XVII.

Kesä kului, ja sijaan tuli syksy sumuineen. Aurinko aleni likemmäksi metsän rantaa, ja kellokanervain purppuraiset päät kallistuivat maahan päin.

Tähän aikaan alkoi Meyhöferin talosta kuulua kummallista ääntä. Kuului niinkuin vasaran kalketta ja kellojen soittoa yhtaikaa, tahdinmukaisesti, milloin kimakammin, milloin kumeammin, mutta aina seurasi sointuva jälkikaiku, joka kauan värähteli ilmassa.

Kyläläiset seisahtuivat tielle ihmettelemään. Yksi kysyi: Mitähän Meyhöferillä tehdään? Ja toinen sanoi: Kuuluu siltä, kuin hän olisi rakentanut pajan. — Onneansa ei hän sillä kuitenkaan saa taotuksi, väitti kolmas, ja nauraen erosivat pakisijat toisistaan.

Isä, joka tapansa mukaan istui nurkassaan haukotellen ja nyrpeänä, hypähti ensimäisen helähdyksen kuultuansa ja huusi luoksensa kaksoiset saadaksensa selkoa asiasta. Mutta nämä eivät tietäneet muuta, kuin että aamulla aikaisin oli kaupungista tullut eräs käsityöläinen, jolla oli muassaan viiloja, vasaroita ja juotinkaluja. Hän oli puhunut kauan Paulin kanssa, joka oli näyttänyt kaikellaisia piirustuksia hänelle. Tytöt juoksivat ulos katsomaan ja näkivät kummia.

Vajan takana seisoi lauta telineiden ympäröimänä Musta Sussu ikäänkuin vannehameeseen puettu nainen. Paul ja käsityöläinen kapuilivat telineillä, nakuttivat, tarkastivat ja vääntelivät päätenauloja.

Kaksoiset katsoivat kummastellen toisiinsa; he aavistivat, että jotakin suurta oli tekeillä, mutta eivät pitäneet tarpeellisena mennä siitä isälle puhumaan - he näet muistivat, että kaksi pientä kirjettä piti kiireesti ja salaa palvelustytön mukana lähetettämän postikonttoriin.

Mutta Paul seisoi ylhäällä Mustan Sussun selässä savutorveen nojaten ja katseli ikävöivästi suolle päin niinkuin Kolumbus, joka tahtoo löytää uuden maailman.

Hän oli astunut ensimäisen askelen uskaliaalla tiellään. Kun noina pitkinä, unettomina öinä, jotka seurasivat äidin kuolemaa, suru ja tuska rautakourillaan runtelivat hänen sieluansa, silloin hän oli aina paennut kirjojensa turviin. Kuin myyrä hän kaivoi itselleen teitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis tuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi itsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään! Jäsenet jännittyivät, tarmo terästyi, ja väsymättömän taistelun jälkeen selveni vaikea arvoitus täydelliseksi sopusoinnuksi; joka vivusta tuli jänne, joka putkesta suoni, ja kokonaisuus esiintyi viisaasti suunniteltuna niinkuin ikuisen Luojan kädestä lähtenyt ihmisruumis.

Viikkoja ja kuukausia kului siten. Niin kokonansa Paul syventyi tiedon- ja luomishalunsa tyydyttämiseen, että kaikki muu varjona katosi hänen mielenkiintonsa piiristä. Äidin kuva sai rauhallisemman muodon ja alkoi jo hymyillä. Vilja kasaantui latoihin ikäänkuin näkymättömien käsien kantamana, ja kun eräänä päivänä viimeinen kauralyhde tuli katon alle, löi Paul päähänsä kuin uneksija ja sanoi: Minusta tuntuu, kuin vasta eilen olisin nähnyt ensimäisen tähkän.

Mutta mitä enemmän hänen tietonsa kypsyivät, sitä enemmän hän oli peloissaan yrityksen onnistumisesta. Kun hän kirjoitti sepälle, tykytti hänen sydämensä niinkuin hänellä olisi ollut tutkintokuume. Hän kaihti valoa niinkuin pahantekijä, sillä hän pelkäsi ihmisten naurua. Vasta vasaran kalke antoi tiedon maailmalle.

Vieras mestari sai syödä perheen pöydässä. Isä osoitti häntä kohtaan paheksimistansa siten, ettei tervehtinyt häntä ja että yhäti mutisi itseksensä "narreista" ja "kuokkavieraista". Mutta kukaan ei välittänyt siitä, ja työ jatkui rauhallisesti.

Paulin ohjauksen mukaan hajoitettiin koko kone ja jokainen sen osa tutkittiin tarkasti. Vikaa, jonka ammattimies olisi heti huomannut, täytyi heidän etsiä pitkät ajat. Usein he väittelivät tuntikaudet jostakin pikkuasiasta.

Kerran mestari tokaisi kärsimättömänä: — Miksi hitossa ette ole konetta lähettänyt johonkin korjauspajaan!

Paul hämmästyi. Sehän oli mainio ajatus! Tänään se tuntui hänestä aivan uudelta, vaikka hän itse usein ennen oli samaa miettinyt. Mutta hän ei ollut koskaan pannut täytäntöön tätä ajatusta, sillä se oli näyttänyt hänestä sekä liian rohkealta että liian naurettavalta, — hän pelkäsi myös, että Musta Sussu lähetettäisiin takaisin parantumattomaksi tuomittuna. Hänen laitansa oli sama kuin tuon akan, joka mieluummin tahtoi itse puoskaroida miehensä kuoleman omaksi kuin antaa lääkärin julistaa hänet parantumattomaksi.

Kun mestari ja rengit pimeän tultua olivat lopettaneet työnsä, oli Paulin tapana vielä sen jälkeen kuljeksia ja nuuskia työpaikalla, ilman päämäärää ja ainoastaan sentähden, että hän ei tahtonut jättää Mustaa Sussua. Mieluimmin hän olisi seisonut yövahtina sen vieressä aina aamuun asti. Tällöin hän mielellään otti kainaloonsa myös jonkun piirustuksen tai pari kirjaa, niinikään ilman mitään tarkoitusta, koska jo oli pimeä — hän näet tahtoi, että kaikki olisi sievästi järjestyksessä. Kaikki tämä tapahtui suurimmassa salaisuudessa, sillä ei kukaan ollut lujemmin kuin Paul itse vakuutettu siitä, että hän oli täysi hullu.

Eräänä iltana, kun hän pimeässä haparoi jotakin kirjaa, jonka ottaisi mukaansa, sai hän laatikkonsa peränurkasta käteensä pitkulaisen ja liereän esineen, joka oli kääritty silkkipaperiin. Hän tunsi, kuinka hän punehtui pimeässä, sillä se oli Elisabetin lahjoittama huilu. Kuinka oli mahdollista, että hän niin harvoin oli ajatellut sitä jäsen antajaa? Surun varjo esti näkemästä tuota valoisaa olentoa, joka viimeksi oli hänelle näyttäytynyt tuona kaikista synkimpänä päivänä; ahkerat puuhat ja vaivat olivat olennon itsensä nyt karkoittaneet häneltä varjojen maahan. Ensi silmänräpäyksessä Paul ei voinut muistaa hänen kasvojensa piirteitäkään; vasta vähitellen hän sai uudelleen hänen kuvansa itsellensä selväksi.

Kirjan asemesta hän otti kainaloonsa huilun, hiipi vajan taakse ja asettui höyrypannulle istumaan. Hän kosketti uteliaana läppiä, asetti sitten huilun puhaltimen huulillensa, mutta ei uskaltanut puhaltaa, sillä hän ei tahtonut häiritä nukkuvia.

— Hauskaa olisi osata soittaa kauniisti ja sitä tehdessä ajatella Elisabetia, sanoi hän itseksensä. Silloin jälleen voisin tuoda ilmoille ajatukseni ja tuntea, että minullakin on oma, itsenäinen elämä maailmassa! Mutta olenko sitten itseäni varten maailmassa? tuumi hän taas ja piteli miettiväisenä erästä veiviä. Niinkuin tämä veivi kiertyy tietämättä, miksi, ja on itsessään kuollut kappale, niin täytyy minunkin kiertyä ja kääntyä kysymättä, miksi... Maailmassa sanotaan olevan ihmisiä, joilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja muodostaa maailma omien mielihalujensa mukaan, mutta he ovat toisenlaatuisia kuin minä, he ovat kauniita ja ylpeitä ja rohkeita ja heille paistaa aina aurinko. He saavat nauttia elämän riemuja ja seurata sydämensä ääntä. Mutta minä... oi, hyvä Luoja! — Hän katseli surumielin huilua, jonka läpät hohtivat himmeästi hämärässä.

— Jos olisin ollut yksi noista ihmisistä, jatkoi hän hetken kuluttua ajattelemistaan, niin olisin nyt kuuluisa soittotaiteilija. Minä tiedän, että povessani piilee paljon sävelmiä, joita ei vielä kukaan ole viheltänyt! Ja päämäärän saavutettuani naisin Elisabetin - ja isä tulisi rikkaaksi ja äiti onnelliseksi. Mutta nyt on toinen kuollut ja toinen raajarikko, Elisabet ottaa jonkun muun — ja minä istun tässä ja katselen huilua osaamatta puhaltaa sitä.

Paul naurahti ääneensä ja luisui likemmäksi savutorvea, jota hän taputti ja sanoi: Mutta tätä huilua tahdon oppia soittamaan, ja silloinpa ilo on ilolle tuntuva!

Siinä istuessaan hän oli kuulevinänsä puutarhasta hiljaista nauruntirskuntaa ja kuisketta. Hän kuunteli. Ei epäilemistäkään: siellä kuhersi rakastavainen pari tai useampikin, sillä hänen korviinsa kuului sipinää ja supinaa kuin varpusparvesta.

— Palvelustytöillä tuntuu olevan sulhasia, ajatteli hän; niille täytyy näyttää, missä veräjä on.

Hän sieppasi ruoskan, joka riippui tallin ovessa, ja kiipesi hiljaa aidan yli puutarhaan ajaaksensa pois kutsumattomat vieraat. Mutta yhtäkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä, hänen silmänsä teroittuivat, ja piiskan varsi vavahti hänen kädessään. Hän oli tuntenut sisartensa äänet.

Paul nojautui puunrunkoa vasten ja kuunteli.

— Saatteko nyt olla häneltä rauhassa? kuiskutti yksi rakastajista.

— Hänellä on nyt liian paljon tekemistä koneensa kimpussa, vastasi Kertun ääni. Suolattomat saarnansakin hän on unhottanut...

— Niistä te kai viisi veisasitte? Kerttu nauraa hihitti.

— Hölmö hän on mieheksi, tekeytyköön kuinka arvokkaaksi hyvänsä. Rakkautta hän ei ymmärrä hituistakaan. Niin pitkälle kuin muistan, on hän hiiviskellyt Elisabet Douglasin kinterillä, mutta luuletko, että hän kertaakaan on uskaltanut katsoa häntä silmiin? Ja tyttö tietenkin antaa palttua mokomalle nahjukselle... Leo, hänen serkkunsa, on aivan toista maata.

Paulin sydän oli lakata sykkimästä, mutta hän kuunteli edelleen.

— En ymmärrä, miksi te yleensä tottelette häntä, puhui miehen ääni. Me olemme aina antaneet hänelle selkään ja sitten päästäneet hänet menemään, ja kiitokseksi siitä hän on pyytänyt meiltä anteeksi. Sellaiselle jänishousulle tarvitsee vain näyttää hampaitaan.

— Odotapas, senkin yllyttäjä! ajatteli Paul, joka nyt tiesi, kenenkä kanssa oli tekemisissä.

Mutta Kerttu vastasi innokkaasti.

— Hyi sinua! Sitä hän ei ole ansainnut. Hän rakastaa meitä niin suuresti, että meidän oikeastaan pitäisi hävetä tahtoessamme pettää häntä... Mitä hän vain voi lukea silmistämmekin, sen hän meille antaa, ja minä voisin vannoa, että hän juuri rakkautensa tähden on niin surullinen. Kun oikein ajattelee, niin voihan sitä silloin tällöin ottaa vastaan nuhdesaarnan, erittäinkin kun ei siihen niin suurta arvoa pane.

— Hyvä tietää, ajatteli Paul ja hiipi kiertäen lehtimajan luo, jossa toinen pari oleskeli.

Tämä oli paljon hiljaisempi, ja ainoastaan suudelma tai lyhyt naurahdus katkaisi hiljaisuuden, kunnes hän kuuli Katrin äänen:

— Miksikä viime sunnuntaina tanssit niin paljon Matildan kanssa?

— Se on hävytön parjaus! sanoi toinen veljeksistä. Kuka kielikello on sinulle sellaista jutellut?

— Pappilan Hedvig.

— No oikeanpa olet tavannut! Hän kadehtii sinua — siinä koko juttu. Olisitpa nähnyt, kuinka hän minuun viime sunnuntaina katsoi... Pelkäsin, että tukkani syttyisi tuleen.

— Oi, sitä petollista!

— Älä sinä semmoisesta välitä. Petollisia te olette kaikki! Tule tänne, leivoseni, aurinkoni, tuittupääni, ja laske pääsi syliini, jotta saan sinua tukistaa!

— Näinkö?

— Ei, sinä painat kellonvitjoistani! Mutta noin... Laula nyt jotakin!

— Mistä sitten?

— Rakkaudesta.

Hetken vaiti oltuaan Katri alkoi hyräillä:

Kun satakieli lauleli puol' kolmeen aamulla, niin kappaleiksi lennähti huoneeni ikkuna.

Mä tuota riensin katsomaan puol' kolme aamulla, ja tikapuut näin nojallaan ja miehen haamua...

— Laula enemmän!

— Enkä! Laulu on oikeastaan sopimaton.

— Miksi sitten aloitit?

Katri nauraa hihitti ja oli vaiti.

— Laula jotakin muuta!

— Suutele minua ensin!

Kuului hetken kestävä painin ryty ja sitten rakastajan ääni:

— Mitä tämä merkitsee? Ensin tahdot ja sitten vastustelet, senkin kissanpoikanen.

— Tässä olen!

— Päästä irti! — Tuli ja leimaus... sinä kynsit!

— Jos otat toisen, niin kynsin sinulta silmät päästä!

— Ja siinä kaikki?

— Ei suinkaan, minä asetun makaamaan katajapensaan juurelle ja kuolen nälkään. Minun hautajaisiini sinun pitää tulla. Huu! kuinka ihanaa... Mutta kuule, minäpä osaan kauniin laulun:

Oi, tiedätkö, sua miten lemminkään?... On nummella hauta yksinään, siell' lepää laulaja onneton, ja lempi se vei hänet kuolohon. Hän nukkuvi, nukkuvi, sittenkään ei vapaaks' pääse hän lemmestään. Kun puol’yö saapuu, hän heräjää... Jos lempi rinnassas' väräjää, käy hänen luokse, ja alta mullan tuo lohdun laulut ja syli kullan.

— Eikö se ole kaunis?

— Hyvin kaunis! Mistä olet sen oppinut, kissanpoika?

— Löysin sen kerran eräästä äidin runovihosta — luulen että hän itse on sen sepittänytkin.

Paul oli koko tämän keskustelun ajan ollut ikäänkuin huumaantuneena. Mutta kun hän kuuli äitiä mainittavan, valtasi hänet suuttumus, ja hän huitaisi ruoskallaan noiden kuhertelijoiden päiden päällitse, niin että pensaiden lehdet lentelivät ilmassa.

Kirkaisten he kaikki kavahtivat pystyyn. Niin pian kuin Erdmann veljekset olivat tunteneet häiritsijänsä, tahtoivat he luikkia tiehensä, mutta tytöt riippuivat itkien heissä kiinni. He etsivät suojaa omaa veljeänsä vastaan.

— Tulkaa tänne! huusi Paul.

Tytöt jättivät rakastajansa ja pakenivat toistensa turviin. Erdmann veljekset väistyivät yhä edemmäksi.

— Jääkää tähän! kirkaisi Paul heille.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot meistä? sanoi vanhempi veli, joka ensinnä sai takaisin hävyttömyytensä.

— Teidän pitää tehdä tiliä minulle!

— Sinä tiedät, missä voit tavata meidät, sanoi nuorempi ja veti mukaansa veljeänsä takinliepeestä. Mutta samassa Paul kävi häntä rintapielistä kiinni...

— Päästä irti!

— Te tulette sisään yhdessä!

— Sitä saat odottaa! sanoi vanhempi veli.

— En tiedä oikeastaan, mitä sinulla on tekemistä meidän kanssamme, änkytti nuorempi veli Paulin kourissa. Me rakastamme sisariasi — ja se asia ei kuulu sinuun.

— Jos te heitä rakastatte, niin tiedätte myös, missä on ovi, jonka kautta voitte tulla heitä kosimaan, mutta te olette rosvoja...

Ulrikin oli onnistunut temmata veljensä irti Paulin käsistä, ja silmänräpäyksessä molemmat livistivät hurjaa vauhtia pakoon läpi puutarhan, yli aidan, ja katosivat pimeyteen. Paul kääntyi aivan kuin huumautuneena ja näki sisartensa kykkivän erään puun takana.

— Tulkaa! sanoi hän, ja itkien he seurasivat häntä. Sisaret yrittivät pujahtaa omaan kamariinsa, mutta Paul vei heidät tupaan. Vavisten he vetäytyivät nurkkaan, sillä he eivät tietäneet, minkä rangaistuksen saisivat veljeltään. Tämä sytytti kynttilän ja otti albumista erään valokuvan.

— Tulkaa nyt huoneeseenne! sanoi hän.

Kuin kaksi katuvaa lammasta he seurasivat veljeänsä.

— Kuka tuo on? kysyi Paul ankaralla äänellä näyttäen kuvaa. Se oli äidin muotokuva nuoruuden päiviltä. Ajan hammas oli kuluttanut piirteet, mutta tytöt tunsivat kuitenkin kuvan. Käsiänsä väännellen he vaipuivat polvillensa vuoteen ääreen ja itkivät epätoivoisina.

Ja sitten he tunnustivat kaikki. Paul kuuli pahempia kuin oli koskaan voinut aavistaa. — —

Peloittava hiljaisuus seurasi. Paul meni ikkunan luo ja katseli ulos yöhön.

— Jumalan kiitos, että sinä, äiti, olet kuollut! sanoi hän ja pani kätensä ristiin.

Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, ryömivät polvillaan Paulin luo ja tahtoivat suudella hänen käsiänsä. Paul silitti heidän hiuksiansa. Hän rakasti heitä kuitenkin niin paljon.

— Lapset, lapset! sopersi hän ja vaipui tuolille yhtä avuttomana kuin he.

— Toru meitä, Paul! nyyhkytti Katri.

— Ei, lyö mieluummin! pyysi Kerttu. Sen olemme ansainneet.

Paul paineli otsaansa. Kaikki oli hänestä vielä niinkuin ilkeää unta.

— Kuinka tämä on ollut mahdollista? mutisi hän. Olenko niin huonosti vartioinut teitä?

— He ovat... luvanneet... naida meidät, sai Katri lausutuksi.

— Sitten kun suruvuosi on ohitse... vietetään häät, lisäsi Kerttu.

— Jos he ovat luvanneet, niin he pitävät sanansa, huudahti Paul itseänsä lohdutellen. Älkää olko polvillanne minun edessäni, lapset — polvistukaa hyvän Jumalan eteen! Se on tarpeen. Tämä kuva olkoon tästä päivästä alkaen aina teidän yöpöydällänne. Eiköhän se peloita teitä kulkemasta häpeän teillä... Hyvää yötä!

Sisaret syöksyivät hänen jälkeensä ja pyysivät häntä jäämään — he pelkäsivät niin kovasti; mutta Paul irroitti heidät itsestään lempeästi ja kapusi omaan kammioonsa, jossa hän pimeässä istui ja mietti. Hän häpesi, niin että hänestä tuntui mahdottomalta enää sietää päivänvaloa...

Seuraavana aamuna hän kutsui mestarin luoksensa ja maksoi loput hänen palkastaan. Tuo kunnon mies kävi oikein hämillensä ja sanoi:

— Mitä tämä merkitsee, herra Meyhöfer? Nyt kun kaikki on oikealla tolalla...

— Oikealla tolalla, mutisi Paul itseksensä. Onnettomuuden lisäksi häpeä — mestari sanoi totuuden.

— Olen saanut muuta ajateltavaa, vastasi Paul. Koneen laitos saa jäädä toistaiseksi. Saatuani jälleen aikaa lähetän teitä noutamaan.

Isä oli vihoissaan yölevon häiritsemisestä.

— Mitä teit puutarhassa? kysyi hän pojalta. Kuulin äänesi sieltä.

— Siellä oli omenanvarkaita, vastasi Paul.

Kaksoisilla oli itkettyneet silmät eivätkä he uskaltaneet nostaa katsettaan maasta. — Tuommoisilta siis näyttävät langenneet! ajatteli Paul ja päätti olla ankara kuin vanginvartia. Mutta kun hän ensi kerran tiuskaisi heille, ja tytöt nöyrinä, oikea Magdalenankatse silmissä katsoivat häneen, niin valtasi hänet sääli, hän sulki heidät itkien syliinsä ja sanoi: Rauhoittukaa, lapset! Kaikki käy vielä hyvin!

Paul oli vakuutettu, että Erdmann veljekset jo samana päivänä tulisivat. Omatunto on pakoittava heitä, sanoi hän itseksensä. Hän oli niin varma asiastansa, että hän päivällisen jälkeen vaati isänsä, joka työttömyydessään oli käynyt hyvin likaiseksi, ottamaan toisen takin yllensä, koska oli odotettavissa tärkeä vierailu. Isä totteli nuristen ja oli aivan raivoissaan huomattuansa, että suuri vaiva oli mennyt hukkaan.

— He tulevat huomenna, ajatteli Paul levolle mennessään — heillä ei ollut rohkeutta tänään. Mutta ei seuraavanakaan päivänä kuulunut ketään; ja niin kului koko viikko. Paul oli aivan kuin järkensä menettänyt ja saattoi seisoa pitkät ajat veräjällä ja tuijottaa nummelle päin. Rengitkin katselivat häntä kummeksien ja alkoivat joutavia jaaritella.

— Vahinko vaan, ajatteli hän, että minulla vielä on niin vähän kokemusta lemmenasioissa; muuten kyllä tietäisin neuvon. Tuskallinen levottomuus ahdisti häntä, ja yöllä hän ei saanut unta.

— Tahdon auttaa heitä alkuun, sanoi hän eräänä aamuna ja antoi valjastaa keltaisten korivaunujen eteen, jotka hän äskettäin oli ostanut eräästä huutokaupasta. Hän ajoi Lotkeimiin, Erdmann veljesten taloon, jota he vanhempiensa kuoleman jälkeen yhdessä hoitivat.

Hänen sydäntänsä kouristi häpeä ja harmi, kun hän nyt melkein kuin armonanojana astui niiden kotiin, jotka hänelle elämässä olivat niin paljon pahaa tehneet. Hän oli vähällä palata portilta takaisin, mutta puristi ohjaksia lujemmin kädessään ja mutisi: Nyt ei ole minusta kysymys.

Hän ajoi ruohottuneen pihamaan poikki, jossa orjantappurat rehoittivat ja jota ympäröitsivät laveat, mutta rappeutuneet ulkohuonerivit, ja pysähtyi asuntorakennuksen eteen, jonka ikkunaluukkuihin oli maalattu mustia ja valkoisia renkaita, nähtävästi sentähden, että niitä ajoittain käytettiin pilkkaanammuntatauluina.

— Kunniaksi ei juuri ole naittaa sisarensa tänne, mutta suurempaa kunniaa he eivät juuri enää voi pyytää.

Niin ajatteli Paul sitoessaan hevostaan kiinni portaiden käsi puuhun, sillä näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa, joka olisi voinut ottaa vastaan ohjakset; ainoastaan etäisestä riihestä kuului varstojen paukkinaa. Tullessaan kuistille hän oli kuulevinaan sisältä hätäistä kuisketta ja ovien aukomista sekä sulkemista. Sitten kävi kaikki hiljaiseksi. Hän astui huoneeseen, missä vielä näkyi suuruksen jätteitä pöydällä. Itse huone oli täynnä sikarin savua. Paul oli odottanut hetken, kun viereisestä huoneesta tuli sisään vanha, kuiva naishenkilö, joka oli hyvin hämillään.

— Herrat eivät ole kotona, sanoi nainen odottamatta kysymystä; he matkustivat aamulla pois ja viipyvät kai hyvin kauan matkallansa.

— Ei tee mitään... Minä odotan.

Akka alkoi laveasti selittää, että odottaminen oli hyödytöntä, koska ei milloinkaan voinut edeltäpäin tietää herrojen kotiinpalausaikaa. He viipyivät usein koko yön ja enemmänkin. Akan haastellessa oli Paul kuulevinaan, että vaunuilla ajettiin ulos pihasta. Hän juoksi ikkunaan peläten hevosensa päässeen irti; mutta kun eläin seisoi rauhallisena paikallaan, heräsi Paulissa epäluulo, jonka hän vielä minuutti sitten olisi empimättä torjunut luotaan.

Vanha emännöitsijä ei uskaltanut käskeä Paulia pois, ja häiritsemättä, vaikka ruoatta ja juomatta hän odotti iltaan asti. Vasta pimeän tultua hän nöyryytettynä ja alakuloisena lähti kotiin.

Seuraavana aamuna hän tuli takaisin — turhaan tälläkin kerralla. Kolmantena päivänä oli portti lukossa. Ihka uusi lukko oli kiinnitetty salpaan. Se näytti hankitun aivan Paulia varten.

Hän oli nyt varma siitä, että veljet tahallaan häntä karttoivat. — He eivät kehtaa katsoa minua kasvoihin, ajatteli hän; minä kirjoitan heille.

Mutta kun hän oli tarttunut kynäänsä väkinäisesti piirtääkseen ystävällisiä, sovinnollisia sanoja, alkoi tehtävä häntä niin inhottaa, että hän iski kynänsä säpäleiksi pöytään ja rupesi voihkien kulkemaan lattialla edestakaisin.

Minun pitää ensin hankkia itselleni voimia, sanoi hän ja hiipi äänetönnä tyttöjen huoneeseen. Sisarukset istuivat kalpeina ikkunan ääressä sanomatta sanaakaan ja tuijottivat etäisyyteen... Sitten toinen painoi päänsä toisen olkapäälle ja kuiskasi surullisesti:

— He eivät tule enää koskaan!

— He pelkäävät häntä, huokasi toinen.

Ja molemmat vaipuivat jälleen ajatuksiinsa.

— Nyt toimeen, ajatteli Paul huoahtaen tultuansa jälleen huoneeseensa; tiesinhän, että tämä auttaisi.

Hän otti uuden paperiarkin ja kirjoitti kauniin kirjeen, missä hän selitti veljeksille, ettei hän enää ollut vihainen heille, että hän antaisi kaikki anteeksi, jos he vain hankkisivat hyvityksen sisarille.

— Huomenna he tulevat, ajatteli hän ja huoahti keventyneenä, kun kirje oli lähetetty. Lopun päivästä hän kuljeskeli nummella, sillä hän ei uskaltanut katsoa ketään silmiin — siihen määrään hän häpesi.

Mutta veljeksiä ei kuulunut. — — —

* * * * *

Oli jouluaatto, ja pimeä oli tulossa. Tasangon peitti paksu lumi, ja harmaalta taivaalta putoeli alas suuria lumihiuteita. Paul näki sisartensa salaa ottavan hattunsa ja takkinsa ja hiipivän ulos takaovesta. Hän juoksi heidän jälkeensä ja kysyi:

— Mihin?

Sisaret alkoivat itkeä ja Katri sanoi:

— Olet kiltti, jollet kysy!

Paulin valtasi kamala levottomuus; hän tarttui tyttöjen käsiin ja sanoi:

— Minä seuraan, jollette sano. Silloin Kerttu nyyhkyttäen sanoi:

— Aioimme mennä äidin haudalle.

Paulia kauhistutti, että he... siinä tilassa menisivät tuolle pyhälle paikalle, mutta hän varoi kaikin tavoin ilmaisemasta heille tätä ajatustansa.

— Älkää, lapset! sanoi hän heitä hyväillen. Sinne ette saa mennä; se vain liiaksi kiihoittaisi teitä, ja sitä paitsi on tiellä niin paljon lunta, ettette pimeässä osaa kulkea.

— Mutta jonkun pitäisi mennä sinne, väitti Katri ujosti; tänään on jouluaatto.

— Sinä olet oikeassa, siskoseni! sanoi Paul. Minä menen itse. Jääkää te isän luo ja sytyttäkää hänelle pari kynttilää. Jos Jumala suo, tuon lohdutusta muassani.

Sisaret myöntyivät ja jäivät kotiin. Paul puki yllensä lämpöisen nutun ja lähti hämärään.

— Sulkekaa te tänään ovet! sanoi Paul, sillä hän aavisti palaavansa hyvin myöhään. Ja saattaisihan joutua harhaankin lumipyryssä.

Valkoisella tasangolla vallitsi kolkko hiljaisuus Kuolleet kukat uinuivat syvällä lumen sisässä, ja missä muuten kohosi katajapensas, siinä näkyi nyt vain valkoinen kumpu. Tien reunassa kasvavien pajupehkojen rungoillakin oli lumipeite tuulen puolella.

Kulku oli vaivaloista, ja hän vajosi syvään joka askeleella. Ilmassa välisti raskaasti lentää löyhytteli varis hänen ohitsensa.

Ei tietä eikä jälkiä näkyvissä. Nuo kolme yksinäistä kuusta, jotka kaukaisuudessa törröttivät mustina kuin kummitukset, olivat hänen ainoana johtonansa. Kullankeltainen hohde, joka vielä äsken oli taivaan rannalla, sammui. Varjot kävivät mustemmiksi, ja kun Paul oli tullut hautuumaalle, olisi hänen ollut pimeydessä vaikea mitään löytää, jollei äsken satanut lumi olisi heikosti valaissut.

Portin oli peittänyt lumikinos; ei missään näkynyt aukkoa, josta olisi päässyt sisään. Käsin haparoituaan hän vihdoin löysi paikan, jossa ei lumen takana tuntunut mitään vastusta. Siitä hän raivasi itsellensä tien sisään.

Kuuset tervehtivät häntä synkällä huminallaan; lumessa kyyristellyt korppi lensi suhisten ilmaan ja liiteli ylhäällä kuusten latvojen ympärillä niinkuin sielu, joka ei ole löytänyt rauhaa.

Kun Paul näki kinosten peittämän hautuumaan kaikessa kolkkoudessaan, värisytti häntä, sillä hänellä ei ollut mitään merkkiä, mistä olisi voinut tuntea äidin haudan. Kummulla ei ollut ristiä, sillä hänellä ei ollut vielä ollut varoja sen hankkimiseen, ja kumpu itse oli syvällä lumen peitossa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kadottanut viimeisenkin, mitä hän maailmassa omisti.

Vapisevin käsin hän loi pois lunta kumpu kummulta ja raivasi siten itselleen polun, jossa tuon tuostakin pisti esiin haudan nurkka, seppele tai sypressinoksa.

Tässä lepää se, tässä lepää se — hän tunsi melkein kaikki haudat.

Viimein hän satutti kätensä jonkun lasiastian särmiin... Se oli varmaankin se, jonka Kerttu syksyllä oli tuonut asettaaksensa siihen astereita; viheriä, katkaistu pullo, jossa oli terävät reunat — se se oli. Kuivuneet varret olivat vielä jälellä. Ja vieressä oli seppele, kanervakukkaseppele jäätyneenä ja kankeana kuin metallirengas; Paul oli sen itse laskenut haudalle viimeksi siellä käydessään.

Hän laskeutui polvillensa sen lumikummun ääreen, joka kätki hänen rakkahimpansa, ja painoi polttavat kasvonsa kylmään, pehmeään lumeen.

— Minä olen syynä kaikkeen, äiti, valitti hän. En ole pitänyt heistä tarpeeksi huolta, olen antanut heidän villiintyä. Älä tuomitse heitä, äiti — he eivät tietäneet, mitä he tekivät!... Mutta ilmaise minulle, mitä minun pitää tekemän!... Sano vain yksi sana! Katso, minä makaan tässä ja olen aivan neuvoton.

Äkkiä tuntui hänestä, niinkuin ei hänelläkään olisi ollut oikeutta olla siinä polvillaan ja niinkuin hänen niskoillensa olisi vierinyt kaikki se häpeä, joka sisaria oli kohdannut. Hän soimasi itseänsä pelkuriksi ja itsekkääksi, koska hän oli ollut niin kauvan toimetonna uskaltamatta ryhtyä mihinkään todelliseen ponnistukseen.

— Minä teen sen, äiti, vielä tänä yönä, huudahti hän ja kavahti seisomaan. Minä uhraan viimeisenkin jäännöksen oman arvon tuntoani, jos vaan sisaret tulevat pelastetuiksi.

Tämän lupauksen hän teki kädet kohti taivasta kohotettuina ja riensi sitten ulos nummelle. — — —

* * * * *

Ainakin kolme tuntia hän kahlasi tietöntä umpea. Kello saattoi jo olla kahdeksan, kun hän väsyneenä ja hengästyneenä saapui Lotkeimin portille.

— Tänään he eivät pääse käsistäni, sanoi hän, ja koska portti jälleen oli lukittuna, ryömi hän sen alitse — niinkuin oli nähnyt koirien tekevän.

Kartanon asuinrakennus oli runsaasti valaistu, mutta koska uutimet olivat lasketut eteen, niin ei voinut nähdä sisään; laulunrenkutusta ja naurua sieltä vain kuului. Ulko-ovi oli auki. Paul seisahtui pimeään eteiseen, kunnes sydämentykytys oli ohitse, ja naputti sitten oveen.

— Sisään! kuului Ulrikin ääni.

Veljekset venyivät pitkällä sohvalla, toisen jalat toisen pään kohdalla; he muodostivat yhdessä mitä täydellisimmän mielenrauhan ja iloisuuden kuvan. Kummallakin oli suuri lasi kädessään, ja pöydällä heidän vieressään oli höyryävä punssimalja.

Nähdessään Paulin he hämmästyivät, niin että unhottivat nousta ylös; he makasivat kuin kivettyneinä ja tuijottivat häneen.

— Mitä...! huudahti Ulrik, joka ensimäiseksi sai takaisin puhetaitonsa, ja Fritz pudotti lasinsa lattialle ja rupesi sitten suurella innolla poimimaan sirpaleita.

— Te ymmärrätte kyllä syyn tulooni, sanoi Paul, läheten lumisena pöytää.

— Emme, vastasi Ulrik ja kohosi vähitellen istumaan.

— Ei meillä ole aavistustakaan, vakuutti Fritz.

— Ettekö ole saaneet minun kirjettäni? kysyi Paul.

— Emme ole nähneet mitään kirjettä, vastasi vanhempi veli.

— Ehkä se on hukkunut postissa, lisäsi nuorempi hätäisesti.

— Ajatelkaapas tarkemmin! Marraskuun kuudentenatoista päivänä, sanoi Paul.

Silloin veljet alkoivat hämärästi muistaa, että he mainittuna päivänä olivat saaneet kirjeen.

— Mutta me emme ymmärtäneet sen sisällystä ja heitimme sen tuleen, sanoi Ulrik.

— Jättäkää mutkailut! vastasi Paul. Te tiedätte hyvin, mitä teidän on tehtävä.

Veljet kohauttivat olkapäitään ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin hän olisi puhunut hebrean kieltä.

— Minä en ole tullut tänne ilveilemään, jatkoi Paul. Te olette häväisseet sisarteni mainetta ja olette sentähden velvolliset antamaan heille hyvitystä. Ulrik kynsäisi korvallistaan ja sanoi: — Hyvä Meyhöfer, se on ikävä juttu, mutta näin seisoalta ei sitä kuitenkaan käy ratkaiseminen. Istu ja juo kanssamme lasi punssia — siten ehkä keskustelu käy sujuvammin.

Fritz riensi heti noutamaan kahta uutta lasia.

— Kiitoksia! sanoi Paul; minun ei ole jano. Hänet valtasi tuo kiusallinen tunne, että veljekset nyt, niinkuin ainakin, vain ilveilivät hänen kanssansa. Hänen jäsenensä jähmettyivät, ja hän tunsi olevansa aivan avuton.

— Vai sillä äänellä! vastasi Ulrik, ollen loukkaantuvinansa. Siinä tapauksessa emme puhu sanaakaan kanssasi. Minua ei haluta turmella jouluiltaani sinun tähtesi.

— Eikä jäähdyttää punssia, lisäsi Fritz.

Paul tuijotti jäykkänä milloin nuorempaan, milloin vanhempaan. Kuinka oli mahdollista, että nuo miehet, jotka tiesivät itsensä niin suuresti syyllisiksi, saattoivat seisoa hänen edessänsä ylpeinä ja röyhkeinä, kun sitä vastoin hän, joka vain pyysi oikeutta, vapisi kuin pahantekijä?

Mutta jos sinä palaat kotiin ilman lohdutusta? sanoi tuskaisa ääni hänessä. Älä suututa heitä... muista, mitä lupasit äidin haudalla! Itseäsi et saa ajatella.

— No, juotko vai etkö? huusi Ulrik ärtyisästi. Itseäsi et saa ajatella! varoitti ääni uudelleen; sitten Paul painoi päänsä alas ja lausui sortuneesti:

— Kyllä... kiitoksia!

Veljekset vilkaisivat toisiinsa hymyillen, ja Fritz kohotti lasinsa sanoen:

— Hauskaa joulua!

— Hauskaa joulua! sammalteli Paul ja nieli väkinäisesti höyryävän juoman, joka inhotti häntä.

Ja nyt hän istui kuin hyväkin juomatoveri veljesten kanssa pöydän ääressä — hän, jonka olisi pitänyt esiintyä kostajana.

— Käykäämme nyt siis jälleen itse asiaan, hyvä veli Meyhöfer! aloitti Ulrik uudelleen. Mikä kerran on tapahtunut, sitä ei enää voida muuttaa. En tahdo enää selvitellä, kummatko meistä ovat enemmän juosseet toistensa perässä, me sisartesi vai sisaresi meidän; oli miten oli, he ovat ainakin yhtä syylliset kuin mekin. Me rakastamme sisariasi; he ovat suloisimmat tytöt koko seudulla, ja meitä surettaa ajatellessamme, että olisimme heidät tehneet onnettomiksi. Mutta... että meidän nyt pitäisi naida heidät, sitä et toki voi vaatia.

Paul katsoi arasti veljeksiin ja sanoi hiljaa: Vähintäinkin sitä luulisin... Edemmäksi hän ei päässyt; hänestä tuntui, kuin veri olisi hyytynyt hänen suonissaan.

— Älä tee itseäsi naurettavaksi! arveli Fritz, ja Ulrik jatkoi:

— Kuule... kyllähän me sen tekisimmekin mielellämme, sillä pidämme paljon heistä, vaikka he ovatkin olleet hieman kevytmielisiä. (Paul oli raivostua, mutta sai itsensä hillityksi.) Niinkuin sanottu, me olisimme paikalla valmiit täyttämään tahtosi, mutta sanopas ensin, mitä sinulla on antaa myötäjäisiksi.

— Minulla ei ole... mitään, soperti Paul.

— Sepä se! vastasi Fritz.

— Ja me tarvitsemme rahaa — paljon rahaa, jatkoi Ulrik. Minä olen vanhempi ja jos otan talon haltuuni, niin minun pitää maksaa Fritzille niin paljon lunastusta, että hänkin voi ostaa oman tilan.

— Minä... teen... työtä, lausui Paul raskaasti ja katsoi rukoilevasti veljeksiin.

— Sinä olet jo tehnyt työtä kymmenen vuotta ja olet yhtä tyhjä kuin ennenkin.

— Tulipalo hävitti, sammalteli Paul, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä onnettomuutta, joka häntä oli kohdannut.

— Ja ensi vuonna tapahtuu taas jotakin... Ei, ystäväni, ei käy laatuun.

Kun Paul ajatteli, että hänen täytyi palata kotiin viemättä lohdutuksen sanaa sisarille, sai tuska hänet kokonaan valtoihinsa; hänen kielensä irtausi kahleistaan, ja hän puhkesi sanoihin:

— Mutta Jumalan nimessä, missä on järkenne?... Enhän minä voi muuta kuin tehdä työtä. Mutta työtä tahdon tehdä kuin juhta, yöt ja päivät... Minä säästän, näen nälkää, ja te saatte kaikki, mitä ansaitsen... Minulla on hyviä tulevaisuuden toiveita. Höyrykone on kohta kunnossa, ja suosta lähtee tuloja... se on viisitoista jalkaa syvä... voitte itse mitata! Turvekuorma maksaa kymmenen markkaa... ja myötäjäisenne maksan vuosiosiin jaettuna joka pennin.

Hän katsoi veljeksiin silmät selällänsä, sillä hän odotti, että nämä jo kävisivät suostuvaisiksi. Mutta kun he olivat vaiti, pyyhkäisi hän kylmää hikeä otsaltansa ja jupisi:

— Niin, mitä vielä voisin tehdä?... Aivan oikein! Vaadin isän jättämään talon minun haltuuni ja luovutan sen sitten teille...Kun isä kuolee, tulee toinen teistä talon isännäksi... ja minä lähden pois, en pyydä ropoakaan... Onko siinä kylliksi?

Mutta veljekset olivat vaiti.

Paulista tuntui, kuin maa olisi vaipunut syvyyksiin hänen jalkainsa alta ja hän itse syösty tyhjään avaruuteen. Hän pani kätensä ristiin, hänen hampaansa kalisivat, ja ikäänkuin tajuttomana hän katseli veljeksiin.

— Onko tämä mahdollista? Te ette tahdo? Te ette ymmärrä, että teidän velvollisuutenne on sovittaa, mitä olette rikkoneet?... Eikö teidän kunniantuntonne sano, ettei saa tehdä toista kunniattomaksi?... Antaako omatuntonne teidän nukkua?

— Lopeta! sanoi Ulrik, josta tämä kaikki alkoi tuntua ilkeän vastenmieliseltä.

— En, minä en lopeta! Minä en saata mennä kotiin näin... En totisesti!... Eikö teillä ole aavistustakaan siitä, mitä olette tehneet ja minkälainen kurjuus siellä kotona vallitsee?... Jos sen tietäisitte, ette olisi noin kovasydämisiä!... Kuulkaa, Fritz ja Ulrik. Me olemme vanhoja tuttuja... Olemme istuneet yhdessä koulunpenkillä... Olemme yhdessä astuneet alttaripöydän ääreen... Te olette aina tehneet minulle pahaa, minä olen saanut paljon kärsiä teidän tähtenne, mutta minä unhotan kaikki, jos vain teette hyväksi tämän yhden ainoan asian. Te olette kevytmielisiä, mutta ette halpamaisia... Te ette voi olla halpamaisia... Teilläkin on ollut äiti... minä muistan hänet: hän seisoi vasemmalla kolmannen pylvään vieressä meidän päästessämme ripille ja hän itki niinkuin minunkin äitini... Ja minun äitini... Hyi sentään! — Hän keskeytti puheensa häpeissään siitä, että vainajan nimi oli tullut mainituksi viettelijäin seurassa; mutta pelko, jonka hänessä herätti ajatus, että hänen oli pakko palata kotiin ilman lohdutusta, yltyi hourupäisyydeksi; hän nielaisi tämänkin katkeruuden ja jatkoi edelleen, vaikkapa hänen ajatuksensa menivätkin jo aivan sekaisin: Ajatelkaa, että lähdette kirkkomaalle... Ja teillä on sisaria... vieteltyjä... Ja te ette ole tarpeeksi pitäneet heitä silmällä... Te ette rohkene koskettaa lunta, joka on haudalla... Ja minä olisin viettelijä... Mitä... mitä tekisitte silloin?

— Me löisimme sinut kuoliaaksi, sanoi Ulrik ja loi halveksivan katseen häneen.

Paul kirkaisi toivottomasti, sillä yhtäkkiä hän huomasi, kuinka syvälle hän oli itsensä alentanut ja kuinka hän oli likaan tallannut arvonsa ja kunniansa. Nyrkit ojossa hän syöksyi Ulrikin kimppuun. Mutta tämä vetäytyi pöydän taakse suojaan, ja Fritz juoksi hakemaan palvelusväkeä avuksi.

Silloin Paul hoiperteli ulos.

Pihaportti oli lukittu niinkuin ennenkin. Hän ei uskaltanut palata takaisin etsimään aukaisijaa, vaan ryömi portin alitse — niinkuin koira.

Niinkuin koira!...