XI.

Oli juhannusyö. Tuomet tuoksuivat. Kuutamoverhosi maan hopeaharsoon.

Kylässä oli elämää ja iloa. Tervatynnyrit sytytettiin, ja nurmikolla karkeloivat piiat ja rengit. Kauas nummelle loistivat tulet, ja viulun vinkuva ääni kuului niin alakuloiselta yön hämärässä.

Paul seisoi puutarha-aidan vieressä ja katseli etäisyyteen. Rengit olivat menneet juhannustulille, eivätkä sisaretkaan olleet kotona. He olivat saaneet luvan mennä leikkitoverinsa pappilan Hedvigin luo. Tämän hiljaisen ja vakavan tytön seuraan Paul mielellään laski sisarensa.

Nyt hän odotti, kunnes kaikki saapuisivat kotiin.

Kuutamo houkutteli hänet kankaalle, joka uinui keskiyön hiljaisuudessa. Välisti vain uninen kerttu visersi pensaasta. Käenkukat taivuttivat punertavia päitään, ja tulikukat näyttivät tahtovan loistollaan, himmentää kuunkin valon.

Verkalleen, laahustavin askelin hän kulki eteenpäin, milloin kompastuen mättääseen, milloin takertuen kiinni pensaisiin. Kastehelmet välkkyivät kuin tulikipinät. Niin hän tuli katajapensasten piiriin, jotka näyttivät vielä aavemaisemmilta kuin tavallisesti.

Kuin musta muuri kohosi metsä hänen edessään, ja kuun loiste hopeoitsi sen kuin äskensatanut lumi. Hän löysi paikan, missä riippumatto vuosia sitten oli ollut — aavemaisessa hämärässä häämötti puuton aukkopaikka mustien oksien välistä.

Hän viehättyi kulkemaan yhä kauemmas.

Välkkyvänä kuin marmoripalatsi ilmestyi valkoinen talo hänen silmäinsä eteen. Syvimmässä hiljaisuudessa lepäsi herraskartano; silloin tällöin vain kuului koira haukahtavan, mutta samassa se jälleen vaikeni.

Hän seisoi ristikkoportilla tietämättä, kuinka hän sinne oli joutunut. Molemmin käsin hän tarttui säleihin ja tirkisti sisään. Hänen edessään oli kuutamon valaisema avara pihamaa; mustina eroittautuivat riviin asetettujen työrattaiden ääriviivat; valkoinen kissa hiipi puutarha-aidan varjossa — muuten lepäsi kaikki unessa.

Paul kulki eteenpäin pitkin aidan viertä. Tuhkaläjässä pajan takana oli joukko hehkuvia hiiliä — palavia silmiä pimeydessä. Korkeat lehmukset ojentelivat oksiansa hänen ylitsensä, ja kultasateen ja varhaisten ruusujen tuoksu lehahti ristikkoaidan lävitse häntä vastaan. Hopeisina vöinä hohtelivat hiekoitetut käytävät oksien välitse, ja aurinkokello, hänen lapsuutensa unelma, seisoi synkkänä.

Valkoinen talo tuli yhä lähemmäksi. Nyt hän jo melkein saattoi nähdä ikkunoista sisään. Täälläkin näytti kaikki nukkuvan.

Hän oli jonkun kerran — myöskin "Laulujen kirjasta" — lukenut, että rakastajan on tapana kuutamoöinä laulaa lemmityllensä, mieluimmin kitaralla tai mandoliinilla säestäen. Niin oli tehty noina ihanina ritariaikoina ja ehkä tehdään vieläkin Espanjassa ja Italiassa. Hän alkoi miettiä ja kuvitella mielessään, miltä näyttäisi, jos hän, yksinkertainen Paul, alkaisi kuljeksivana ritarina heläytellä luuttua ja laulaa ikävöiviä rakkauslauluja.

Hän ei voinut olla ääneen nauramatta sellaisille ajatuksille, mutta samassa hän muisti, että hänellä aina oli soittokoneensa mukanaan. Hän istui ojan reunalle, nojasi selkänsä aidan paalua vasten ja alkoi viheltää — ensin arasti ja hiljaa, sitten yhä rohkeammin ja äänekkäämmin, ja, niinkuin ainakin kun antautui tunteidensa valtaan, lopuksi hän unhotti koko ympäristön ja maailman.

Ikäänkuin syvästä unesta heräten Paul säpsähti kuullessaan oksien risahtelevan aitauksen sisäpuolella. Säikähtyneenä hän kääntyi katsomaan taaksensa.

Toisella puolella seisoi Elisabet valkoisessa yöpuvussa, jonka päälle oli heitetty tumma sadeviitta. Ensi silmänräpäyksessä tunsi Paul itsessään halun juosta tiehensä, mutta jäsenet kieltäytyivät palveluksestaan.

— Elisabet... mitä sinä teet täällä? kysyi hän.

— Niin, mitä sinä teet täällä? kysyi tyttö hymyillen vastaukseksi.

— Minä — minä vihelsin vähän.

— Ja sentähden olet tullut tänne?

— Eikö minun olisi pitänyt?...

— Sinä olet oikeassa; minä en kuitenkaan kiellä sitä sinulta.

Tyttö oli painanut otsansa aitaa vasten ja katseli Paulia. Molemmat olivat vaiti.

— Etkö tahdo tulla lähemmäksi? sanoi Elisabet sitten — nähtävästi ajattelematta mitä sanoi.

— Pitääkö minun kiivetä aidan yli? kysyi Paul viattomuudessaan.

Elisabet hymyili.

— Ei, joku voisi huomata meidät ikkunasta, ja se olisi ikävää. Mutta minun täytyy puhutella sinua...

Odota, minä tulen sille puolelle ja seuraan sinua vähän matkaa.

Elisabet työnsi irtonaisen säleen syrjään ja pistihe aidan raosta toiselle puolen. Sitten hän tarjosi Paulille kätensä ja sanoi:

— Oli oikein, että tulit. Olen usein halunnut puhua kanssasi, mutta en koskaan ole saanut sinua käsiini.

Ja sitten hän huokasi syvään, ikäänkuin raskaiden hetkien muisto olisi vallannut hänet. Paulin koko ruumis vapisi. Katsellessaan tuota neitseellistä olentoa, joka niin kainona ja teeskentelemättömänä seisoi hänen edessään yöpuvussaan, hän tuskin saattoi hengittää. Hänen ohimonsa tykyttivät, ja hänen katseensa painui maahan.

— Miksi et puhu minulle mitään? sanoi Elisabet.

— Älä suutu! — sai Paul vaivoin sanotuksi.

— Miksi suuttuisin? sanoi tyttö. Olenhan niin iloinen saadessani sinut kerran noin kokonaan itseäni varten. Mutta kummallista tämä on — aivan kuin sadussa. Seison ikkunan ääressä ja katselen kuuta — äiti on juuri nukkunut, ja minä ajattelen, tokko minäkin uskaltaisin mennä levolle — mutta pääni on niin levoton ja otsaani polttaa. Silloin kuulen äkkiä jonkun viheltävän alhaalla puutarhassa niin kauniisti, niin valittavasti kuin ainoastaan yhden ainoan kerran elämässäni olen kuullut, ja siitä on jo kauvan. Se ei voi olla kukaan muu kuin Paul, sanon itsekseni, ja jota enemmän kuuntelen, sitä varmemmaksi tulen. Mutta mikä hänet on tuonut tänne? kysyin itseltäni, ja saadakseni asiasta selon heitän viitan hartioilleni, hiivin ulos ja siten olen nyt tässä... Ja nyt tule metsään kävelemään! Siellä ei kukaan näe meitä.

Elisabet tarttui Paulin käteen, ja niin he äänettöminä kulkivat pitkin kuun valaisemaa niittyä. Yhtäkkiä tyttö peitti kasvonsa käsillään ja alkoi katkerasti itkeä.

— Elisabet, mikä sinun on? huudahti Paul säikähtyneenä.

Tyttö horjui, ja hänen hento vartalonsa värisi nyyhkytyksistä.

— Elisabet, enkö voi sinua auttaa? Tyttö ravisti päätänsä.

— Anna olla! Kohta se on ohitse.

Elisabet yritti kulkea eteenpäin, mutta voimat pettivät. Hän vaipui istualleen ojan reunalle kosteaan ruohoon. Paul jäi seisomaan hänen viereensä ja katseli häntä. Usein hän oli jo elämässä kokenut, että tällaisissa tapauksissa oli viisainta antaa itkeä kyynelet kuiviin. Kaikki epäröiminen oli kadonnut hänestä. Tässä tarvittiin lohduttamista, ja siihen hän oli mestari. Kun tyttö oli vähän rauhoittunut, asettui Paul hänen viereensä istumaan ja sanoi hiljaa:

— Etkö tahdo avata minulle sydäntäsi, Elisabet?

— Tahdon, tahdon! huudahti hän. Olenhan jo kolme vuotta odottanut sitä hetkeä. Niin kauan olen kantanut taakkaani, Paul; olen ollut vähällä menehtyä sen painon alle enkä ole löytänyt ainoatakaan, jolle kaikki olisin voinut uskoa. Alhaalla Italiassa, ihanalla Caprin saarella, missä kaikki hymyilee ja iloitsee, siellä olen usein öisin hiipinyt meren rannalle purkamaan suruani ilmoille ja aamulla olen mennyt, kotiin ja nauranut enemmän kuin kukaan muu, sillä äitini... oi, äiti, äiti!...

— Rauhoitu! Olenhan minä tässä, jolle saat puhua, kuiskaili Paul.

— Niin, sinä minulla olet — sinä minulla olet, äänteli hän ja nojasi kasvonsa Paulin olkapäähän. Sen olen aina tiennyt, mutta mitä se auttoi? Sinä olit niin kaukana, enkä uskaltanut kirjoittaa sinulle, sillä pelkäsin sinun selittävän sen pahasti... Sittenkuin saavuimme kotiin, on minulla ollut vain yksi ainoa ajatus: Hänelle minun pitää kertoa, sillä hän on ainoa, joka tietää, mitä suru on, ja hän minua ymmärtää.

— Kerro, Elisabet! pyysi Paul.

— Äitini täytyy kuolla! pääsi hänen huuliltaan kuin tuskanhuuto.

— Äitisi?

— Niin!

— Kuka sen on sanonut?

— Professori Wienissä, joka tutki häntä. Äidille itselle hän näytti iloiselta ja tyytyväiseltä ja sanoi, että hän voisi elää sadan vuoden vanhaksi, jos hän vaan huolella itseänsä hoitaisi, mutta jälkeenpäin hän lähetti noutamaan minua ja kysyi: Oletteko, neiti, kyllin kestävä kuulemaan totuuden? Minä vastasin: Sanokaa! Hän sanoi: Teille minun täytyy ilmaista asia, koska olette hänen ainoa hoitajansa. Ja sitten hän kertoi, että äitini saattoi kuolla minä päivänä hyvänsä, jollei... Ja hän antoi joukon ohjeita, joita piti seurata ruoan, juoman, ilmanalan ja mielenliikutuksen suhteen, ja kaikellaisia muita neuvoja. Siitä päivästä asti minä alituisesti olen pelännyt ja surrut ja valvonut ja ollut levoton. Usein yllättää minut ajatus: olen nuori ja minun pitää nauttia elämästä, ja sitten minä koetan olla iloinen ja laulaa, mutta ääni takertuu kurkkuun, ja minä vaivun entiseen mielialaani. Äidille minun pitää näyttäytyä iloisena ja samoin isällekin.

— Mutta miksi et ole ilmaissut surujasi isällesi? virkkoi Paul.

— Pitäisikö hänenkin elämänsä tulla myrkytetyksi? vastasi Elisabet. Ei, ennen kannan taakan yksin kuin yhdytän hänetkin kärsimään. Hän on iloinen luonne ja kiintynyt äitiin kaikesta sielustaan; toisia kohtaan on hän usein kiivas ja vihastuvainen, mutta äidille hän ei koskaan ole sanonut pahaa sanaa. Toivokoon hän niin kauan kuin mahdollista — hänelle en mitään ilmaise.

Tyttö painoi päänsä käsiensä väliin ja tuijotti eteensä. Paulin mieleen johtui äitinsä satu.

— Surutar! Surutar! kuiskasi hän itseksensä.

— Mitä sanoit? kysyi Elisabet ja katseli häntä suurin, lohtua anovin silmin.

— En mitään! vastasi Paul alakuloisesti. Toivoisin voivani olla sinulle avuksi.

— Ei kukaan voi sitä.

— Ehkäpä minä kuitenkin voisin, sanoi Paul. Sinulta on vain puuttunut sitä, jolle keventäisit huoliasi. Asiat eivät ehkä olekaan niin huonosti kuin luulet, jos kohta Surutar on sinutkin lumonnut...

— Mitä tarkoitat? kysyi Elisabet.

Ja Paul kertoi alun tuosta sadusta niin tarkoin kuin muisti.

— Ja kuinka voi päästä vapaaksi tuosta lumouksesta? kysyi tyttö.

— Sitä en tiedä; äiti ei ole koskaan kertonut satua loppuun asti. Mutta en usko, että siitä voi vapaaksi päästä. Sellaisten ihmisten kuin me täytyy vapaaehtoisesti luopua onnesta; jos se olisikin meitä lähellä, niin emme sitä näe — aina tulee jotakin synkkää väliin. Ainoa, mitä me voimme, on suojella toisten onnea ja pitää huolta, että heille kaikki käy hyvin.

— Minä tahtoisin kuitenkin itsekin vähän olla onnellinen, sanoi Elisabet katsellen avosydämisesti Pauliin.

— Minä toivoisin olevani niin onnellinen kuin sinä, vastasi tämä.

— Jospa minulla ei vain olisi tuota ainaista levottomuutta, valitti tyttö.

— Levottomuus... siihen sinun pitää tottua. Minä olen ollut levoton koko elinaikani — jollei ole syytä, niin minä etsin semmoisen. Se ei ole laisinkaan niin vaarallista: jollei olisi levottomuutta, niin en tiedä, miksi sitten eläisikään... Mutta ajattelehan oikein, kuinka tyytyväinen sinä voit olla! Sinä näet paljaita iloisia kasvoja ympärilläsi; äitisi on onnellinen sairaudestaan huolimatta — eikö niin?

— On, Jumalan kiitos! Hän ei aavista, kuinka huonosti asian laita on.

— No, siinä näet! Eikä isälläsikään ole mitään aavistusta; ei mikään suru ahdista heitä, he rakastavat toisiansa ja myös sinua — ja kun äitisi kerran sulkee silmänsä, niin hän tekee sen ehkä hymyillen ja voi sanoa: Olen aina ollut onnellinen! Voitko enempää pyytää?

— Mutta hän ei _saa_ kuolla! huudahti Elisabet.

— Miksi ei? Onko kuolema sitten niin hirveä?

— Ei hänelle — mutta minulle.

— Itseänsä ei saa koskaan ajatella, vastasi Paul ja pusersi huulensa yhteen; omasta puolestaan saa koettaa suoriutua niin hyvin kuin voi... Kuolema on ainoastaan silloin hirveä, jos on koko elämänsä odottanut onnea, eikä se ole tullut. Semmoiselle kuoleminen tuntuu, kuin nousisi nälkäisenä ylellisesti katetusta pöydästä, ja siitä tahtoisin säästää jokaista ihmistä, jota pidän rakkaana. Minulla on myöskin äiti, joka on odottanut onnea ja hartaasti odottaa vieläkin. Minä olen ainoa, joka saattaisin pelastaa hänet suruista, mutta minulla ei ole siihen voimaa. Miltä, Elisabet, luulet minusta tuntuvan? Minä näen hänen vanhentuvan surusta ja puutteesta... voin lukea kurtut hänen otsallaan ja poskillansa... hänen suunsa painuu sisään ja leukansa käy pitkäksi... hän ei enää koskaan puhu ääneensä, vaan käy päivä päivältä hiljaisemmaksi... ja noin hiljaisena hän kerran on kuoleva... ja minä seison vieressä ja sanon: Se on minun syyni, sillä en ole voinut hankkia hänelle ainoatakaan onnen päivää.

— Paul parka! kuiskasi tyttö. Enkö voi sinua ollenkaan auttaa?

— Ei kukaan voi minua auttaa, niin kauan kuin isä...

Paul pysähtyi, säikähtyneenä ajatustensa lennosta. Molemmat olivat vaiti. Kauan he siinä istuivat liikahtamatta, kaksikymmenvuotiset päät alakuloisina käsien nojassa. Kuutamon hopeahohde lepäsi heidän hiuksillansa, joita vieno tuulenhenki hiljaa hiveli.

Pilven varjo liiti heidän ylitsensä.

Molemmat värähtivät. Heistä tuntui, kuin olisi tuo synkkä hengetär, jota he sanoivat Suruttareksi, levittänyt synkän huntunsa heidän ylitsensä.

— Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Elisabet ja nousi seisomaan.

— Jumalan haltuun! vastasi Paul juhlallisesti. Elisabet tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi hiljaa:

— Kiitos! Sinä olet tehnyt minulle niin sanomattoman paljon hyvää.

— Ja jos tarvitset minua jälleen...

— Niin tulen viheltämään sinua, jatkoi Elisabet hymyillen.

Ja sitten he erosivat.

Uneksivana kulki Paul pimeän metsän halki. Kuuset humisivat hiljaa, ja kuun säteet tanssivat mättäillä.

— Kummallista, ajatteli hän, että Elisabet kertoo minulle kaikki surunsa. Ja siitä Paul päätteli olevansa onnellisin ihminen taivaan alla. — Tai onnettomin, lisäsi hän miettiväisesti. Mutta siihen hän hymyili salamyhkäisesti ja heitti lakkinsa ilmaan. Kun hän saapui aukealle nummelle, näki hän kaksi varjoa rientävän edellänsä ja katoavan utuiseen etäisyyteen. Samassa hän kuuli takanansa katajapensaasta kahinaa. Hän kääntyi katsomaan ja näki toisenkin varjoparin, joka heittäytyi maahan erään pensaan taakse.

— Koko tasanko näyttää elävän, ajatteli hän ja lisäsi hymähtäen: No, nyt onkin juhannusyö!

Kohta hänen perässään tulivat kaksoiset kotiin, tukka hajalla ja posket kuumina. He selittivät, että kirkkoherra oli puoliyöhön asti ennustellut heille korteista, ja niiden mukaan heidän piti pian joutua naimisiin.

Nauraa hihittäen he livahtivat makuusuojaansa.