Part 14

— Kuinka voisin luottaa?...

— Se on totta, minä olen tehnyt syntiä, mutta sehän on kaikki jo ohi eikä tule toistumaan... Maatessani kaksintaistelun jälkeen kuolemaisillani sanoin itselleni: minä en ota häntä väkivoimalla, en miekalla enkä tulella, vaan hyvillä töillä tahdon ansaita hänen anteeksiantamuksensa!... Eihän liene hänen sydämensä kivestä, mielipahansa katoaa, hän huomaa parannukseni ja antaa anteeksi... Minä olen siis päättänyt tehdä parannuksen ja pidän sanani... Jumala antoikin minulle heti siunauksensa, sillä Wolodyjowski toi minulle käskykirjeen. Hän olisi saanut olla antamatta sitä, mutta hän antoi, se kunnon mies! Siten minun ei tarvinnut mennä oikeuteen vastaamaan teoistani, koska tulin olemaan vastuussa vain hetmanille. Minä tunnustin kaikki syntini ruhtinaalle kuin isälle, eikä hän ainoastaan suonut anteeksi, vaan lupasi hyvittää kaikki ja suojella minua ihmisten vihaa vastaan... Jumala häntä siunatkoon! En ole enää mikään karkuri, Oleńka, teen sovinnon ihmisten kanssa, voitan kunniani takaisin, palvelen isänmaata, hyvitän kaiken pahan, mitä olen tehnyt... Oleńka! Mitä sanot tähän?... Etkö tahdo sanoa minulle kaunista sanaa?

Ja Kmicic katsoi häneen hartaasti ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin olisi rukoillut.

— Voinko uskoa tähän? — kuiskasi Oleńka.

— Voit, kautta Jumalani! — vastasi Kmicic. — Ruhtinas uskoi ja herra Wolodyjowski myöskin. He tiesivät kaikki rikokseni ja uskoivat kuitenkin... Miks'et sinä yksin uskoisi sitten?

— Siksi, että olen nähnyt aiheuttamanne kyynelet... siksi, että olen nähnyt haudat, joille ruoho ei ole vielä kasvanut...

— Se kasvaa kyllä, ja kyynelet kuivaan kyllä.

— Tehkää se ensin.

— Suo minulle edes toiveita, että kun olen sen tehnyt, olen myöskin ansainnut sinut... Kyllä kelpaa sanoa: »Tee ensin!» Entä jos teen sen, ja sinä sillä aikaa menet naimisiin toisen kanssa? Jumala sellaisesta varjelkoon, sillä silloin tulisin hulluksi! Minä rukoilen sinua, Oleńka, lupaa minulle, etten menetä sinua, ennenkuin olen sopinut teidän aatelistenne kanssa. Muistatko, mitä kirjeessä kirjoitit? Minä olen säilyttänyt kirjeesi ja luen sitä yhä uudelleen, kun mieleni käy murheiseksi. En pyydä mitään muuta kuin että lupaat minua odottaa ja olla menemättä toisen kanssa naimisiin?

— Tiedättehän, etten, testamentin mukaan, saa sitä tehdä. Luostariin vain voin mennä.

— Oh, mitä kuulen! Heitä mielestäsi luostari, muuten minä tässä kaikkien nähden lankean polvilleni sinun eteesi ja rukoilen, ettet sinne menisi. Herra Wolodyjowskille et suostunut, minä tiedän, hän itse kertoi siitä minulle. Hän juuri kehoitti minua hyvillä töillä voittamaan sydämesi... Mutta mitä nekään minua auttaisivat, jos menet luostariin? Sinä sanot, että hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, mutta minä sanon, että rakastan sinua mielettömästi, ja sillä hyvä. Kun olit lähtenyt Wodoktysta, aloin etsiä sinua heti vuoteelta noustuani. Muodostin lippukuntaa, joka hetki oli varattu, minulla oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, ja kuitenkin minä etsin sinua. Niin on asian laita, etten voi elää, etten saa rauhaa ilman sinua. Elin sitten pelkillä muistoilla. Mutta saatuani vihdoin tietää sinun olevan herra miekankantajan luona Billewiczessä, täytyi minun ruveta kamppailemaan ajatusteni kanssa kuin karhua vastaan: lähteäkö vai eikö? Arvelin: en ole vielä tehnyt mitään hyvää, en lähde. Mutta ruhtinas, rakastettu isäni, sääli minua ja käski pyytää teitä Kiejdanyyn, jotta saisin nähdä sinut ennenkuin lähden sotaretkelle. En pyydä sinua kanssani vihille jo huomenna, mutta pyydän sinua sanomaan minulle edes yhden kauniin sanan, se niin keventäisi sydäntäni... Rakas Oleńka, en tahdo kaatua, mutta taistelussa se voi sattua kenelle hyvänsä... sentähden sinun pitäisi antaa minulle anteeksi, kuten kuoleville anteeksi annetaan...

— Jumala teitä suojelkoon! — vastasi Oleńka, ja äänen sävystä Andrzej ymmärsi, että hänen sanansa olivat vaikuttaneet.

— Rakkaimpani, kiitos!... Ethän mene luostariin?

— En ainakaan vielä.

— Jumala sinua siunatkoon!

Ja niinkuin lumi keväällä sulaa, niin suli epäluottamus heidän väliltään, ja he tunsivat olevansa lähempänä toisiaan. Sydämet kevenivät, silmät kirkastuivat. Eikä Oleńka kuitenkaan ollut mitään luvannut, ja Andrzej oli kyllin viisas eikä heti pyytänyt lupausta tytöltä. Mutta Oleńka tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta sulkea häneltä tietä parannukseen, josta hän oli niin hartaasti puhunut. Hänen vilpittömyyttään Oleńka ei hetkeäkään epäillyt, sillä Kmicic ei ollut mikään teeskentelijä. Tärkein syy, miksi Oleńka ei uudelleen osoittanut ritaria luotaan, oli kuitenkin se, että hän sittenkin sydämensä syvyydessä vielä rakasti tuota nuorta miestä. Tämä rakkaus oli hautautunut harmin, pettymysten ja surun alle, mutta se eli kuitenkin ja oli valmis yhä uskomaan ja antamaan anteeksi.

»Hän on parempi tekojaan», — ajatteli Oleńka, — »ja ne, jotka johtivat hänet pahaan, ovat nyt poissa. Pelkästä epätoivosta hän voisi taas ruveta tekemään pahaa, ja siksi en ainakaan minä koskaan tule häntä epätoivoiseksi tekemään.»

Ja Oleńkan hyvä sydän iloitsi anteeksiantamisesta. Poskille nousi ruusuinen puna; silmät loistivat. Ohikulkevat ihailivat kaunista paria, jonka vertaista olisi ollut vaikea löytää tästä suuresta salista.

Ikäänkuin sopimuksesta kumpikin oli puettu samaan tapaan, sillä myöskin Oleńkan yllä oli hopeaompeluksilla koristettu puku ja sinisestä venetsialaisesta sametista tehty puolalainen kontusz-nuttu, safiirisoljella leuan alta kiinni. — Nuo ovat kai veli ja sisar, — sanoivat ne, jotka eivät heitä tunteneet, mutta siihen toiset huomauttivat: — Ei suinkaan, koska ritari noin tulisia silmäyksiä neitoseen luo.

Hovimarsalkka ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja salissa syntyi yleinen liike. Kreivi Lewenhaupt läksi ensimmäisenä taluttaen ruhtinatarta, jonka hameenlaahustinta kantoi kaksi kuvankaunista hovipoikaa; hänen jäljessään seurasi paroni Skytte rouva Hlebowiczin kanssa; sitten piispa Parczewski ja pater Bialozor, molemmat synkän näköisinä.

Ruhtinas Janusz Radziwill, joka oli pyytänyt vieraita käymään edellä, vei Wendenin vojevodan puolisoa. Koko kulkue luikerteli eteenpäin kuin kirjava käärme. Kmicic talutti Oleńkaa, joka nojasi heikosti hänen käsivarteensa, ja ritari katsoi sivultapäin neidon hienoja kasvonpiirteitä onnellisena; olihan hän näet nyt suurin magnaatti kaikkien näitten magnaattien joukossa, koska oli lähinnä suurinta aarretta.

Soittokunnan soittaessa astuttiin isoon ruokasaliin. Hevosenkengän muotoinen pöytä oli katettu kolmellesadalle hengelle ja näytti notkuvan hopea- ja kulta-astiain painosta. Ruhtinas, jonka suonissa virtasi kuninkaallista verta, istuutui kunniapaikalle ruhtinattaren viereen, ja kaikki hänen ohitseen kulkevat kumarsivat syvään asettuen paikoilleen arvojärjestyksessä.

Mutta hetmani, kuten näytti, muisti, että nämä olivat viimeiset pidot ennen kauheata sotaa, joka oli ratkaiseva kahden mahtavan valtakunnan kohtalon, sillä hänen kasvoillaan oli levoton ilme. Hän teeskenteli iloa ja tyyneyttä, mutta näytti kuitenkin siltä, kuin kuume olisi häntä kouristellut. Toisinaan hänen korkea otsansa peittyi pilveen, ja lähinnä istuvat saattoivat nähdä sillä hikipisaroita. Hänen katseensa siirtyi vieraasta vieraaseen tutkien etenkin everstien kasvoja. Ja omituista, kaikki hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat myöskin levottomia. Hevosenkengän molemmissa päissä juteltiin jo iloisesti, mutta pöydän keskus oli synkkä. Tässä ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä, sillä pöydän päissä istui everstejä ja ritareita, joita sota ensinnä uhkasi kuolemalla. Helpompi on sodassa kaatua kuin kantaa edesvastuu siitä. Peloton on soturin sielu, joka pestyään verellä synnit pois liitää sotatanterelta taivaaseen, mutta se painaa päänsä alas ja vaipuu neuvotteluihin Jumalan ja omantuntonsa kanssa, joka ratkaisevan päivän aattona ei tiedä, minkä maljan hän ojentaa isänmaalle.

Näin arveltiin asiasta pöydän päissä.

— Hän on aina tuollainen ennen sotaa, — selitti vanha Stankiewicz soturi herra Zagloballe. — Mutta jota synkempi hän on, sitä pahempi viholliselle, sillä taistelupäivänä hän tulee varmaan iloiseksi.

— Niin on jalopeurakin äreä ennen kamppailua, — vastasi herra Zagloba. — Muuten, mitä tulee suuriin sotapäällikköihin, niin heillä on kullakin omat tapansa. Hannibal pelasi noppaa, Scipio Africanus lausui runoja, Koniecpolski vanhempi puhui kauniista naisista, mutta minä mieluimmin otan ennen tappelua pienen nukkumatin, vaikk'ei minulla ole mitään taskumattiakaan vastaan, etenkin jos seurana on hyviä tovereita.

— Katsokaa, hyvät herrat, piispa Parczewski on kalpea kuin palttina! — sanoi Stanislaw Skrzetuski.

— Se johtuu siitä, että hänen täytyy istua kerettiläisen pöydässä peläten syövänsä jotakin saastaista, — selitti herra Zagloba hiljaisella äänellä. — Vanha kansa sanoo, että juomiin nähden pirulla ei ole valtaa, mutta ruokia ja etenkin liemiä on varottava. Niin oli ainakin Krimissä siihen aikaan, kun minä siellä vankina istuin. Tataarilaisten mullat [mulla, muhamettilainen sielunpaimen. Suom. huom.] osasivat valmistaa lampaanlihaa ja sipulia sillä tavalla, että se, joka sitä söi, oli heti valmis luopumaan uskostaan ja tunnustamaan sen niitten lurjuksen profeetakseen.

Tässä herra Zagloba hiljensi vieläkin ääntään.

— Minä en tahdo soimata ruhtinasta, mutta kehoitan kuitenkin siunaamaan ruokanne, sillä joka itseään suojelee, sitä Jumalakin suojelee.

— Mitä te höpisette!... Joka ruokaan ryhtyessään siunaa itsensä, sille ei mitään tapahdu. Meillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia ja kalvinilaisia, mutta en ole koskaan kuullut, että he noituisivat ruoan.

— Niin, teillä on Suur-Puolassa paljon luterilaisia, jotka ovat ryhtyneet vehkeilemään yhdessä ruotsalaisten kanssa, — sanoi Zagloba. — Jos minä olisin nyt ruhtinaan asemassa, niin usuttaisin kaikki koirat noitten lähettien kimppuun enkä syöttäisi niille näitä herkkuja. Katsokaas tuota Lewenhauptia. Se syö kuin teurasnauta ikään. Varmaankin pistää vielä pullat ja leivokset taskuunsa vaimoille ja kakaroille tuliaisiksi... Mutta tuon toisen merentakaisen nimen olen unohtanut... Mikäs se olikaan?

— Kysykää Michalilta, isä, — neuvoi Jan Skrzetuski.

Michal Wolodyjowski istui lähellä, mutta ei kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hän istui kahden neidin välissä: hänen vasemmalla puolellaan oli neiti Elisabet Sielawska, noin nelikymmenvuotias nainen, ja oikealla Oleńka Billewicz, jonka toisella puolella Kmicic istui. Elisabet-neiti huojutti viuhkaista päätään lyhyen ritarin yli ja kertoi hänelle jotakin hyvin vilkkaasti. Michal-herra loi häneen silloin tällöin harhailevan silmäyksen hokien: »Niin, armollinen neiti, aivan niin!», mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt toiselle puolelle. Hän pyydysteli korvillaan Oleńkan äänen sävyvivahteluja ja puvun kahinaa ja kiersi suuressa surussaan pieniä viiksiään, ikäänkuin olisi niillä tahtonut peloittaa Elisabet-neidin pois.

»Suloinen tyttö! Ja niin hiton sievä!» — ajatteli hän. — »Armollinen Jumala, katso minun puoleeni, sillä tässä maailmassa ei ole orpoa, joka olisi niin hyljätty kuin minä. Sieluni ihan kihelmöi halusta saada uskollinen rakastettu, mutta mihin minä silmäni isken, sen sydämessä asuu jo joku muu soturi. Minne minä kulkuri joutunen?...»

- Entä mitä te aiotte tehdä sodan jälkeen? — kysyi neiti Elisabet Sielawska suu supussa viuhkallaan leyhyttäen.

— Menen luostariin! — vastata paukahdutti pieni ritari.

— Kuka puhuu luostarista pidoissa? — huudahti Kmicic iloisesti, nojautuen Oleńkan puoleen. — Hei, sehän on herra Wolodyjowski.

— Te ette ainakaan sitä ajattele, sen uskon! — virkkoi Michal.

Silloin hiveli Oleńkan suloinen ääni hänen korviaan:

— Ei teidänkään tarvitse sellaista ajatella. Jumala antaa kyllä teille vaimon, yhtä hyvän ja kunnollisen kuin itsekin olette.

Vilpitön ja avosydäminen Michal tuli heti liikutetuksi.

— Jos joku minulle huilulla soittelisi, niin se ei tuntuisi minusta niin suloiselta kuin teidän äänenne!

Yhä yltyvä puheensorina painoi sanat kuulumattomiin. Maljat nousivat entistä sukkelammin, ja mieliala kohosi. Everstit väittelivät tulevasta sodasta rypistäen kulmakarvojaan ja lennättäen tulisia silmäyksiä. Herra Zagloba kertoi pöytäkunnalleen Zbarazin piirityksestä, niin että kuulijain poskia kuumoitti ja sydämiä sykähdytti. Tuntuisilta, kuin kuolemattoman »Jarema»-sotapäällikön henki olisi puhaltanut halki salin täyttäen soturien mielet sankarillisella innostuksella.

Salin toisessa päässä alkoi suuri kello lyödä kahtatoista ilmoittaen puoliyön tulosta, ja samalla tärisytti linnan pihalta kuuluva tykkien jyske ikkunoita ja muureja.

Keskustelut taukosivat, tuli hiljaisuus.

Yht'äkkiä huudettiin pöydän keskustasta:

— Piispa Parczewski pyörtyi! Vettä!

Syntyi hälinä, kun useat hyppäsivät tuoleiltaan ylös paremmin nähdäkseen, mitä oli tapahtunut. Piispaa oli ruvennut niin heikottamaan, että hovimarsalkan täytyi tukea häntä kaksin käsin kainaloista Wendenin vojevodattaren pirskottaessa vettä piispan kasvoille..

Samassa ikkunoita tärisytti uusi jyrähdys, sitten kolmas, sitten neljäs...

— Eläköön Puola! Pereant hostes! [Surma vihollisille!] — huusi Zagloba, mutta tykkien jyske vaimensi hänen huutonsa.

Laskettiin laukauksia: Kymmenen, yksitoista, kaksitoista...

Ikkunaruudut helisivät. Tulenliekit lepattivat.

- Kolmetoista, neljätoista... Piispa on tottumaton jyskeeseen... Hän on pilannut ilon, sillä ruhtinaskin näyttää synkemmältä... Katsokaa, hyvät herrat, hän istuu kuin kivettynyt!... Viisitoista, kuusitoista... Hei, paukkuu kuin sodassa! Yhdeksäntoista, kaksikymmentä!

— Hiljaa siellä! Ruhtinas aikoo puhua! — huudettiin eri kulmilta pöytää.

Syntyi syvä hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Radziwilliin, joka seisoi kuin jättiläinen malja kädessä. Mutta mitä läsnäolijat näkivätkään!...

Hänen kasvonsa näyttivät suorastaan kauheilta, sillä ne eivät olleet kalpeat, vaan siniset, ja hymy, jonka ruhtinas oli pakottanut kasvoilleen, oli muuttunut suonenvetoiseksi irvistykseksi. Hänen hengityksensä muuttui yhä raskaammaksi, leveä rinta aaltoili kullatun viitan alla ja silmät olivat puoleksi ummessa. Hänen mahtavissa kasvoissaan oli jotakin kauhistuttavaa ja jääkylmää kuin kuolevan ilmeessä.

- Mikä häntä vaivaa? — kuiskattiin salissa rauhattomasti.

Ja pahaaennustava aavistus kouristi kaikkien sydämiä, levoton odotus nousi kaikkien kasvoille.

— Hyvät herrat!... Useat teistä... tulevat varmaan ihmettelemään... tätä maljaa... mutta se, joka minuun luottaa ja uskoo... joka toivoo isänmaalleen parasta... ja joka tahtoo pysyä minun huoneeni ystävänä... se kohottaa tämän maljan mielellään... ja yhtyy minuun: Vivat Carolus Gustavus rex!... joka tästä päivästä on meidän armollisin hallitsijamme!

— Vivat! — toistivat lähetit Lewenhaupt ja Skytte ja muutamat ulkomaalaiset upseerit.

Mutta muualla salissa vallitsi kolkko hiljaisuus. Everstit ja aateliset katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, ikäänkuin kysyen, oliko ruhtinas menettänyt järkensä. Vihdoin kuului eri puolilta pöytää ääniä:

— Kuulimmeko oikein? Mitä tämä on? Sitten oli taas hiljaista.

Radziwill seisoi yhä ja hengitti täysin rinnoin, ikäänkuin raskas taakka olisi romahtanut hänen hartioiltaan. Kasvojen väri muuttui vähitellen entiselleen. Vihdoin hän kääntyi herra Komorowskin puoleen ja sanoi:

— On aika tehdä sopimus tiettäväksi, jotta arvoisa aateli osaisi sitä noudattaa. Lukekaa!

Komorowski nousi, aukaisi edessään olevan pergamenttikäärön ja rupesi lukemaan kovaosaista sopimusta, joka alkoi näin:

— »Voimatta paremmin ja edullisemmin toimia nykyisissä onnettomissa olosuhteissa ja kadotettuamme kaiken toivon saada apua armollisimmalta kuninkaaltamme me Liettuan suuriruhtinaskunnan aateliset ja säädyt välttämättömyyden pakosta antaudumme Ruotsin armollisimman kuninkaan suojeluksen alaisiksi seuraavilla ehdoilla:

1) Taistelemme yhdessä yhteisiä vihollisia vastaan, lukuunottamatta Puolan kuningasta ja kruunua.

2) Liettuan suuriruhtinaskuntaa ei yhdistetä Ruotsiin, vaan tulee se olemaan tähän maahan samassa suhteessa kuin tähän saakka Puolaan, s.o. kansa kansan, senaatti senaatin ja ritaristo ritariston vertainen kaikissa suhteissa kummassakin maassa.

3) Äänestysoikeutta valtiopäivillä ei saa keneltäkään kieltää.

4) Uskonnonvapaus jääköön koskemattomaksi...»

Ja herra Komorowski luki yhä edelleen keskellä kauhun hiljaisuutta, mutta kun hän tuli siihen paikkaan, jossa sanottiin: »... Tämän sopimuksen me vahvistamme allekirjoituksillamme omasta ja jälkeentulevaistemme puolesta luvaten ja sitoutuen...» — niin silloin kävi humaus yli salin kuin myrsky olisi nousemassa. Mutta ennenkuin myrsky ennätti puhjeta, puuttui harmaapäinen herra Stankiewicz puheeseen ja alkoi rukoilla:

— Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne! Me emme voi uskoa korviamme! Kristuksen nimessä! Näinkö on Wladyslawin ja Sigismund Augustuksen työ menevä hukkaan? Kuinka me voimme ja onko meillä oikeutta hylätä veljemme ja ryhtyä liittoon vihollisen kanssa? Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, muistakaa nimeänne, jota kannatte, muistakaa isänmaalle tekemiänne palveluksia, muistakaa sukunne tähän saakka tahratonta kunniaa ja hävittäkää tuo häpeällinen asiakirja! Tiedän, etten rukoile teitä vain omassa nimessäni, vaan kaikkien täällä olevien soturien ja aatelisten nimissä. Meilläkin täytyy olla oikeus saada päättää omasta kohtalostamme. Teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne, älkää tehkö sitä, vielä on aikaa muuttaa päätös!... Olkaa armollinen itsellenne, olkaa armollinen meille, olkaa armollinen isänmaalle!

— Älkää tehkö sitä! Olkaa armollinen! — huusivat sadat äänet.

Ja kaikki everstit riensivät hänen luokseen, harmaapäinen Stankiewicz lankesi polvilleen, ja yhä kovemmin kaikuivat äänet:

— Älkää tehkö sitä! Olkaa meille armollinen! Radziwill nosti päänsä mahtavasti; hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Hän lausui:

— Tekö, hyvät herrat, ensimmäisinä tahdotte osoittaa uppiniskaisuutta? Sopiiko soturin vastustaa päällikkönsä ja hetmanin tahtoa? Tahdotteko te opettaa minulle, mikä on isänmaan paras? Täällä ei nyt pidetä valtiopäiviä eikä kysytä teidän mielipidettänne, ja minä vastaan teoistani Jumalan edessä!

Hän löi kämmenellään leveään rintaansa katsoen säihkyvin silmin sotureihin ja kuulutti kohta kovalla äänellä:

— Ken ei ole minun puolellani, se on minua vastaan! Minä tunnen teidät ja tiesin, mitä oli tapahtuva... Mutta muistakaa, että miekka riippuu päittenne päällä!...

Samassa kuului kaksin käsin päätään pitelevän Stanislaw Skrzetuskin epätoivoinen huudahdus:

— Älkää rukoilko häntä, se on turhaa! Hän on kauan kantanut sydämellään tuota käärmettä!... Voi sinua, Puola raukka! Voi meitä kaikkia!

— Kaksi ylimystä pettää isänmaansa kumpikin eri puolella valtakuntaa! — huudahti Jan Skrzetuski. — Kirous tälle talolle... häpeä ja Jumalan viha!

Herra Zagloba, joka tähän saakka oli ollut mykkänä, kuin hämmästyksen lyömänä, puhkesi puheeseen:

— Kysykää häneltä, paljonko ruotsalaiset ovat hänestä maksaneet? Montako killinkiä? Äh, sinä Juudas Iskariot! Kuolkoon hän epätoivosta! Sammukoon hänen sukunsa! Piesköön saatana sielun hänen ruumiistaan! Petturi! Petturi! Kolminkertaisesti: petturi!

Epätoivon vimmassa sieppasi Stankiewicz vyöstään everstin komentosauvan ja viskasi sen ruhtinaan jalkoihin, että lattia kolisi. Toisena viskasi komentosauvansa Mirski, kolmantena Jozefowicz, neljäntenä Hoszczyc, viidentenä kalmankalpea Wolodyjowski, kuudentena Oskierka. Sauvat kolisivat ja yhä äänekkäämmin huudettiin:

— Petturi, petturi!...

Veri syöksähti mahtavan magnaatin päähän, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisenpunaisiksi. Näytti siltä kuin olisi hän pian kaatunut kuolleena maahan.

— Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin! — huusi hän peloittavalla äänellä.

Samassa paukahti neljä saliin johtavaa pariovea auki, ja oviin ilmaantui skottilaista jalkaväkeä, synkkää ja uhkaavaa, musketit käsissä. Pääovesta marssi Ganchoff sisään valitun osaston etunenässä.

— Seis! — komensi ruhtinas.

Sitten hän kääntyi everstien puoleen:

— Ne, jotka ovat minun puolellani, menkööt salin oikealle sivustalle!

— Minä olen sotilas ja tottelen hetmaniani. Jumala minut tuomitkoon! — sanoi Charlamp siirtyen oikealle puolelle salia.

— Niin minäkin! — yhtyi eversti Mieleszko.

— Kansalaisena minä panen vastalauseen, mutta sotilaana minun täytyy totella, — sanoi Niewiarowski, joka, vaikka olikin viskannut pois komentosauvansa, nähtävästi Radziwillin vihaa peläten taipui.

Heitä seurasi muutamia muita upseereja ja joukko aatelisia. Mutta Mirski, Stankiewicz, Wolodyjowski, Hoszczyc, Oskierka, molemmat Skrzetuskit, Zagloba ja suuri osa upseereja ja aatelia jäi seisomaan paikoilleen.

Skottilainen jalkaväki piiritti nämä muurina.

Kun ruhtinas oli kohottanut maljan Kaarle Kustaalle, oli Kmicic muiden mukana syöksynyt pystyyn, hänen silmänsä olivat suurentuneet kauhusta, ja hän oli kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan mutisten:

— Jumala!... Jumala!... Jumala!... Mitä olen tehnyt?

Silloin hän oli kuullut äänen kuiskaavan hiljaa läheltään:

— Andrzej!... Andrzej!...

— Olen iäksi kirottu! Nielköön maa minut!... — vaikeroi ritari tarttuen molemmin käsin tukkaansa.

Neiti Billewiczin kasvot sävähtivät punaisiksi, ja tähdenkirkkaat silmät iskivät Kmiciciin:

— Häpeä niille, jotka asettuvat hetmanin puolelle!... Valitkaa!... Kaikkivaltias Jumala!... Mitä teette?... Valitkaa!...

— Jumala!... Jumala!... voihki Kmicic. Sillävälin huudot yhä kajahtelivat salissa, toiset viskasivat vielä komentosauvojaan ruhtinaan jalkoihin, mutta Kmicic ei liittynyt heihin. Hän ei lähtenyt myöskään paikaltaan, kun ruhtinas huusi: »Ganchoff ja Kmicic! Tännepäin!» ja kun skottilainen jalkaväenosasto marssi saliin. Hän seisoi liikkumattomana murheen ja epätoivon murtamana tuijottaen mielettömästi eteensä huulet sinisinä.

Yht'äkkiä hän kääntyi neiti Billewiczin puoleen ojentaen kätensä.

— Oleńka!... Oleńka!... — huusi hän valittavalla äänellä kuin lapsi, jota on kohdannut vääryys.

Mutta Oleńka peräytyi hänen luotaan inhon ja vihan ilme kasvoillaan.

— Pois... petturi! — vastasi hän lujasti. Samassa Ganchoff komensi: »Eteenpäin, mars!» ja skottilaiset marssivat pois vieden vangit mukanaan.

Kmicic läksi heidän jälkeensä kuin unissakävijä tajuamatta minne ja miksi menee.

Pidot olivat päättyneet...

NELJÄSTOISTA LUKU.

Vielä samana yönä ruhtinas neuvotteli pitkän aikaa Wendenin vojevodan, herra Korfin ja ruotsalaisten lähettien kanssa. Sopimuksen julkaiseminen oli pettänyt hänen toiveensa ja paljastanut synkän tulevaisuuden. Hän oli kyllä laskenut saavansa kokea vastarintaa, mutta hän oli myöskin toivonut puoluelaisia; vastustus oli kuitenkin paljon suurempi kuin mitä hän oli arvellut. Paitsi muutamia kymmeniä kalvinilaisia aatelismiehiä ja kourallista ulkomaalaisia upseereja, joilla tässä asiassa ei voinut olla sananvaltaa, olivat kaikki asettuneet sopimusta vastaan, jonka hän oli tehnyt Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan tai oikeammin hänen sotamarsalkkansa ja lankonsa Magnus Gabriel de la Gardien kanssa.

Ruhtinas oli tosin käskenyt vangitsemaan uppiniskaiset upseerit — mutta mitä hyötyä siitä oli? Mitä miehistö sanoisi sellaisesta? Tulisihan se vaatimaan päällikkönsä. Ja jollei se hyvällä saisi, niin se ottaisi ne kapinalla tai väkivallalla. Entä mitä tässä tapauksessa ylpeällä ruhtinaalla olisi paitsi muutamia rakuunarykmenttejä ja ulkomaalaista jalkaväkeä?

Sitten koko muu maa, koko sotaisa aatelisto- ja Sapieha, Vitebskin vojevoda, Radziwillien julma vastustaja, joka valtakunnan jakamattomuuden nimessä oli valmis sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Nuo everstit, joilta hän kuitenkaan ei voinut panna päätä poikki, ja nuo puolalaiset lippukunnat nousisivat yhdessä maan kaikkien sotavoimien kanssa Sapiehan johdolla häntä vastaan, ja ruhtinas Radziwill olisi ilman armeijaa, ilman kannattajia, ilman merkitystä... Mitä silloin voisikaan tapahtua?

Tällaiset kysymykset olivat peloittavia, sillä itse asemakin oli peloittava. Ruhtinas ymmärsi hyvin, että siinä tapauksessa sopimus, jota hän oli salaa niin ahkerasti valmistanut, menettäisi kaiken merkityksensä, ja ruotsalaiset alkaisivat häntä vähäksyä ja ehkäpä kostaakin kärsimänsä tappion. Ruhtinas oli tosin luovuttanut heille Birźensä uskollisuuden pantiksi, mutta siten hän oli vain entistä enemmän heikontanut voimiaan.

Kaarle Kustaa olisi valmis kaksin käsin kantamaan palkintoja ja kunnianosoituksia mahtavalle Radziwillille, mutta heikkoa ja kaikkien hylkäämää hän tulisi halveksimaan. Mutta jos onnen pyörä toisi voiton Jan Kasimirille, silloin olisi lopullinen tuho tullut tälle mahtavalle miehelle, jolla vielä aamulla ei ollut vertaistaan koko valtakunnassa.

Kun Wendenin vojevoda ja lähetit olivat lähteneet, alkoi ruhtinas kaksin käsin pusertaa polttavaa päätään ja kulkea nopein askelin pitkin huonetta... Linnan pihamaalta kuului skottilaisten vahtien huutoja ja lähtevien vaunujen jyrinää. Aateliset siellä läksivät talosta niin nopeasti kuin rutto olisi saastuttanut ruhtinaan komean palatsin Kiejdanyssa. Kauhea levottomuus kouristi Radziwillin sydäntä.

Toisinaan hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisikaan yksinään huoneessa, vaan kuin joku toinen kulkisi hänen vieressään ja kuiskaisi hänen korvaansa: yksinäisyyttä, köyhyyttä ja lisäksi häpeätä!... Oliko hän, Vilnon vojevoda ja suurhetmani, jo nöyryytetty ja hylätty? Kukapa olisi vielä eilen voinut uskoa, että Kruununmaassa ja Liettuassa, vieläpä koko maailmassa olisi ainoatakaan ihmistä, joka uskalsi huutaa hänelle vasten naamaa: »Petturi!» Ja nyt oli hän sen kuullut ja eli vielä, ja ne, jotka sen olivat huutaneet, elivät myöskin. Jos hän nyt palaisi saliin, toistaisi kaiku kai vieläkin: »Petturi! Petturi!»

Ja vimmattu viha täytti oligarkin rinnan. Hänen sieraimensa pullistuivat, silmät syytivät säkeniä, verisuonet otsassa turposivat. Hänen tahtoaan oli vastustettu! Ja kiihtynyt mielikuvitus loihti hänen näkyviinsä rangaistuksia ja kidutuksia noille kapinoitsijoille, jotka olivat rohjenneet olla seuraamatta häntä kuin koira isäntäänsä. Hän näki jo heidän verensä tippuvan pyövelin kirveestä, kuuli luitten rusketta ja nautiskeli verisissä mielikuvitteluissaan.

Mutta kun selvä järki muistutti hänelle, että koko sotaväki seisoo noitten kapinoitsijain takana, että hän ei rangaistuksen häntä kohtaamatta voisi ottaa heitä hengiltä, silloin palasi heti sietämätön, helvetillinen tuska hänen sieluunsa, ja joku alkoi taas kuiskata hänen korvaansa:

»Yksinäisyyttä, köyhyyttä, häpeätä...»

»Mitä? Eikö edes Radziwillilla ole oikeutta päättää maan kohtalosta? Antaa se Kaarle Kustaalle tai jättää Jan Kasimirille? Lahjoittaa se kenelle hyvänsä?»

Magnaatti katsoi hämmästyneenä eteensä.

Mitä ovat Radziwillit olleet? Mitä olivat he vielä eilen? Mitä on heistä sanottu kaikkialla Liettuassa? Onko kaikki harhaa? Eikö suurhetmanin rinnalla seiso Boguslaw-ruhtinas joukkoineen, hänen takanaan Brandenburgin suuriruhtinas ja kaikkien kolmen takana Kaarle Kustaa, Ruotsin kuningas voittoisine voimineen, joitten edessä saksalaiset äskettäin vapisivat? Ja ojentaapa itse Puolan valtakunta kätensä uutta hallitsijaa kohti ja nöyrtyy saatuaan ensimmäisen tiedon pohjolan jalopeuran tulosta. Kukapa voisi tehdä vastarintaa tälle kukistamattomalle voimalle?

Toisella puolella Ruotsin kuningas, Brandenburgin suuriruhtinas, Radziwillit, vieläpä tarvittaessa Chmielnicki kaikkine joukkoineen, Valakian hospodaari ja Siebenbürgenin Rakóczy, melkein puoli Euroopaa! — toisella puolella Vitebskin vojevoda ja muutamia uppiniskaisia everstejä!... Eikö se ole pilaa, komediaa?

Ruhtinas rupesi yht'äkkiä äänekkäästi nauramaan.

— Kautta Luciferin ja helvetin sotajoukkojen! Minä olen mahtanut tulla hulluksi!... Menköön vaikka joka sorkka Vitebskin vojevodan puolelle!

Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa synkkenivät taas.

— Mahtavat ottavat ainoastaan mahtavia liittolaisikseen. Jos Radziwill viskaa Liettuan ruotsalaisten jalkoihin, on hän oleva odotettu vieras, mutta jos hän pyytää apua Liettuaa vastaan, niin häntä tullaan halveksimaan...

Mitä tehdä?

Ulkomaalaiset upseerit tulisivat olemaan hänelle uskollisia, mutta heidän joukkonsa ovat riittämättömät, ja jos puolalaiset lippukunnat yhdistyvät Vitebskin vojevodaan, niin on maan kohtalo hänen käsissään. Muuten, jokainen noista ulkomaalaisista upseereista suoritti hyvin käskyn, mutta ei ajanut Radziwillin asiaa täydellä innostuksella, ei ollut sekä sotilas että puolalainen.

Tässä tarvittiin ehdottomasti maan omien miesten apua, sellaisten, jotka nimellään, urhoollisuudellaan, maineellaan ja rohkaisevalla esimerkillään saattaisivat temmata muut mukaansa... Tarvittiin ehdottomasti myöskin puoluelaisia, vaikkapa vain muodon vuoksi.

Mutta ketkä maan omista miehistä olivat liittyneet ruhtinaaseen? Charlamp, tuo vanha, kokenut sotilas, täsmällinen toimissaan, mutta ei mitään muuta. Sitäpaitsi vielä muutamia muita, jotka merkitsivät vieläkin vähemmän. Ei kukaan muu, ei yksikään sellaisista, joita sotajoukko seuraisi, ei yksikään niistä, jotka voisivat ajaa Radziwillin asiaa. Jäljellä oli vain Kmicic, nuori, yritteliäs, rohkea soturi, jolla oli kuuluisa nimi ja voimakas lippukunta, jonka hän oli osaksi omalla kustannuksellaan muodostanut, mies, joka oli kuin luotu johtamaan Liettuan kaikkia levottomia sieluja. Jos hän ottaisi Radziwillin asian omakseen, niin hän antautuisi sille koko sielullaan, seuraisi hetmaniansa sokeasti ja puhuisi kaikkialla hänen puolestaan. Sellainen apostoli merkitsisi enemmän kuin kokonaiset sotajoukot, kuin kokonaiset rykmentit ulkomaalaisia. Hän osaisi valaa nuoren ritariston mieleen omaa uskoaan ja koota Radziwillin leiriin vahvasti väkeä. Mutta hänkin epäröi huomattavasti. Hän ei tosin ollut viskannut komentosauvaansa vojevodan jalkoihin, mutta ei ollut myöskään asettunut hänen puolelleen.

»Kehenkään ei voi luottaa, kenestäkään ei voi olla varma», — ajatteli synkkä ruhtinas. — »Kaikki liittyvät Vitebskin vojevodaan, eikä kukaan tahdo kanssani jakaa...»

»Häpeätä!» — kuiskasi omatunto.

»Liettuaa!» — vastasi ylpeys.

Huoneessa alkoi pimetä, sillä kynttilät paloivat karstalle. Kuun valo tulvi ikkunoista sisälle. Radziwill tuijotti tuohon valovirtaan ja vaipui ajatuksiinsa.

Hänestä näytti, kuin kuunvalosta olisi muodostunut ihmisvartaloita, niitä muodostui yhä enemmän ja enemmän, kunnes vihdoin kokonainen sotajoukko marssi häntä kohti leveätä kuutamoista tietä pitkin. Siinä oli raskaita haarniskaisia husaari- ja kevyitä ratsuväenrykmenttejä, kokonainen metsä lippuja liehui niitten yläpuolella, ja ensimmäisenä ratsasti paljain päin muuan mies, nähtävästi triumfaattori, joka palasi voittoisasta taistelusta. Ympärillä vallitsi hiljaisuus, ja ruhtinas kuuli selvästi sotajoukkojen ja kansan huutoa: »Vivat defensor patriae! Vivat defensor patriae!» [Eläköön isänmaan pelastaja!] Sotajoukko lähestyi yhä; vihdoin hän saattoi erottaa ylipäällikön kasvonpiirteet. Komentosauvasta ja kädessä olevan kypärän monista viuhkoista päättäen se oli suurhetmani.

— Nimeen Isän ja Pojan! - Se on Sapieha, se on Vitebskin vojevoda! Entä missä minä olen? Mikä on tullut osakseni?

»Häpeä!» — kuiskaa omatunto.

»Liettua!» — vastaa ylpeys.

Ruhtinas löi kämmeniään yhteen. Viereisessä huoneessa vahtia pitävä Harasimowicz ilmaantui silmänräpäyksessä ovelle ja kumarsi syvään.