Part 19

— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme Bychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen liittoon yhtyneitten lippukuntain luo?

— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin kotona.

— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, — että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä ajelehdimme...

— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz

— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse. Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista hänen nahkansa varmaan sinistyisi...

— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman etunsa ja kunnianhimonsa tähden.

— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.

— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.

Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut, koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.

Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.

Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:

»Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita syntejänne...»

Radziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka sana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan lakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki Ruotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään monarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen kenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali oli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään muu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan valtaistuimen anastaja!

Ennen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät tähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra Wolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan. Ja hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät ympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti vihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.

Silloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt Niewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa. Hetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.

»Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää, mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan; heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat, on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi taivuttaa hänet meidän puolellemme.

Pysyen sinulle yhä suosiollisena toivotamme sinulle Jumalan armoa.»

Luettuaan kirjeen Kmicic sydämestään iloitsi, että everstien oli onnistunut paeta ruotsalaisten käsistä — kunpa he voisivat paeta Radziwillin satimesta! — mutta siitä huolimatta hän täytti ruhtinaan kaikki käskyt.

»Minä en tule käyttämään väkivaltaa muussa kuin äärimmäisessä tapauksessa», — ajatteli hän, — »enkä millään muotoa loukkaa Oleńkaa. Sitäpaitsi, se ei ole minun tahtoni, vaan ruhtinaan käsky! Oleńka vastaanottaa minut epäystävällisesti, sen tiedän, mutta aikaa voittaen hän tulee vakuutetuksi vilpittömistä aikomuksistani, etten ole isänmaata vastaan, vaan päinvastoin sen puolesta ja sentähden palvelen Radziwillia.»

Näissä mietteissään hän ahersi varustusten vahvistamiseksi Kiejdanyssa, josta oli tuleva hänen Oleńkansa asuinkaupunki.

Sillävälin herra Wolodyjowski vältteli hetmania, ja hetmani ajoi Wolodyjowskia takaa kuin myrsky. Michal-herralla ei ollutkaan liikoja tiloja, sillä Birźestä läheni huomattavia ruotsalaisia joukkoja etelää kohti, idässä oli tsaarin väkeä ja Kiejdanyn tiellä väijyili hetmani.

Herra Zagloba oli tyytymätön tällaiseen asiain tilaan ja kääntyi yhä useammin Wolodyjowskin puoleen kysyen:

— Michal Wolodyjowski, Herran nimessä, lyömmekö läpi vai emmekö?

— Siitä ei kannata puhua! — vastasi pienikasvuinen ritari. — Tiedäthän, etten ole arkalasta kotoisin ja että isken vaikka itse paholaiseen... mutta hetmanin kanssa en pidä puoliani. Itse sanoit, että me olemme ahvenia, mutta hän hauki. Teen kaikkeni lyödäksemme läpi, mutta jos avoin taistelu tulee kysymykseen, niin sanon suoraan, että hän nujertaa meidät.

— Ja käskee hirttämään ja antamaan koirille! Hyvä Jumala, ennemmin olisin kenen muun käsissä hyvänsä kuin Radziwillin!... Eiköhän meidän olisi parempi kääntyä herra Sapiehaan päin?

— Nyt se on jo myöhäistä, sillä sekä hetmanni että ruotsalaiset joukot sulkevat meiltä tien.

— Piruko minut sai yllyttämään Skrzetuskeja Radziwillin luo! — huudahti Zagloba epätoivoissaan.

Mutta Michal Wolodyjowski ei menettänyt toivoaan; aateliset ja talonpojatkin tekivät hänelle selkoa hetmanin liikkeistä, — kaikki kääntyivät pois Radziwillista. Wolodyjowski luovaili parhaansa mukaan, ja siinä hän olikin taitava, sillä hän oli nuoruudesta saakka ollut mukana retkillä ja kahakoissa tataareja ja kasakoita vastaan taisteltaessa. Jo ruhtinas Jeremin armeijassa hän oli tullut kuuluisaksi yllättävistä hyökkäyksistään ja nopeista liikkeistään.

Suljettuna nyt muutaman penikulman laajuiselle alalle hän vältteli itsepintaisesti avoimia taisteluita ja väsytti Radziwillin joukkoja, joita hän silloin tällöin näykki niinkuin susi takaa-ajavia koiria.

Mutta kun Kmicicin ratsuväkeä saapui, niin hetmani sulki sillä kaikki mahdolliset pujahduspaikat ja läksi itse tarkkaamaan, kuinka nuotan molemmat kyljet yhtyivät..

Se tapahtui Niewiaźan luona. Mieleszkon ja Ganchoffin joukot ja pari lippukuntaa ratsuväkeä ruhtinaan itsensä johdolla muodostivat ikäänkuin jousen, jonka jänteenä oli joki. Wolodyjowski joukkonsa kanssa oli jousen kaaren sisäpuolella. Yksi kohta oli tosin avoin, mutta siinä oli esteenä soinen joki, jonka toisella rannalla oli skottilaisia ja pari sataa Radziwillin kasakkaa ja sitäpaitsi kuusi kenttätykkiä, jotka oli asetettu niin, että niiden tulen alla yksikään ihminen ei voinut nousta toiselle rannalle.

Silloin alkoi jousen kaari supistua. Sen keskustaa johti hetmani itse.

Michal Wolodyjowskin onneksi yö ja myrsky rankkasateineen häiritsivät hyökkäystä. Piiritettyjen hallussa ei ollut kuin muutama tynnyrin ala vesikkopensaston peittämää niittymaata Radziwillin joukkojen puoliympyrän ja jokea vartioivain skottilaisten välillä.

Aamun tullen, kun päivän sarastus tuskin valaisi puitten latvoja, hyökkäsivät ruhtinaan joukot joelle saakka, mutta pysähtyivät siihen hämmästyneinä.

Wolodyjowski oli kadonnut kuin maan alle, eikä pensastosta löytynyt ainoatakaan elävää sielua.

Itse hetmanikin ihmetteli kovasti. Mutta kyllä sitten joen kahluupaikkaa vartioivat upseerit saivat kuulla kunniansa. Vihan aiheuttama hengenahdistus kävi niin voimakkaasti ruhtinaan kimppuun, että pelättiin hänen heittävän henkensä. Kaksi upseeria sai hengellään maksaa Wolodyjowskin katoamisen, mutta vihdoin Ganchoff sai ruhtinaan vakuutetuksi siitä miten peto oli paennut satimesta.

Saatiin selville, että Wolodyjowski oli yön pimeyttä ja sadetta hyväkseen käyttäen ajanut joukkoineen jokeen ja uinut myötävirtaa ruhtinaan oikean, jokeen saakka ulottuvan sivustan ohi. Muutamat nähtävästi vatsaa myöten joen saveen takertuneitten hevosten jäljet osoittivat, missä Wolodyjowski oli noussut oikealle rannalle.

Kauempana näkyneistä jäljistä saattoi päättää, että hän oli täyttä laukkaa ajanut Kiejdanyyn päin. Tästä hetmani teki heti sen johtopäätöksen, että hän tahtoi päästä Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin kanssa yhteyteen.

Mutta kuka tietää, eikö hän Kiejdanyn ohi ajaessaan polttaisi kaupunkia tai hyökkäisi ryöstämään linnaa?

Kauhea pelko kouristi ruhtinaan sydäntä, sillä suurin osa ruhtinaan rahastoa ja arvoesineitä oli Kiejdanyssa. Andrzej Kmicicin oli määrä varustaa kaupunki jalkaväellä, mutta jollei hän sitä ole tehnyt, voi varustamaton linna helposti joutua rohkean everstin saaliiksi. Radziwill ei edes epäillyt, että Wolodyjowskilta puuttuisi rohkeutta hyökätä ruhtinaan hallituskaupunkiin. Ja jos hän oli alkuyöstä pujahtanut pois, olihan nyt jo ainakin kuuden tunnin matkan päässä.

Joka tapauksessa oli nyt mitä pikimmin riennettävä Kiejdanyn avuksi. Ruhtinas jätti jalkaväen ja ajaa karahdutti koko ratsuväkensä kanssa eteenpäin.

Saavuttuaan Kiejdanyyn ruhtinas ei tavannut siellä Kmiciciä. Kaikki oli rauhallista. Radziwillin käsitys nuoresta everstistään kasvoi yhä hänen nähdessään tämän toimesta tehdyt vallit ja niillä kenttätykkejä. Vielä samana päivänä hän tarkasti ne yhdessä Ganchoffin kanssa ja sanoi illalla tälle:

— Hän on tehnyt ne omin päin ja tehnyt niin hyvin, että täällä voisi pitkän aikaa puolustautua tykistöltäkin. Jollei se mies taita niskaansa nuorena, niin varmasti hän vielä pääseekin pitkälle.

Mutta olipa toinen mies, joka herätti ruhtinaassa ihmetystä, vaikkakin tähän ihmetykseen sekaantui vihaa, sillä se mies oli Michal Wolodyjowski.

— Pianhan minä tämän kapinan nujertaisin, — selitti hän Ganchoffille, — jos nuo molemmat olisivat minun käytettävissäni. Kmicic saattaa olla hurjempi, mutta hänellä ei ole sitä kokemusta kuin toisella, joka on käynyt Jeremin koulua Dnjeprin takana.

— Teidän ylhäisyytenne, ettekö käske ajamaan häntä takaa? — kysyi Ganchoff.

Ruhtinas loi häneen silmäyksen ja virkkoi painostaen sanojaan:

— Teidät lyödään, minut hylätään.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Täällä on toistaiseksi kaikki rauhallista. Mutta Podlasieen on meidän lähdettävä tuota pikaa ja tehtävä siellä selvä kaikesta.

— Teidän ylhäisyytenne, — huomautti Ganchoff, — kun me olemme lähteneet täältä, nousevat kaikki täällä ruotsalaisia vastaan.

— Kutka kaikki?

— Aateliset ja talonpojat. Mutta he eivät tule rajoittumaan ruotsalaisiin, vaan lyövät toisuskoisetkin, koska pitävät heitä syynä kaikkeen ja sanovat, että me olemme menneet vihollisen puolelle ja kutsuneet sen tänne.

— Kysymyksessä on veljemme Boguslaw. En tiedä, tuleeko hän aikoihin siellä Podlasiessa liittolaisten kanssa.

— Kysymyksessä on Liettua ja sen pitäminen kuuliaisena.

Ruhtinas alkoi astella lattiata pitkin ja virkkoi:

— Jospa saisimme Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin jotenkuten käsiimme... He saattavat löytää maatiloilleni, ryöstää ja hävittää ne jättämättä kiveä kiven päälle.

— Eiköhän olisi ryhdyttävä neuvottelemaan kenraali Pontus de la Gardien kanssa siitä, että hän lähettäisi tänne mahdollisimman paljon sotaväkeä siksi aikaa kuin me olemme Podlasiessa?

— Pontuksen kanssa?... — Ei ikänä! — vastasi Radziwill veren syöstessä päähän. — Jos kenen kanssa neuvotteluihin ryhdymme, niin itse kuninkaan. Meidän ei tarvitse välittää palvelijoista silloin, kun voimme kääntyä itse isännän puoleen. Jos kuningas antaisi Pontukselle käskyn lähettää käytettäväkseni kaksituhatta ratsumiestä, niin se vielä kävisi päinsä... mutta Pontusta minä en ikänä tule pyytämään. Pitäisi lähettää joku kuninkaan luo aloittamaan neuvotteluja.

Ganchoffin laihat kasvot punastuivat, silmät alkoivat palaa.

— Jos teidän ylhäisyytenne käskisi...

— Niin te lähtisitte, sen tiedän, mutta pääsisittekö perille saakka, se on toinen seikka se. Te olette saksalainen, eikä ole vieraalle vaaratonta painua keskelle kapinoivaa maata. Kuka tietää, missä kuningas tällä hetkellä on ja missä hän on viikon tai kuukauden kuluttua? Sitäpaitsi on turhaa ajatella, että te sinne lähtisitte, koska matkalle on saatava mies huomatusta puolalaisesta suvusta, jotta kuningas uskoisi, ettei koko aatelisto ole minua hylännyt.

— Kokematon mies voi pilata asian, — virkkoi Ganchoff arkaillen.

— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja selittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.

Ganchoff vaikeni.

Ruhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi nähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä hetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa, hän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto, peloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma tulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia öitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat kasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia. Sanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi ylivoimaisen taakan alla.

Ganchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas muuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.

Yht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään otsaansa.

— Kaksi lippukuntaa ratsuväkeä ja heti paikalla! Minä lähden yksin.

Ganchoff katseli häneen ihmetellen.

— Sotaretkellekö? — kysyi hän ikäänkuin vasten tahtoaan.

— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.

KUUDES LUKU.

Andrzej Kmicic, lopetettuaan varustelutyöt ja turvattuaan Kiejdanyn odottamattomalta hyökkäykseltä, ei voinut enää tuonnemmaksi lykätä matkaansa miekankantaja Billewiczin ja Oleńka-neidin luo, etenkin kun ruhtinaan käsky tuoda heidät Kiejdanyyn oli ollut niin selvä. Mutta Andrzej ei tuntenut olevansa oikein oma herransa, ja kun hän vihdoin läksi liikkeelle viidenkymmenen rakuunan etupäässä, niin hänet valtasi sellainen levottomuus kuin hän olisi ajanut suoraan surman suuhun. Hän tunsi, ettei häntä oteta siellä ystävällisesti vastaan, ja vapisi ajatellessaan, että miekankantaja Billewicz saattaa asettua ase kädessä puolustamaan itseään, jolloin tahtomatta täytyi käyttää väkivaltaa.

Hän päätti kuitenkin ensin puhumalla ja pyytämällä saada heidät lähtemään. Jottei hänen tulonsa näyttäisi aseelliselta hyökkäykseltä, hän jätti rakuunat kapakkaan, aivan lyhyen matkan päähän kylästä, ja ratsasti itse henkivartijansa ja yhden palvelijansa saattamana eteenpäin käskettyään ajamaan vartavasten mukana tuotuja vaunuja aivan takanaan.

Aurinko painui jo huomattavasti länteen, mutta sateisen ja myrskyisen yön jälkeen oli taivas kuitenkin kirkas; ainoastaan siellä täällä liikkui punertavia pilvenhattaroita. Kmicic ajoi halki kylän sykkivin sydämin ja rauhattomana kuin tataari, joka ensikertaa ajaa maankiertäjineen kylään ja vilkuilee joka suunnalle, eikö jossakin vain ole väijyksissä asestettuja miehiä. Mutta kolme ratsastajaa ei herättänyt mitään huomiota; lapset vain avojaloin juosta lötistivät tieltä pois, ja talonpojat nähdessään kauniin upseerin kumarsivat melkein maahan saakka. Kmicic ajoi yhä edelleen ja tultuaan kylän toiseen laitaan näki vihdoin edessään kartanon, Billewiczien vanhan kotipaikan, ja sen takana laajoja puistoja, jotka ulottuivat kauas aina alaviin niittyihin saakka. Kmicic hiljensi ajoa ja alkoi miettiä jotakin; nähtävästi hän valmisteli vastauksia kysymyksiin, joita hänelle voitiin tehdä, ja samalla hän miettiväisenä silmäili edessään kohoavia rakennuksia. Taloa ei voinut sanoa ihan herraskartanoksi, mutta kuka hyvänsä olisi heti arvannut, että talossa asui keskinkertaista pikkuaatelista varakkaampi mies. Itse päärakennus, joka oli selin puutarhoihin ja julkisivultaan maantielle päin, oli suuri, puinen. Sen seinähirret olivat vanhuuttaan niin mustuneet, että ikkunat niihin verraten näyttivät valkoisilta. Talon korkean katon yli kohosi neljä piippua ja kaksi kyyhkyslakkaa. Pilvenä lenteli talon ympärillä valkoisia kyyhkysiä milloin nousten ylös ilmaan, milloin laskeutuen alas. Kuisti, jonka etumusta koristi Billewiczien vaakuna, häiritsi jossakin määrin rakennuksen ulkonäköä, sillä se ei ollut sen keskustassa, vaan syrjässä. Nähtävästi oli rakennus ennen muinoin ollut pienempi, mutta sitten rakennettu toiseen päähän lisäksi; tämä lisärakennus oli aikojen kuluessa mustunut niin, ettei se missään suhteessa eronnut entisestä. Kahden puolen pihamaata oli pitkät sivurakennukset, joissa oli huoneita vieraille, joita saapui suuriin sukujuhliin, keittiöitä, vajoja, talleja ratsuhevosille, joita isäntäväki tahtoi pitää aina käsillä, huoneita palvelijoille ja kasakoille.

Keskellä suurta pihaa kasvoi vanhoja lehmuksia, joihin haikarat olivat tehneet pesiä. Erääseen puuhun oli kytketty karhu kahleella kiinni. Kaksi kaivonvinttiä kummallakin puolella pihaa ja Ristiinnaulitun kuva portin otsassa täydensivät kuvaa varakkaan aatelisen talosta. Oikealla pilkisti lehmusten lomitse olkikattoisia ulkorakennuksia.

Kmicic ajoi pihalle portista, joka oli selkoselällään kuin vieraita tervehtivän aatelisen syli. Pihalla maleksivat koirat alkoivat heti haukkua, ja kylkirakennuksesta juoksi ulos kaksi renkipoikaa ottamaan hevoset huostaansa.

Samassa ilmaantui päärakennuksen kuistille nainen, jonka Kmicic heti tunsi Oleńkaksi. Tulijan sydän alkoi sykkiä entistä kovemmin. Heitettyään ohjakset tallipojille Kmicic lähestyi portaita lakki toisessa ja miekka toisessa kädessä.

Oleńka seisoi hetkisen varjostaen kädellään silmiänsä laskevan auringon säteiltä ja katosi tuossa tuokiossa, ikäänkuin hän olisi säikähtynyt vieraan tulosta.

»Paha enne!» — ajatteli Andrzej. — »Tyttö välttää minua.»

Katkeruus vihlaisi miehen mieltä sitäkin enemmän, kun kaunis auringonlasku, kartanon kuva ja ympäristön rauha olivat täyttäneet hänen sydämensä toiveilla, joista hän ei ollut tehnyt selvää itselleen.

Hänen rinnassaan oli ollut tunne, että hän ajaa kihlattunsa luo, joka vastaanottaa hänet säteilevin silmin ja punat poskipäillä.

Mutta tulijan kuvitelmat olivat kohta kadonneet. Tuskin oli tyttö huomannut hänet, kun jo pyrähti kuin pahaa henkeä pakoon. Sensijaan tuli herra miekankantaja vierasta vastaan kasvoillaan rauhaton, synkkä ilme.

Kmicic kumarsi ja virkkoi:

— Olisin jo aikoja sitten tullut osoittamaan teidän ylhäisyydellenne kunnioitustani, mutta näinä rauhattomina aikoina en ole voinut, vaikk'ei halua ole puuttunut.

— Kiitän. Olkaa hyvä ja käykää sisälle, — vastasi herra miekankantaja sivellen kädellä otsaansa, mikä merkitsi tyytymättömyyttä tai epävarmuutta.

Kmicic ei tahtonut astua ensimmäisenä sisälle. He kumartelivat toisilleen kynnyksen edessä. Vihdoin Kmicic astui askelen miekankantajan edelle, ja he ilmaantuivat huoneeseen.

Siellä istui kaksi aatelismiestä, herra Dowgird Plemborgista, Billewiczien naapureita, mies parhaassa iässä, ja herra Chudzynski, Ejragolun omistaja. Kmicic huomasi, että heidän kasvonsa synkkenivät heti kun he olivat kuulleet tulijan nimen, mutta hän katsoi heihin uhkaavasti ja päätti olla heistä vähääkään välittämättä.

Seurasi kiusallinen hiljaisuus.

Kmicic kävi kärsimättömäksi ja puri viiksiään, vieraat vilkuilivat häneen alta kulmain, ja herra miekankantaja siveli yhä otsaansa.

— Ehkä juotte kanssamme lasillisen simaa, — virkkoi tämä vihdoin osoittaen kannua ja laseja.

— Olkaa hyvä!

— Hyvin mielelläni juon kanssanne, herra miekankantaja! — vastasi Kmicic jäykästi.

Herrat Dowgird ja Chudzynski alkoivat vaihtaa silmäyksiä, mutta eivät kuitenkaan ruvenneet ystävän talossa riitaa rakentamaan, etenkään kuuluisan sotasankarin kanssa.

Isäntä löi kämmeniään yhteen, käski tuoda neljännen lasin ja täytti sen.

— Iloitsen tulostanne, — sanoi hän nostaen lasinsa huulilleen.

— Olisin onnellinen, jos niin on asian laita.

— Vieras on aina tervetullut, — sanoi isäntä miettivästi.

Hetken kuluttua hän, pitäen itseään nähtävästi velvollisena ylläpitämään keskustelua, kysyi:

— Mitä Kiejdanyyn kuuluu? Miten hetmani voi?

— Eipä erikoisen hyvin, herra miekankantaja, — vastasi Kmicic. — Nykyisinä rauhattomina aikoina se on varsin luonnollista... Ruhtinaalla on paljon huolia ja harmia.

— Sen uskon! — puuttui herra Chudzynski puheeseen.

Kmicic loi häneen katseen, kääntyi sitten taas miekankantajan puoleen ja jatkoi:

— Ruotsin kuningas lupasi apua ruhtinaalle, ja tämä aikoi lähteä Vilnoon kostamaan sen hävityksestä. Olettehan kuulleet, että Vilnossa on raivonnut tulipalo jo seitsemäntoista päivää. Kerrotaan, että kaupungista on jäljellä enää savuavia kellareita...

— Surkeata! — huokasi miekankantaja.

— Todellakin surkeata. Jollei sitä olisikaan voitu välttää, niin pitäisi ainakin kostaa ja hävittää vihollisen pääkaupunki maan tasalle. Ja niin olisi tehtykin, jollei olisi syntynyt kapinaa hetmania vastaan, sensijaan että olisi yhdessä hänen kanssaan lähdetty vihollista vastaan. Eipä kumma, jos hetmanin terveys heikontuu, kun hän, Jumalan valitsema, suurten päämääräin sankari, näkee, kuinka ihmisten ilkeys asettaa hänen tielleen yhä uusia esteitä. Ruhtinaan parhaat ystävät ovat hylänneet hänet ja menneet vihollisen puolelle.

— Niin ovat! — sanoi miekankantaja arvokkaasti.

— Ja se häntä kovasti surettaa, — jatkoi Kmicic. — Olen kuullut ruhtinaan sanovan: »Tiedän, että rehellisetkin miehet minut tuomitsevat, mutta miksi he eivät tule Kiejdanyyn ja sano minulle suoraan, mikä on syynä siihen, etteivät tahdo kuulla neuvoistani puhuttavankaan?»

— Ketä hän sillä tarkoitti? — kysyi miekankantaja.

— Etupäässä teitä, kunnioitettava herra... Hän pitää teitä suuressa arvossa, mutta epäilee, että tekin kuulutte hänen vihollisiinsa...

Miekankantaja alkoi rauhattomasti sivellä otsaansa, ja huomatessaan keskustelun saaneen odottamattoman käänteen hän löi kämmeniään yhteen.

Nuorukainen ilmaantui ovelle.

— Etkö näe, että alkaa olla pimeä?... Valoa! — huusi isäntä.

— Jumala voi todistaa, — jatkoi Kmicic, — että omasta tahdostani pidin velvollisuutena kunnioittaa teitä tällä käynnillä luonanne, mutta nyt minä saavuin samalla ruhtinaankin asioissa. Jos aika olisi toinen, olisi hän varmaan itse ajanut luoksenne...

— Liian suuri kunnia!... — ehätti miekankantaja.

— Älkää sanoko niin! Käyväthän naapurit tavallisesti toistensa luona, mutta kun ruhtinaalla ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, niin sanoi hän minulle: »Selitä Billewiczille, etten voi itse saapua, mutta tulkoon hän heti luokseni ja ottakoon sukulaisensa mukaan, sillä en tiedä missä olen huomenna tai ylihuomenna.» Niinpä saavuinkin minä nyt kutsumaan teitä ruhtinaan luo ja iloitsen tavatessani teidät molemmat terveinä. Minä näin jo ovessa Aleksandra-neidin, joka samassa katosi jonnekin kuin usva niityltä...

— Niin, minä lähetin hänet katsomaan, kuka saapui, — virkkoi isäntä.

— Odotan nyt vastaustanne, — lisäsi Kmicic. Samassa ovi avautui, ja palvelija astui sisään tuoden kynttilän, jonka valossa saattoi nähdä miekankantajan kasvoilla hämmentyneen ilmeen.

— Kunnia on minulle kovin suuri, — vastasi hän, — mutta... minulla on paraikaa vieraita, kuten näette... Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi hetmanilta...

— Eihän se estä teitä, sillä kaiketi nämä herrat väistyvät hetmanin tieltä.

— Me vastaamme kyllä itse puolestamme! — pääsi herra Chudzynskilta.

— Odottamatta muitten määräyksiä! — lisäsi herra Dowgird.

— Kas niin, herra miekankantaja, arvasinhan, että he kohteliaina miehinä suostuvat lähtöönne, — selitti Kmicic ottaen aatelismiesten ilkeät huudahdukset myöntymyksen kannalta. — Sitäpaitsi, tahtomatta heitä vähääkään loukata, saan ruhtinaan nimessä pyytää heitäkin saapumaan Kiejdanyyn.

— Liian suuri armo! — vastasivat molemmat.

— Meillä on muutakin tekemistä.

Kmicic katsoi heihin omituisesti ja sanoi sitten kylmästi ikäänkuin jollekin muulle henkilölle:

— Kun ruhtinas pyytää, niin kukaan ei voi kieltäytyä!

Isäntä ja muut vieraat nousivat paikoiltaan.

— Merkitseekö tämä väkivaltaa? — kysyi miekankantaja.

— Herra miekankantaja! — vastasi Kmicic.

— Nämä herrat lähtevät huolimatta siitä, tahtovatko he vai eivätkö tahdo, sillä minä tahdon niin, mutta mitä teihin tulee, niin tahtoisin minä välttää väkivaltaa ja sentähden pyydän mitä hartaimmin: täyttäkää ruhtinaan tahto! Olen toisen palveluksessa ja täytän isäntäni määräyksen, mutta niin kauan kuin voin toivoa, että pyyntöni vaikuttaa teihin, niin kauan en herkeä pyytämästä... Vannon: teidän päästänne ei tule hiuskarvaakaan putoamaan. Ruhtinas tahtoo puhua kanssanne, tahtoo, että te näiden levottomien aikojen tähden muuttaisitte Kiejdanyyn. Siinä kaikki! Teitä tullaan kohtelemaan siellä kuten vierasta ja ystävää, siitä annan ritarinsanani.

— Aatelismiehenä minä panen vastalauseeni! — huudahti herra miekankantaja. — Ja oikeus on puolellani!

— Ja miekat myös! — huusivat Chudzynski ja Dowgird.

Kmicic rupesi nauramaan, rypisti kulmakarvojaan ja virkkoi:

— Pankaa te miekkanne kiltisti tuppeen, hyvät herrat, muuten käsken seisottaa teidät tallin seinää vastaan ja lähettää kuulan kalloonne!

Molemmat aatelismiehet hytkähtivät, katsoivat vuoroin toisiinsa ja Kmiciciin, ja miekankantaja huusi:

— Tämä on hävytöntä väkivaltaa aatelismiehen vapautta vastaan!

— Väkivaltaa ei käytetä, jos te vapaaehtoisesti suostutte, — vastasi Kmicic, — ja todistuksena siitä on sekin, että olen jättänyt rakuunani kylään ja saapunut yksin pyytämään teitä, kuten naapuri naapuria. Älkää kieltäytykö, sillä tällaisina aikoina ei voi siihen kiinnittää huomiota. Itse ruhtinas tulee pyytämään teiltä anteeksi, ja olkaa vakuutettu, että teidät otetaan vastaan naapurina ja hyvänä ystävänä. Ymmärtäkää sekin, että jos toisin voisi olla asian laita, niin sata kertaa mieluummin olisin ottanut kuulan kallooni kuin lähtenyt tänne teitä noutamaan. Niin kauan kuin elän, ei hiuskarva ole putoava yhdenkään Billewiczin päästä! Ajatelkaa kuka minä olen, muistakaa herra Heraklius ja hänen testamenttinsa, niin te myönnätte, että ruhtinas olisi valinnut jonkun muun kuin minut, jos hänellä olisi ollut pahoja tarkoituksia teihin nähden.

— Mutta miksi hän käyttää väkivaltaa, miksi pakottaa minut lähtemään?... Kuinka minä voisin luottaa häneen, kun koko Liettua puhuu siitä, kuinka hän on vanginnut kaikkein kunnioitettavimpia henkilöitä, jotka nyt huokailevat lukkojen takana Kiejdanyssa?

Kmicic huoahti helpommin, sillä sanoista ja äänestä hän päätteli, että miekankantajan vastarinta alkoi raueta.

— Herra miekankantaja! — vastasi hän melkein iloisesti. — Hyvien naapurusten kesken saattaa pakko useinkin johtua pelkästään hyvästä tarkoituksesta. Kun te otatatte pyörät pois vieraanne vaunuista ja lukitsette tallin oven, niin eikö se ole väkivaltaa? Kun te pakotatte häntä juomaan vasten tahtoaan, niin eikö se ole pakkoa? Ja nyt, vaikka minä sitoisin teidät ja veisin rakuunain vartioimana Kiejdanyyn, niin katson minä ainoastaan teidän parastanne... Kapinallisia joukkoja kuljeksii ympäri tehden laittomia tekoja, talonpojat liittyvät laumoiksi, ruotsalaiset sotajoukot lähestyvät, ja te luulette pääsevänne ehjin nahoin rytäkästä ja pelastavanne talonne tulipalolta ja ryöstöltä!... Onko tämä mikään linnoitus? Voisitteko puolustautua täällä? Mitä ruhtinas tahtoo? Turvallista paikkaa teille. Kiejdanyssa ei mikään vaara teitä uhkaa, ja tänne lähettää ruhtinas joukko-osaston, joka tulee vartioimaan omaisuuttanne kuin silmäterää, ja jos yksikään talikko tai lapio katoaa talostanne, niin voitte ottaa omaisuuteni.

Miekankantaja alkoi astella pitkin huonetta.

— Voinko luottaa sanoihinne?

— Voitte, — vastasi Kmicic.

Samassa astui Aleksandra-neiti huoneeseen. Nuori ritari oli syöksyä häntä vastaanottamaan, mutta tulijan kylmä katse kiinnitti hänet paikkaansa, ja hän kumarsi vain sanatonna.

— Meidän tulee lähteä Kiejdanyyn! — sanoi miekankantaja pysähtyen Oleńkan eteen.

— Miksi?

— Hetmani kutsuu luokseen.

— Kunnioitettavasti kuten hyvän naapurin ainakin! — lisäsi Kmicic.

— Niin, sangen kunnioitettavasti, — virkkoi miekankantaja alakuloisesti. — Mutta jollemme lähde vapaaehtoisesti, niin tämä ritari käskyn mukaisesti ympäröi meidät rakuunoillaan ja vie väkisin.

— Jumala varjelkoon asiata kääntymästä sellaiseksi! — sanoi Kmicic.

— Enkö sanonut teille, setä, — virkkoi Aleksandra-neiti, — että meidän olisi pitänyt paeta mahdollisimman kauas, sillä täällä hän ei jättäisi meitä rauhaan... Siinä se nyt oli!

— Mitäpä tehdä! Mitäpä tehdä! Väkivallalle et mitään mahda! — huudahti miekankantaja.

— Siinäpä se! — sanoi neiti, — mutta vapaaehtoisesti me emme missään tapauksessa lähde sen petturin taloon. Sitokoot ne roistot meidät kahleihin ja rääkätkööt... Me emme ole ainoita sorretulta... mutta tietäkööt myös, että pidämme kuoleman häpeätä parempana.

Hän kääntyi mitä halveksivin ilme kasvoillaan Kmicicin puoleen.