X.

Oli kaunis kesäkuun sunnuntai-iltapäivä.

Metsästä kuului torvisoittoa. Siellä vietettiin tänään suurta juhlaa. Kuljeksiva soittokunta oli palkattu pitämään soittajaiset. Läheltä ja kaukaa oli sinne kokoontunut maalaisväkeä; suurten säterikartanoiden omistajatkaan eivät olleet laiminlyöneet tätä harvinaista tilaisuutta.

Päivällisistä asti kulki vaunuja Meyhöferin talon ohitse, ja ukko Meyhöfer, joka ei juuri mielellään istunut kotona, kun oli tilaisuutta juhlimiseen, oli satunnaisessa hyvyyden puuskauksessa luvannut ottaa talon naiset mukaansa juhlaan.

Kaksoiset, jotka jo kauvan olivat halusta hehkuvin silmin katselleet ulos ikkunasta, puhkesivat riemuhuutoihin; Elisabet rouva hymyili lempeästi tuon ilon nähdessään ja kääntyi Pauliin, joka istui nurkassaan rauhallisesti kukkakeppiä vuoleskellen, ikäänkuin ei koko asia koskisi häneen.

— Etkö sinä tahdo mukaan? kysyi äiti.

— Paul saa tulla ajomieheksi, sanoi Meyhöfer välinpitämättömästi.

Paul kiitti ja arveli, että hänen takkinsa oli liika kulunut. Hän tahtoi myös pitää silmällä päiväläisiä, joita auringon laskun aikaan tulisi taloon, sillä huomenna piti heinänkorjuun alkaman.

Kaksoiset vilkuttivat silmää Paulille, kuiskuttelivat keskenänsä ja kikattivat. Kun hän sitten meni ulos, kävivät he häneen kiinni, ja Katri suhkaisi:

— Me tiedämme jotakin!

— No, mitä sitten?

— Jotakin hyvin hauskaa! myhäili Kerttu.

— Anna kuulua!

— Elisabet Douglas on kotona taas.

Ja pyrskähtäen kovaan nauruun he juoksivat tiehensä.

Paulia suututti aluksi se, että siskot uskalsivat pilkata häntä; sitten hän huoahti, hymyili ja ihmetteli, että hänen sydämensä äkkiä rupesi niin kovasti sykkimään.

Puoli tuntia myöhemmin toiset lähtivät kotoa... — Tule pian perässä! huusi äiti Paulille vaunuista, ja Katri kuiskasi hänen korvaansa.

— Luulen että hekin ovat siellä.

Nyt oli Paul yksinään tyhjässä talossa. Piiat olivat menneet laitumelle lypsämään — ei ainoatakaan elävää sielua ollut läheisyydessä. Ankat olivat painaneet päänsä siipien alle lammikossaan, ja kahlekoira tavoitteli unisena kärpäsiä.

Paul istui puutarha-aidalle ja katseli metsään, jonka reunassa näkyi kirjavia pukuja vilisevän. Väliin välkähti salaman tapaisesti, auringon säteiden heijastuessa odottavien ajoneuvojen heloista.

Ilta tuli. Vielä hän oli epävarma, uskaltaisiko seurata omaisiansa. Tuhannet painavat syyt näyttivät vaativan häntä pysymään kotona, ja kun hän täydellisesti oli saanut selville, että hän kuului kotiin eikä mihinkään muuhun, niin hän puki yllensä pyhänutun ja lähti juhlaan.

Alkoi hämärtää hänen kulkiessaan tuoksuavaa ahoa myöten. Salainen ahdistus painoi hänen mieltänsä. Sen syitä hän ei uskaltanut tiedustella, mutta kun hän kulki sen katajapensaan ohitse, jonka juurella hän kerran oli viheltänyt Elisabetille kauniimman sävellyksensä, tunsi hän rinnassaan tuskan ikäänkuin pistoksen.

Hän seisahtui ja mietti, eiköhän sittenkin olisi parempi kääntyä kotiin. Nuttuni on niin huono, ajatteli hän, etten voi näyttäytyä siistissä seurassa. Hän riisui sen yltään ja tarkasteli sitä joka taholta. Selkäpuolen saumat esiintyivät harmaina juovina, kyynärpäissä oli hämäränhopeinen kiilto, ja etupuolelta olivat reunat ripsaantuneet.

Ei käy laatuun keinolla millään, sanoi hän itseksensä ja istui katajapensaan alle. Hän kuvitteli, kuinka hienolta hän näyttäisi saatuaan hankituksi, itselleen uuden nutun. Mutta siihen kuluu vielä pitkä aika, jatkoi hän; ensin pitää Maxin ja Gottfriedin saada varma toimeentulo, ja Kertun ja Katrin tulee saada tanssileningit, joita he ovat itsellensä toivoneet, ja äidin nojatuoli täytyy uudestaan täyttää ja korjata -ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän johtui mieleen asioita, joilla oli etusija.

Sitten hän taas näki itsensä puetuksi uudenuutukaiseen mustaan pukuun, kiiltonahkaiset kengät jalassa ja muodinmukainen liina kaulassa. Varmana, välinpitämättömän hienona hän astui tanssisaliin Elisabetin hymyillessä hänelle kunnioittavasti.

Äkkiä hän heräsi unelmistaan. Hyi, olenhan oikea narri! torui hän itseänsä. Mitä minä kiiltokengistä ja muodinmukaisista kaulaliinoista? Nyt menen suoraa päätä metsään vanhassa nutussani... Onhan sitä paitsi tullut jo melkein pimeä, lisäsi hän varovaisesti.

Yhä kovemmin kajahteli soitto. Riemua ja naurua tunkeutui kuusten oksain välitse hänen korviinsa.

Pyöreä aho metsässä oli varustettu juhlakentäksi. Keskellä kohosi soittajien lava, oikealle siitä oli kylän kapakoitsija pystyttänyt kojun, jossa myytiin hapanta olutta ja makeita leivoksia, ja vasemmalla puolella oli tanssipaikka, jonne pääsystä sai erityisesti maksaa kymmenen pfennigiä, niinkuin suuressa valkoisessa taulussa ilmoitettiin.

Suuren kaaren muotoon oli sinne tänne sijoitettu pöytiä ja penkkejä, joilla perheet istuivat eväitään nauttien, ja yltympäri tunkeili remuava, kikattava, töllistelevä juhlajoukko himoten lemmenseikkailuja tai tappeluita.

Soittajaiset olivat juuri päättyneet, ja tanssi alkoi; kovaksi sotketulla kentällä pyörivät parit kompastellen ja läähättäen.

Mailleen menevän päivän viimeinen kajastus tunkeutui avonaiselle juhlapaikalle ympärillä olevan metsän ollessa jo pimeän peitossa. Sen reunaan olivat ympäristön rengit ja piiat kokoontuneet, vieläpä kuskienkin oli täytynyt etääntyä ajoneuvoistaan, koska eivät voineet lemmenkisoja niin kaukaa katsella. Joka pensas näytti elävän, ja metsän pimeydestä tuli kuuluviin hiljaista lemmenkuisketta.

Arkana kuin pahantekijä Paul hiiviskeli pitkin juhlapaikkaa. Vieraassa ihmisjoukossa oleskeleminen oli aina hänestä ollut vastenmielistä, mutta nyt se hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin milloinkaan.

— Onkohan Elisabet täällä? ajatteli hän. Ei missään hän nähnyt vilaustakaan valkoisen talon asukkaista, ja hänen omaisensakin olivat kadonneet. Kerran hän oli kuulevinänsä kaksoisten naurun, mutta samassa se hukkui yleiseen meluun.

Hän oli jo kulkenut kaksi kertaa juhlapaikan ympäri, kun hän äkkiä — sydän oli häneltä haljeta hämmästyksestä ja ilosta — näki aivan edessään isän ja äidin istuvan Douglasin perheen kanssa saman pöydän ääressä mitä ystävällisimmässä keskustelussa.

Isä oli nojannut kyynärpäänsä pöytää vasten ja puhui innosta hehkuen herra Douglasille. Tämä leveähartiainen, tuuheapartäinen jättiläinen kuunteli ääneti, nyökkäsi väliin ja hymyili. Kalpea, kivulloinen olento, jolla oli kuoppaiset posket ja siniset kehät silmien alla ja joka nojautuneena puunrunkoa vasten piti laihoin, valkoisin sormin kiinni äidin kädestä, hän oli Paulin kummi. Mutta hänen vieressään — koruttomasti harmaaseen puettu nainen, vaalea tukka yksinkertaisesti kammattuna...

— Elisabet! Elisabet! riemuitsi ääni hänessä, mutta sitte laskihe hänen ja tytön väliin sumuseinä; se peitti kylmänä hänen mielensä ja levitti kostean harson hänen silmillensä.

Vastapäätä tyttöä istui nuori herra, jolla oli rohkeat, vaaleat viikset ja vielä rohkeammat siniset silmät; hän oli kumartuneena tyttöön päin, jonka lempeillä kasvoilla kuvasteli hiljainen hymy.

— Tuosta tulee hänen miehensä, sanoi Paul itseksensä varmuudella, joka oli enemmän kuin luulevainen aavistus. Rakkauden tarkkanäköisyydellä hän oli huomannut, että nuo molemmat luonteet täydensivät toisiansa ja siis myös etsivät toisiansa. Ja ehkäpä, ehkäpä ne olivat jo löytäneet toisensa, sillaikaa kun hän kulutti aikansa tyhjiin unelmiin.

Ikäänkuin kivettyneenä hän jäi paikallensa seisomaan ja mittaili silmillään miestä, joka hänelle yhtäkkiä teki selväksi, mitä hän oli menettänyt — menettänyt milloinkaan omistamatta.

Kuinka hän olisi voinutkaan kilpailla tuon kanssa! Juuri tuollaiseksi hän oli kuvitellut ihannemiehen.

Rohkea, tarmokas, voitonvarma — sellaiseksi Paulkin kerran oli halunnut tulla — aivan tuollaiseksi kuin tuo vieras nuori mies, joka kevytmielisesti hymyillen katseli Elisabetia. Hänellä olikin kiiltokengät, muodinmukainen kaulaliina ja vaatteet hienoimmasta mustasta kankaasta.

Lähes tunnin Paul seisoi liikahtamatta paikallaan katselen Elisabetia ja hänen vastassaan istujaa.

Tuli yö. Hän ei sitä huomannut.

Lyhtyjä sytytettiin pitkiin riveihin ja ne levittivät epämääräistä valoa kirjavaan ihmisvilinään.

— Tässä ei kukaan voi minua nähdä, ajatteli Paul ja iloitsi siitä, että oli löytänyt niin pimeän piilopaikan. Hän ei ollenkaan huomannut, että hänen läheisyyteensä ilmestyi pari miestä, jotka puuhasivat maassa jotakin. Ja yhtäkkiä, kolmen askelen päässä hänestä, leimahti ilmoille punainen bengaalituli, joka upotti koko ympäristön loistavaan valomereen. Paul yritti nopeasti vetäytyä puun varjoon, mutta se oli myöhäistä.

— Eikö tuolla seiso Paul? huudahti äiti.

— Missä? kysyi Elisabet uteliaana.

— Poika! Mitä sinä pimeässä väijyt? kirkasi isä. Silloin hänen täytyi hyvällä tai pahalla tulla esiin, ja häpeästä punehtuneena, lakki kädessä, hän seisoi Elisabetin edessä, joka hymyillen katseli häneen.

— Sellainen hän on aina — oikea salahiipijä, sanoi isä lyöden häntä olkapäähän, ja vieras nuori herra pyyhkäisi hiukset otsaltansa ja hymyili osittain hyväntahtoisesti, osittain ivallisesti.

Sitten vanha Douglas nousi, astui Paulin luo ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

— Pää pystyyn ja rinta ulos, nuori ystävä! huusi hän jyrisevällä äänellään. Teillä on tosiaankin vähemmän kuin kellään muulla syytä seisoa alla päin. Joka kahdenkymmenen vuoden iässä on saanut toimeen niin paljon kuin te, hän on täysi mies eikä hänen tarvitse pysyä piilossa. En tahdo tehdä teitä ylpeäksi, mutta kysyn sentään, kukahan voisi olla teidän vertaisenne! Ehkä sinä, Leo? kysyi hän kääntyen nuoreen keikailijaan, joka iloisesti nauraen vastasi:

— Saat pitää hyvänäsi minut sellaisena kuin olen, eno!

— Jos sinussa olisi jotakin hyvää, senkin tyhjäntoimittaja, vastasi Douglas. Tämä näet on minun sisareni poika, Leo Heller, oikea Fritz Triddelfitz numero kaksi...

— Eno, minä kärvennän sinut!

— Vaiti, tolvana!

— Eno — kaksikymmentä lasia — kuka ensin makaa pöydän alla —

— Kas siinä arvon mitta!

— Eno, sinä nykistyt.

— Vaiti — katsopas tätä nuorta maanviljelijää! Hän on kaksikymmentä vuotta vanha ja hoitaa koko talouden.

— No, no, herra Douglas, olenhan minäkin, huudahti Meyhöfer hieman ällistyneenä.

— En tahdo loukata teitä, vastasi Douglas; mutta teillähän on niin paljon puuhaa osakeyhtiönne hommissa, ettette voi antautua tuollaisiin vähäpätöisyyksiin.

Meyhöfer kumarsi hyvitettynä, mutta Paul häpesi hänen tähtensä, sillä hän vallan hyvin ymmärsi sanoissa piilevän ivan.

Rouva Douglas viittasi hymyillen Paulia luoksensa, tarttui hänen käteensä ja silitti sitä.

— Olette tullut niin suureksi ja muhkeaksi, sanoi hän, ja olette saanut niin kauniin parrankin!

— Mutta sanokaa toki häntä sinuksi, sanoi äiti, joka tänään näytti ryhdikkäämmältä kuin tavallisesti. Paul, pyydä kummiasi...

— Minä — minä pyydän, sanoi Paul tapaillen ja punehtui uudestaan.

— Jumala on siunaava sinua, poikani, sanoi rouva Douglas; sinä olet ansainnut sen.

Ja sitten hänen päänsä vaipui jälleen puuta vasten. Paul seisoi penkin takana eikä tietänyt mitä tehdä. Täysikasvuisena oli hän nyt ensi kertaa vieraassa seurassa. Hänen katseensa sattui Elisabetiin, joka pää käden varassa katseli häntä.

— Etkö sinä tahdo sanoa minulle edes hyvää päivää? kysyi hän veitikkamaisesti.

Tuttavallinen "sinä" antoi Paulille rohkeutta. Hän ojensi kätensä Elisabetille ja kysyi, kuinka hän oli voinut koko tuon pitkän ajan.

Tytön kasvot synkistyivät.

— En hyvin, sanoi hän hiljaa; mutta siitä saamme puhua sittemmin kahden kesken.

Elisabet teki tilaa ja käski Paulin istua. Ja kun tämä asettui istumaan, kosketti hänen kyynärpäänsä tytön niskaa. Kummallinen väristys kävi hänen lävitsensä; hän ei ollut milloinkaan sellaista tuntenut.

— Leo Heller ojensi kätensä pöydän ylitse ja sanoi nauraen:

— Olkaamme ystäviä, herra Mallikelpoinen!

— En valitettavasti ansaitse mallikelpoisen nimeä, vastasi Paul viattomuudessaan.

— Sitä parempi — en minäkään. En tiedä mitään ilettävämpää kuin tuollainen mallikelpoinen —

— Miksi sitten nimitätte minua sellaiseksi? Leo katsoi häneen nolona.

— Te näytte pitävän kaikki täytenä totena, sanoi hän.

— Suokaa anteeksi! Olen niin vähän tottunut leikinlaskuihin, vastasi Paul ja häpesi.

Kääntyessään Elisabetiin hän näki, että tämä katsoi häntä silmiin omituisen syvästi ja totisesti. Paulin valtasi äkillinen onnentunne, sillä hän aavisti, että tässä löytyi yksi, joka ei pitänyt häntä tyhmänä ja naurettavana, vaan ymmärsi hänen luonteensa ja sen taipumukset.

Toisten ollessa vaiti jatkoi isä selityksiään osakeyhtiöstänsä herra Douglasille pöydän toisessa päässä.

— Ja jos teissä on luottamusta minuun, hyvä herra! — no, sitäkään ette tarvitse! — jollette kevytmielisesti tahdo heittää pois omaa onneanne, minä tarkoitan, jos teissä on hitusenkin yritteliäisyyttä, niin silloin... silloin! Tietäkää, että tässä on ansaittavana satoja tuhansia. Suo on loppumaton. Ja miksikä tahtoisitte antaa toisten rikastua itsenne sijasta? Eteenpäin, pimeyden kautta valkeuteen! se on minun sananparteni. Minä tahdon pyrkiä ja taistella viimeiseen hengenvetoon — enkä ponnistele omien etujeni tähden, sen sanon, sillä tämä asia näyttää minusta koskevan koko ihmiskuntaa. Erämaat ovat voitettavat viljelykselle, tälle seudulle on hankittava uutta virkeyttä, sen köyhyys on muutettava varallisuudeksi — ja siten tulemme ihmiskunnan hyväntekijöiksi.

Tähän tapaan Meyhöfer jatkoi kerskumistaan, kunnes hän yhtäkkiä syöksähti aivan Douglasin viereen ja ikäänkuin ojentaisi pistoolin toisen rintaa kohti huusi:

— Tahdotteko siis tulla osalliseksi yhtiöön, herra? Douglas sai puolisoltaan katseen, joka salaa viittasi Elisabet rouvaan ja oli samalla pyytävä; hän vastasi osaksi huvitettuna, osaksi ärtyisenä:

— Olkoon menneeksi!

Paul häpesi jälleen, sillä hän luki Douglasin kasvoista, ettei asia hänelle merkinnyt mitään muuta kuin huvin vuoksi heittää pari sataa taalaria ikkunasta ulos. Hän tiesi itse liiankin hyvin, ettei kukaan järjellinen ihminen voinut isän suunnitelmista tosissaan haastella.

— Oletko nähnyt tyttöjä, Paul? kysyi äiti, joka nyt oli yhtä hämmentynyt kuin Paulkin.

Ei, hän ei ollut nähnyt heitä.

— Lähde sitten etsimään heitä — he menivät tanssipaikalle; sano etteivät hiestytä itseänsä liian paljon — muuten vilustuvat.

Paul nousi mennäkseen.

— Minä tulen mukaasi, sanoi Elisabet.

— Enkö minäkin saa tehdä seuraa, serkku hyvä? kysyi Leo.

— Jää sinä vain tänne, sanoi tyttö välinpitämättömästi. Leo valitti kuolevansa surusta.

— Iloinen velikulta, sanoi Paul kateellisesti, raivatessaan itsellensä ja Elisabetille tietä tungoksen lävitse.

— On kyllä, mutta siinä onkin kaikki.

— Pidätkö hänestä?

— Pidän kyllä... paljonkin, vastasi tyttö.

Siitä tulee sittenkin hänen miehensä, ajatteli Paul.

Joka suunnalta kuului melua ja hälinää. Eräs lyhty syttyi tuleen, ja joukko poikia koetti saada sitä irti nauhasta. Palavat paperipalaset lentelivät ilmassa, ja sulanutta steariinia räiskyi joka taholle.

Elisabet pisti kätensä Paulin kainaloon ja nojasi päätänsä hänen olkaansa. Jälleen tunsi Paul tuon suloisen väristyksen, jota hän ei voinut selittää.

— Niin — nyt olen turvassa, sanoi tyttö kuiskaten. Sitten menemme metsään, Paul. Minulla on niin paljon sinulle kertomista, ja siellä saamme olla häiritsemättä.

Ja kun hän näin puhui, herätti pelkkä riemu Paulissa tuskan tunteen. He olivat nyt saapuneet tanssipaikalle. Torvet pauhasivat ja parit pyöriä temmelsivät.

— Tanssimmeko mekin? kysyi Elisabet nauraen.

— Enhän minä osaa, vastasi Paul.

— Ei haittaa mitään, sanoi tyttö. Onhan meillä Leo siihen toimeen.

Paulin mieleen johtuivat nuo uskaliaat unelmat, jotka hänellä olivat kangastelleet katajapensaan juurella. — Niin käy aina kaikelle, mitä minä mielessäni kuvittelen, ajatteli hän.

— Minulla on vielä sinun kirjasi, Elisabet, sanoi hän sitten.

— Tiedän, tiedän, vastasi tyttö ja katseli hymyillen häneen.

— Suo anteeksi, että minä...

— Sinäpä vasta olet hiuksenhalkoja! nauroi tyttö. Leo on hävittänyt koko minun kirjastoni ja tahtoo nyt minun hankkimaan uusia kirjoja sijaan — hänellä kun ei enää ole lukemista.

Leo... ja yhä vaan Leo!

— Oliko siinä paljon kaunista? kysyi Elisabet sitten.

— Osasin kerran koko kirjan ulkoa.

— Entä nyt?

— Nyt?... Oi, minulla on niin paljon jokapäiväistä ajateltavana — kirja ei sovi minulle enää.

— Ei minullekaan, Paul. Me olemme kokeneet liian paljon elämää — runollisuus on mennyt.

— Sinultakin? Elisabet huokasi.

— Äiti parka! sanoi hän sitten.

— Mitenkä niin?

— Viisi vuotta olen ollut sairaanhoitajana, kertoi Elisabet. Siinä toimessa saa kokea monta kolkkoa hetkeä, ja kun yölamppu palaa ja silmät kirvelevät valvomisesta ja myrsky täristelee ikkunanluukkuja -silloin saa kaikellaisia ajatuksia elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja turvattomuudesta — lyhyesti sanoen: silloin tekee itse itsellensä runoja, eikä enää lue muiden sepittämiä... Mutta menkäämme pois tästä melusta! Minulla olisi niin paljon sinulta kysyttävää, ja tässä kuulee tuskin omia sanojaan.

— Heti, sanoi Paul. Mutta ensin minun pitää... Hänen silmänsä kulki tähystellen pitkin kenttää, kunnes hän takanansa kuuli nauravan miehenäänen sanovan:

— Hei, katso, tuolla ovat nuo molemmat kiimaiset harakat!

Ehdottomasti Paul kääntyi ja huomasi Erdmann veljekset, joita hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin. He olivat käyneet maanviljelyskoulua ja tulleet suuriksi herroiksi.

— Niihin meidän pitää iskeä kiinni, sanoi toinen. Molemmat katosivat sitten tanssivien joukkoon.

Kohta sen jälkeen Paul tapasi sisarensa. Heidän ruskeat kiharansa riippuivat otsalla, posket hehkuivat, rinta kohoili, ja silmissä oli rakastunut, kiihkoisa kiilto.

— Kuinka onnellisilta he näyttävät, nuo sievät olennot, sanoi Elisabet.

Paul piti heille pienen nuhdesaarnan, mutta tytöt eivät siitä paljon välittäneet, vaan kihersivät ja kuhersivat keskenänsä ja vilkuivat veljensä olkapäiden ohi toisaalle. Ja kun Paul kääntyi, huomasi hän molemmat Erdmannit, jotka olivat piiloutuneet soittolavan taakse ja antoivat sieltä salaisia merkkejä. Sillaikaa kaksoiset luikkivat tiehensä; Erdmannin veljeksetkin hävisivät näkyvistä.

— Tule pois täältä! sanoi Elisabet. Hän lupasi, mutta jäi seisomaan.

— Mikä sinun on? kysyi Elisabet.

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, — nuo pahat sanat, jotka hän oli kuullut, eivät poistuneet hänen mielestänsä. Sisaret olivat nuoret, vallattomat, kokemattomat... Ei kukaan pitänyt heitä silmällä... Jos he... Paulia värisytti. Ja hän, joka oli vannonut olevansa heidän uskollinen suojelijansa, hän vain omia riemujaan ajatteli, omia...

— Tule metsään! pyysi Elisabet vielä kerran.

— Minä en voi! sai Paul sanotuksi. Kummastuneena katsoi Elisabet häneen.

— Minun täytyy... sisaret... ei kukaan ole heidän kanssansa... älä suutu minuun...

— Vie minut takaisin pöytäämme, sanoi Elisabet.

Paul teki niin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan.

Viisi minuuttia myöhemmin Paul yllätti sisaret. He aikoivat juuri pujahtaa metsään käsi kädessä Erdmannien kanssa.

— Mihinkä nyt? kysyi Paul ja asettui heidän tiellensä. Tytöt loivat hämmentyneinä katseensa maahan, ja Katri tapaili:

— Me — me aioimme mennä vähän kävelemään... Erdmann veljekset ottivat ystävällisen äänen, puristivat sydämellisesti Paulin kättä ja halusivat uudistaa lapsuudenajan ystävyyttä. — Takanapäin he puivat hänelle nyrkkiänsä.

— Te menette nyt kohta äidin luo! sanoi Paul kaksoisille, ja kun he alkoivat vastustella, veti hän heidät kädestä mukanansa.

Pöytä oli jo puoleksi tyhjentynyt... Douglasin perhe oli lähtenyt juhlasta.

Paul meni metsään ja mietti, mitä kaikkea hänellä olisi ollut Elisabetille sanottavaa. Mutta niinhän ei saanut käydä — aina tuli jotakin väliin.