väristä, ja hänen siniset silmänsä täyttyivät kyynelistä.

— Minä suon sinulle anteeksi! — huudahti Kmicic. — Minä suon sinulle anteeksi! Minä soisin oman kuolemanikin sinulle anteeksi!...

— Jumala askelianne ohjatkoon ja johtakoon teidät sille oikealle tielle, jolta olette eksynyt!

— Älä puhu mitään siitä! Älä puhu mitään siitä! — huusi Kmicic kuumeisesti, — niin ei sopu väliltämme riku. Olen eksynyt tai en, mutta älä puhu siitä! Seuratkoon kukin omantuntonsa ääntä, ja tuomitkoon sitten Jumala... Hyvä oli, että tulin tänne ja että en lähtenyt sanomatta hyvästi. Ojenna minulle kätesi hyvästiksi!... Huomenna en enää saa nähdä sinua, en ylihuomenna, en kokonaiseen kuukauteen, mahdollisesti en koskaan... Ah, Oleńka!... Oleńka! Emmekö ikänä enää saa nähdä toisiamme?...

Kyynelet alkoivat vieriä tytön silmistä poskille.

— Andrzej hyvä!... Hylätkää petturit... ehkä kaikki silloin...

— Hiljaa, hiljaa! — hoki Kmicic katkonaisella, äänellä. — Se on mahdotonta!... En voi... Paras on, kun et puhu siitä... Mieluummin minä nyt kuolisin... vähemmän olisi tuskia... Miksi piti kaiken tämän kohdata juuri meitä?!... Voi parhaiten!... viimeisen kerran... Kohdatkoon kuolema minut siellä kaukana... Miksi itket?... Älä itke, tulen mielettömäksi!...

Ja Kmicic kiersi käsivartensa Oleńkan ympäri. Vaikka tämä vastusteli, niin soturi alkoi suudella tytön silmiä ja huulia. Sitten Kmicic heittäytyi tytön jalkojen juureen, josta syöksyi vihdoin ylös kuin mieletön, puristeli käsillään päätään ja juoksi ulos huoneesta huutaen:

— Tässä ei auta paholainen eikä mikään punainen nauhakaan!...

Oleńka näki ikkunasta, kuinka hän suin päin karkasi ratsunsa selkään ja ajoi pois kuuden seuralaisensa saattamana. Skottilaiset, jotka seisoivat portin kahden puolen, tekivät kunniaa. Sitten suljettiin linnan portit ratsumiesten jälkeen, joita ei enää näkynyt pimeällä tiellä.

Yö oli tullut.

YHDESTOISTA LUKU.

Kowno ja koko seutu Wilian vasemmalla rannalla samoinkuin kaikki tiet olivat vihollisen hallussa, niin että Andrzej Kmicic ei voinut ajaa pitkin valtamaantietä, vaan hänen oli pakko kulkea metsien halki Niemen-virran rannalle ja sieltä Wiikin kohdalla virran yli. Näin hän saapui Trotskin vojevodakuntaan.

Tämän matkan hän suoritti suuremmitta seikkailuitta, sillä nämä seudut olivat vielä pääasiallisesti Radziwillin hallussa.

Kaupungit ja useat kylätkin olivat hetmanin joukkojen tai pienten ruotsalaisten ratsuosastojen miehittämät, jotka hetmani oli tahallaan lähettänyt näin kauas Zoltarenkon johtamia ja Wilian toisella puolella seisovia kasakkajoukkoja vastaan.

Zoltarenko olisi mielellään ruotsalaisten kanssa vähäisen »rymynnyt» — kuten hetmani tapasi sanoa — mutta venäläiset, jotka olivat hänen liittolaisiaan, eivät halunneet ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa, eivät ainakaan vielä. Hän oli sentähden saanut ankaran määräyksen olla menemättä Wilian yli ja, jos Radziwill itse tai ruotsalaiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa, vetäytyä takaisin.

Tästä syystä seutu Wilian oikealla puolella näytti rauhalliselta, mutta kun Radziwillin ja ruotsalaisten sekä kasakkajoukkojen etuvartiot seisoivat vastakkain kahden puolen jokea, saattoi laukaus musketista minä hetkenä hyvänsä ilmoittaa, että julma taistelu oli alkanut.

Sodan pelosta olivat kaikki piiloutuneet jonnekin. Kaikkialla Andrzej näki autioita kaupunkeja ja kyliä ja kartanoita, joitten ikkunaluukut oli naulattu kiinni.

Pellot olivat myöskin autioita, vilja korjaamatta. Talonpojat olivat piiloutuneet metsiin, jonne olivat vieneet kaiken omaisuutensa mukanaan, aateliset olivat paenneet läheiseen Preussiin, joka oli toistaiseksi säilynyt sodalta aivan koskemattomana. Mutta maanteillä ja metsäpoluilla vallitsi tavaton liike.

Andrzej Kmicic tapasi tuon tuostakin suuria talonpoikaisjoukkoja vaimoineen ja lapsineen, jotka ajoivat edellään karjojaan. Se osa Trotskin vojevodakuntaa, joka rajoittui Preussiin, oli hedelmällistä ja varakasta, ja sentähden sen asukkailla olikin paljon omaisuutta, mikä oli saatava piilotetuksi, ja säilytetyksi. Lähestyvä talvi ei peloittanut pakolaisia. He asuivat kernaammin metsissä risumajoissa parempia aikoja odotellen kuin jäivät koteihinsa, joissa vihollinen olisi heitä uhannut joka hetki.

Usein Kmicic ajoi pakenevien laumojen luo tai metsissä leimuavain nuotioitten ääreen. Kaikkialla, missä hän vain sai tavata väkeä Wilian vasemmalta rannalta, hän sai kuulla pöyristyttäviä kertomuksia Zoltarenkon julmuuksista. Ihmisiä teurastettiin iästä ja sukupuolesta huolimatta, kyliä poltettiin, kaadettiinpa puitakin puutarhoista, niin että itse maa ja vesi vain jäivät jäljelle. Niin julmaa jälkeä eivät olleet milloinkaan edes tataarilaumatkaan tehneet.

Eikä siinä kyllin, että asukkaita murhattiin, vaan sitä ennen heitä rääkättiin mitä kauneimmalla tavalla. Useita oli päässyt hengissä karkuun, useat olivat menettäneet järkensä, ja heidän kauheat huutonsa kajahtelivat nyt metsissä. Toiset, jotka olivat päässeet Wilian yli, harhailivat yhä pelon valtaamina ylt'ympäri. Moni ojensi kätensä tuskissaan Kmiciciä ja hänen orszalaisia seuralaisiaan kohti rukoillen apua ja armoa, aivan kuin vihollinen olisi ollut jo kintereillä.

Preussiin oli yhtä mittaa matkalla aatelisten vaunuja, joissa oli vanhuksia, naisia, lapsia. Heti vaunujen jäljessä ajoi kuormavaunuja palvelijoineen, muonavaroineen ja tavaroineen. Kaikki oli hurjassa epäjärjestyksessä, jokaisen mieli tuskaa täynnä.

Andrzej Kmicic tapasi lohduttaa onnettomia sanoen, että kohta ruotsalaiset lähtevät liikkeelle ja ajavat vihollisen kauas pois. Silloin pakolaiset ojensivat kätensä taivasta kohti ja huusivat:

— Jumala suokoon ruhtinaalle terveyttä ja onnea ja palkitkoon häntä siitä, että kutsui urhoollisen kansan suojelemaan meitä. Kun ruotsalaiset kulkevat joen yli, palaamme mekin kotiemme raunioille...

Kaikki siunasivat ruhtinasta. Suusta suuhun levisi sanoma, että hän minä hetkenä hyvänsä saattoi kulkea Wilian yli omien ja ruotsalaisten joukkojen kanssa. Alun pitäen oli ylistetty ruotsalaisten vaatimattomuutta, kuria ja hyvää suhtautumista paikkakuntain asukkaihin. Radziwillia sanottiin liettuan Gideoniksi, Simsoniksi, pelastajaksi.

Nämä siunaukset, joita Kmicic niin runsaasti kuuli, vahvistivat hänen uskoaan Radziwilliin, ja hän ajatteli:

»Sellaista isäntää minä palvelen! Minä suljen silmäni ja seuraan sokeasti hänen onnetartaan! Toisinaan hän on kauhea ja käsittämätön, mutta hänessä on järkeä enemmän kuin muissa, hän tietää paremmin mitä on tehtävä, ja hänessä yksin on pelastus.»

Kmicic tunsi mielensä kevyemmäksi ja jatkoi matkaansa toivehikkaampana, vaikka Kiejdany herätti hänessä kaihoa ja isänmaan onnettomuudet surua.

Hänen kaihonsa kasvoi kasvamistaan. Hän ei viskannut punaista nauhaa olkapäänsä yli eikä kaatanut sangollista vettä ensimmäiseen leirinuotioon, sillä osaksi hän ajatteli, ettei se kuitenkaan mitään auttaisi, osaksi hän ei tahtonut sitä tehdä.

»Oi, jospa Oleńka olisi nyt täällä kuulemassa tätä itkua ja valitusta, niin silloin hän ei rukoilisi Jumalaa ohjaamaan minua toisille teille eikä sanoisi minun eksyneen kuin kerettiläisen, joka on luopunut omasta uskostaan. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän on näkevä, että hän on väärässä enkä minä... Ehkä me saamme joskus vielä tavata toisemme.»

Nuoren ritarin kaiho kävi yhä polttavammaksi, mutta samalla vakaumus, että hän kulki nyt oikeata eikä väärää tietä, tuotti hänelle rauhaa, jota hän ei pitkään aikaan ollut saanut tuntea. Levottomuus ja epäilys haihtuivat hänen mielestään, joka muuttui melkein iloiseksi täällä metsien syvyyksissä. Hän ei ollut tuntenut itseään niin iloiseksi sitten Chowanskia vastaan käydyn taistelunsa.

Charlamp oli oikeassa siinä, että matkat ovat paras lääke henkistä kärsimystä ja levottomuutta lieventämään. Andrzej-herralla oli rautainen terveys, ja hänen mielikuvituksensa ja seikkailuhalunsa kasvoivat hetki hetkeltä. Seikkailut jo ikäänkuin viittasivat hänelle, hän hymyili niille ja ajoi eteenpäin pysähtyen vain yöksi vähäksi aikaa levähtämään.

Mutta Oleńkan kuva sukelsi tuon tuostakin hänen sielunsa silmien eteen ja näytti vapisevan kuin lintu hänen sylissään. Ja Kmicic ajatteli: »Minä tulen takaisin!»

Toisinaan hän hengissään näki myöskin hetmanin synkän, kookkaan, ankaran muodon. Tähän saakka hän oli taipunut Radziwillin tahtoon, nyt hän alkoi rakastaa häntä. Tähän saakka Radziwill oli temmannut hänet mukaansa kuin mahtava koski, joka vie mukanaan kaikki, mikä osuu sen tielle, mutta nyt Kmicic tunsi koko olennossaan halun saada seurata tuon kosken juoksua.

Ja etäisyyden vaikutuksesta tuo valtava vojevoda kasvoi ritarin silmissä yhä suuremmaksi ja mahtavammaksi. Toisinaan, kun Andrzej yöllä sulki unessa silmänsä, hän näki hetmanin istuvan valtaistuimella, joka kohosi korkealle kuusten latvain yli. Hetmanilla oli kruunu päässä, miekka ja valtikka käsissä, ja hänen jalkainsa juuressa oli koko valtakunta.

Ja Andrzej Kmicic kumarsi syvään tämän suuruuden edessä.

Kolmantena päivänä sen jälkeen kuin Kmicic oli matkalle lähtenyt, hän jätti Niemenin taakseen ja saapui vielä metsäisempään seutuun. Pakolaisjoukkoja näkyi yhtenään. Myöskin asestettuja joukkoja oli liikkeellä. Nämä sanoivat olevansa Zoltarenkon joukkoja, mutta itse asiassa niillä ei ollut minkäänlaista johtoa, vaan ne olivat suorastaan rosvojoukkoja, jotka tosin välttelivät aateliskartanoita, missä oli omat puolustusmiehistöt, mutta hyökkäsivät sen sijaan pienempien kylien, talojen ja matkustajain kimppuun.

Aateliskartanot pitivät ne kurissa omin voimin ja hirttivät rosvoja puihin pitkin tietä. Mutta syvemmällä metsissä saattoi tavata suuriakin rosvojoukkoja, ja siksi Andrzejn tuli olla varovainen.

Jonkin verran kauempana, Pilwiszkissä, eli väestö kaikessa rauhassa. Kaupungin asukkaat kertoivat siellä Kmicicille, että muutamia päiviä sitten olivat kasakat hyökänneet kaupungin kimppuun ja olisivat varmasti tapansa mukaan hävittäneet sen perustuksia myöten, jollei odottamaton apu olisi tullut kuin taivaasta.

— Me olimme jo uskoneet itsemme Jumalan haltuun, — kertoi majatalon isäntä, jonka luo Kmicic oli asettunut asumaan, — kun muuan lippukunta saapui kaikkien pyhimyksien nimessä avuksemme. Ensin luulimme sitä uudeksi vihollisjoukoksi, mutta se olikin omaa väkeä. Suoraa päätä hyökkäsi lippukunta Zoltarenkon rosvojen niskaan ja teki siitä yhdessä tunnissa selvän meidän auttaessamme.

— Mikä lippukunta se oli? — kysyi Andrzej.

— Eivät sanoneet... emmekä me uskaltaneet kysyä. Kun he olivat ruokkineet hevosensa ja ottaneet haltuunsa heiniä ja viljaa niin paljon kuin löysivät, niin jatkoivat he matkaa...

— Minne?

— Etelään päin. Ensin arvelimme paeta metsiin, mutta sitten maltoimme mielemme ja jäimme paikoillemme, etenkin kun kaupunginvanhin sanoi, että sellaisen selkäsaunan jälkeen ei vihollinen hevillä eikä hetkessä tule uudelleen näille maille.

Kovin uteliaana Kmicic tiedusteli edelleen:

— Ettekö tiedä, kuka sitä lippukuntaa johti?

— Emme, mutta päällikön me kyllä näimme. Hän keskusteli kanssamme torilla. Nuori hän oli ja solakka kuin miekka. Eikä hän näyttänyt niin etevältä soturilta kuin todella oli...

— Wolodyjowski! — huusi Kmicic.

— Olkoonpa, että hän oli Wolodyjowski, tai kuka hyvänsä, mutta Jumala suokoon, että siitä miehestä kerran tulisi hetmani.

Andrzej Kmicic vaipui syviin ajatuksiin. Hän kulki nähtävästi samaa tietä, jota Wolodyjowski oli muutamia päiviä sitten kulkenut laudalaisine joukkoineen. Ja sehän olikin luonnollista, koska molemmat olivat matkalla Podlasieen. Mutta Andrzej tuli ajatelleeksi, että jos hän kovin kiirehtii eteenpäin, niin hän helposti saattaa törmätä pienikasvuisen ritarin joukkoja vastaan ja joutua hänen käsiinsä, ja silloin joutuisivat myös kaikki Radziwillin kirjeet konfederaattien saaliiksi. Siten saattaisi koko hänen lähettilästoimensa epäonnistua ja Radziwillin asia kärsiä suunnattoman vahingon. Tästä syystä päätti Andrzej viipyä pari päivää Pilwiszkissä, jotta laudalainen lippukunta ehtisi edetä mahdollisimman kauas.

Seuraavana päivänä Andrzej Kmicic saikin nähdä, että hän oli menetellyt ei ainoastaan varovasti, vaan viisaastikin, sillä ennenkuin hän aamulla oli ennättänyt kunnolla edes pukeutuakaan, riensi talon isäntä hänen luokseen.

— Uutisia, hyvä herra! huudahti isäntä.

— Hyviäkö?

— Ei hyviä eikä huonojakaan, mutta meillä on vieraita. Loistava hovi saapui aamulla varhain kaupunkiin ja asettui kaupunginvanhimman taloon. Paljon on jalkaväkeä ja ratsumiehiä, vaunuja ja palvelijoita. Ihmiset luulivat ensin, että kuningas itse olisi saapunut.

— Mikä kuningas?

Majatalon isäntä alkoi hypistellä lakkia käsissään.

— Niin, se on totta, meillä on oikeastaan nyt kaksikin kuningasta. Mutta niistä kumpikaan ei se ollut, vaan ruhtinas, hovitallimestari.

Kmicic hypähti pystyyn.

— Mikä ruhtinas? Boguslawko?

— Niin juuri, Vilnon vojevodan serkku.

Andrzej Kmicic löi ihmetyksestä käsiään yhteen.

— Kylläpäs sattuikin hyvin!

Isäntä ymmärsi, että hänen vieraansa oli ruhtinas Boguslawin hyvä tuttava, ja kumarsi paljon syvempään kuin edellisenä päivänä. Kmicic pukeutui nopeasti ja oli tuntia myöhemmin jo kaupunginvanhimman talon edustalla.

Koko pieni kaupunkipahanen oli tulvillaan sotaväkeä. Jalkaväki oli pystyttänyt muskettinsa torille, ja sen viereisiin taloihin olivat ratsumiehet hevosineen asettuneet majailemaan. Sotilaita ja hovilaisia kirjavissa puvuissa seisoskeli talojen edustoilla tai kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin. Upseerit kuuluivat puhuvan ranskaa ja saksaa. Puolalaisia sotilaita ja pukuja ei näkynyt missään. Muskettimiehillä ja rakuunoilla oli toisenlaiset puvut kuin niillä ulkomaalaisilla, joita Andrzej oli nähnyt Kiejdanyssa. Sotilaat olivat niin komeita, että jokaista heistä olisi voinut pitää upseerina, ja heidän sotilaallinen ryhtinsä herätti Andrzejssa ihastusta. Upseerit katselivat myöskin häntä uteliaasti, sillä hänen yllään oli loistava, kultareunainen samettipuku ja hänen seuranaan sitä paitsi kuusi ratsumiestä uusissa puvuissa.

Kaupunginvanhimman pihalla kuhisi palvelijoita: oli paasheja leveälieriset hatut päässä, lakeijoja, yllä samettinutut, ratsastavia renkejä, jaloissa pitkävartiset ruotsalaiset saappaat.

Nähtävästi ruhtinas ei aikonut viipyä pitempään Pilwiszkissä, koska vaunuja ei oltu vedetty vajoihin eikä hevosia viety talliin.

Kmicic ilmoitti nimensä ja asiansa päivystävälle upseerille, ja tämä läksi heti sisälle viemään ilmoitusta ruhtinaalle. Tuokion kuluttua upseeri palasi ja sanoi, että ruhtinas haluaa heti tavata hetmanin sanansaattajan, ja pyysi Kmiciciä seuraamaan taloon.

Eteisestä he joutuivat ruokasaliin, jossa hovimiehiä torkkui makeasti tuoleilla; he olivat nähtävästi olleet hyvin aikaisin liikkeellä. Viereiseen huoneeseen johtavan oven luona päivystävä upseeri pysähtyi ja virkkoi saksaksi kumartaen Andrzejlle:

— Täällä on ruhtinas.

Andrzej-herra astui sisälle ja pysähtyi oven suuhun. Ruhtinas istui peilin edessä ja katseli siitä nähtävästi juuri maalattuja kasvojaan sellaisella mielenkiinnolla, ettei edes huomannut tulijaa. Kaksi kamaripalvelijaa oli polvillaan hänen edessään kiinnittämässä hänen ratsusaappaittensa solkia, ja itse hän silitteli kullankeltaisen peruukkinsa otsatukkaa. Ruhtinas oli vielä nuori mies, noin 35-vuotias, mutta näytti vain 25-vuotiaalta. Kmicic tunsi hänet kyllä entuudesta, mutta katseli häntä aina suurella uteliaisuudella, jonka herättivät osaksi ruhtinaan suuri sotilasmaine, osaksi hänen omituinen ulkomuotonsa. Hän oli näet suurikasvuinen ja vankkarakenteinen, mutta hänen leveitten olkapäittensä välissä oli niin pieni pää, että olisi luullut sen otetuksi jostakin muusta ruumiista. Hänen kasvonsa olivat myöskin suhteettomat: suuri roomalainen nenä ja suuret, loistavat silmät, joitten katse oli tuima kuin kotkalla, mutta muu osa kasvoista oli niin pieni, että se melkein katosi pitkäin suortuvain väliin. Hänen suunsa oli pieni kuin lapsella ja ylähuulella ohuet viikset. Hänen maalattu ihonsa antoi hänen kasvoilleen jonkin verran tyttömäisen ilmeen, mutta samalla muistuttivat hänen ylpeytensä, varmuutensa ja itseluottamuksensa, jotka myöskin kuvastuivat hänen kasvoillaan, että siinä oli sama chercheur de noises [riidanhakija, väittelijä. Suom. huom.], kuten häntä Ranskan hovissa nimitettiin, mies, jonka kieli oli terävä, mutta miekka sitäkin terävämpi.

Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa kerrottiin merkillisiä juttuja hänen sotilaallisista teoistaan, riidoistaan, seikkailuistaan ja kaksintaisteluistaan. Hollannissa hän oli syöksynyt taistelun kuumimpaan pyörteeseen ja omalla ruhtinaallisella kädellään riistänyt lippuja ja aseita kuuluisalta espanjalaiselta jalkaväeltä. Oranian prinssin rykmentin etunenässä hän oli valloittanut pattereita, joita vanhat koetellut soturit olivat pitäneet valloittamattomina. Reinin rannoilla hän oli ranskalaisia muskettisotureita johtaessaan tuhonnut raskaita saksalaisia, kolmikymmenvuotisessa sodassa karaistuneita ratsujoukkoja. Eräässä kaksintaistelussa Ranskassa hän oli haavoittanut kaikkein taitavimman ranskalaisen miekkailijan prinssi de Fremouillen. Muuan toinen etevä miekkailija, paroni von Goetz, oli polvillaan rukoillut häneltä armoa.. Vielä oli hän haavoittanut kaksintaistelussa paroni Grotia, minkä johdosta oli saanut serkultaan Januszilta ankaraa moitetta, koska oli häpäissyt muka ruhtinaallista arvoaan antautumalla taisteluun sellaisen ala-arvoisen henkilön kanssa. Olipa hän vihdoin eräissä juhlissa Louvressa koko hovin läsnäollessa lyönyt markiisi de Rieux'tä korvalle, koska tämä oli puhutellut häntä epäkohteliaasti.

Sellaisia kaksintaisteluita, jotka hän oli suorittanut pienemmissä kaupungeissa ja ravintoloissa, ei tietysti oltu otettu lukuun.

Siinä miehessä olivat hempeys ja rohkeus omituisesti sekoittuneet. Oleskellessaan harvoin ja lyhyen aikaa isänmaassaan hän tapasi käydä puolueriitoja Sapieha-suvun kanssa tai kuluttaa aikaansa metsästysmatkoilla. Mutta yleensä hän ei viihtynyt synnyinmaassaan ja kävi kotonaan hyvin vastahakoisesti ja vain sotien aikana. Sota oli näet hänen elämänsä, vaikkakin hän joustavan henkisen kykynsä puolesta sopi yhtä hyvin punomaan juonia ja suoritta maan diplomaattisia tehtäviä.

Heti kun viimeksimainitut olivat kysymyksessä, osasi hän olla kärsivällinen ja kestävä, paljon kestävämpi kuin rakkaussuhteissaan, joita hänellä oli pitkä jono.

Kaikissa niissä hoveissa, joissa ruhtinas Boguslaw oli oleskellut, oli hän ollut kammona kaikille niille aviomiehille, joilla oli kauniit vaimot. Varmaan oli hän tästä syystä yhä vielä naimaton, vaikka hän, ollen ylhäistä sukua ja erittäin rikas, oli kaikkein halutuimpia sulhasvieraita koko Euroopassa. Olivatpa itse Ranskan kuningas, Maria Louise, Oranian prinssi ja Brandenburgin suuriruhtinas yrittäneet naittaa häntä, mutta Boguslaw oli pitänyt vapauttaan suuremmassa arvossa.

— En tarvitse myötäjäisiä, — oli hän useasti kyynillisesti huomauttanut, — eikä muistakaan iloista minulla suinkaan ole puutetta.

Näin oli hän elänyt 35-vuotiaaksi saakka.

Seisoessaan oven suussa Kmicic uteliaana katseli ruhtinasta kasvoihin, jotka näkyivät peilistä, ja ruhtinas siveli yhä ajatuksissaan otsatukkaansa. Vihdoin, kun Andrzej Kmicic yskähti muutaman kerran, kysyi hän kääntymättä oveen päin:

— Ken siellä? Onko se vojevodan sanantuoja?

— Minä en ole mikään sanantuoja, mutta ruhtinas Radziwillin luota olen kyllä, — vastasi Kmicic.

Nyt vasta ruhtinas Boguslaw kääntyi ympäri, huomasi loistavan nuorukaisen ja näki, ettei ollut tekemisissä tavallisen palvelijan kanssa.

— Suokaa anteeksi, arvoisa soturi, — virkkoi Boguslaw, — näen erehtyneeni teidän arvoonne nähden. Teidän kasvonne ovat tutut, vaikk'en voi muistaa nimeänne? Oletteko hetmanin hovimiehiä?

— Nimeni on Kmicic, ja arvoltani olen eversti, — vastasi Kmicic.

— Kmicic! — huudahti ruhtinas. — Samako Kmicic, joka taisteli Chowanskia vastaan viime sodassa?... Siinä tapauksessa olen kuullut paljonkin teistä puhuttavan!

Ja ruhtinas alkoi tarkkaavammin ja eräänlaisella tyydytyksellä katsella Andrzejta, sillä mikäli hän saattoi kuulemansa perusteella päättää, oli Kmicic hänen mieleisensä mies.

— Käykää istumaan, herra eversti, — sanoi ruhtinas. — Hauska lähemmin tutustua. Mitä kuuluu Kiejdanysta?

— Tässä on kirje hetmanilta, — vastasi Kmicic. Palvelijat olivat kiinnittäneet soljet ruhtinaan saappaihin ja poistuivat. Tämä mursi kirjeen sinetin ja alkoi lukea. Luettuaan hetken hänen kasvoilleen kohosi tyytymättömyyden ilme. Hän viskasi kirjeen peilipöydän alle ja sanoi: