Part 12

— Heti hänen jälkeensä saapui sotahetmani Gosiewski. Meitä ihmetytti kovasti, sillä onhan yleisesti tunnettua, että sotahetmani ja meidän ruhtinaamme ovat vihamiehiä. Useat iloitsivat luullen, että he ovat keskenään sopineet, mihin Ruotsin sota olisi vaikuttanut. Niin minäkin luulin. Mutta illalla he pitivät kolmeen mieheen kokouksen lukittujen ovien takana. Kukaan ei voinut kuulla, mitä he puhuivat. Herra Krepstul kertoi kyllä heidän puhuneen kovin kovalla äänellä ja sotahetmanin huutaneenkin. Sitten ruhtinas itse saattoi heidät makuuhuoneisiin, ja yöllä, ajatelkaas! (tässä herra Charlamp hiljensi ääntään) — käski panna vahteja kummankin oven taakse.

Herra Wolodyjowski syöksyi pystyyn.

— Se ei ole mahdollista!

— Se on ihan totta... Kummankin oven takana on nyt asestettuja skottilaisia vahteja, joita kuoleman uhalla on kielletty päästämästä ketään ulos tai sisälle.

Ritarit katsoivat kummastellen toisiinsa, ja herra Charlamp, joka oli yhtä hämmästynyt kuin muutkin, tuijotti suurin silmin heihin, ikäänkuin hän olisi heiltä odottanut ratkaisua arvoitukseen.

— Tämä merkitsee, että valtiovarainhoitaja on vangittu... Suurhetmani on vanginnut sotahetmanin... — virkkoi Zagloba. — Mitä se merkitsee?

— Sitä en tiedä. Ja Judycki... tuo urhea ritari!

- Eivätkö ruhtinaan upseerit ole keskustelleet asiasta ja arvanneet syytä? Etkö ole kuullut?

— Vielä viime yönä kysyin Harasimowiczilta asiasta.

- No mitä hän sanoi? — uteli Zagloba.

— Hän ei tahtonut puhua koko asiasta. Pani vain sormen suulleen ja sanoi: »He ovat pettureita!»

— Pettureita?... Pettureita?... — huusi herra Wolodyjowski pidellen päätään. — Valtiovarainhoitaja Gosiewski ei ole mikään petturi enemmän kuin herra Judyckikaan. He ovat koko valtakunnassa tunnetut rehellisinä ja isänmaataan rakastavina miehinä.

— Nykyään on vaikeata luottaa ihmisiin, — puuttui Stanislaw Skrzetuski synkästi puheeseen. — Menettelihän Krzysztof Opalinski kuin Cato ainakin. Ja eikö juuri hän ollut syyttänyt muita petoksesta ja omanvoitonpyynnistä?... Ja kun tuli kysymykseen näyttää jotakin, oli hän ensimmäisenä valmis pettämään ja vetämään päällepäätteeksi kokonaisen maakunnan mukaansa petokseen.

— Mutta minä panen pääni pantiksi valtiovarainhoitajan ja herra Judyckin puolesta! - huusi Wolodyjowski.

— Älä pane päätäsi kenenkään puolesta, Michal, — sanoi siihen Zagloba. — Ei suinkaan heitä ole syyttä vangittu. Ehkä he ovat sekaantuneet joihinkin neuvotteluihin, sillä muuta mahdollisuutta ei ole... Ja kuinkas muuten?... Ruhtinas varustautuu sotaan, ja jokainen apu on hänelle tarpeen... Kenet silloin voisi vangita, jollei sellaiset, jotka asettuvat hänen tielleen.

— Se on ihmeellistä... se menee yli ymmärryksen, — sanoi Charlamp, — sillä lukuunottamatta sitä, että he ovat ylimyksiä, on heidät vangittu ilman tuomiota, ilman valtiopäiväin suostumusta, mihin kuninkaallakaan ei ole oikeutta.

— Näyttää siltä, kuin ruhtinas tahtoisi ottaa meillä käytäntöön roomalaisia tapoja, — sanoi Stanislaw Skrzetuski, — ja ruveta diktaattoriksi niin kauan kuin sotaa kestää.

— Ruvetkoon kernaasti minun puolestani vaikka diktaattoriksi, kunhan vain antaa ruotsalaisille selkään, — vastasi Zagloba. — Minä olen ensimmäisenä valmis antamaan hänelle ääneni diktaattorin valtaan.

Jan Skrzetuski istui ajatuksiinsa vaipuneena hetken ja virkkoi sitten:

— Kunhan hän vain ei haluaisi päästä protektoriksi, kuten englantilainen Cromwell, joka julkesi nostaa jumalattoman kätensä omaa hallitsijaansa vastaan.

— Pyh, Cromwell! Cromwell oli kerettiläinen! — huusi Zagloba.

— Entä ruhtinas, meidän vojevodamme? — kysyi Jan Skrzetuski vakavasti.

Kaikki vaikenivat ja näyttivät pelokkaasti katselevan pimeään tulevaisuuteen, mutta herra Charlamp suuttui ja sanoi:

— Minä olen palvellut ruhtinasta pienestä pitäen, tunnen hänet paremmin kuin yksikään teistä ja minä sekä kunnioitan että rakastan häntä... Sentähden pyydän, että te ette vertaisi häntä Cromwelliin, muuten minun täytyy sanoa herroille jotakin, jota minun isäntänä ei tulisi tehdä.

Ja herra Charlamp alkoi kiivaasti kiertää viiksiään ja mulkoilla silmäkulmain alta Jan Skrzetuskiin. Kun herra Wolodyjowski huomasi sen, alkoi hän puolestaan tuimasti katsoa herra Charlampiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

— Yritäpäs vain!

Viiksikäs Charlamp lauhtui heti, sillä hän tunsi syvää kunnioitusta Wolodyjowskia kohtaan, ja sitäpaitsi olisi vaarallista joutua hänen vihoihinsa. Hän jatkoi paljon sävyisämmällä äänellä:

— Ruhtinas on kalvinilainen, mutta hän ei ole koskaan rikkonut oikeata uskoa vastaan luopumalla siitä, sillä hän on syntyään kalvinilainen. Hänestä ei tule milloinkaan Cromwellia eikä Opalinskia eikä Radziejowskia. Hän ei ole niitä miehiä!

— Vaikkapa hän olisi itse sarvipäinen paholainen, — sanoi herra Zagloba, — niin sitä parempi, sillä silloinpa hänellä on millä puskea ruotsalaisia.

— Että valtiovarainhoitaja Gosiewski ja herra Judycki ovat vangitut!... hm! — murahti Wolodyjowski ravistaen päätään. — Kylläpä ruhtinas saattaakin olla epäystävällinen vierailleen!

— Kuinka niin, Michal? — sanoi siihen Charlamp. — Hän on nykyään ystävällisempi kuin milloinkaan... Hän on ollut meille kuin isä. Ennen hänen eteensä astuessa pelkäsi enemmän kuin jos kuninkaan eteen olisi astunut. Mutta nykyään hän liikkuu joka päivä sotilaitten keskuudessa jutellen ja kysellen perheasioista ja onko mahdollisesti mitään valittamista. Hän, joka ei pidä edes valtakunnan suurimpia ylimyksiä vertaisinaan, käveli eilen, ei, tänään se oli, käsi kädessä nuoren Kmicicin kanssa. Me emme olleet uskoa silmiämme, sillä vaikka Kmicic onkin jalosukuinen, on hän vielä nulikka...

— Onko Kmicic ollut jo kauan täällä? — kysyi Wolodyjowski.

— Nyt paraikaa ei hän ole täällä, sillä eilen hän läksi Czejkiszekiin noutamaan muuatta jalkaväenrykmenttiä. Muuten, kukaan ei ole nykyään ruhtinaan suosiossa siinä määrässä kuin Kmicic. Kun hän lähti, seisoi ruhtinas jonkin aikaa katsellen hänen jälkeensä ja sanoi: »Tuo mies se pystyy vaikka mihin ja pitäisi vaikka pirua hännästä kiinni, jos käskisin.» Sen kuulimme omin korvin. Totta puhuen, Kmicic on luonut lippukunnan, jollaista ei ole koko armeijassa.

Puhelun keskeytti uusi tulokas. Se oli pieni, hintelä, vilkas, noin neljänkymmenen korvissa oleva aatelismies, jonka huulet olivat ohuet, viikset harvat ja silmät hiukan vinossa. Jo ovessa hän kumarsi syvään, ojensi sitten itsensä yht'äkkiä kuin vieteri, kumartui taas vääntäen päätään, ikäänkuin olisi kiskonut sitä kainalostaan, ja alkoi hätäisesti puhua äänellä, joka muistutti ruostuneen tuuliviirin narinaa:

— Armollisin palvelijanne, herra Charlamp!... Ahaa, herra eversti, armollisin palvelijanne!

— Hyvää päivää, herra Harasimowicz, — vastasi Charlamp, — Mitä haluatte?

— Jumala on suonut vieraita, kuuluisia vieraita! Tulin tarjoamaan palvelustani ja kysymään, keitä he ovat.

— Tokkohan he teille tulivat, herra Harasimowicz?

— Ei suinkaan, ei suinkaan, sellaista kunniaa en olisi ansainnut... Mutta kun olen poissaolevan hovimarsalkan sijainen, niin tulin lausumaan vieraat tervetulleiksi, sydämellisesti tervetulleiksi!

— Pitkä on matka teistä marsalkkaan, — sanoi Charlamp. — Marsalkka on arvohenkilö, mutta te olette vielä Zabludowin alistaarosta.

— Radziwillien palvelijain palvelija! Aivan oikein, herra Charlamp, en väitä sitä vastaan... Mutta kun ruhtinas on lähettänyt minut kuulemaan, keitä vieraat ovat, niin pyydän teitä siihen vastaamaan, herra Charlamp, olipa että olisinkin vaikka vain heitukka enkä edes alistaarosta.

— Minä vastaisin vaikka apinalle, jos ruhtinas olisi käskenyt sen tulemaan, — vastasi muhkeanenäinen Charlamp. — Kuulkaa siis ja merkitkää nimet visusti paperille, jollette saa niitä päähänne mahtumaan. Tässä on herra Skrzetuski, Zbarazin sankari, ja hänen serkkunsa Stanislaw.

— Hyvä Jumala, mitä kuulen! — huudahti Harasimowicz.

— Tämä on herra Zagloba.

— Hyvä Jumala, mitä kuulen!...

— Jos te menette noin pyörälle päästänne kuultuanne minun nimeni, — sanoi Zagloba, — niin voitte kuvitella, miten vihollisen käy taistelutanterella.

— Ja tämä on eversti Wolodyjowski, — lopetti Charlamp esittelyn.

— Mainehikas miekkailija ja sitäpaitsi radzivillilainen, — sanoi Harasimowicz kumartaen. — Ruhtinas on uponnut töihinsä ihan korvia myöten, mutta sen verran on hänellä aina aikaa, että itse lausuu tällaiset vieraat tervetulleiksi... Mutta sitä ennen, millä saan palvella teitä, hyvät herrat? Koko linna ja viinikellari ovat arvoisain vieraitten käytettävissä.

— Olemme kuulleet puhuttavan siitä erinomaisesta kiejdanylaisesta simasta, — ehätti Zagloba.

— Aivan oikein! — vastasi Harasimowicz. — Kiejdanyn sima on erinomaista, vallan erinomaista! Lähetän heti sitä maistettavaksi. Toivon, että herrat viipyvät täällä kauan.

— Olemme tulleet tänne seisoaksemme uskollisesti ruhtinaan rinnalla, — vastasi Stanislaw.

— Jalo tarkoitus, jalo tarkoitus, etenkin kun raskaat ajat ovat tulossa.

Tämän sanoessaan Harasimowicz kutistui kokoon ja tuli kuin kyynärää lyhyemmäksi.

— Mitä uutta? — kysyi herra Charlamp. — Mitä uutta?

— Ruhtinas ei ole nukkunut rahtuakaan koko yönä, sillä eilen illalla saapui kaksi kuriiria. Yhä pahempaa kuuluu. Kaarle Kustaa on seurannut Wittenbergin jäljessä valtakunnan rajojen sisälle. Posen on vallattu, koko Suur-Puola on vallattu, Masovian käy kohta samoin. Ruotsalaiset ovat jo Varsovan läheisyydessä. Kuningas on lähtenyt Varsovasta jättäen sen ilman puolustusta. Tänään tai huomenna marssivat ruotsalaiset kaupunkiin. Kerrotaan, että kuningas on kärsinyt suuren tappion ja aikoo paeta Krakovaan ja sieltä ulkomaille pyytämään apua. Huonosti ovat asiat, hyvät herrat! On sellaisia, jotka sanovat, että hyvä on näinkin, koska ruotsalaiset eivät tee väkivaltaa, pitävät lupauksensa pyhinä, eivät kisko veroja ja kunnioittavat vapautta. Sentähden kaikki mielellään tunnustavat Kaarle Kustaan suojeluksen... Meidän herramme ja kuninkaamme Jan Kasimir on pahasti syntiä tehnyt... Hän on syypää kaikkeen! Tekisi mieli itkeä, kun kaikki on mennyt!

— Hitto vieköön! Miksi te siinä kiemurtelette kuin ankerias, kun se pataan pannaan? — jyrisi Zagloba. — Ja minkätähden te puhutte onnettomuuksista aivan kuin iloitsisitte niistä?

Harasimowicz ei ohut kuulevinaan, vaan virkkoi, katse taivasta kohti kohotettuna:

— Kaikki on menetetty, iäksi... Kolmea sotaa ei valtakunta kestä yht'aikaa. Sen päivät ovat luetut! Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, tapahtukoon Jumalan tahto!... Meidän ruhtinaamme vain voi ehkä pelastaa Liettuan...

Tuskin oli pahaatietävät sanat lausuttu, kun Harasimowicz katosi ovesta niin sukkelasti kuin maa olisi hänet niellyt. Ritarit istuivat ääneti synkissä mietteissään.

— Tässä voi tulla hulluksi! — huudahti Wolodyjowski vihdoin.

— Se on totta, — kannatti Stanislaw. — Jumala suokoon, että pääsisimme mahdollisimman pian tappelemaan, niin kyllä synkät ajatukset ja epätoivo silloin karisevat.

- Kaiholla muistelen Chmielnickin aikoja, — huokasi Zagloba. — Oli silloinkin onnettomuuksia, mutta pettureita ei ollut.

— Kolme kauheata sotaa, kun voimamme todellisuudessa eivät riitä yhteenkään! — valitti Stanislaw.

— Voimista ei ole puutetta, vaan rohkeudesta, — vastasi Jan synkästi. — Huono henki vie isänmaamme perikatoon. Jumala suokoon meille parempia aikoja!

— En voi hengittää vapaasti ennen kuin taistelutanterella! — virkkoi Stanislaw.

— Kunpa tuon ruhtinaan saisi jo nähdä! — murahti Zagloba.

Hänen toivomuksensa olikin pian täyttyvä, sillä tuokion kuluttua tuli herra Harasimowicz takaisin ja ilmoitti kumarrellen vieläkin syvempään, että ruhtinas tahtoo tavata herroja.

Ritarit olivat jo pukeutuneet uusiin tamineihin ja lähtivät heti Harasimowiczin saattamina asekartanosta. He kulkivat linnanpihan yli, joka oli täynnä sotilashenkilöltä ja aatelisia. Toisin paikoin keskusteltiin ryhmittäin nähtävästi niistä samoista uutisista, joita Zabludowin alistaarosta oli ritareille kertonut. Kaikkien kasvoilla kuvastui levottomuus ja kuumeinen odotus. Kuului huudahduksia: »Vilno palaa!... Varsova on valloitettu!... Ei ole vielä valloitettu!... Ruotsalaiset ovat jo Vähä-Puolassa!» J.n.e.

Ritarit pääsivät töin tuskin hintelän Harasimowiczin johdolla väkijoukon läpi. Joku tervehti herra Wolodyjowskia: »Terve, Michal! Miten voit? Huonosti ovat asiamme!» Kysyttiin: »Mitä vieraita Harasimowicz vie ruhtinaan luo?» Michal väitteli antautumasta keskusteluun peläten väenkasautumista, ja niin he saapuivat linnan päärakennuksen julkisivun edustalle, jossa seisoi vahdissa ruhtinaan janitshaareja yllä panssaripaidat ja päässä leveät, valkoiset hatut.

Eteisessä ja pääkäytävässä, joka oli koristettu pomeranssipuilla, tungos oli vieläkin suurempi. Täällä väiteltiin Gosiewskin ja Judyckin vangitsemisesta, joka oli jo tullut yleisesti tunnetuksi ja herättänyt suurta hämmästystä. Arvailtiin puoleen jos toiseenkin; toiset tuomitsivat ruhtinaan menettelyn, toiset ihmettelivät hänen tarkkanäköisyyttään. Kaikki odottivat selvitystä ruhtinaan omasta suusta, ja sentähden virtasi ihmisiä leveätä käytävää pitkin audienssisaliin päin, jossa päällikköjen ja ylhäisimpäin aatelisten tuli kohta päästä ruhtinaan puheille. Vihdoin loisti audienssisalin sinertävä katto avatusta ovesta, ja tuttavamme astuivat sisään. Heidän katseensa kiintyi ensinnä korokkeeseen salin perällä, jossa oli loistava joukko ritareita ja loisteliaasti ja värikkäästi puettuja ylimyksiä. Korokkeella oli korkeaselkäinen nojatuoli ja sen yläpuolella ruhtinaan vaakuna, josta valui alas punainen, kärpännahalla reunustettu, poimukas samettivaate. Ruhtinasta salissa ei näkynyt, mutta Harasimowicz, joka yhä asteli ritariemme etunenässä, pujottelihe kokoontuneen aatelisjoukon läpi pienelle, korokkeen takana olevalle ovelle. Siellä hän kehoitti ritareita pysähtymään ja katosi ovesta.

Kotvan kuluttua hän palasi ilmoittaen, että ruhtinas pyytää heitä luokseen.

Kaksi Skrzetuskia, Zagloba ja Wolodyjowski astuivat pieneen, valoisaan huoneeseen, jonka seinät olivat verhotut kultakukkaisilla nahkatapeteilla. Perempänä kaksi miestä keskusteli innokkaasti paperien peittämän pöydän ääressä. Toinen heistä, vielä nuori, ulkomaalaiseen pukuun puettu mies, jolla oli pitkä irtotukka, kuiskasi jotakin vanhemman miehen korvaan, ja tämä kuunteli otsa rypyissä nyökäyttäen silloin tällöin päätään. He olivat niin kiintyneet omiin ajatuksiinsa, etteivät heti huomanneet tulijoita.

Vanhempi heistä oli neljänkymmenen vaiheilla oleva, jättiläiskasvuinen, hartiakas mies. Hänen yllään oli punainen puolalainen puku, jonka rintamuksen kiinnittivät kallisarvoiset soljet. Hänen suurilla kasvoillaan oli ylpeä, käskevä ilme. Ne olivat sotapäällikön ja valtiaan vihaiset leijonankasvot. Pitkät, alaspainuneet viikset antoivat niille synkän leiman. Hänen silmäkulmansa olivat paraikaa jännitetyn tarkkaavaisuuden rypyttämät, mutta helposti saattoi tajuta, että jos ne vihasta rypistyivät, niin voi niitä ihmisiä, sitä sotajoukkoa, johon tämän vihan salama iskee!

Tuossa miehessä oli jotakin niin suurta, että ritareista tuntui siltä, kuin ei ainoastaan tämä huone, vaan vieläpä koko linna olisi hänelle ahdas. Ensivaikutus ei heitä pettänytkään, sillä heidän edessään istui Janusz Radziwill, Birźen ja Dubinkin ruhtinas, Vilnon vojevoda ja Liettuan suurhetmani, niin mahtava ja ylpeä mies, että kaikki laajat maatilansa, vieläpä Samogitian ja Liettuan hän tunsi itselleen liian ahtaiksi.

Hänen nuorempi puhekumppaninsa, jolla oli tuo pitkä irtotukka ja ulkomaalainen puku, oli hänen serkkunsa, hovitallimestari, ruhtinas Boguslaw. Hän kuiskasi vielä jotakin hetmanin korvaan ja sanoi sitten kuuluvasti:

— Minä kirjoitan siis asiakirjan alle ja sitten lähden matkalle.

— Jos se on välttämätöntä, niin lähde, — vastasi Janusz, — mutta mieluummin pitäisin sinut täällä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua.

— Onhan täällä varustauduttu kaiken varalta, mutta siellä asiat vaativat minun mieskohtaista läsnäoloani. Siis Jumalan haltuun!

— Adieu, mon frère! [Hyvästi, veljeni!]

— Adieu.

Molemmat ruhtinaat ojensivat kätensä toisilleen, ja hovitallimestari poistui nopein askelin. Sitten suurhetmani kääntyi odottavien ritarien puoleen.

— Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen odotuttanut, — sanoi hän matalalla äänellä verkalleen, — mutta nykyään on niin paljon asioita. Olen jo kuullut teidän nimenne ja iloitsen hengessäni, että Jumala juuri tällaiseen aikaan lähetti minulle niin erinomaiset ritarit. Käykää istumaan, hyvät vieraat. Kuka herroista on herra Jan Skrzetuski.

— Minä, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Jan.

— Te olette kai staarosta... suokaa anteeksi, olin unohtanut..

— En minä ole staarosta, — vastasi Jan.

— Mitä? — sanoi ruhtinas rypistäen komeita kulmakarvojaan. - Eikö teille ole myönnetty staarostan arvoa siitä, mitä olette tehnyt Zbarazin luona?

— Sitä en ole koskaan itselleni tavoitellut.

— Teidän olisi pitänyt saada se tavoittelematta. Onko se, mitä sanotte, mahdollista? Eikö teitä ole siis millään palkittu? Teidät on siis kokonaan unohdettu. Minä ihmettelen... ei, mitä minä sanoinkaan, eihän se ole ensinkään ihmeellistä nykyjään, jolloin ainoastaan nöyräselkäisiä palkitaan. Vai niin, vai ette te ole staarosta!... Jumalan kiitos, että tulitte tänne, sillä täällä ei unohdeta yhtä helposti eikä jätetä palveluksia palkitsematta... samoin kuin ei teitäkään, eversti Wolodyjowski.

— En ole ansainnut vielä...

— Jättäkää se minun harkittavakseni ja ottakaa nyt tämä Rosienyn tuomioistuimessa vahvistettu asiakirja, jolla siirrän Dydkiemien teidän elinkautiseksi omaisuudeksenne. Se on aika hyvä palanen maata, jota joka kevät kyntää sata auraa. Enempää en voi tällä kertaa antaa, mutta ottakaa nyt se ja sanokaa herra Skrzetuskille, että Radziwill ei koskaan unohda ystäviään eikä myöskään niitä, jotka ovat tehneet hänen johdollaan palveluksia isänmaalle.

— Teidän ylhäisyytenne... — änkytti Michal herra hämillään.

— Älkää puhuko mitään, ja suokaa anteeksi, että se on niin vähän, mutta sanokaa kaikille ystävillenne, että sen ei käy huonosti, joka niin hyvin vaikeina kuin hyvinä aikoina asettaa voimansa Radziwillien käytettäväksi. En ole kuningas, mutta jos se olisin, voi Jumala todistaa, etten milloinkaan unohtaisi sellaisia miehiä kuin Jan Skrzetuski tai Zagloba...

— Se olen minä! — ehätti Zagloba astuen ripeästi esille, sillä hän oli jo alkanut käydä kärsimättömäksi, kun häntä ei oltu muistettu.

— Kyllä arvasin, että te olitte juuri se, sillä minulle on kerrottu, että Zagloba on jo ikämies.

— Olen ollut teidän ylhäisyytenne korkean isän koulutoveri, ja kun hänessäkin oli jo lapsesta saakka ritarillisia taipumuksia, tuli minusta hänen uskottunsa, koska minäkin pidin enemmän keihäästä kuin latinasta.

Herra Stanislaw Skrzetuski, joka ei vielä tuntenut Zaglobaa, ihmetteli, sillä viimeksi eilen oli herra Zagloba Upitassa sanonut olevansa, ei ruhtinas Krzysztof-vainajan, vaan itse Janusz-ruhtinaan koulutoveri, mikä muuten oli mahdotonta, koska Janusz-ruhtinas oli paljon nuorempi Zaglobaa.

— Todellako? — virkkoi ruhtinas? — Siinä tapauksessa olette Liettuasta?

— Niin olen, — vastasi herra Zagloba empimättä.

— No sitten ei ole ihme, jos tekin olette jäänyt palkintoa vaille, sillä me liettualaiset olemme jo tottuneet siihen, että meitä ruokitaan kiittämättömyydellä... Totisesti, jos minä antaisin teillekin ansioittenne mukaan, ei minulle itselleni jäisi mitään. Sellainen on meidän kohtalomme! Me uhraamme veremme, henkemme, omaisuutemme, eikä kukaan edes päännyökkäyksellä kiitä meitä. Mutta mitä he kylvävät, sitä saakoot myös niittää... Sitä vaativat Jumala ja oikeudenmukaisuus... Tehän kaadoitte kuuluisan Burlajn ja sivalsitte yhdellä iskulla kolme päätä Zbarazin luona?

— Kyllä minä kaadoin Burlajn, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Zagloba. — Kun kerrottiin, että hänelle kukaan ei vedä vertoja, niin minä päätin näyttää nuoremmille veljille, että on valtakunnassa vielä urhoollisuutta. Mutta mitä niihin kolmeen päähän tulee, mikä on minulta kyllä saattanut tapahtua taistelun tuoksinassa, niin Zbarazin luona sen teki eräs toinen.

Ruhtinas vaikeni hetkisen ja jatkoi:

— Eikö teitä suututa se kiittämättömyys, jolla tekojanne on palkittu?

— Minkäpä sille mahtaa, teidän ylhäisyytenne, vaikka harmittaakin, — vastasi Zagloba.

— Lohduttakaa itseänne sillä, että tässä täytyy tulla muutos... Yksistään senkin tähden, että te olette tullut tänne, olen minä teidän velallisenne, ja joskaan en ole kuningas, niin tämä ei ole päättyvä pelkkiin lupauksiin.

— Teidän ylhäisyytenne, ruhtinas, — puuttui herra Jan Skrzetuski innostuneesti ja hiukan ylpeästi puheeseen, — me emme ole tulleet tänne palkintojen ja omaisuuden toivossa... Vihollinen on astunut isänmaahamme, ja sentähden me tahdomme rientää sen avuksi etevän sotapäällikön johdolla. Minun serkkuni Stanislaw on Ujsciessa omin silmin nähnyt meidän pelkuruutemme, huonon järjestyksemme ja petollisuutemme ja loppujen lopuksi vihollisen voiton. Täällä me tahdomme ruveta sotapalvelukseen suuren päällikön ja isänmaan ja kuninkaan puolustajan johdolla. Täällä vihollista eivät voitot odota, vaan tuho ja tappio... Sentähden olemme tulleet tarjoamaan palvelustamme teidän ylhäisyydellenne. Me olemme sotilaita ja tahdomme taistella. — Jos se on toivonne, niin tulee sekin täyttymään, — vastasi ruhtinas arvokkaasti. — Teidän ei tarvitse odottaa kauan, vaikka lähdemmekin ensin toista vihollista vastaan, sillä meidän täytyy kostaa Vilnon tuhka ja rauniot. Jollei tänään, niin huomenna lähdemme liikkeelle, ja silloin saa vihollinen maksaa moninkertaisesti... En tahdo pidättää teitä kauempaa, hyvät herrat, sillä teidän pitää nyt levätä, ja sitäpaitsi on minulla paljon työtä. Pyydän teitä tänä iltana luokseni huvittelemaan ennen lähtöä. Kiejdanyyn on saapunut paljon naisia sotaa pakoon. Herra eversti, kestitkää vieraitani kuin omassa talossanne ja muistakaa, mikä on minun, se on myös teidän!... Herra Harasimowicz, sanokaa tuonne saliin kokoontuneille, etten voi ottaa vastaan nyt, en jouda, mutta illalla he saavat tietää mitä haluavat... Voikaa hyvin, hyvät herrat, ja olkaa Radziwillin ystäviä; hän tarvitsee nyt sellaisia kuin te. Sen sanottuaan tuo mahtava ja ylpeä ruhtinas ojensi kätensä vuoron perään kullekin kuin vertaiselleen. Hyväntahtoinen ja lempeä hymy valaisi hänen jylhiä kasvojaan, ja se luoksepääsemättömyys, joka tavallisesti ympäröi häntä synkeänä pilvenä, katosi kokonaan.

— Kas siinä on sotilas ja sotapäällikkö! — innostui Stanislaw Skrzetuski, kun he audienssisalissa tunkeutuivat väkijoukon läpi.

— Minä voisin mennä vaikka tuleen hänen tähtensä! — huusi Zagloba. — Huomasitteko, että hän tiesi ulkoa kaikki minun urotyöni?... Kun se leijona alkaa karjua ja minä yhdyn peliin, niin saatte nähdä, että ruotsalaisten korvia kuumoittaa. Hänen vertaistaan ei ole nyt koko valtakunnassa. Hän ei ole mikään kastellaani, joka senaattorin paikalle istuttuaan heti nostaa nenänsä pystyyn ja alkaa sanoa aatelisia nuoremmiksi veljikseen jo ennenkuin roimahousut ovat alkaneet kiiltää virkatuolin hyväilystä... Michal, sinun kävi hyvin!... Näkyypä olevan niin, että ken itseään Radziwilliin hankaa, saa heti kuluneen nuttunsa kullatuksi. Täällä saa helpommin maita ja muonaa kuin meillä edes romua ja kuonaa. Siinä on miesten mies! Onni sinua potkaisi, Michal! Hämilläsi olit kuin morsian vihkimisen jälkeen.

— Minä jouduin todellakin hämille, — myönsi Michal, — mutta mitä sanot maista ja muonasta, ei ole totta. Olen useasti kuullut vanhojen sotilaitten valittavan ruhtinaan saituutta. Ja nyt alkaa armonosoituksia kuitenkin satamalla sataa.

— Jos ken vielä uskaltaa haukkua ruhtinasta saidaksi, niin lyö sille haukkujalle tuo asiakirja vasten naamaa. Parempaa todistusta et voi keksiä.

— Yksi seikka on selvä, — virkkoi Jan Skrzetuski. — Ruhtinaalla on suunnitelmia, joitten toteuttamiseen hän tarvitsee apua.

He olivat tulleet linnanpihalle, jolle ilmestyi uusia ratsuväenosastoja, aatelisjoukkoja ja vaunuja tuoden ympäristön ylimyksiä vaimoineen ja lapsineen. Michal Wolodyjowski vei toverinsa portin luo, jotta he paremmin näkisivät tulijat.

— Kuka tietää, Michal, ehkä on tänään sinun onnesi päivä, — sanoi herra Zagloba. — Ehkä on sinun tuleva puolisosi noitten vaunuissa ajavain aatelistyttärien joukossa. Katsohan, noissa avonaisissa vaunuissa lähestyy meitä valkoinen olento...

— Ei ole se mikään vihille kelpaava neitonen, mutta vihkimisen toimittajaksi kyllä omansa, — vastasi tarkkasilmäinen Wolodyjowski. — Se on piispa Parczewski ja hänen vieressään pater Bialozor, Vilnon arkkidiakoni.

— Tulevatko hekin tervehtimään kalvinilaista ruhtinasta?

— Minkä sille mahdat, kun asiat niin vaativat.

— Hei vaan! Kylläpäs täällä on hilua ja melua, — huudahti herra Zagloba iloisesti. — Olen maalla ruostunut kuin vanha lukko... Muistelenpa nyt menneitä aikoja. Hölmö olen, jollen tänä iltana iske johonkin aatelisneitoseen!

Jonkin matkan päässä piispan vaunuista näkyi joukko ratsastavia sotilaita.

— Ne ovat Ganchoffin rakuunoita, tunnen kyllä, — selitti Wolodyjowski. — Mutta keskellä niitä näkyvät vaunut!...

Rummut alkoivat päristä.

— Oho! Se kuuluu olevankin tärkeä henkilö! — huudahti Zagloba.

Ruhtinas Janusz Radziwillin vaakunoilla koristetuissa vaunuissa, joitten edessä oli neljä valkoista oritta, istui kaksi komeata, ulkomaalaisesti puettua herraa. Heillä oli leveälieriset hatut päässä, ja hattujen alta valuivat vaaleat irtotukan suortuvat aina hartioille saakka osaksi peittäen korkeat pitsikaulukset. Toinen heistä oli lyhyt, mutta rotevarakenteinen; hänellä oli kiilamainen parta ja pystyt viikset. Toinen, nuorempi, oli kokonaan mustissa ja ulkomuodoltaan vähemmän sotilaallinen, mutta mahtoi olla arvoltaan korkeampi, koska hänellä oli kaulassa kultaiset vitjat ja vitjoissa kallisarvoinen ritarikunnan merkki. Molemmat lienevät olleen ulkomaalaisia, koska he niin uteliaasti katselivat linnaa, ihmisiä ja pukuja.

— Mitä paholaisia nuo ovat? — kysyi Zagloba.

— En tunne enkä ole koskaan nähnyt! — vastasi Wolodyjowski.

Vaunut ajoivat pihalle ja tehtyään puoliympyrän pysähtyivät linnan päärakennuksen eteen. Rakuunat olivat pysähtyneet portin luo.

Wolodyjowski tunsi heidän upseerinsa.

— Tokarzewicz! — huusi hän. — Hyvää päivää!

— Päivää, herra eversti!

— Mitä miehiä te tänne toitte?

— Ruotsalaisia ovat.

— Ruotsalaisia?

— Niin. Ja suuria herroja. Se lihava on kreivi Lewenhaupt ja laihempi on Pentti Skytte, paroni von Duderhoff.

— Duderhoff? — huusi Zagloba.

— Mitä ne täällä tekevät?! — kysyi herra Wolodyjowski.

— Jumala ties! — vastasi upseeri. — Olemme tuoneet heidät Birźestä tänne. Ehkä he ovat saapuneet neuvottelemaan ruhtinaamme kanssa, sillä Birźessä kerrottiin ruhtinaan kokoavan suurta sotajoukkoa ja hyökkäävän ensin Liivinmaahan.

— Niitä lurjuksia! Jänistävät! — huusi Zagloba. — Ensin valtasivat Suur-Puolan ja ajoivat kuninkaan pois pääkaupungistaan, mutta nyt ovat jo valmiit ryömimään Radziwillin edessä ja rukoilemaan, ettei tämä hyökkäisi Liivinmaahan. Mutta vartokaa vain, te Duderhoffit, kyllä teille tulee vielä niin tulinen lähtö, että housunne saattavat pudota. Kohta me teitä kopistelemme! Eläköön Radziwill!

— Eläköön! — kannatti portin luona seisova aateli.

— Defensor patriae! Isänmaan puolustaja! Ruotsalaisia vastaan! Ruotsalaisia vastaan!

Ritariemme ympäri muodostui piiri, johon liittyi yhä useampia aatelisia. Kun Zagloba huomasi sen, kapusi hän portinpylväälle ja alkoi huutaa:

— Hyvät herrat, kuulkaa! Ken minua ei tunne, sille sanon, että olen se sama Zagloba, joka Zbarazin luona kaatoi Burlajn, kasakkain suurimman hetmanin Chmielnickin jälkeen, ja tällä vanhalla kädellä minä sen tein. Mutta se, joka ei Zaglobasta ole kuullut puhuttavan, se on varmasti ensimmäisen kasakkasodan aikana perannut herneitä kotona, ruokkinut kananpoikia tai paimentanut vasikoita, mitä en suinkaan voi sanoa teidän kaltaisistanne ritareista.

— Se on suuri soturi! — kuului ääniä. — Koko valtakunnassa ei ole sen suurempaa!... Kuulkaa, mitä hän puhuu!

— Niin, kuulkaa, hyvät herrat! Vanhojen luitteni olisi jo tehnyt mieli levätä, ja olisihan minun jo ollutkin aika loikoa uunin pankolla, syödä pöhöpiimää kerman kera, käyskennellä puutarhassa omenoita kokoillen, kädet puuskassa katsella elonleikkaajien työtä tai nipistellä tyttösten poskipäitä. Varmaan olisi vihollinenkin oman etunsa tähden jättänyt minut rauhaan, koska sekä ruotsalaiset että kasakat tietävät, minkälaista jälkeä käteni tekee...

— Mitä tuo kana tuolla ylhäällä kaakottaa — kysyi samassa ääni joukosta.

— Älä häiritse! Pidä suusi kiinni! — huusivat toiset.

Mutta Zagloba oli kuullut kysymyksen.

— Hyvät herrat, suokaa anteeksi tuolle kukonpojalle, — huusi hän, — koska hän ei vielä tiedä, missä on häntä, missä pää.

Aateliset räjähtivät riemuisaan nauruun, mutta niskoittelija painautui kiireimmän kautta väkijoukkoon yleisenä pilkanesineenä.

— Mutta asiaan! — lausui Zagloba. — Kuten sanottu, olisihan minun ollut jo aika saada levätä, mutta koska isänmaa kärsii, koska vihollinen tallaa maatamme, olen minä täällä lähteäkseni yhdessä teidän kanssanne vihollista vastaan sen maaemon nimessä, joka on meidät kaikki kasvattanut. Se, joka nyt ei puolusta häntä, joka ei hänelle uhria tuo, se ei ole hänen oma poikansa, vaan poikapuolensa, eikä ansaitse hänen rakkauttaan. Minä, vanha mies, lähden taistelemaan, ja jos kaadun, niin tulen viimeisessä hengenvedossa huutamaan: Surma ruotsalaisille! Vannokaamme, ettemme hellitä kättä miekankahvasta, ennenkuin vihollinen on ajettu maasta pois!...

— Siihen olemme vannomattakin valmiit! — huusivat useat. — Me lähdemme minne ruhtinaamme meidät vie!

— Hyvät herrat!... Veljet! Te näitte nuo kahdet roimahousut, jotka kullatuissa vaunuissa ajoivat tänne. He tietävät, ettei Radziwillien kanssa sovi leikitellä, ja tulevat rukoilemaan häntä jättämään ruotsalaiset rauhaan. Mutta ruhtinas, jonka luona äsken juuri kävin, on koko Liettuan nimessä vakuuttanut, että neuvottelut ja pergamentit eivät tule enää kysymykseen, vaan sota, sota!

— Sota! Sota! — toistivat kuulijat kaikuna.