XVI.

Talvi tuli ja meni... Maa peittyi lumeen ja viheriöitsi jälleen... Leiniköt kohottelivat kultaisia päitänsä, katajapensaisiin puhkesi hentoja vesoja, ja leivoset livertelivät sinisellä taivaalla.

Mutta Meyhöferin kolkossa talossa ei kevät ollut keväälle tuntua. Paul oli kyllä, vaikkapa vaivallakin, saanut hankituksi siemenjyviä, ja palopaikalla kohoili jo uusi rakennus, mutta parempien aikojen toivo ei ollut vielä palannut. Ilotonna Paul teki velvollisuutensa, ja otsan kurtut painuivat syvemmiksi ja syvemmiksi. Enemmän kuin milloinkaan hän vaipui mietiskelyyn ja suri sitä, että oli tehnyt väärän valan.

Kuukausia kului, ennenkuin hänelle selvisi, ettei hänen levottomuutensa ollut muuta kuin houretta, jonka oli synnyttänyt hänen taipumuksensa turhantarkasti punnita joka sanaa. Hän ajatteli sitä kysymystä, jonka oikeuden puheenjohtaja oli tehnyt hänelle, ja huomasi, ettei hän olisi voinut toisin vastata. Ensi kertaahan hän silloin itse asiassa oli tunkeutunut vieraaseen puutarhaan; mitä kerran eräänä riemuisena kuutamoyönä oli tapahtunut toisella puolen aitaa — mitä oikeusherrojen siihen tuli?

— En, valapattoinen en ole, sanoi hän itsellensä, mutta kehno pelkuri, joka säikähtää jo paljaasta työn varjosta. Eikö minun olisi pitänyt ylpeänä ja ilomielin tehdä väärä vala Elisabetin tähden? Se olisi ollut jotakin, mutta minä elän tässä tylsänä ja alakärsänä kuin päiväläinen.

Ja "mallikelpoisen" aivoissa heräsi hehkuva halu olla suuri pahantekijä, jotta hän saisi toimittaa jotakin, mitä hyvänsä. Noihin kahteen hetkeen, palavan talon katolla ja oikeudessa, sisältyi hänestä kaikki maailman onnellisuus, ja mitä enemmän hän teki työtä ja puuhasi, sitä hyödyttömämpänä hän piti itseänsä.

Isä oli yhä vielä sidottu kantotuoliinsa, jossa hänen kaikesta päättäen oli edelleenkin pysyminen, sillä loukkaantunut jalka ei ottanut täysin parantuakseen. Hän istui äreänä ja joutilaana, selaili toisinaan jotakin vanhaa kalenteria ja haukkui jokaista, joka läheisyyteen sattui. Paulia kohtaan oli hänessä jotakin vastentahtoista kunnioitusta, hän murisi itseksensä nähdessään poikansa, mutta ei uskaltanut enää asettua vastarintaan. Ja äiti!

Hän oli käynyt hieman väsyneemmäksi, hieman hiljaisemmaksi — muuten ei ollut tapahtunut muutosta hänessä, mutta joka kuunteli tarkemmin, saattoi kuulla ilmasta suhinaa. Vaaniva korppikotka siellä lenteli talon yläpuolella ja teki kierroksensa yhä pienemmiksi ollaksensa jonakin päivänä valmis syöksymään saaliinsa niskaan. Äiti kuuli itse siipien suhinan ja ymmärsi sen merkityksen, mutta hän oli vaiti, niinkuin oli ollut ikänsä kaiken.

Eikä onni ollut vielä tullut...

Huhtikuun alussa hän joutui vuoteen omaksi. "Yleistä heikkoutta", selitti lääkäri ja kehoitti tekemään kylpymatkan. Äiti hymyili ja kielsi lääkärin puhumasta kenellekään tästä, sillä hän tiesi, että Paul raataisi itsensä pilalle tehdäksensä tämän matkan mahdolliseksi.

Parannuskeino, joka ei kuitenkaan auttaisi! Äiti tiesi, mitä hän tarvitsi: auringon paistetta! Surutar oli niin tarkoin peittänyt hänet huntuunsa, ettei ainoakaan säde päässyt tunkeutumaan hänen sieluunsa.

Kaksoiset saivat nyt hoitaa emännyyttä. Ja rivakasti kävikin heiltä työ, se täytyi Paulinkin tunnustaa. Jos he olivat lyöneet jotakin rikki, niin he nauroivat, ja jos heiltä kiellettiin kävelymatka, niin he itkivät, mutta itku muuttui pian nauruksi, eikä koskaan ennen saatu pöytää niin nopeasti katetuksi, eivätkä koskaan ennen maitoastiat olleet niin puhtaita kuin nyt. Äiti huomasi kaiken tämän ja sanoi:

— Minun on jo aika lähteä pois — enhän enää ole miksikään hyödyksi.

Helluntain aikaan alkoi hän käydä unettomaksi ja saada kuumetta.

— Miksikä kiniini on niin kallista! huokaili Paul lähettäessänsä rengin apteekkiin.

Apua etsien hän katseli Mustaa Sussua, mutta se ei liikahtanut. Usein täytyi keskeyttää peltotyöt, jotta turpeen kokoomisella olisi saatu rahaa talon tarpeisiin.

Äitiä rupesi vaivaamaan tuskaisa levottomuus, ja hän tahtoi, että joku valvoisi öisin hänen kanssansa. Mutta kaksoiset päivän puuhista väsyneinä nukkuivat sairaan viereen, vieläpä välisti vaipuivat poikkiteloin hänen vuoteelleen, niin että vanha, heikko nainen sai kantaa nuorten, kukoistavien ruumiiden painoa.

Paul lähetti sisaret levolle ja alkoi itse valvoa.

— Mene nukkumaan, poikani! sanoi äiti. Sinä tarvitset lepoa enemmän kuin kukaan muu meistä.

Mutta hän jäi. Ja toukokuun öinä, kun kukkaset toisilleen kuiskailivat puutarhassa ja seljapensaan tuoksu tunkeusi sisään kaikista raoista, istuivat he molemmat usein tuntikausia käsi kädessä ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin heillä olisi ollut niin paljon toisillensa kerrottavaa. Sellainen aina oli ollut äidin ja pojan väli. Tuo yli reunojensa kuohuva rakkaus etsi sanoja, mutta suru oli ryöstänyt heiltä kielen.

Aamulla auringon noustessa Paul huuhteli päänsä kylmällä vedellä ja meni työhönsä.

Hänen läsnäolonsa rauhoitti äitiä niin, että hän välisti saattoi nukkua. Silloin Paul hiipi huoneeseensa ja toi sieltä fysikaaliset kirjansa, joissa niin oppineesti ja vaikeatajuisesti selitettiin höyrykoneiden rakennetta. Hänen valvomisesta väsyneen ja henkiseen työhön tottumattoman päänsä oli tukala käsittää noita vaikeita sanoja — mutta hänellä oli hyvää aikaa, ja lannistumatta hän kulki eteenpäin sivu sivulta, niinkuin peltomies kivistä kenttää kyntäessään.

Avatessaan silmänsä kysyi äiti:

— Kuinka kauas olet ehtinyt?

Paulin täytyi silloin kertoa, ja äiti oli ymmärtävinänsä.

Mutta jos hän kysyi: Miksi luet tuota kaikkea? — niin Paul vastasi viekkaan näköisenä: Opettelen kultaa tekemään.

— Poika parka! vastasi äiti ja silitti hänen kättänsä.

Eräänä yönä kohta helluntain jälkeen ei hän jälleen saanut unta silmiinsä.

— Lue minulle noista oppineista kirjoista! sanoi hän. Ne ovat niin soman ikävystyttäviä. Ehkä siten saan unta.

Paul totteli, mutta kun hän oli lukenut tunnin verran, huomasi hän äidin katselevan häneen suurilla, kuumeesta loistavilla silmillä, valppaampana kuin ennen.

— Tästäkö sinä siis teet kultaa? kysyi hän.

— Niin, äiti, vastasi Paul säikähtyneenä nähdessään kuumeen jälleen palanneeksi.

— Kuinka se tapahtuu?

— Saat sitten nähdä, vastasi Paul, kuten tavallisesti.

Mutta tällä kertaa ei äiti tyytynyt tähän, vaan sanoi:

— Kerro rakkaani! Kerro heti! Kuka tietää, mitä tapahtuu... Tarvitsisin edes pienen lohdutuksen, ennenkuin nukun.

— Äiti! huusi Paul pelästyneenä.

— Rauhoitu, lapseni! Mitä siinä piilee? Kerro, kerro!

Hän pyysi niin tuskallisesti, ikäänkuin seuraavana minuuttina jo olisi liian myöhäistä. Hengästyneenä ja sekavin sanoin puhui Paul mielijohteistaan — kuinka hän tahtoi herättää eloon Mustan Sussun jäsen avulla kaivaa suon tyhjiin — mutta keskellä kertomustaan valtasi hänet levottomuuden tuska, hän heittäysi nyyhkien polvillensa vuoteen viereen ja painoi kasvonsa äidin rintaa vasten.

Äiti pyysi häntä nousemaan ja sanoi:

— Väärin tein, kun peloitin sinua. Kaikkihan on Jumalan kädessä... Mitä olet kertonut minulle on ilahuttanut minua. Tiedän, että mihin sinä ryhdyt, sitä et kesken jätä. Soisin vaan eläväni niin kauan...

Niin hän rohkaisi poikaansa, hiljaa ja huomaamatta; itsestään ei hänellä enää ollut mitään toiveita.

Eräänä toisena yönä, kun Paul oli uupuneena nukahtanut tuolillensa, huusi äiti hänen nimeänsä.

— Mitä tahdot, äiti? kysyi Paul säpsähtäen.

— En mitään, sanoi äiti. Suo anteeksi! Minun ei olisi pitänyt herättää sinua... Mutta kuka tietää, kuinka kauan vielä saamme puhua toistemme kanssa — ja minä tahtoisin käyttää aikaa hyväkseni.

Paul oli tällä kertaa liiaksi uninen käsittääksensä noiden sanojen merkitystä. Hän muutti aivan sairaan viereen istumaan ja tarttui hänen käteensä, mutta silmät painuivat jälleen kiinni.

Äiti luuli Paulin olevan hereillä ja alkoi puhua:

— Minä olin kerran hyvin iloinen nuori tyttö, melkein kuin sisaresi... Sydämeni oli haljeta ilosta, ja silmäni tähystivät aina etäisyyksiin, ikäänkuin täytyisi sieltä ilmestyä jotakin äärettömän kaunista -prinssi tai sellaista. Kerran syttyi lempi rinnassani - tuo suuri, taivaallinen lempi, joka vie mukaansa niinkuin kohtalo. Mutta hän ei välittänyt minusta — hän oli hoikka, vaaleaverinen, ja hänellä oli syylä leuassa. Halusin aina suudella tuota syylää, mutta en koskaan saanut. Hän huomasi lempeni, ja eräänä päivänä, kun hän oli erittäin vallaton, sulki hän minut syliinsä, ja päästi sitten menemään taas... Mutta minä iloitsin ja riemuitsin siitä, että hän edes kerran oli minut syliinsä ottanut.

Äiti vaikeni. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskiinsa lennähti vieno, miltei tyttömäinen puna - hän näytti ihmeellisen nuorentuneelta. Nähtyänsä, että Paul oli nukkunut, hän vaikeni, ja suru tunki mieleen. — Paul heräsi ja sanoi:

— Minusta tuntui, kuin olisit kertonut jotakin...

— Näit kai unta, sanoi äiti hymyillen, mutta sillä aikaa liitelivät hänen ajatuksensa kauemmaksi ja kauemmaksi läpi koko hänen elämänsä ja poimivat joka loukosta kaikki ne ilon murut, jotka hänen osallensa milloinkin olivat tulleet.

— En tiedä, puhui hän, miksi koko elämäni olen ollut murheellinen. Ajatellessani taaksepäin ei minua oikeastaan koskaan ole kohdannut mikään suuri onnettomuus. Hupaista ei juuri ollut jättää Helenenthalia, ja kun näin palavan aitan tulipunaisen loimon valaisevan huonettani, pelästyin, mutta yleensä on kaikki kuitenkin käynyt jotenkin hyvin. Olen saanut nähdä teidät, lapseni, varttuvan aikaihmisiksi, eikä kuolema ole ainoatakaan ryöstänyt — ruokaa ja juomaa on meillä aina ollut kylläksi. Isä on tosin usein murissut, mutta semmoistahan on avioelämä — sen saat kerran itse kokea. Te kaikki lapset olette pitäneet minusta. Pojista on tullut kelpo miehiä, ja tytöistä tulee kelpo naisia, jos Jumala suo ja sinä pidät heistä huolta. Mitä voisin enempää pyytää?

Niin koetti tuo kuoliaaksi kiusattu vaimo raukka saada selville, mikä se hänet oli kuolon omaksi murjonut. Verkalleen kohotti Surutar huntuansa hänen päästänsä, jotta kuolema saisi hengittää häntä suoraan kasvoihin.

Ja eräänä iltana hän kuoli... Huomaamatta silmät painuivat umpeen. Lääkäri, joka avuksi kutsuttiin, puhui voimattomuudesta ja verettömyydestä; ainoastaan tunteelliset sanovat tällaisissa tapauksissa: Sydän murtui.

Katkerasti itkien polvistuivat kaksoiset äidin vuoteen viereen; isä, joka tuolissaan kannettiin sisään, nyyhkytti ääneensä ja tahtoi väkisin herättää vainajan eloon; Paul seisoi päänpuolella ja puri huultaan.

— Minä olin sittenkin oikeassa, ajatteli Paul. Hän kuoli, ennenkuin onni tuli. Nälkäisenä hän lähti elämän juhla-aterialta, niinkuin ennustin.

Hän ihmetteli, ettei hän tuntenut niin suurta murhetta, kuin oli odottanut. Mutta kaikellaiset sekavat, omituiset ajatukset, jotka liitelivät hänen päässään niinkuin yölepakot hämärässä, ilmaisivat, kuinka hänen mielentilansa laita oli.

Oli jo puoliyö, kun isä sanoi:

— Menkäämme levolle, lapset! Nukkukoon se, joka voi... Raskaat päivät odottavat meitä.

Hän syleili kaksoisia, pudisti Paulin kättä ja antoi kuljettaa itsensä huoneeseensa.

— Kuinka hyvä isä on tänään! ajatteli Paul. Sellainen hän ei ole koskaan ollut.

Sisaret riippuivat itkien hänen kaulassaan ja pyysivät häntä jäämään heidän luoksensa. He pelkäsivät niin kovasti. Paul lohdutteli heitä ja vei heidät heidän suojaansa, luvaten hetken kuluttua tulla heitä katsomaan.

Kun hän sitten tunnin päästä kynttilä kädessä hiipi heidän vuoteensa viereen, näki hän heidät nukkuneina toistensa syliin, ja kyynelet olivat vielä kuivumattomina heidän punaisilla poskillansa.

Sitten hän kuunteli isän ovella, mutta kun huoneesta ei mitään ääntä kuulunut, hiipi hän varpaillansa vainajan luo. Hän tahtoi vielä kerran valvoa hänen vieressään.

Sisaret olivat levittäneet valkoisen liinan äidin kasvoille. Paul otti sen pois ja katseli ristissä käsin, miten kynttilän häilyvä valo kuvastui noissa vahapiirteissä. Niissä ei ollut tapahtunut suurta muutosta; ainoastaan nuo siniset suonipahkurat ohimoilla näkyivät selvemmin, ja silmäripset loivat syvemmän varjon kuihtuneille poskille.

Hän sytytti yölampun, joka äidin sairauden aikana oli palanut joka yö, istui tuolille, jossa hän tavallisesti oli istunut, ja aikoi pitää hiljaisen hartaushetken.

Mutta yhtäkkiä hän muisti, että oli unhottanut lähettää nikkaria noutamaan, jotta mitta saataisiin ottaa ajoissa. Arkun piti oleman yksinkertainen, mustaksi maalattu — ja yltympäri kanervakukkaköynnös, sillä tuosta vaatimattomasta kasvista äiti oli enimmin pitänyt.

— Mitähän arkku tulee maksamaan? ajatteli hän sitten ja pelästyi, sillä hänellä ei ollut rahaa hautauskustannuksiin. Hän mietti ja laski, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Tämä on ensi kerta kun äiti tarvitsee jotakin itsellensä, sanoi Paul hiljaa ja ajatteli noita kuluneita vaatteita, joita äiti oli pitänyt vuodesta vuoteen.

Hän laski yhteen saatavat, joita nyt kiireessä voitaisiin periä, mutta summa oli pieni eikä läheskään riittänyt kustannuksiin. Eivät ne turvekuormatkaan, joita hän huomenna ja ylihuomenna aikoi lähettää kaupunkiin, voisi asiata auttaa. Hän otti paperipalasen ja alkoi yhteenlaskea kustannuksia:

Arkku.......... 15 taalaria Hauta.......... 10 taalaria Lukkarille...... 5 taalaria Kangasta käärinliinoihin 2 taalaria.

Sitten itse hautajaisjuhlallisuudet, jotka isä luultavasti tahtoi niin suuremmoisiksi kuin mahdollista:

10 pulloa portviiniä 10 taalaria 1 laatikko sikareja. 2 taalaria 2 astiaa olutta..... 2 taalaria.

Ja sitten leivoksiin... Vehnäjauhoja kyllä oli kotona, mutta sokeria, rusinoita, manteleita ja paljon muuta täytyi hankkia. Kuinka paljon tuohon kaikkeen menneekään? Hän ei saanut laskujaan selville. — Äiti kyllä voi sen sanoa, ajatteli hän ja aikoi juuri kysyä — kun hän näki, että äiti oli kuollut.

Kauhu valtasi hänet. Vasta nyt, kun hänen mielikuvituksensa jälleen elpyi, hän käsitti, että oli kadottanut äitinsä. — Hän oli vähällä kirkaista, mutta hillitsi itsensä, sillä laskut olivat vielä kesken.

— Anna anteeksi, äiti hyvä, sanoi hän, silittäen vainajan kylmiä poskia. En voi surra sinua vielä; minun täytyy ensin haudata sinut. — — —

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin vietettiin hautajaiset.

Niinkuin Paul oli aavistanut, tahtoi isä valmistaa ne hyvin juhlallisiksi. Kaikille kaupunkilaisystävillensä hän lähetti kutsumuksia, jotka olivat kirjoitetut hienolle sormenlevyisillä surureunuksilla varustetulle paperille. Näissä kutsukirjeissä hän toi esiin surunsa mitä kauniimmilla sanoilla, ja nimikirjoituksensa perään hän oli aina vetänyt mahtavan kiemuran.

Illalla ennen hautajaispäivää saapuivat veljet, juuri kun ruumis oli saatu puetuksi. Moneen vuoteen he eivät olleet käyneet kotona, jonka tähden Paul ei ollut tuntea heitä. Opettaja oli arvokkaan ja ankaran näköinen mies, ja hänen vatsansa oli jo alkanut kasvaa. Hän toi muassaan nuoren, suruharsoon puetun naisen, joka oli hänen morsiamensa. Tämä silmäili kummeksien matalaa, yksinkertaista huonetta ja yritti kasvonilmeissään osoittaa sitä ystävällisyyttä ja surua, jota hänen asemansa vaati. Kauppias-veli tuli perässä. Hänen näössään oli kevyttä huikentelevaisuutta, ja hänen surunsa osoittautui enemmän vastenmielisyyden tunteeksi kuin mielenkaihoksi.

Molemmat veljet syleilivät juhlallisesti isää, ja vieras neiti kumarsi ja suuteli hänen kättänsä ja otsaansa. Sitten he tervehtivät kaksoisia, jotka suruvaatteissaan näyttivät entistä tuoreemmilta ja miellyttävämmiltä. Paulia, joka hämillään seisoi ovella lakkiansa hypistellen, he eivät olleet huomanneet.

Viimein Gottfried kysyi:

— Missä on velimiehemme?

Tämä astui esiin ujona ja tarjosi kätensä. Kolme silmäparia tarkasti häntä. — Kunpa pääsisin täältä pois, ajatteli Paul ja käytti ensi tilaisuutta livahtaakseen talliin. Mutta opettaja seurasi perässä. Paul säikähti, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua tuolle hienolle miehelle.

— Rakas veli! sanoi tämä. Minulla on eräs pyyntö sinulle: etkö voi hankkia morsiamelleni hauskempaa asuntoa. Tyttöjen kamarissa on niin kovin ahdasta.

— Minä luovutan hänelle huoneeni, sanoi Paul.

— Olisin hyvin kiitollinen, jos sen tekisit.

Sitten hän teki muutamia kysymyksiä äidin taudista, karjasta ja niistä kiinnityksistä, jotka rasittivat tilaa.

— Teillä raukoilla, sanoi hän, on ollut paljon suruja. Koetitko myös keventää äitivainajamme viimeisiä päiviä voimiesi mukaan?

Paul vakuutti, että hän oli tehnyt sen.

— Se ilahuttaa minua, vastasi veli ankaralla äänellä; jos olisit sen jättänyt tekemättä, olisi se ollut suurta velvollisuuksien unhotusta. Ja nyt menkäämme kirkastetun maallisten jäännösten ääreen, jotta hän saisi nähdä taivaastaan kaikki omaisensa koolla.

Hän tarjosi Paulille kätensä ja vei hänet huoneeseen, missä äiti lepäsi kukkien ja kynttilöiden keskellä ja minne toiset olivat jo kokoontuneet. Paul seisahtui ovelle. Hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut hetkisen aikaa olla yksin kuolleen kanssa, mutta kun se ei ollut mahdollista, niin hän hiipi hiljaa ulos ja asettui vierasten töllisteleväin kyläläisten joukkoon ikkunan edustalle, ikäänkuin hän olisi ollut yksi heistä...

Vähän myöhemmin tuli kauppias-veli hänen luoksensa ja sanoi tuttavallisesti:

— Minulla olisi pyyntö sinulle, rakas veikko! Kurkkuni on aivan kuivunut maantien tomusta ja itkusta. Etkö voi hankkia minulle pisaraa olutta?

Paul vastasi, että hänellä kyllä oli kaksi astiallista, mutta että hän aikoi avata ne vasta hautajaisissa huomenna.

— Anna tappi vain minun käsiini, vastasi veli, tämän asian minä ymmärrän. Olut on huomenna silti yhtä raitista.

Kun Paul oli myöntynyt, meni veli matkoihinsa.

Kello yhdentoista aikaan sammutettiin kynttilät arkun ympäriltä. — Sitten mentiin levolle.

Koska Paulille ei ollut jäänyt sijaa, meni hän tallin parvelle, missä hän istui valveilla koko yön ja mietti.

Kello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna saapuivat ensimäiset vieraat; ne olivat väkeä, jota ei oltu kutsuttu eikä odotettu. Kun Paul näki heidän tulevan, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: olenkohan hankkinut tarpeeksi ruokaa ja juotavaa? Ja mitä useampia vaunuja ajoi pihaan, mitä useampia vieraita mustahansikkaisia käsiä hänelle ojennettiin, sitä levottomammaksi hän kävi, ja sitä selvemmin soivat hänen korvissaan sanat: ei riitä.

Isällä oli jälleen yksi hänen suuruutensa päiviä. Hän istui kantotuolissaan kuin valtaistuimella — molemmat vanhimmat pojat vasalleina ympärillä — ja antoi ihailla itseänsä ja suruansa.

Uuden vieraan tullessa hän puristi molemmin käsin vieraan kättä, ikäänkuin hän olisi ollut se, joka valitti surua, taivutti kaihoisana päätänsä ja puhui murheellisella äänellä katkonaisia lauseita: Niin, hän on poissa!... Poissa on poissa... Sydämen haavoille ei löydy mitään voidetta... Antakoon taivas hänelle, mitä maailma ei antanut! — ja paljon muuta sellaista. Välillä hän huuteli Paulille: Poikani, pidä huolta viinistä!... Poikani, herra Wegmann tahtoo saada sikarin... Poikani, katso, että vieraat saavat virvokkeita!

Paul juoksi yhden luota toisen luokse niinkuin viinuri, laski tuskallisesti pulloja, joiden luku kovin nopeasti väheni, ja kadehti sisaria, jotka sievissä mustissa puvuissaan saivat istua rauhassa ja itkeä tarpeeksensa vieraan kälyn lohdutellessa. Surupukuja hän ei ollut huomannut laisinkaan ottaa laskuihinsa, ja sisaret eivät olisi voineet näyttäytyä, jollei kauppias olisi uskonut velaksi.

Paul itse huonoissa harmaissa vaatteissaan ei näyttänyt ollenkaan sureviin kuuluvalta, ja useimmat oudot vieraat huomasivat hänet vain silloin, kun hän tarjosi heille viiniä tai sikareja.

Pihaan oli kokoontunut joukko vieraita naisia, jotka olivat pitäneet vainajasta hänen hiljaisen, suoran olentonsa tähden ja jotka, kuulumatta varsinaiseen suruväkeen, tahtoivat kuitenkin liittyä hautajaissaattoon. Isän sotapäällikönsilmä havaitsi heidät heti. — Paul, poikani! huusi hän. Pyydä naiset sisään!

Vitkastellen Paul totteli käskyä, sillä hän ei tietänyt, kuinka hän pyytäessään sanansa asettaisi. Tultuansa portaille hän näki ensimäiseksi Elisabet Douglasin, joka mustiin puettuna seisoi kylän naisten joukossa ja kantoi valkoisista ruusuista tehtyä seppelettä. Nähdessään Paulin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Paul tunsi halun kätkeä kasvonsa hänen vaatteidensa poimuihin ja itkeä, mutta vieressä seisoi toisia, jotka katselivat häneen. Kömpelösti kumartaen hän sanoi:

— Isä pyytää kysyä, ettekö tahtoisi tulla katsomaan vainajaa.

Naiset astuivat hiljalleen sisään, ainoastaan Elisabet epäröi.

— Etkö sinäkin tule sisään?

— Rakas Paul parka! sanoi tyttö ja tarttui hänen käteensä.

Paul sulki silmänsä ja horjahti pari askelta taaksepäin. Sitten hän sanoi:

— Tulehan katsomaan häntä — hän piti niin paljon sinusta.

— Paul, poikani! Missä olet? kuului isän ääni sisästä.

— Paul! sanoi Elisabet väräjävästi ja kyynelet silmissä; et saa joutua epätoivoon — on muitakin, jotka... pitävät sinusta.

— On, sanoi Paul, sen tiedän... Mutta tule nyt! Minun täytyy tarjota viiniä.

Elisabet huokasi syvään, meni arasti Paulin perässä ja katosi vierasten naisten joukkoon.

— Paul, tule tänne! kutsui isä, joka tänään näytti elävän entisissä suuruutensa päivissä. Paul kumartui, ja isä kuiskutti hänen korvaansa:

— Kuulen, että viini on lopussa... Mitä se semmoinen? Tahdotko häväistä meidät tällä tapaa?

— Luulen löytyvän vielä pari pulloa, vastasi Paul.

— Laita, että ne riittävät kunnes pappi tulee! Tarjoa naisillekin lasi, kuuletko.

— Jospa pappi tulisi pian! huokasi Paul ja täytti lasit vain puolilleen.

Ja vihdoin pappi tuli. Hautajaisvieraat tunkeutuivat hänen perässään huoneeseen, missä kuollut oli. Koko huone oli auringon paistetta tulvillaan, ja lehmuksen lehvien läpi tunkeuvat säteet leikkivät iloisesti vainajan marmorinkalpeilla kasvoilla.

Paul oli apuna isän kantotuolia nostettaessa arkun pääpuoleen, sitten hän vetäytyi vierasten selkäin taakse vähäsen levähtämään, sillä hän oli väsynyt paljosta juoksemisesta. Mutta hän ei saanut levätä.

— Missä on nuorin poika? kysyi pappi, joka tahtoi koko perheen ympärillensä.

— Paul, lapseni, missä olet? huusi isä.

Silloin hänen täytyi astua esiin ja asettua isän tuolin viereen seisomaan. Vieraiden joukosta kuului supinaa; useat eivät olleet tietäneet, että hänkin oli talon poika, ja pitivät käytöstään loukkaavaisena.

Pappikin oli huomannut auringon säteet ja otti siitä aineen puheeseensa. Loistihan meidänkin aurinkomme kirkkaasti ja iloisesti, mutta taivaallisen auringon paisteeseen verrattuna se on vain pimeys. Sitten hän ylisteli kuollutta, ylisteli jälkeenjääneitä, erittäinkin uskollista puolisoa ja vanhempia poikia, perheen uhkeita pylväitä; saipa Paulkin pienen osansa kiitoksesta talonvoutina, jonka hänen herransa oli huomannut uskolliseksi aina kuolemaan asti.

Vahinko vaan, että Paul ei kuullut mitään tästä mesikielisestä puheesta. Ajattelematta mitään hän tuijotti tuohon silkkiseen nauharuusuun, joka kohosi äidin päähineestä ja liikahteli hiljaa papin häilytellessä käsiänsä. Nauhojen liikunto muistutti valkoista perhosta, joka liehuttelee siipiänsä kohotaksensa ilmoihin.

Sitten laulettiin virsi ja arkun kansi painettiin kiinni. Samassa kuului takimaisista riveistä vihlova huuto:

— Äiti! Äiti!

Pelästyneinä ja kummissaan kaikki kääntyivät katsomaan. Elisabet Douglas siellä oli kirkaissut ja vaipunut taintuneena vierikumppaninsa käsiin.

Paul ymmärsi Elisabetin hyvin. Tämä oli ajatellut sitä hetkeä, jolloin musta kansi laskettaisiin oman äidin kuolleiden kasvojen peitteeksi. Ja Paul teki hiljaisen lupauksen olla silloin tytön uskollisena lohduttajana. Isäkin katsoi ylös, ja hänen kasvoistaan saattoi lukea kysymyksen: Onko tuokin täällä?

Elisabet kannettiin viereiseen huoneeseen, ja kaksi naista jäi hänen luoksensa, kunnes hän oli toipunut. Arkku kannettiin ulos ruumisvaunuihin. Paulin piti juuri ottaa lakkinsa, kun Gottfried pisti hänen käteensä jotakin pehmoista ja mustaa.

— Sido edes tämä harso käsivarteesi, kuiskasi hän Paulille.

— Miksikä?

— Ihmiset saattaisivat luulla, että sinä et tahdo kantaa surua.

Paulia säikähytti tämä ajatus, ja hän teki niinkuin käskettiin. Jälestäpäin häntä harmitti, että veli noin oli saattanut hänet häpeemään, ja vasta paljon myöhemmin kävi hänelle selväksi, kumpi veljistä oli syvemmin surrut.

Hautausmaa oli keskellä aukeata nummea. Kolme yksinänsä seisovaa kuusta ilmaisi paikan jo kaukaa; sitä ympäröitsevällä vallilla kukoisti orjantappurapensaita. Sinne kulki surusaatto. Pojat astuivat kohta arkun perässä; isä ajoi kaksoisten kanssa pienissä vaunuissa.

Paul tuijotti eteensä; hän ajatteli hiekkaa, jossa hän kahlaili... viiniä... Elisabetia... isän kantotuolia... ja kanervakukkaseppeltä, joka oli osaksi irtautunut arkusta ja riippui. Hän päätti pitää varalla, ettei seppelettä haudattaisi maahan.

Haudalla hän ei tuntenut muuta kuin että ohimoita poltti, ja papin lukiessa siunaustansa juolahti hänen mieleensä, että hän hyvin olisi voinut tarjota olutta viinin asemesta. Sitten hän piti silmällä kaksoisia, jotka murheessaan tekivät hulluuksia ja tahtoivat hypätä arkun perässä hautaan. Hän otti heidät syliinsä, suuteli heitä ja painoi heidän päänsä rintaansa vasten. He sulkivat silmänsä ja hengittivät kuin nukkuvat.

Kun ensimäiset multalapiolliset kalahtivat arkun kannelle, valtasi hänet vastenmielinen tunne — hänestä tuntui, kuin kieritettäisiin keilapalloja hänen päässään — ja kun alaston hautakumpu alkoi kohota, ajatteli hän: Huomenna täytyy tuoda viheriäisiä turpeita tuohon peitteeksi...

Väkijoukko hajaantui; isä kannettiin vaunuihinsa, ja pojat kulkivat jalan kotiin päin. Max ja Gottfried puhuivat hiljaa juhlallisella äänellä varhaisimmista muistoista, joita heillä vainajasta oli, mutta Paul oli vaiti ja ajatteli: Jumalan kiitos, että olen saanut hänet maahan!

Yhä vielä työskentelivät hänen aivonsa sairaloisesti, ei vieläkään hän ollut käsittänyt, tahtonut käsittää... Mutta kun hän tuli pihaan, joka pärekattoisine ulkorakennuksineen ja palon jättämine merkkeineen oli hänen edessään harmaana ja lohduttomana, valtasi hänet salaman voimalla uusi ajatus: äiti on poissa! Hän kääntyi, hapuili käsillään ilmaa ja vaipui maahan niinkuin salaman iskemänä...