VI.

Viime aikoina oli herra Meyhöferin mielessä liikkunut suuria aikeita. Hän oli keksinyt, että turvesuosta, joka ympäröitsi hänen taloansa, voisi saada varman tulolähteen. Jo kaksi tai kolme kertaa, kun pula oli ollut pahin, oli hän viimeisenä hätäkeinona väännättänyt turpeita ja lähettänyt kerrallaan viisi rataskuormaa kaupunkiin. Salaa, aivan salaa — sillä hän oli liian ylpeä olemaan "tavallinen turvemoukka". Hänen renkinsä olivat silloin joka kerta tuoneet kotiin kaksikymmentä, jopa viisikolmattakin markkaa puhdasta rahaa ja kertoneet, että sillä tavalla saisi paljon enemmänkin rahaa ansaituksi, koska musta, luja turve oli hyvin haluttua tavaraa kaupassa.

Mutta Meyhöfer ei taipunut tällä tapaa käyttämään suota hyväksensä. — En koskaan ryhdy mitättömyyksiin, sanoi hän; minä tahdon mieluummin hävitä suurissa asioissa kuin voittaa pienissä, — ja sitä sanoessaan hän löi rintaansa kuin sankari.

Mutta suo ei antanut hänelle lepoa. — Tapahtuipa että syyskuussa erään harvinaisen hyvän vuodentulon jälkeen Löb Levy, kaikkien velkaisten tilanomistajain nöyrä ystävä, näyttäytyi pari kolme kertaa viikossa Meyhöferin talossa ja puheli isännän kanssa paljon. Elisabet rouva vapisi pelosta aina kun juutalainen rasvantahmeassa kauhtanassaan ilmestyi veräjälle; hän asettui ikkunan luo istumaan ja seurasi tarkkaavaisesti kaikkia keskustelevien liikkeitä. Jos hän näki miehensä kasvojen käyvän miettiväisiksi, niin jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, ja vasta kun mies nauroi, uskalsi hänkin keveämmin hengittää.

Hän aavisti ettei mitään hyvää ollut tekeillä, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mieheltänsä, mitä yhteisiä asioita hänellä oli tuon koronkiskurin kanssa. Mutta pian ne tulivatkin selville.

Eräänä iltapäivänä Paul näki eriskummallisen pyöräpelin kaupungista päin tulla lonkuttavan tietä myöten. Etäältä se näytti pyörillä kulkevalta suurelta, mustalta pesukattilalta. Jokin savupiipun tapainen törrötti siinä pystyssä ja kumarteli kuin ystävällisesti tervehtivä mies oikealle ja vasemmalle pyörien huojuessa kuoppaisella tiellä. Paul katseli kummitusta hetkisen ja juoksi sitten äidin luo, kävi häntä kiinni hameesta ja veti kiireesti ovelle.

Äiti nosti kätensä ohimolle ja tähysteli tielle päin.

— Se on lokomobiili, selitti hän.

Paul ei tullut selityksestä viisaammaksi.

— Mikä on lokomobiili? kysyi hän.

— Se on höyrykone, jota voi kuljettaa paikasta paikkaan ja jollaisia suuret tilanomistajat pitävät puimakoneidensa käyttäjinä; sillä voi myöskin äestää ja kyntää, sillä sellaisella koneella on enemmän voimaa kuin kymmenellä hevosella.

— Mutta miksi sitä sitten tarvitsee kuljettaa hevosilla? kysyi Paul.

— Koska se ei itsestään voi mihinkään liikkua, oli vastaus.

Tätä ei poika ymmärtänyt; — joka tapauksessa, ajatteli hän, olisi suuri onni, jos voisi omistaa tuollaisen outonimisen kapineen — ja kun kerran tulemme rikkaiksi —

Samassa hyökkäsi isä huoneesta hyvin liikutettuna; toisessa jalassa hänellä oli tohveli ja toisessa saapas, ja kaulaliinan solmu oli niskassa.

— Ne tulevat, ne tulevat! huusi hän taputtaen käsiänsä, ja sitten hän kiersi käsivartensa äidin vyötäisille ja tanssitti häntä keskellä maantietä.

Äiti katsoi häneen levottomasti, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä: Mitä hullutuksia taas olet tehnyt? Mutta mies ei laskenut häntä irti, ennenkuin punahameiset, tummakiharaiset kaksoiset olivat juosseet paikalle puutarhasta. Silloin hän ryhtyi heihin, otti heidät käsivarrelleen, antoi heidän tanssia olkapäillään ja oli heittää heidät ojan yli, niin että äidin täytyi rukouksilla pyytää häntä lopettamaan hurjan leikkinsä.

— Niin te rääpäleet! huusi hän. Nyt riemuitaan ja tanssitaan, nyt on kaikki puute loppunut, — ensi keväänä mittaamme kultaa säkeillä.

Äiti katseli häntä sivulta päin, mutta ei sanonut mitään.

Hirviö tuli lähemmäksi. Paul seisoi liikahtamatta paikallaan ja oli paljaana silmänä. Vihdoin hän katsahti äitiin, joka näytti hyvin alakuloiselta. Ja Paulin valtasi epämääräinen pelko, ikäänkuin olisi itse paha henki taloon tulossa, mutta sitten hän muisti, että nyt hänen toiveensa juuri toteutui, ja hän päätti ystävällisesti ottaa vastaan mustan vieraan.

Rengit ja piiat olivat jättäneet toimensa. Koko talon väki oli kokoontunut piha-aidan luo katselemaan tuon kumman tuloa.

— Mutta sanopas, mitä sinä sillä teet? kysyi Elisabet rouva viimein puolisoltaan.

Tämä loi kysyjään säälivän katseen, sitten naurahti hän ja vastasi:

— Ajelen sillä huvikseni.

Elisabet rouva ei kysynyt enempää. Voudillensa Meyhöfer sitten selitti aikeensa; hän ryhtyy nyt valmistamaan polttoturvetta oikein suuren suunnitelman mukaan; leikkaus- ja paininkoneet ovat myös jo tulossa, ja huomenna voi ryhtyä työhön. Sitten hän käski voutinsa mennä kylään hankkimaan tarpeellisia työvoimia. Kymmenen miestä riittää aluksi, mutta pian kyllä tarvitaan kaksi- tai kolmekymmentäkin.

Elisabet rouva ravisti äänetönnä päätänsä ja meni sisään — juuri kun lokomobiili saapui veräjälle. Paul ei voinut kylliksensä katsella ja ihmetellä. Noiden keltaisten ruuvien ja veivien takana tuntui piilevän kokonainen maailma salaisuuksia, tulisija tuhkapesineen näytti tuon tulisen uunin suulta, jossa kolme pyhää miestä oli ylistysvirtensä laulanut, — ja savupiippu sitten nokikiehkuroineen ja nieluineen, joka näytti johdattavan mustaan pohjattomuuteen — — —!

Paul ei huomannut pientä korivaunua, joka seurasi lokomobiilin perässä — siinä ajoi Löb Levy, jolla oli punertava pörhöparta ja pienet räpyttävät silmät, — ei hän kuullut ajajien huutoa eikä pikku siskojen melua, jotka hyppivät pyörien vieressä kuin hullut. Hämmästyksestä jähmettyneenä hän seisoi paikallansa ymmärtämättä vieläkään, mitä ympärillä tapahtui. Kun hän myöhemmin astui sisään asuinhuoneeseen, näki hän äidin sohvan kulmaan vaipuneena itkevän. Paul kiersi kätensä hänen kaulaansa, mutta äiti työnsi hänet hellästi pois ja sanoi:

— Mene ulos katsomaan, etteivät pikku tytöt joudu pyörien alle!

— Mutta miksi itket, äiti?

— Saat nähdä, lapseni, sanoi äiti ja silitti pojan tukkaa. Löb Levy on muassa — saat nähdä.

Silloin hän oikein suuttui äidillensä. Miksi pitikin hänen istua nurkassa ja itkeä, kun toiset riemuitsivat? Mutta Paulin ilo oli kuitenkin mennyttä, ja kun hän näki Löb Levyn pitkä musta kauhtanansa yllä tulla viipottavan pihan poikki, olisi hän mielellään usuttanut Kaaron hänen kimppuunsa.

Kaksoiset olivat ilosta aivan mielettöminä. He olivat löytäneet nuoranpätkän ja pelmusivat sen kanssa pitkin puistoa. Toinen oli lokomobiilina ja toinen hevosena, mutta kumpikin halusi mieluummin olla lokomobiilina saadakseen päähänsä isän mustan hatun — savupiipuksi.

Ennen makuulle menoansa olivat he jo keksineet nimenkin tuolle uudelle hirmuotukselle. He väittivät, että se oli sen paksun ja pitkäkaulaisen piikatytön näköinen, joka äskettäin oli siivottomuutensa tähden eroitettu palveluksesta, ja hänen mukaansa lokomobiili sai nimen "Musta Sussu".

Tämä nimi sille jäi ainaiseksi Meyhöferin talossa.

Seuraavana aamuna alkoi melske uudestaan. Nuo kymmenen työhön kutsuttua miestä seisoivat pihassa eivätkä tietäneet, mihin ryhtyä. Meyhöfer tahtoi antaa lämmittää konetta, mutta Löb Levy, joka oli viettänyt yönsä vajassa ollaksensa heti aamulla saapuvilla, selitti, että hän, sen mukaan kuin oli sovittu, ensin tahtoi saada maksun, sillä viljan täytyy jo puolenpäivän aikana olla kaupungissa.

— Minkä viljan? kysyi äiti kalveten.

Niin, sitä ei enää käynyt salaaminen. Meyhöfer oli antanut melkein koko vuoden tulonsa, sekä puidun että puimattoman, juutalaiselle tuon vanhan, kuluneen höyrykoneen hinnaksi. Voitonriemuisena lähti juutalainen täysine säkkeineen pois talosta. Ja tämä oli vain etukäteen tehtävä suoritus; likempänä joulua hänen oli määrä noutaa loput hinnasta.

Hetkiseksi oli alakuloisuus vallata itse kevytmielisen Meyhöferinkin, kun hän näki korkeiden kuormien katoavan metsään, mutta seuraavana hetkenä pisti hän ynseänä kädet housuntaskuihin ja käski panemaan koneen nopeasti kuntoon.

Samaan aikaan kuin kummituskin oli pihaan ilmestynyt punanokkainen, siniseen mekkoon puettu mies, joka sanoi itseänsä "lämmittäjäksi" ja oli siitä merkillinen, että hän herkeämättä söi sipulia. Se on terveellistä vatsalle, sanoi hän. Tämä mies piti itseänsä päivän sankarina. Hän seisoi hajalla säärin koneen vieressä, nimitti sitä hoitolapseksensa ja silitteli sen ruosteisia kylkiä mustilla, känsäisillä käsillään. Siitä syntyi särinä semmoinen kuin olisi kahta riivinrautaa vastakkain hangannut. Jokaiselle, joka tuli läheisyyteen, hän selitti käyttäen ylenmäärin vieraita sanoja "lokmapiilinsa" sisällisen rakenteen; mutta jollei hänelle antanut ryyppyä, niin hän kävi hävyttömäksi. Jos hän taas oli saanut haluamaansa viinaa, niin hän tuli liikutetuksi ja vakuutti, että hän ennen antaisi lyödä itseltään jalat ja kädet poikki kuin luopuisi hoitolapsestaan. Hän rakasti sitä kuin omaa lihaansa ja vertansa ja piti sitä suuremmassa arvossa kuin ketään ihmistä maan päällä.

Meyhöfer käveli ylpeänä sen ympärillä, sillä olihan nyt tämä jalo helmi hänen omaisuuttansa, ja selitti kerta kerran perästä, että tässä nähtäisiin, mitä saksalainen uskollisuus oli.

Mutta kun piti mentämän lämmittämään, niin ei uskollisuuden esikuvaa näkynytkään missään. Viimein löydettiin mies heinäsuovalta — nukkumasta. Kun hän herätettiin, niin hän haukkui tätä menettelyä hävyttömäksi, ja suurella vaivalla hänet saatiin lähtemään piilostansa.

Koneen lämmittäminen hankki uuden juhlatilaisuuden. Paul seisoi pesän edessä ja tuijotti uneksivin silmin sen hehkuvaan kitaan, joka avonaisena ammotti, ikäänkuin tahtoisi nielaista sisäänsä kaikki. Hän ajatteli vanhaa pakanallista Molokia, jonka hän tunsi raamatun historiasta, ja luuli joka silmänräpäys näkevänsä pari hehkuvaa kättä ojennettuina.

Salaperäistä laulua kuului kummituksen sisältä. Milloin oli se kumeata kuin kaukaisen metsän humina, milloin hienoa ja korkeata kuin vieno enkelien laulu. Henkiläpät alkoivat sihistä, höyryä tunkeutui ulos; rautalapio rämisi, ja räiskyen vaipuivat uudet hiilet pesän hehkuun. Pauhinan tähden eivät ympärillä seisojat voineet kuulla omia sanojaankaan. Punanenäinen lämmittäjä seisoi siinä kuin kuningas, maisteli litteästä pullostaan ja väänteli tuontuostakin läppiä, kirkuen komentosanoja kuin eläinten kesyttäjä. Ja nyt iso pyörä alkoi pyöriä — surr, surr, surr, - nopeammin ja nopeammin. Oikein pyörrytti sitä katsellessa — ja sitten kuului rouskinaa, räminää ja sälähdys — ja iso pyörä seisahtui — iäksi.

Aluksi lämmittäjä kerskaili puolessa tunnissa korjaavansa vahingon, mutta kun Meyhöfer, korjaustyön kestettyä kaksi päivää, jo alkoi pitkästyä ja miestä hoputtaa, niin tämä kävi röyhkeäksi ja selitti, ettei tuo vanha rämä ylimalkaan mitään korjausta kaivannut — se oli aivan tarpeeksi hyvä myytäväksi romukauppiaalle vanhana rautana.

Hänen hoitolapsensako? Kiitoksia paljon! Hän piti itseänsä liian hyvänä hoitamaan sellaista ruosteläjää. Ja nyt tuli totuus ilmi: Löb Levy oli kolme päivää sitten onkinut hänet jostakin kapakasta ja kysynyt, tahtoisiko hän elää herroiksi viikon päivät; kauempaa pila tuskin kestäisi. Ja tämän vakuutuksen johdosta hän oli lähtenyt, sillä viikkoa kauempaa hän ei yhdessä paikassa viivy, semmoinen oli hänellä periaate.

Tämän jälkeen hän ajettiin pois talosta.

Seuraavana päivänä Meyhöfer lähetti noutamaan kylästä seppää. Tämä korjaili konetta jälleen pari päivää, söi ja joi kolmen verosta ja selitti viimein, että jollei nyt käy, niin on piru merrassa. Taas lämmitettiin — mutta Musta Sussu ei herännyt henkiin, ei hievahtanutkaan.

Kun Löb Levy joulun lähestyessä ilmestyi taloon noutamaan loppuja jyvistä, antoi Meyhöfer hänelle hirveän selkäsaunan piiskanvarrellansa. Juutalainen huusi "väkivaltaa" ja lähti talosta juuri valeen. Mutta pian sen jälkeen tuli oikeudenpalvelija ja toi suuren, punaisella sinetillä suljetun kirjeen.

Meyhöfer kirosi ja joi enemmän kuin koskaan, ja lorun loppu oli se, että hän tuomittiin maksamaan kaikki kustannukset sekä sakkorahat rääkkäyksestä. Töin tuskin hän pelastui vankeudesta.

Sen jälestä hän ei kärsinyt Mustaa Sussua silmäinsä edessä. Se vietiin takimaiseen vajaan ja seisoi siellä monet vuodet piilossa kaikkien katseilta.

Ainoastaan Paul toisinaan otti salaa vajan avaimen ja hiipi mustan kummituksen luo, joka kävi hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän alkoi pitää mykkänä, väärin ymmärrettynä ystävänä. Hän koetti ruuveja ja läppiä, kipusi ylös savupiippua myöten ja ratsasti pannun selässä — tai riippuili suuressa vauhtipyörässä ja koetti käsivoimin saada sitä kieppumaan. Mutta hervotonna kuin kuollut se vain liikkui niin kauan kuin sitä työnnettiin; sitten se taas seisahtui.

Ja kun hän oli uuvuksiin asti riuhtonut, pani hän kätensä ristiin, katseli surullisesti kuollutta pyörää ja huokasi:

— Kukapa sinut jälleen saa henkiin?