XXII.

Puolustaja oli lopettanut puheensa. Kuiskeiden suhina kulki läpi valamiesoikeuden avaran salin, jonka lehteri oli pakkautunut ihmisiä täyteen.

Jollei syytetty jollakin varomattomalla sanalla turmelisi tuon loistavan puolustuspuheen vaikutusta, niin hän olisi pelastettu.

Yleisen syyttäjän loppuponsi kaikui kuulemattomille korville.

Ja nyt vedettiin esiin nenälasit ja kiikarit. Kaikkien silmät kääntyivät kalpeaan, yksinkertaisesti puettuun mieheen, joka istui samalla penkillä, millä kahdeksan vuotta sitten tuo salavihainen renki oli istunut. Puheenjohtaja oli kysynyt, oliko syytetyllä vielä jotakin lisättävää viattomuutensa todistukseksi.

— Hiljaa! Hiljaa! kuului salissa.

Mutta Paul nousi seisomaan ja puhui, ensin hiljaa ja katkonaisesti, mutta sitten yhä varmemmin ja varmemmin:

— Minua surettaa sydämestäni, että se vaiva, jonka herra puolustaja-advokaatti on nähnyt saadaksensa minut pelastetuksi, on ollut turha. Minä en ole niin syytön kuin hän on esittänyt.

Oikeuden jäsenet katsoivat toisiinsa. — Mitä tämä on? Tahtooko hän puhua itseänsä vastaan?

— Hän sanoi, että levottomuuteni teki minut tajuttomaksi, että minä toimin jonkinlaisessa mielenhäiriössä, joka teki minut syyntakeettomaksi. Mutta niin ei ollut asian laita.

— Hän kaivaa itse itsellensä kuopan, lausuttiin kuulijain lehterillä.

— Olen koko ikäni viettänyt arastelevaa, sortunutta elämää ja minun on aina ollut vaikeata katsoa ihmisiä silmiin, vaikka en ole mitään pahaa tehnyt; jos nytkin käyttäytyisin pelkurimaisesti, niin tulisi minulle elämä sietämättömämmäksi kuin milloinkaan. Puolustajani on kuvaillut minun entisyyteni kaikkiin avuihin nähden mallikelpoiseksi. Mutta siinä hän on väärässä. Minulta puuttui arvokkuutta ja itsetuntoa. Ja tämä se on aina vaivannut mieltäni, vaikkei se koskaan ole käynyt minulle oikein selväksi. Se on painanut minua niin, etten ole voinut vapaasti hengittää — niinkuin ihmiselle on välttämätöntä, jollei hän tahdo tylsistyä ja riutua. Tämä työ on tehnyt minut vapaaksi ja lahjoittanut minulle sen, mitä vailla niin kauan olen ollut; se on ollut minulle suureksi onneksi - olisinko nyt siis niin kiittämätön, että tahtoisin kieltää tekoni? En, en ole. Sulkekaa minut vankilaan kuinka pitkäksi ajaksi hyvänsä; minä kärsin rangaistuksen ja alan sitten uuden elämän. Sanon siis: Minä olen täydessä järjessä ollen sytyttänyt palamaan taloni ja omaisuuteni, en koskaan ole ollut itsetietoisempi kuin kaataessani paloöljykannun sisällyksen viljani päälle, ja jos tänään joutuisin samaan asemaan, niin tekisin samoin... Ja mikä estäisi minua? Minä hävitin omien käsieni työn — monien vuosien vaivalla ja hiellä olin sen koonnut, ja minulla oli valta tehdä sille, mitä tahdoin. Tiedän kyllä, että oikeudella on toinen käsitys asiasta, ja sentähden olen levollisesti istuva minulle määrättävän ajan vankeudessa. Mutta kuka muu kärsi vahinkoa kuin minä? Sisarilla oli jo hyvä toimeentulo, ja isäni...

Tässä hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:

— Niin, eikö olisi ollut parempi vanhan isän viettää viimeiset elinvuotensa levossa ja rauhassa tytärtensä luona kuin siinä paikassa, jonne minä nyt menen?... Kohtalo tahtoi toisin. Hän kuoli halvauksen tapaamana, ja veljeni sanovat, että minä olen hänen murhaajansa. Mutta minun veljilläni ei ole oikeutta tuomita siinä asiassa: he eivät tunne minua eikä isäämme. He ovat aina ajatelleet vain itseänsä, ja minä olen saanut pitää huolta isästä ja äidistä ja sisarista, kodista ja taloudesta, ja minä olen ollut heistä hyvä vain silloin, kun he ovat tarvinneet apuani. He kääntyvät nyt minusta pois, mutta he eivät milloinkaan voi tulla minulle vieraammiksi kuin ovat olleet. Paul käänsi katseensa todistajien penkkiin päin, missä Kerttu ja Katri peitetyin kasvoin istuivat ja itkivät; hänen äänensä sai vienon soinnun:

— Sisareni eivät hekään enää tahdo tuntea minua. Mutta heille annan anteeksi: he ovat naisia ja savesta valettuja, ja heidän takanansa on kaksi miestä, jotka luonnollisesti tuntevat itsensä syvästi liikutetuiksi minun hirveän työni tähden. Kaikki ovat hyljänneet minut — ei, eivät kaikki (tässä hänen kasvonsa kirkastuivat), mutta se ei kuulu tähän! Sen vielä kuitenkin tahdon sanoa, vaikkapa minua pidettäisiinkin murhaajana: Minä en kadu, että teollani olen tuottanut isälle kuoleman. Minä rakastin häntä enemmän tappaessani hänet kuin antaessani hänen elää. Hän oli vanha ja heikko, ja häntä odotti vain häpeä ja kunniattomuus — hän eli niin rauhallista elämää, ja nyt hänen olisi täytynyt kuihtua kurjuudessa. Parempi oli, että kuolema tempasi hänet pois niinkuin salama, joka iskee ihmiseen ja katkaisee hänen tiensä. Se on minun ajatukseni. Minun omatuntoni on rauhoitettu, eikä minun tarvitse tehdä tiliä muille kuin Jumalalle ja itselleni. Ja nyt saatte tuomita minut!

— Hyvä! kajahti jylisevä ääni todistajien paikalta. Se oli Douglas.

Harmaahapsinen jättiläisvartalo seisoi ylevänä, silmät säihkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun oikeuden puheenjohtaja pyysi häntä vaikenemaan, niin hän istui paikallensa ja sanoi vierikumppanillensa:

— Siinä on mies, josta voi olla ylpeä — vai mitä?