XV.

Sanomaton kurjuus vallitsi Meyhöferin talossa. Asuintuvassa makasi isä vuoteellansa ja vaikeroi ja sadatteli ja kirosi sitä päivää, jolloin oli syntynyt. Lauhkeampina hetkinään hän tarttui vaimonsa käteen, pyysi kyynelsilmin häneltä anteeksi sitä, että oli yhdistänyt hänen kohtalonsa omaan kurjaan elämäänsä, ja lupasi tulevaisuudessa tehdä hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Ennen kaikkea rikkaaksi — rikkaaksi!

Mutta se oli myöhäistä. Miehen lempeät sanat eivät enää tehneet mitään vaikutusta häneen, ja Elisabet rouva vain odotti, että torat alkaisivat heti hyväilysanain perästä. Kuihtunein poskin ja silmät sumenneina hän hiipi toimissaan nurkumatta näyttäen äänettömyydessään kaksin verroin surkuteltavalta.

Mutta kukaan ei säälinyt häntä, ei Jumalakaan taivaassa. Päivä päivältä hän kävi väsyneemmäksi, hänen kalpealle, sinisuoniselle otsallensa oli kuolonenkeli jo lyönyt leimansa, ja tuo koko elinajan odotettu onni oli kauempana kuin koskaan.

Ainoa, joka olisi voinut lohduttaa, oli Paul, mutta hänen käytöksensä oli käynyt arastelevaksi kuin pahantekijän; hän uskalsi tuskin antaa aamuterveisiksi kättänsä äidille ja loi katseensa maahan, jos tämä häneen katsoi. Ellei äiti itse olisi ollut niin umpimielinen ja surun sortama, olisi hän huomannut, ettei pojan laita ollut oikea, mutta nyt hän murheessaan vain huomasi, että hän turhaan sai odottaa pojalta lohdutuksen sanaa.

Kerran hämärässä, kun Paul tapansa mukaan penkoili palaneita raunioita, tuli äiti hänen luoksensa ja koetti aloittaa keskustelua, mutta Paul väitteli häntä kuten ainakin.

— Paul, älä ole niin kova minua kohtaan! pyysi äiti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Enhän minä sinulle mitään tee, äiti, sanoi Paul ja puri hammastaan.

— Sinulla on jotakin minua vastaan, Paul!

— Ei, äiti.

— Uskotko minun olleen syynä tulipaloon?

Silloin Paul huudahti, syleili äidin polvia ja itki kuin lapsi, mutta kun äiti tahtoi silittää hänen hiuksiaan — hyväilytapa, jota he aina olivat keskenänsä käyttäneet — niin Paul hypähti ylös, työnsi äidin luotaan ja sanoi:

— Älä koske minuun, äiti! Minä en ansaitse sitä.

Sitten hän kääntyi ja läksi nummelle kuljeksimaan.

Siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran oli herännyt palon jälkeen, oli hänellä ollut itsepintainen päähänpisto, josta hän ei millään päässyt vapaaksi: se näet, että hän yksin oli syynä kaikkeen.

— Olisin vain vartioinut taloa, niinkuin velvollisuuteni oli, enkä kuljeksinut ulkona, niin ei onnettomuus olisi koskaan tapahtunut. Näin hän ajatteli. Koko hänen salainen ikävöimisensä tuntui nyt hänestä rikokselta kotia vastaan. Omantunnon vaivat eivät suoneet hänelle hetkeksikään lepoa. Yhä vain leiskuivat liekit hänen silmissään, ja kun hän illalla levolle pantuansa tuijotti pimeyteen, niin hän oli näkevinänsä tulisia kieliä nousevan joka loukosta, ja hänestä tuntui, kuin olisi häntä ympäröitsevä pimeys ollut savua eikä yön synkkyyttä.

Tulipalon aikaansaajasta ei hän ollut muodostanut itselleen mitään ajatusta. Surut, jotka olivat kokoontuneet hänen niskoillensa, täyttivät hänet kokonansa; kostolle ei jäänyt mitään sijaa.

Talossa vallitsi suuri puute; töin tuskin saatiin rahaa lääkkeisiin. Paul mietti ja laski yöt ja päivät ja teki laveita suunnitelmia rahojen hankkimiseen. Veljillensäkin hän kirjoitti ja kysyi, eivätkö he voisi hankkia parin sadan taalarin lainaa kohtuullisella korolla. Nämä vastasivat suruisesti olevansa niin velkaantuneita, etteivät mistään enää voineet lainaksi saada. Max, opettaja, oli kyllä äskettäin mennyt kihloihin varakkaan tytön kanssa, ja Paul oli vakuutettu, että tytön isältä olisi saanut jonkun summan lainatuksi, mutta Max katsoi tämänlaisen pyynnön kautta joutuvansa ikävään suhteeseen ja pelkäsi ennen aikojansa paljastaa todellista tilaansa tulevalle apellensa.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että turnipsit oli ehditty myydä ja lähettää pois ja että perunat suurimmaksi osaksi vielä olivat maassa. Siten saatiin kokoon edes vähäsen rahoja tärkeimpiin tarpeisiin. Mutta aitan uudestaanrakentamista ei vielä voinut ajatella.

Keskellä noita surkeita raunioita törrötti Musta Sussu nokisena ja pitkäkaulaisena. Se — muutamia kurjia työvankkureja lukuunottamatta — oli ainoa kapine, joka oli vaunuvajasta pelastettu.

Kaksoiset, jotka näinä surullisina aikoina olivat menettäneet paljon iloisuudestansa ja ainoastaan salassa juttelivat ja tirskuivat, katselivat uteliaina lokomobiilia, ja kun isä ensi kerran nousi vuoteeltaan ja näki mustan kummituksen, niin hän nyrkkiänsä puiden kiljui:

— Miksei ole annettu tuonkin riivatun palaa?

Mutta Paul kiintyi siihen yhä hartaammin. — Nyt olisi sinun aika herätä jälleen eloon, sanoi hän, vääntäen ratasta ja tirkistellen pannun sisustaan; iltaisin hän alkoi veistellä lehmuksesta pieniä malleja, ja eräänä päivänä hän kirjoitti veljellensä, opettajalle: "Lähetä minulle koulun kirjastosta pari kirjaa, jotka koskettelevat höyrykoneiden rakennusta. Luulen niistä tulevan suurta hyötyä meidän kodillemme."

Veli antoi turhaan pyytää. Ensiksikin — väitti hän — oli vasten hänen periaatteitaan ottaa kirjastosta kirjoja, joita hän ei itse tarvinnut, ja toiseksi ei Paul voinut niitä käyttää hyödyksensä, koska hän ei ollut perehtynyt tieteelliseen fysiikkaan.

Sitten Paul kääntyi toisen veljen puoleen, joka heti lähetti paksun pakan komeakantisia kirjoja sekä viidenkymmenen markan laskun. Hän päätti pitää kirjat ja säästää kokoon viisikymmentä markkaa. — Mustan Sussun hyväksi ei mikään uhraus ole liika suuri, ajatteli hän.

Mutta Paul sai vielä uusiakin syitä levottomuuteen.

Eräänä aamupäivänä ajoivat pihaan vaunut, ja niissä istui, paitsi poliisia, kaksi vierasta herraa, joista toinen, hyvinvoipa keski-ikäinen mies, kultasankaiset rillit nenällä, esitti itsensä tutkintotuomariksi.

Paul säpsähti, sillä hän tiesi olevan paljon asioita, joita hän ei voinut ilmaista.

Ensin tutkintotuomari tarkasti palopaikan, teki pohjapiirustuksen siitä ja kyseli, missä ovet ja ikkunat olivat olleet, sitten hän kutsui kokoon palvelusväen ja kyseli tarkoin, mitä kukin oli tehnyt sinä päivänä aina palon syttymiseen asti.

Paul seisoi kalpeana ja vavisten vieressä, ja kun tuomari laski palvelusväen menemään ja kääntyi häntä kuulustelemaan, niin hänestä tuntui, kuin olisi maailmanloppu tulossa.

— Kävittekö palopäivänä aitassa? kysyi tuomari.

— Kävin.

— Poltatteko tupakkaa?

— En.

— Muistatteko pidelleenne tulta, tulitikkuja tai muuta sellaista aitassa?

— En; olen hyvin varovainen.

— Koska viimeksi kävitte aitassa?

— Kello kahdeksan aikaan illalla.

— Mitä teitte siellä?

— Olin tarkastuskulullani, jonka teen joka ilta ennen ovien sulkemista.

— Suljetteko itse ovet?

— Suljen, aina.

— Ettekö huomannut mitään erinomaisempaa sinä iltana?

— En.

— Ettekö nähnyt kenenkään kuljeksivan lähitienoilla?

Kysymys iski häneen kuin salama. Vasta nyt hän muisti varjon, jonka hän palon alussa oli nähnyt katoavan metsään. Mutta eihän se ollut lähitienoilla. Ja syvään hengähtäen hän vastasi: En.

Nyt se tulee! ajatteli Paul. Seuraavan kysymyksen täytyy tuoda ilmi hänen yöllinen kulkunsa, paljastaa salaisuus, jonka hän tähän asti oli kätkenyt syvälle sisimpäänsä.

Mutta niin ei käynytkään. Tutkintotuomari kääntyi äkkiä toisiin asioihin ja kysyi:

— Eikö teillä äskettäin ollut palveluksessa Mikael Raudszus niminen renki?

— Oli, vastasi Paul ja tuijotti suurin silmin tuomariin. Mikaelia siis epäiltiin.

— Mistä syystä eroititte hänet?

Paul kertoi tarkasti tuon kamalan tappelun, mutta vältti niin paljon kuin mahdollista puhua siitä kohtauksesta, joka oli edellä ollut Douglasin kanssa. Ensimäinen vaara oli voitettu, ja Paul oli rauhoittunut.

Kirjuri teki ahkeraan muistiinpanoja, ja tuomari kohotti kulmakarvojaan ikäänkuin kaikki jo olisi täydellisesti selvillä. Kun Paul oli lopettanut, antoi tuomari poliisille viittauksen. Tämä teki käännöksen ja poistui suunnaten kulkunsa Helenenthalia kohden.

— Ja nyt isänne luo! sanoi tuomari. Onko hänen tilansa sellainen, että häntä voi kuulustella?

— Menen katsomaan, vastasi Paul ja riensi sairaan huoneeseen.

Hän näki isän istuvan vuoteellaan. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kasvoissa kuvasteli vaivoin hillitty raivo.

— Anna heidän tulla sisään! huusi hän Paulille. Kaikki tietysti on vain ilveilyä, sillä oikeaan he eivät uskalla käydä käsiksi... mutta anna heidän tulla!

Isäkin kertoi taistelukohtauksen, mutta juuri sen kohdan, jonka Paul oli jättänyt mainitsematta, riidan Douglasin kanssa ja koiran usutuksen, sen ukko jutteli kerskuvan laveasti. Tuomari raappi korvallistaan, ja kirjuri teki innokkaasti muistiinpanoja. Kun Meyhöfer tuli siihen kohtaan, jossa hänen olisi pitänyt kertoa poikansa väliintulemisesta, vaikeni hän, ja hänen silmissään paloi mielikarvauden ja uhman liekki.

— Ja sitten? kysyi tuomari.

— Olen vanha mies, jupisi ukko hampaidensa välistä, älkää pakoittako minua tunnustamaan omaa häpeätäni!

Tuomari tyytyi siihen ja kysyi ukolta, eikö hän ollut epäillyt Mikaelia. Meyhöfer hymyili salaperäisesti ja kuiskasi:

— Hän ehkä oli välikappaleena, kurjana välikappaleena, mutta...

— Mutta?

— Vahinko vaan, herra tuomari — sanoi ukko ivallisesti — että oikeudella on side silmillä... Enempää en sano.

Tuomari ja kirjuri katsoivat toisiinsa päätänsä pudistellen, ja siihen loppui kuulustelu.

— Vangitaanko Mikael Raudszus? kysyi Paul herroilta, ennenkuin he astuivat vaunuihinsa.

— Toivon, että hän jo on kiinni, vastasi tuomari. Hän on humalapäissänsä puhunut kaikellaisia epäilyttäviä asioita, jotka lisättyinä siihen, mitä teiltä olemme kuulleet, antavat kylliksi aihetta kanteen nostamiseen häntä vastaan. Paljon on tosin vielä selville saatavaakin.

Ja sitten he menivät matkoihinsa.

Paul katseli kauan vaunujen jälkeen.

Tuomarin viimeiset sanat olivat uudestaan herättäneet levottomuuden hänessä eloon; ja viikkojen vieriessä ja valmistavia tutkimuksia tehtäessä hän istui kotona vavisten ja väristen, ikäänkuin tulisi tuomio musertamaan hänet, yksistään hänet.

Paul sekä äiti ja sisaret saivat kutsumuksen tulla valaoikeuden eteen; isä olisi saanut, jos olisi tahtonut, kotona tehdä valansa ja antaa todistuksensa. Mutta hän sanoi mieluummin tahtovansa vaikka kuolleena vaipua maahan oikeussalissa kuin istua kotona, sillaikaa kun hänen omaisuutensa tuhooja sai kulkea vapaana. Hän ei selittänyt, ketä hän tarkoitti näillä hämärillä puheillansa, mutta selvää oli vain se, ettei hän ajatellut vangittua renkiä.

Oikeudenkäyntipäivä koitti. Paul oli tehnyt isälle kantotuolin, jossa hän kannettiin vaunuihin ja sijoitettiin pehmeälle, heinistä tehdylle alustalle.

Hyvin kurjilla ajoneuvoilla kulki Meyhöferin perhe kaupunkiin, sillä paremmat olivat palaneet. Istuimina oli olkikupoja, joille Paul oli levittänyt haalistuneita hevosenloimia. Pohjissa makasi isäntä itse vaikeroiden, ja kiroillen; hänen vaimonsa istui ylempänä kalpeana ja kärsivänä kuin olisi hän ollut tämän kurjuuden hengetär; ikuisesti kukkiva nuoruus hymyili kaksoissisarten veitikkamaisista silmistä, ja edessä ohjaajana istui Paul katsellen surullisesti eteensä, sillä häntä hävetti se, ettei hän voinut tarjota parempia ajoneuvoja omaisillensa lähtiessään heidän kaikkien kanssa ensi kerran kotoa pois.

Marraskuun auringon raukeat säteet paistoivat kellastuneelle tasangolle, kanerva levitteli köynnöksiään ohuessa, kellertävässä ruohossa, siellä täällä läikähteli vesilätäkkö, ja tienreunan pajuissa värähtelivät yksinäiset lehdet niinkuin perhoset.

— Muistatko, kuinka me kaksikymmentä vuotta takaperin kuljimme tätä samaa tietä? sanoi Elisabet rouva miehellensä ja loi katseen Pauliin, jota hän silloin oli pitänyt sylissään.

Meyhöfer murahti itseksensä, sillä hän ei pitänyt sellaisista muistoista. Mutta Elisabet rouva pani kätensä ristiin ja mietti — ei kuitenkaan mitään surullista, sillä hän hymyili.

Mitä likemmäksi tultiin matkan päämäärää, sitä levottomammaksi Paul kävi. Hän väänteli itseänsä istuimellaan, ja vilun väreet kulkivat hänen lävitsensä. Kamala paloyö kuvastui selvänä hänen silmäinsä eteen, ja siihen levottomuuteen, minkä hänessä herätti tieto, että hänen täytyi puhua vieraille ihmisille, sekoittui jonkinlainen onnellisuuden tunne, kun hän muisteli, miten hän savun ja liekkien keskellä oli seisonut jyrkän katon harjalla rauhallisesti toimivana ja kaikkia hallitsevana tuossa yleisessä sekasorrossa. — Ehkäpä minä sittenkin olen mies paikallani, kun tosi tulee, ajatteli hän, mutta sitä lohduttomammalta tuntui hänestä hänen raskas ja iloton elämänsä. Se ei koskaan muutu toiseksi, paremmaksi — vaan pahemmaksi vuosi vuodelta, ajatteli hän, mutta samassa hän kuuli äidin huokaavan, ja äskeinen ajatus tuntui hänestä halpamaiselta, sydämettömältä itsekkäisyydeltä.

— Itsestäni en saa välittää, päätti hän ajaessaan kaupungin portista sisään.

Vaunut seisahtuivat oikeuslaitoksen punaisen talon eteen, jossa oli korkeat kiviportaat ja kaari-ikkunat. Lähellä odottivat myöskin eräät tutut ajoneuvot, ja kuskilla oli vielä sama tupsulakki, joka Pauliin ennen rippikouluaikana oli tehnyt niin mahtavan vaikutuksen.

Sittenkuin isä oli nostettu ylös, huomasi hänkin nuo ajoneuvot.

— Vai niin, tuo lurjus on täällä myöskin! Saapas nähdä, uskaltaako hän katsoa minua silmiin.

Paul kantoi sitten ukon erään oikeudenpalvelijan avulla portaita ylös todistajien huoneeseen. Äiti ja sisaret tulivat perässä, ja ihmiset seisahtuivat katselemaan tuota vaivaista kulkuetta.

Todistajien odotushuone oli täynnä ihmisiä, enimmäksensä Helenenthalin alustalaisia ja palvelijoita. Eräässä nurkassa seisoi muutamia kerjäläisiä; vaimo, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli olkapäänsä ylitse sitonut punaisen rääsyn, jossa sylilapsi nukkui. Repaleisia lapsia riippui vaimon kintereillä; ne repivät toisiansa tukasta ja sysivät toisiaan. Se oli syytetyn perhe, joka tahtoi todistaa, että isä oli paloyönä ollut kotona.

Meyhöfer väänteli ja ojenteli itseänsä tuolissaan ja loi uhkaavia katseita ympärilleen. Tänään jos milloinkaan hän oli suuri mies, sankari ja marttyyri samalla kertaa.

Ovi avattiin, ja Douglas sekä Elisabet astuivat sisään.

Meyhöfer loi häneen myrkyllisen katseen ja nauroi itseksensä ivallisesti. Douglas ei ollut häntä huomaavinansa, vaan istui vastapäiseen nurkkaan vieden Elisabetin muassaan. Tyttö näytti kalpealta ja heikolta, koko hänen käytöksensä oli arkaa ja tuskaisaa, joka kenties johtui vastenmielisestä ympäristöstä.

Hän nyökkäsi hymyillen tervehdykseksi äidille ja sisarille ja loi miettivän, tutkivaisen katseen Pauliin, joka katsoi maahan, sillä hän ei voinut kestää tuota katsetta. Äiti teki liikkeen mennäksensä Elisabetin puolelle, mutta Meyhöfer kävi kiinni hänen vaatteisiinsa ja sanoi äänekkäämmin kuin olisi ollut tarpeellista:

— Uskallapas vaan...

Paul oli kuin lamautunut. Hänen polvensa vapisivat, ja pää tuntui raskaalta.

— Sinä tuotat hänelle häpeätä, jupisi hän itseksensä tietämättä, mitä sanoi.

Sisällä alkoi todistajien kuulustelu. Yksi toisensa perästä huudettiin sisään. Ensin tuli päiväläisten vuoro, sitten ravintolanpitäjän, jonka kapakassa Raudszus oli puhunut varomattomia sanoja, ja sitten nurkassa olevien ryysyläisten. Eteishuone alkoi tyhjentyä. Jopa huudettiin herra Douglasin nimikin. Tämä kuiskasi tyttärensä korvaan muutamia sanoja, jotka näyttivät koskevan Meyhöferin perhettä, ja meni levein askelin sisään.

Elisabet istui nyt yksinänsä seinän vieressä kädet helmassa. Hänen poskillansa hohti syvä liikutuksen puna. Hän näytti niin herttaiselta levottomuudessaan, ja hänen suora, vakava olentonsa ilmeni jokaisessa hänen piirteessään.

Paulin äiti katsoi häneen herkeämättä, loi silloin tällöin silmänsä Pauliin ja hymyili kuin unessa.

Neljännestunnin kuluttua huudettiin Elisabetinkin nimi. Hän loi vielä ystävällisen katseen rouva Meyhöferiin ja katosi. Hänen kuulustelunsa ei kestänyt kauan.

— Herra Meyhöfer vanhempi! huusi oikeudenpalvelija ja riensi Paulin avuksi kantamaan ukon tuolia sisään.

Meyhöfer voihki ja pullisti poskiansa, sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan hiljaa ähkyen, jonka piti ilmaista miehekästä kärsimisvoimaa. Hän oli sydämestään iloinen saadessaan näytellä niin vaikuttavaa osaa. Paul eroitti hyvin hämärästi suuren salin ja taajaan sulloutuneet kasvot, jotka katselivat häneen tai isään; sitten hän sai astua ulos.

Sisaret, jotka tähän asti olivat uteliaina katselleet ympärillensä, alkoivat pelätä. Haihduttaakseen levottomuuttansa he söivät mukaanotettuja voileipiä. Paul rohkaisi heitä ja kieltäytyi ottamasta makkaraa, jota tytöt hänelle jalomielisesti tarjosivat.

Äiti oli vetäytynyt nurkkaansa, värisi ja arveli itseksensä: Mitähän he minusta tahtovat?

— Herra Meyhöfer nuorempi! kuului ovelta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Paul keskellä suurta, ihmisiä täynnä olevaa huonetta korokkeella sijaitsevan pöydän edessä, jonka ääressä istui muutamia totisen ja ankaran näköisiä miehiä; ainoastaan eräs, joka istui vähän sivulla toisista, hymyili yhtenään. Se oli yleinen syyttäjä, jota kaikki pelkäsivät. Salin oikealla puolella niinikään korokkeisilla paikoilla istui joukko arvoisia porvareita, joilla näytti olevan hyvin ikävää ja jotka sentähden koettivat kuluttaa aikaansa leikkimällä kynäveitsillä, paperipaloilla y.m. He olivat valamiehiä. Vasemmalla puolella suljetussa penkissä istui syytetty. Hän silmäili katselijoita ja näytti siltä, kuin asia olisi koskenut jotakin toista eikä häntä. Niin ystävällisen näköisenä ei Paul vielä koskaan ollut tuota synkkää miestä nähnyt.

— Teidän nimenne on Paul Meyhöfer, syntynyt silloin ja silloin, evankeelinen j.n.e., kyseli suuresta vihosta lukien keskimäinen tuomari, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja terävä nenä. Hän puhui hyvätuulisesti jupisten, mutta äkkiä hänen äänensä kävi teräväksi ja purevaksi kuin veitsenterä ja hänen silmänsä iskivät tulta.

— Ennen kuulustelua, herra Paul Meyhöfer, tahdon huomauttaa teille, että teidän täytyy jälkeenpäin vahvistaa puheenne valalla.

Paul värähti. Sana "vala" kävi häneen kuin pistos. Hän olisi mieluummin vaipunut maahan kuin ollut tuossa kaikkien katseltavana.

Ja hän tunsi kummallisen muutoksen tapahtuvan itsessään. Töllistelevät silmät katosivat, salin sisusta häipyi sumuun, ja mitä kauemmin tuomarin selvä ja terävä ääni puhui uhkauksia taivaallisista ja maallisista rangaistuksista, sitä enemmän Paul tunsi olevansa yksin tuon miehen kanssa suuressa salissa, ja kaikki hänen ajatuksensa kärjistyivät haluun antaa sellaisia vastauksia, että Elisabet pysyisi erillään koko jutusta. — Nyt, nyt sinulla on tilaisuus osoittautua mieheksi! sanoi ääni hänelle. Hänellä oli samallainen tunne kuin tulipalossa katolla istuessaan; hänen henkensä teroittui, ja tuo raskas paino, joka häntä aina rasitti, hävisi, niinkuin olisi kahleet riisuttu häneltä.

Hän kertoi rauhallisesti ja selvästi, mitä hän tiesi syytetystä ja hänen luonteestansa; sitäkään, että hän tunsi itsensä hyvin hänen kaltaiseksensa, hän ei jättänyt mainitsematta.

Hänen tätä sanoessaan kulki sorina läpi salin, valamiehet jättivät rauhaan paperilippunsa ja muutamat naksauttivat kynäveitsensä kiinni.

— Mitä tapahtui, kun herra Douglas oli joutunut riitaan teidän isänne kanssa? kysyi puheenjohtaja.

— Sitä en voi sanoa, vastasi hän päättävästi.

— Miksi ette?

— Minun täytyisi puhua pahaa isästäni, vastasi hän.

— Mitä tarkoitatte sanalla "pahaa"? kysyi tuomari. Tahdotteko sillä sanoa, että isänne mahdollisesti joutuisi rangaistuksen alaiseksi?

— Tahdon.

Jälleen kulki salin läpi sorina, ja takanansa Paul kuuli isänsä kiristelevän hampaitaan ja sanovan:

— Kelvoton lurjus!

— Laki myöntää teille vaitiolon oikeuden sellaisessa tapauksessa, jatkoi puheenjohtaja. Mutta mikä oli syynä, että isänne kävi Mikael Raudszusin kimppuun?

Pysähtymättä Paul kertoi asian, kunnes hänen tuli todistaa, kuinka hän oli kantanut isänsä sisään; tässä hän kääntyi taaksepäin, ikäänkuin pyytääksensä isältään anteeksi.

Vanhus puristi kätensä nyrkkiin ja kiristeli hampaitansa. Hänen täytyi kuunnella, kuinka oma poika repi sankariseppeleen hänen päästään.

— Ja sitten kun olitte eroittanut rengin, ette nähnyt ettekä kuullut hänestä mitään? kysyi puheenjohtaja.

— En.

— Mitä näitte ensin herätessänne tuona paloyönä? Pitkä äänettömyys. Paul tarttui molemmin käsin otsaansa ja horjahti pari askelta taaksepäin. Kaikki läsnäolijat tunsivat sääliä. Ei kukaan voinut uskoa muuta, kuin että tuon hirveän hetken muisto valtasi nuorukaisen.

— Vastatkaahan!

— Minä... en... nukkunut.

— Olitte siis hereillä... Makuuhuoneessanneko olitte huomatessanne tulen? — En.

— Missä sitten?

Pitkä äänettömyys. Olisi kuullut lehden putoavan maahan, niin hiljaista oli salissa.

— Ettekö ollut kotona?

— En.

— Missä sitten?

— Olin... Helenenthalin... puutarhassa...

Syntyi epäjärjestys, joka yltyi meluksi, kun Douglas nousi istuimeltaan ja kumajavalla äänellään huudahti: Mitä teillä oli siellä tekemistä? Vanha Meyhöfer päästi kirouksen, Elisabet kalpeni ja vaipui penkin nojaa vasten.

Oikeuden puheenjohtaja soitti kelloa.

— Pyydän todistajia olemaan hiljaa, sanoi hän; minä täällä kysyn. Jos vielä tapahtuu häiriötä, niin käsken ulos salista... Siis, herra Paul Meyhöfer, mitä teitte Helenenthalin puutarhassa?

Perällä syntyi jälleen melua, ja todistajat kertyivät Elisabetin ympärille.

— Mitä siellä on? kysyi puheenjohtaja. Yleinen syyttäjä, joka oli tarkasti seurannut asiain menoa, kumartui puheenjohtajaan päin ja kuiskasi merkitsevästi hymyillen:

— Naistodistaja on mennyt tainnoksiin.

Silloin hymyili puheenjohtaja ja koko oikeus. Elisabet lähti salista isänsä tukemana.

Nyt nousi pieni, teräväpiirteinen mies, joka istui syytetyn edessä ja oli koko ajan leikkinyt avainkimpullaan, ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan keskeyttämään kuulustelun hetkiseksi, koska neiti Douglasin läsnäolo on tärkeä.

Paul katsoi arasti tuohon mieheen. Kuulustelu keskeytettiin viideksi minuutiksi, jotka Paulista tuntuivat iankaikkisuudelta. Hän istui todistajien penkille ja kohtasi isän raivoisan katseen. Elisabet tuotiin takaisin saliin kalpeana kuin ruumis, ja Paul astui jälleen paikalleen.

— Kehoitan vielä kerran, alkoi puheenjohtaja, teitä pysymään kiinni totuudessa, sillä joka sana todistuksestanne kuuluu valanne sitoumukseen.

— Tiedän sen, sanoi Paul.

— Kuitenkin, niinkuin tiedätte, on teillä oikeus jättää mainitsematta semmoista, jonka luulette tuottavan rangaistuksen teille itsellenne tai omaisillenne. Haluatteko ja voitteko nyt käyttää tätä oikeutta?

— En.

Hän sanoi sen vakaalla, selvällä äänellä, sillä hän oli varma, että Elisabetin kunnia saisi tahran, jos hän nyt olisi vaiti. — Mutta jos minusta tulee väärän valan tekijä, muistutti omatunto. Se oli myöhäistä.

— Siis: mitä teitte puutarhassa?

— Tahdoin hyvittää sitä, mitä isäni oli tehnyt Douglasille.

Läsnäolijat jupisivat odotuksessaan pettyneinä ja epäilevinä.

— Ja sentähden hiivitte vieraaseen puutarhaan? Halusin tavata jonkun, jolta voisin pyytää anteeksi.

— Ja siihen valitsitte juuri yöajan?

— En saanut unta.

— Ja levottomuus ajoi teidät sinne?

— Niin.

— Kohtasitteko ketään puutarhassa?

— En.

— Olitteko jo ennen ja samaan aikaan ollut siellä?

Pitkä äänettömyys; sitten Paul jälleen sai sanotuksi: En. Mutta tällä kertaa tuli vastaus hiljaa ja verkalleen, ikäänkuin hänen ensin olisi täytynyt taistella omantuntonsa kanssa...

Jännitys, joka oli kiinnittänyt läsnäolijoiden mieliä, alkoi laimentua, puheenjohtaja selaili papereitansa, ja Elisabet katseli Pauliin herkeämättä suurin, loisteettomin silmin.

— Missä olitte ensiksi nähdessänne tulen?

— Noin parikymmentä askelta Helenenthalin asuinrakennuksesta.

— Mitä sitten teitte?

— Pelästyin kovasti ja aloin rientää kotiin päin.

— Mitä tietä lähditte puutarhasta?

— Aidan yli.

— Te siis ette avannut sitä porttia, joka vie puutarhasta pihamaalle.

— En.

— Ettekä kulkenut päätyseinän ohi?

— En.

Uusi levottomuus syntyi salissa. Pieni mies, jolla oli avainkimppu, nousi seisomaan ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan kysymään vielä kerran neiti Douglasilta, mitä hän tuona yönä sanoo kuulleensa.

— Olkaa hyvä, neiti Douglas! sanoi puheenjohtaja. Luoden pitkän katseen Pauliin hän astui esiin. He seisoivat nyt vierekkäin avarassa, ihmisiä täynnä olevassa salissa, ikäänkuin he kuuluisivat yhteen.

— Mihin suuntaan katosivat ne askelet, jotka te kuulitte tulen loisteesta herättyänne?

— Pihaan päin, vastasi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti.

— Kuulitteko selvästi veräjän linkun louskahtavan?

— Kuulin.

— Ajatelkaas, jos olisitte kuullut väärin.

— En kuullut väärin, vastasi hän hiljaa, mutta varmasti.

— Kiitoksia. Saatte istua.

Horjuvin askelin kulki Elisabet paikallensa. Siitä asti, kun Paul oli sanonut viimeisen kerran "en", riippui hänen katseensa kiinni Paulissa niinkuin lumouksen sitomana. Hän näytti unhottaneen kaiken muun.

— Mihin suuntasitte kulkunne kiivettyänne aidan yli? kyseli puheenjohtaja Paulilta.

— Nummen poikki.

— Tulitteko metsään?

— En; juoksin parin, kolmen sadan askelen päässä siitä.

— Tapasitteko matkallanne ketään?

— Näin varjon, joka liikkui metsään päin ja katosi äkkiä minun lähestyessäni.

Kuulijoissa syntyi liikettä, syytetty kalpeni ja mulkoili levottomana eteensä. Yleinen syyttäjä ei siirtänyt silmäänsä hänestä.

Vastattuansa muutamiin sivukysymyksiin sai Paul istua. Äiti ja sisaret huudettiin esiin, mutta heillä ei ollut mitään asian valaisemiseksi sanottavaa. Sisaret katselivat ympärillensä uteliaina, melkein rohkeina. Äiti itki kertoessaan heräämisestänsä.

Paul oli ylpeä ja onnellinen siitä, ettei ollut saattanut Elisabetia ilmi. Hän hymyili ja iloitsi rohkeudestaan. Mutta kun todistajat kutsuttiin tekemään valaa ja hänen piti kohottaa kätensä, niin tuntui hänestä, kuin riippuisi siinä hirveä paino, ja hän oli kuulevinänsä hiljaisen, surullisen äänen kuiskaavan: Älä vanno!

Hän vannoi.

Kun hän istui paikallensa, sanoi jälleen sama ääni: Ehkä teit väärän valan? Paul kohotti päätänsä ja oli näkevinänsä harmaan varjon vilahtavan ohitsensa ja vienon ilmanhenkäyksen koskettavan otsaansa.

Uhmaillen hän rypisti kulmiaan. Ja vaikkapa olisinkin valapatto, hän ajatteli — mitä sitten? Hänen tähtensä se tapahtui! Hurja riemu täytti hetkiseksi hänen sydämensä, mutta pian se laskeutui painona hänen rinnalleen, oli kuristaa hänet ja sitoi häneltä jalat ja kädet, niin että hänestä tuntui, kuin ei hän enää pääsisi liikkumaan.

Hän kuuli puhujien yksitoikkoisella äänellä antavan lausunnoitansa, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiotansa. Kerran hän kuitenkin hätkähti, kun avainkimppua pitelevä puolustaja osoitti häntä ja lausui ohuella, purevalla äänellään: Ja mitä arvoa voivat herrat valamiehet panna tämän todistajan puheisiin, joka öisin hyvin salaperäisellä tavalla kuljeksii vieraissa puutarhoissa ja tuo esiin kaikellaisia sielutieteellisiä tekosyitä peittääksensä yöllisten seikkailujensa helliä syitä? Pitääkö uskoman hänen kertomustansa varjoista, joita hän on nähnyt ilmestyvän ja katoavan — varjoista, joita hänen liiaksi kuumenneet aivonsa helposti saattavat synnyttää? Mitä hänellä oli tekemistä puutarhassa, herrat valamiehet? Jätän nämä kysymykset teidän terävä-älyisyytenne ja elämänkokemuksenne ratkaistaviksi, ja mitä todistajaan itseensä tulee, niin olkoon hänen omana asianansa sovittaa yhteen valansa ja omatuntonsa.

Paul vaipui kokoon aivan hervottomana...

Valamiehet lausuivat päätöksensä sanalla: "syyllinen", ja Mikael Raudszus tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Samalla hetkellä kuin puheenjohtaja julisti oikeuden päätöksen, kajahti ivallinen nauru salissa. Se lähti Meyhöferin suusta. Hän oli kohentanut itseänsä tuolissaan ja ojentanut käyristyneet kätensä Douglasia kohden ikäänkuin kuristaaksensa hänet.

Kun häntä kannettiin ulos, huusi hän yhtä mittaa: — Pienet murhapolttajat hirtetään, suuret saavat käydä vapaina!

Raihnaan ukon nauru kaikui kamalana avarissa käytävissä.