III.

Tähän aikaan hän teki päätöksen käydä katsomassa valkoista taloa. Aivan omin päinsä. Hän jätti matkansa kevääseen, mutta kun kevät tuli, ei hänellä ollutkaan tarpeeksi rohkeutta. Hän lykkäsi matkansa kesään, mutta silloinkin tuli kaikellaisia esteitä eteen. Kerran hän oli nähnyt suuren koiran yksinänsä kiertelevän niityllä — mene ja tiedä vaikkapa koira olisi ollut vihainen, — ja toisen kerran oli härkä tullut häntä vastaan sarvet tanassa.

Kun tulen suureksi niinkuin veljet, lohdutteli hän itseänsä, ja käyn koulua, silloin otan mukaani kepin ja lyön kuoliaaksi vihaisen koiran ja tartun härkää sarvista kiinni, jottei se voi minulle mitään.

Ja hän lykkäsi matkansa seuraavaan vuoteen, sillä silloin hänen piti ruveta käymään koulua niinkuin isotkin veljet.

Isompia veljiänsä hän jumaloitsi. Heidän kaltaiseksensa kun voisi tulla, se näytti hänestä olevan inhimillisten toiveiden viimeinen päämäärä. Ratsastaa hevosella — oikealla suurella hevosella, eikä vaan puisella, — luistella, uida ilman vyötä ja korkkityynyä, käyttää valkoista, kankeata paidanedustaa, joka oli nauhoilla kiinni sidottu, voi, sepä vasta olisi!

Mutta sitä varten piti ensin tuleman suureksi, lohdutteli hän itseänsä. Nämä ajatukset hän piti muilta salassa, äidille hän ei tahtonut niitä ilmaista eikä veljillekään, jotka eivät hänestä paljoa välittäneet. Hän oli heidän silmissään sellainen mitätön kääpiö, ja kun äiti käski heidän ottaa hänet mukaansa johonkin, niin he tekivät sen vastahakoisesti, sillä silloin heidän tuli pitää huolta hänestä ja jättää paraimmat kepposet tekemättä hänen tyhmyytensä tähden. Paul tunsi tämän hyvin, ja välttääksensä heidän ilkeitä katseitaan ja vielä ilkeämpiä tyrkkäyksiänsä hän useimmiten sanoi mieluummin tahtovansa jäädä kotiin, vihlaisi sydäntä kuinka paljon hyvänsä. Silloin hän asettui kaivon vivulle istumaan ja siinä hiljalleen keinuessaan uneksi ajoista, jolloin hän voi tehdä samoin kuin veljetkin.

Oppimisessakin hän tahtoi olla heidän kaltaisensa. Eikä se ollutkaan mitään vähäpätöistä, sillä molemmat, niin Max kuin Gottfriedkin, olivat koulun ensimäisiä ja toivat lupa-ajoiksi aina hyvin kauniit todistukset kotiin. Kuinka kauniit ne olivat, näkyy siitä, että ne tuottivat veljille hopearahan mieheen ja äidiltä hunajaa leivälle.

Kerran sellaisena ilopäivänä hän kuuli isän sanovan:

— Jospa vain voisin pitää vanhimmat pojat hyvässä koulussa, niin heistä tulisi jotakin, sillä he ovat perineet minun hyvän pääni, mutta kerjäläisiä kun olemme, täytynee meidän kasvattaa heidätkin kerjäläisiksi.

Paul ajatteli paljon tämän johdosta, sillä hän jo tiesi, että Max oli syntynyt sotamarsalkaksi ja Gottfried tykistön päälliköksi. Kerran näet oli kuvalehti, joka sisälsi kuvia Itävallan armeijasta, hairahtunut tuohon yksinäiseen taloon, ja silloin vanhemmat veljet olivat keskenänsä suostuneet jakamaan päällikkyyden molemmat korkeimmat arvot, mutta pikku veli sai tyytyä aliluutnantin asemaan. Sittemmin oli tosin seurannut aika, jolloin toinen tunsi itsellään olevan kutsumuksen metsästäjäksi ja toinen intiaanipäälliköksi, mutta Paulin ajatukset pysyivät kiintyneinä noihin kullalla kirjailtuihin sotilaspukuihin, joille eivät puiset keihäät ja kankaantilkuista kyhätyt anturakengät, jommoisia veljet käyttivät leikeissä — viimeksi mainittuja he sanoivat "mokassiineiksi" — voineet vertoja vetää. Minkätähden he sittemmin tahtoivat tulla luonnontieteilijöiksi ja piispoiksi oli myöskin hänestä käsittämätöntä — kuvalehden sotilaspuvut, ne ne vasta jotakin olivat.

Samaan aikaan kaksoiset alkoivat oppia kävelemään. Katri, vanhempi — hän oli tullut kolme neljännestuntia aikaisemmin maailmaan — teki alun, ja Kerttu seurasi esimerkkiä kolmen päivän perästä.

Tämä oli tärkeä tapaus Paulin elämässä. Äkkiä sitoivat hänet uudet velvollisuudet, joistahan ei niin pian vastaisuudessa irti päässyt.

Ei kukaan ollut käskenyt häntä valvomaan pikku siskojen ensi askeleita, mutta niin itsestään selvää kuin aina oli ollut, että hän ruokkosi kenkänsä jo illalla ja samoin veljienkin, että hän asetti nuttunsa nelikulmaan poimutettuna vuoteen päänpuolen viereen ja sukkansa ristiin sen päälle, ettei hän tehnyt tahroja pöytäliinaan, että hän sai varoituksen isältä, jos sama onnettomuus jollekin toiselle veljelle sattui, — niin itsestään selvää oli sekin, että hän otti pikku sisaret hoitoonsa ja valvoi heidän ensimäisiä uhkarohkeita seisomis- ja käymiskokeitaan.

Niin tärkeäksi hän katsoi tämän uuden toimensa, että koulunkaipauskin laimeni, ja jos hän vain vielä olisi osannut — viheltää, niin olisi hänen toiveidensa mitta ollut täysi.

Niin, osata viheltää niinkuin Janne renki tai edes niin hyvin kuin vanhemmat veljet, se oli nyt hänen unelmiensa päämäärä, hänen uupumattomien harjoitustensa tarkoitus. Mutta vaikka hän miten olisi supistanut suutansa ja kostutellut huuliaan saadakseen ne nuorteiksi, ei äännähdystäkään syntynyt. Jos hän veti ilmaa sisään, silloin sentään vähän kävi laatuun - saipa hän kerran pihistyksi alkusävelet siihen lauluunkin, joka alkaa jotta "Putos' vetehen juutalainen". Mutta jokainen taitava viheltäjä tietää, että ilmaa on puhallettava ulos suusta, ja se se juuri oli se kumma, jota hän ei voinut oppia.

Mutta tässäkin hän lohdutteli itseään ajatuksella: Jahka tästä vaan tulen isoksi.

Tämän vuoden joulu toi muassaan ilosanoman. Kaupungissa olevalta "hyvältä tädiltä", eräältä äidin sisarelta, tuli laatikko, joka sisälsi kaikellaisia kauniita ja hyödyllisiä tavaroita, kirjoja ja paitakangasta veljille, hamekangasta sisarille ja Paulille samettinutun, oikean samettinutun, jossa oli husaarinauhat ja suuret kiiltävät napit. Nytpä riemu ilmoille remahti! Mutta parhain lahja löydettiin kirjeestä, jonka äiti luki itkien liikutuksesta ja ilosta. Hyvä täti kirjoitti, että hän Elisabetin viime kirjeestä oli ymmärtänyt, kuinka hänen miehensä hartain toivo oli hankkia molemmille vanhemmille pojille parempi koulusivistys, ja että täti siitä syystä oli päättänyt ottaa pojat luoksensa asumaan ja omalla kustannuksellaan antaa heidän käydä lukion lävitse. Veljet riemuitsivat, äiti itki, isä harppaili ympäri huonetta, siveli kädellään tukkaansa ja mutisi katkonaisia sanoja.

Paul istui sillä aikaa hiljaisena sisarten kehdon vieressä ja iloitsi sydämessään.

Äiti tuli hänen luoksensa, painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja sanoi:

— Käykö sinullekin kerran yhtä hyvin, poikani?

— Mitä hänestä! sanoi isä; eihän hän ymmärrä mitään.

— Hän on vielä niin nuori! vastasi äiti silitellen hänen poskiaan, ja sitten hän puki hänen päällensä kauniin samettinutun; sen sai hän pitää yllänsä iltaan asti, koska oli juhlapäivä. Veljetkin tulivat hyväilemään häntä, osaksi oman riemunsa, osaksi kauniin samettinutun tähden. Niin hyviä eivät he milloinkaan olleet häntä kohtaan olleet.

Se oli hupainen joulu!

Ja kun kevät lähestyi, alettiin neuloen ja kutoen valmistaa lukiolaisten matkatamineita. Paul sai olla apulaisena, pitää vyyhtiä ja antaa saksia, ja kaksoiset lojuivat lattialla ja penkoivat valkoista palttinaläjää.

Veljet varustettiin kuin prinssit. Ei mitään unohdettu. Kaulaliinatkin he saivat, mitkä äiti leikkasi vanhasta silkkikaavusta.

Veljet olivat tähän aikaan hirveän ylpeät. He esiintyivät jo herroina, kukin tavallansa. Max kiersi itselleen paperosseja kaataen isän laatikosta tupakkaa pieniin paperitötteröihin, jotka hän sytytti paksusta päästä, ja Gottfried komeili silmälaseilla, jotka hän koulussa oli itselleen ostanut kuudella housunnapilla.

Enkös näytä komealta tällä tapaa? kysyi hän käyden edestakaisin Paulin ohitse, ja kun tämä vastasi myöntävästi, niin hän sai suutelon; mutta olisipa vaan toisin sanonut, niin jo olisi korvapuusti kihissyt.

Heti pääsiäisen jälkeen matkustivat molemmat veljet. Silloin vuodatettiin talossa paljon kyyneliä. Mutta kun vaunut olivat vierineet ulos veräjästä, painoi äiti kyynelten kostuttamat kasvonsa Paulin poskea vasten ja kuiskasi.

— Sinua on kauan laiminlyöty, lapsi raukkani, mutta nyt olemme jälleen kahden kuten ennenkin.

— Äiti, tyliin! kirkaisi pikku Katri, kohottaen käsiään, ja hänen sisarensa teki samoin.

— Niin, tehän olette myöskin! huudahti äiti, ja kirkas auringonpaiste säteili hänen kalpeista kasvoistansa.

Ja sitten hän otti toisen toiselle käsivarrellensa ja toisen toiselle, astui ikkunan luo ja katseli kauan valkoista taloa kohti. Paul pisti päänsä hänen vaatteidensa poimujen välitse ja teki samoin. Äiti loi katseensa häneen ja kohdatessaan hänen pikkuviisaat lapsensilmänsä punastui vähän ja hymyili. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.

Kun isä tuli kaupungista kotiin, määräsi hän, että Paulin piti alkaman koulunkäyntinsä.

Äiti kävi hyvin alakuloiseksi ja pyysi, että Paul saisi olla kotona vielä edes puolen vuotta, jottei hän niin paljon kaipaisi vanhempia poikiaan. Äiti lupasi itse opettaa Paulia ja ehtiä pitemmälle kuin opettaja koulussa. Mutta isä ei taipunut, vaan haukkui äitiä porupussiksi.

Paul kauhistui. Halu kouluun, joka hänellä aina oli ollut, katosi kerrassaan; eiväthän nyt enää siellä olleet veljetkään, joiden kanssa hänen piti kilvoitella.

Seuraavana päivänä isä otti häntä kädestä ja vei hänet kylään, jonka ensimäiset rakennukset olivat noin kaksituhatta askelta Meyhöferin talosta.

Pitkä matka niin pienelle pojalle.

Paul kesti kuin mies. Peläten saavansa isältä selkäänsä olisi hän tallustanut vaikka maailman loppuun.

Koulu oli matala olkikattoinen rakennus, melkein samallainen kuin talonpoikaistupa, mutta edustalla oli kaikellaisia tikapuita ja telineitä.

— Tuohon hirtetään laiskat pojat, selitti isä.

Paulin pelko lisääntyi, mutta kun opettaja, ystävällinen vanha mies, jolla oli valkoinen sänkiparta ja rasvantahmeat liivit, otti hänet polvellensa ja näytteli hänelle kaunista kuvakirjaa, niin hän jälleen rauhoittui, vaikkapa nuo monet vieraat kasvot, jotka penkkiriveiltä häneen tuijottivat, eivät näyttäneetkään ennustavan hänelle hyvää.

Hän sai istua alimmalle paikalle ja piirustella kaksi tuntia perusviivoja taulullensa.

Välitunnilla isot pojat tulivat hänen luoksensa ja tahtoivat nähdä hänen suurusruokaansa, ja kun he huomasivat, että hänellä oli makkaraa, ottivat he sen häneltä. Hän ei vastustanut, sillä hän luuli, että niin piti oleman. Kotimatkalla he löivät häntä ja pistelivät nokkosia hänen niskaansa. Hän uskoi, että niinkin piti oleman, sillä olihan hän pienin, mutta kun hän oli päässyt ulos kylästä ja käveli auringonpaahteisella nummella, niin hän alkoi itkeä. Hän heittäysi erään pensaan nojaan ja katseli sinistä taivasta, missä pääskyset liitelivät edestakaisin.

— Oi, jospa minäkin voisin lentää! ajatteli hän, - ja niin muistui hänen mieleensä valkoinen talo.

Hän nousi ja etsi sitä silmillänsä. Kuni lumottu linna, josta äiti tiesi kertoa, se loisti häntä vastaan. Ikkunat kimaltelivat kuin jalokivet, ja vihreät pensaat kaartuivat kartanon ympäri ikäänkuin satavuotinen orjantappura-aitaus. Hänen suruunsa yhdistyi uljuuden ja itsetietoisuuden tunne.

— Nyt minä olen suuri, sanoi hän itseksensä, sillä nythän käyn koulua. Ja jos nyt menen sinne, ei kukaan voi siitä mitään sanoa.

Mutta sitten hänet jälleen valtasi pelko. Tuo vihainen härkä ja nuo hullut koirat — eihän voinut tarkoin tietää. Hän päätti ajatella asiaa ensi sunnuntaihin asti.

Mutta valkoinen talo ei antanut hänelle lepoa. Joka kerta kun hän kulki nummen poikki, kysyi hän itseltänsä, miksi tie kartanoon olisi vaarallisempi kuin tie kouluun. Maantie kyllä kulki läpi synkän kuusimetsän, ja sellaisissa metsissä asustelee kaikellaisia kääpiöitä ja noitia, jopa susiakin, kuten satu Punahilkasta osoittaa, mutta jos hän menisi suoraan niityn poikki, niin hän näkisi yhä kodin ja olisi varma paluutiestä.

Valkoisessa talossa käyminen tuntui hänestä kunnianasialta, joka hänen tuli tehdä nyt, kun hän oli "suureksi" sukeunut, ja kun pelko hänessä uudestaan heräsi, niin hän soimasi itseänsä pelkuriksi. Se oli koulussa karkea solvaisusana.

Kun sunnuntai tuli, oli hän lujasti päättänyt tehdä matkan. Hän pujahti aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin pääsi isän niittyjen poikki suoraan valkoista taloa kohden.

Aita tuli vastaan, hän kiipesi sen yli helposti, sitten palanen outoa kangasmaata, jossa hän ei koskaan ollut käynyt. Mutta ei hän sielläkään tavannut mitään vaarallista. Kanervat välkkyivät auringonpaisteessa, kuivuneet kissankäpälät narskuivat hänen jalkainsa alla, ja lämmin tuuli puhalteli häntä vastaan. Hän yritti viheltää, mutta sai nytkin äänen ainoastaan henkeä sisään vetämällä. Tämä hävetti häntä, ja hän tunsi itsensä nöyryytetyksi.

Sitten tuli vastaan suo, joka sekin kuului hänen isänsä tiluksiin. Isä puhui usein ryhtyvänsä nostamaan siitä polttoturvetta, mutta hän tahtoi tehdä yrityksen suuremmoiseksi, ja siihen häneltä puuttui rahoja.

Paul vaipui suohon nilkkoihin asti ja nyt vasta hän tuli ajatelleeksi, että uudet saappaat ehkä likaantuisivat. Hän pelästyi, sillä hän muisti äidin sanat:

— Varo niitä hyvin, poikani, sillä minä olen koonnut niiden hinnan säästetyistä maitorahoista.

Uusi samettinuttu oli hänellä myöskin yllä, koska oli sunnuntai. Hän katseli kiiltäviin silkkinauhoihin ja oli hetkisen kahden vaiheella, pitäisikö kääntymän kotiin, ei samettinutun tähden, ei, vaan jottei äiti pahastuisi.

— Mutta ehkäpä pääsen eheänä perille, ajatteli hän ja alkoi juosta eteenpäin.

Maa keinui hänen jalkainsa alla, ja joka askeleella kuului moiskaus niinkuin mäntää kirnusta vedettäessä.

Sitten hän saapui mustalle syvänteelle, jonka reunoilla valkountuiset käensilmät kukkivat, ja sen veden pinnalla uiskenteli ruosteenkarvainen lima. Hän kiersi sen varovaisesti, joutui siten kyllä märkään lettoon, mutta pääsi lopuksi kuitenkin kuivalle maalle. Saappaat kyllä olivat likaantuneet, mutta ehkä hän voisi ne salaa pestä kaivolla.

Hän kulki eteenpäin. Vihellyshalu oli häneltä mennyt, ja mitä korkeammaksi valkoinen talo yleni pensaikosta, sitä tukalammalta alkoi hänestä tuntua. Hän saattoi jo eroittaa jonkinlaisen aitauksen, joka ympäröitsi puita, ja oksien välistä hän näki pitkän, matalan rakennuksen, jota hän ei etäämpää koskaan ollut huomannut, sen takana vielä toisenkin ja pimeässä luolassa korkealle leimuvan liekin. Se oli varmaankin paja — mutta tehdäänkö siellä työtä sunnuntaisinkin?

Hänet valtasi sanomaton halu itkeä, ja kun hän eteensä katsomatta juosta pyyhälti, niin kyynelet tunkeutuivat silmistä.

Äkkiä hän huomasi leveän ojan, joka oli reunoja myöten vettä täynnä. Hän tiesi kyllä, ettei hän voisi hypätä sen ylitse, mutta uhma pakoitti hänet tekemään hypyn, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loiskahti paksu, likainen vesi hänen ylitsensä.

Läpimärkänä, mudan ja leväkasvien peittämänä hän jälleen pääsi maihin.

Hän koitti kuivata vaatteitaan, asettui nurmelle istumaan ja katseli valkoiseen taloon päin. Kaikki rohkeus oli mennyt, ja kun häntä alkoi viluttaakin, käveli hän suruisena ja vitkalleen kotiin päin.