XII.

Vanha Meyhöfer oli huumaantunut onnestaan. Rikkaan Douglasin lupaus yhtyä yritykseen oli lennättänyt hänen toiveensa pyörryttävän korkealle. Korvat, jotka tähän asti olivat olleet lukossa hänelle, alkoivat halukkaasti kuunnella hänen selityksiänsä, ja ravintoloissa, joissa häntä tähän asti oli kohdeltu puoleksi pilkallisesti, puoleksi säälien, pidettiin häntä nyt suurena miehenä.

— Puolet omaisuuttansa hän sijoittaa yritykseen, kertoi Meyhöfer. Olemme jo ryhtyneet keskusteluihin berliiniläisen Borsigin kanssa, joka meille hankkii tarvittavat koneet; Oldenburgista saamme teknillisen johtajan, ja joka päivä tulee kysymyksiä, minkä panemme turvemiljoonan hinnaksi.

Seurauksena oli, että ihmiset kehoittivat häntä laskemaan osakkeita liikkeeseen. Ja kun hänen ympärillänsä tunkeiltiin pyytäen, että hän kullekin varaisi niin ja niin monta osaketta, pullisti hän ylpeänä rintaansa ja arveli, että osakkeet epäilemättä jäisivät perustajien käsiin.

Kotona Meyhöfer valmisteli suunnitelmia uuden toiminimen tehdasmerkiksi, ja kaikissa hänen taskuissaan helisi lainattua rahaa.

Neljä viikkoa oli kulunut juhannuksesta, kun Helenenthalista tuli kaksi kutsukorttia, toinen herra Meyhöfer nuoremmalle ja toinen neitosille.

"Puutarhajuhlaan", oli korttiin kirjoitettu.

— Ahaa, nyt ruvetaan meitä jo mielistelemään! tuumi vanha Meyhöfer. Rotat ovat haistaneet rasvan.

Paul meni heinäsuovan taakse ja vähintäin tunnin ajan tutki siellä kirjain kirjaimelta korttiaan, joka oli Elisabetin käsialaa.

Sitten hän meni päätykamariinsa ja asettui peilin eteen. Hän näki, että parta oli kasvanut hyvin; ainoastaan poskilla oli muutamia harvoja paikkoja.

— Mukiin menee, ajatteli hän hetkellisen turhamaisuuden valtaamana, mutta hymyillessään hän näki nuo syvät, synkät kurtut, jotka ulottuivat silmistä nenän ohitse suupieliin asti.

— Kurtut tekevät kasvot mieltäkiinnittäviksi, lohdutteli hän itseänsä.

Siitä hetkestä alkaen hän mietti herkeämättä, mitä osaa hänen oli juhlassa näytteleminen. Hän harjoitteli peilin edessä tekemään säännöllisen kumarruksen, tarkasti joka aamu juhlavaatteensa ja koetti parannella kuluneita paikkoja takissa hankaamalla niihin mustaa väriä.

Kutsu oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen hänen mielessään. Se oli hänelle tervehdys ilon luvatusta maasta, jonka hän oli nähnyt ainoastaan etäältä niinkuin Mooses muinoin. Ja hän oli kaksikymmentä vuotta vanha.

Juhlapäivä tuli.

Sisaret olivat pukeutuneet valkoisiin hameihinsa ja pistäneet tummat ruusut hiuksiinsa. He hyppivät peilin edessä ja kysyivät: Olenko kaunis? Ja vaikka he myöntävästi vastasivatkin, niin heillä tuskin oli aavistustakaan, kuinka kauniit he todella olivat. Äiti istui nurkassa ja katseli hymyillen heitä.

Paul juoksi edestakaisin mieli tuskaisena ja ihmetteli, että niin iloinen tapaus saattoi herättää niin suurta levottomuutta. Hän oli viime hetkellä opetellut kaikellaisia kauniita puhetapoja, joita hän aikoi käyttää juhlassa. Ne koskivat ihmisonnea, turveviljelystä ja Heinen "Laulujen kirjaa". Hän kyllä oli näyttävä, että hän osasi olla miellyttävä hienossa naisseurassakin.

Nuoret ajoivat juhlaan avonaisissa vaunuissa, jotka olivat jäännöksiä entisestä komeudesta. Kotiin heidän piti palata jalkaisin.

Taloon tultaessa Paul näki puiden takana vilisevän kirjavia pukuja ja kuuli iloisia tytönääniä. Tämä enensi hänen mielialansa apeutta.

Herra Douglas otti heidät vastaan verannalla iloisesti nauraen. Hän nipisteli siskoja poskiin, taputti Paulia olkapäälle ja sanoi:

— No, nuori ritari, tänään kai ansaitsette itsellenne kannukset.

Paul pyöritti lakkia kädessään ja puhkesi typerään nauruun, joka suututti häntä itseänsä.

— Ja nyt naisten luo! Allons! huusi herra Douglas tarjoten käsivartensa sisarille, ja Paul sai yksin laputtaa perässä.

Naurun hihitys kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi — iloisia miehenääniäkin kuului joukosta — ja Paulista tuntui, kuin kulkisi hän mestattavaksi. Hänen silmäinsä eteen laskeutui ikäänkuin sumuverho, ja vain hämärästi hän eroitti tuon kirjavan elämän nurmikolla. Puhetta turveviljelyksestä, joka johtui hänen mieleensä, ei hän voinut tässä käyttää.

Sitten hän näki Elisabetin kasvojen sukeltavan esiin sumusta... Hänellä oli rintaneula, jossa oli sinisiä jalokiviä, ja hän hymyili ystävällisesti; mutta sittenkin tuntui tyttö hänestä vieraammalta kuin milloinkaan.

— Herra Paul Meyhöfer, lapsuuteni ystävä, esitteli hän ja johdatti Paulia kädestä ympäri koko piirin.

Paul kumarteli kaikille tahoille ja epämääräisesti tunsi näyttävänsä hyvin naurettavalta.

— Kas vaan, tuossahan on itse herra Mallikelpoinenkin! kuului Leo serkun hilpeä ääni, ja naiset nauraa sihistivät.

Sitten häntä pyydettiin istumaan ja hänelle tarjottiin kahvia.

— Äiti on mennyt hieman lepäämään, kuiskasi Elisabet; hän ei ole oikein terve tänään.

— Eikö? sanoi Paul ja hymyili typerästi.

Leo serkku oli koonnut ympärillensä joukon nuoria neitosia ja kertoi heille hullunkurisia kaskuja. Tytöt olivat naurusta läkähtyä.

— Jospa osaisi kertoa tuolla tavalla! ajatteli Paul, ja kun hän ei keksinyt parempaa, niin hän söi leivoksen toisensa jälkeen.

Pari nuorta herraa oli heti ottanut hoimiinsa sisaret, jotka katsoivat rohkeasti heitä silmiin eivätkä suinkaan jättäneet heitä vastausta vaille. Sisaret näyttivät Paulista heti korkeamman maailman olennoilta.

— Nyt ryhtykäämme erääseen hupaiseen leikkiin, sanoi Leo serkku lyöden jalkansa ristiin ja heittäytyen huolettomana taaksepäin tuolillaan. Leikin nimi on "rukkasten saanti". Naiset menevät yksitellen kävelemään ja herrat samoin. Herra kysyy vastaan tulevalta naiselta: "Est ce que vous m'aimez?" (rakastatteko minua?) ja nainen vastaa joko: "Je vous adore" (rakastan teitä) — ja heistä tulee pari — tai antaa vaiti ollen rukkaset. Se, jolle on annettu useimmat rukkaset, saa pitää koko illan tupsumyssyä päässään. Naiset pitivät leikkiä erittäin hupaisena, ja kaikki nousivat kohta aloittaaksensa. Paulkin kohosi seisomaan, vaikka hän mieluummin olisi pysynytkin syrjässä.

Kuinkahan nuo vieraskieliset sanat kuuluivat?, tuumi hän itsekseen; hän olisi mielellään tiedustellut joltakin herralta, mutta ei kehdannut paljastaa tietämättömyyttänsä ja siten tuottaa sisarillekin häpeää. Elisabetilta hän mieluimmin olisi kysynyt, mutta tämä oli jo mennyt pois toisten tyttöjen kanssa.

Alakuloisena hän hiipi toisten perässä; mutta nähdessään etumaisen naisen tulevan, hän joutui niin hämilleen, että äkkiä vetäytyi polulta syrjään ja piiloittihe tiheimpään pensaikkoon.

Paikka, johon hän joutui, oli palanen viljelemätöntä luontoa. Nokkoset ja sananjalat kohosivat hoikkarunkoisina, ja kummallisen näköiset tyräkkikasvit taistelivat ylivallasta leveälehtisten takkiaisten kanssa. Sinne hän lyykistyi istumaan, nojasi kyynärpäät polvia vasten ja mietti.

Tuollaistako siis on se, jota ihmiset sanovat huvittelemiseksi? Olihan hyvä tietää se, mutta häntä ei se miellyttänyt. Kotona oli kuitenkin parempi — ja kukapa sitä paitsi voi tietää, ehtivätkö tytöt saada kaikki peratuksi?... läjättiinkö turpeet liian märkinä?... Kotona oli niin paljon tekemistä, ja hän juoksenteli huvittelemassa ja yhtyi narrimaisiin leikkeihin... Jollei Elisabetia olisi ollut... mutta mitäpä tyttö oikeastaan oli hänelle?... Hän hymyili hänelle samalla lailla kuin kaikille muillekin. Ja kuinka rohkeasti Leo serkku häntä ja muita tyttöjä imarteli... Oi, kuinka maailma on katala ja kuinka petollisia ovat kaikki, kaikki!

Hän kuuli huudettavan nimeänsä, mutta hän ryömi sitä syvemmälle piiloonsa. Täällä hän ainakin oli pilkalta suojassa. — Ilma tuntui hiottavalta, ja unisesti surisevat mettiäiset pysyttelivät maassa; näytti olevan ukkonen tulossa.

— Saman tekevä minusta, ajatteli Paul. Minulla ei ole mitään menetettävänä, ja — talviruiskin on jo katon alla.

Puutarhassa oli melu tauonnut — etäältä vain kuului lasilautasten ja teelusikkain kilinää, johon välisti sekoittui hiljaista naurun kaikua.

Paul saattoi tuskin hengittää. Mitä kauemmin hän oli piilossaan, sitä masentuneemmaksi kävi hänen mielensä — lopulta hänestä tuntui, kuin hän olisi koulupoika, joka oli kurituksen pelosta mennyt opettajaansa pakoon. Rikkaruohon haju kävi äikeämmäksi, ja kosteasta maasta nousi tukehuttavaa höyryä. Teräksensinisiä pilviä vyöryi taivaalle, ja kauempaa kuului jo ukkosen jyrinää.

— Tämä se nyt on huvia, ajatteli Paul.

Oksat alkoivat suhista. Raskaita vesipisaroita putoili lehdille. Silloin Paul, arkana kuin pahantekijä, ryömi esiin piilostansa. Verannalta tervehdittiin häntä remuavalla naurulla.

— Tuolta tulee Aujust! [Klovnin nimi. Suom. muist.] virkkoi eräs herroista, joka oli käynyt Berliinissä ja nähnyt siellä sirkuksen.

— Arvoisa herrasväki! huusi Leo ja hyppäsi tuolille seisomaan: Tämä herra Mallikelpoinen, jota myös Paul Meyhöferiksi nimitetään, on anteeksiantamattomalla tavalla vetäytynyt pois seuran tuomiovallan alaisuudesta. Kun hän kaukosilmällään huomasi, että useimmat rukkaset lahjoitettaisiin hänelle, niin on hän halveksittavalla pelkurimaisuudella...

— En tiedä, miksi teette minut huonommaksi kuin olen, sanoi Paul loukattuna, sillä hän piti kaikkea täytenä totena.

Uusi, hirveä naurun remahdus tuli vastaukseksi.

— Ehdotan siis, että hänelle rangaistukseksi määrätään tupsumyssy. Tahdotaanko muodostaa tuomioistuin?

— Mitä se hyödyttäisi? Otan myssyn ilmankin, vastasi Paul ärtyneenä.

Hänen tarvitsi nyt vain avata suunsa, herättääksensä iloa. Juhlallisesti hän kruunattiin yömyssyllä. — Mahdan näyttää hullunkuriselta, ajatteli hän, sillä kaikki nauroivat kovasti — kaikki paitsi kaksoissisaret, jotka häpeästä punehtuneina katselivat helmoihinsa, ja Elisabet, joka katseli Pauliin hämillään ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Aujust! äännähti jälleen joku herroista. Samassa alkoi ukkonen käydä. Kaikki pakenivat sisään. Nuoret naiset kalpenivat, useimmat olivat peloissaan, ja yksi meni tainnoksiin.

Leo esitti, että istuttaisiin piiriin ja jokainen kertoisi jutun; se, jolla ei ollut mitään kerrottavaa, saisi antaa pantin. Ehdotus hyväksyttiin. Arpa määräsi vuoron, ja eräs herroista teki alun kertomalla hyvin hauskan ylioppilashistorian, jossa kertoja itse oli ollut muassa. Sitten seurasi pari nuorta tyttöä, jotka mieluummin antoivat pantin, ja sitten huudettiin Paulin nimi. Herrat rykivät pilkallisesti, ja tytöt nyhjivät toisiansa kyynärpäillä. Silloin valtasi hänet närkästys, ja vetäen otsansa ryppyihin hän alkoi umpimähkään:

— Oli kerran eräs, joka oli niin hullunnäköinen, että tarvitsi ainoastaan nähdä hänet saadaksensa nauraa tarpeeksensa. Mutta hän itse ei ymmärtänyt sitä, sillä hän ei ollut vielä koskaan elämässänsä nauranut...

Piirissä syntyi haudan hiljaisuus. Hymy katosi kasvoilta, ja siellä täällä katse painui maahan.

— Jatka! sanoi Elisabet ja nyökkäsi kehoittavaisesti päätään.

Mutta Paul häpesi sitä, että hän oli uskaltanut paljastaa sisimmän itsensä näille vieraille ihmisille.

— Minä en tiedä enempää, sanoi hän ja nousi seisomaan.

Tällä kertaa ei kukaan nauranut, ja hetken aikaa vallitsi äänettömyys; sitten tuli se tyttö, joka oli valittu panttienkokoojaksi, hänen luoksensa ja sanoi kohteliaasti niiaten:

— Teidän täytyy antaa pantti.

— Mielelläni! vastasi Paul ja irroitti kellonsa vitjoista.

— Ikävä ihminen! kuuli hän jonkun nuorista herroista kuiskaavan naapurilleen.

Sitten tuli Leon vuoro, ja hän lasketti erinomaisen hauskan kaskun, mutta ilo ei enää oikein ilolle tuntunut.

Sade ropsi ikkunoita, mustat pilven varjot pimittivät huoneen... Oli kuin harmaja hengetär olisi liidellyt ilmassa ja tummalla hunnullaan hipaissut nuoria, nauravia kasvoja, niin että ne saivat totisen ja vanhan ilmeen...

Vasta kun Elisabet avasi pianon ja alkoi soittaa hilpeätä tanssisäveltä, heräsi jähmettynyt ilo uudelleen. Paul seisoi nurkassa ja katseli pyörinää. Hän sai olla aivan rauhassa, ainoastaan silloin tällöin sattui häneen arka katse.

Kaksoiset riehuivat tanssilattialla — heidän kiharansa hulmusivat ja silmänsä hehkuivat tulta.

— Riehukoot nyt vaan, ajatteli Paul. Ajoissa kyllä he saavat palata takaisin surkeuteen.

Hän ei ollenkaan ajatellut, että surkeus oli heille kokonaan vierasta. Kun Elisabet vapautettiin soittajan toimesta, tuli hän Paulin luo ja sanoi:

— Sinun on varmaan hyvin ikävä?

— Ei ollenkaan, vastasi hän. Tämä kaikkihan on minulle uutta.

— Ole iloinen! pyysi tyttö. Elämmehän vain yhden kerran!

Samassa tuli Leo, joka kietoi kätensä tytön vyötäisille ja pyöri pois.

— Hän on kuitenkin vieras minulle! ajatteli Paul. Kun Elisabet seuraavan kerran kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän salaperäisesti:

— Mene tuohon viereiseen huoneeseen! Minulla on sinulle puhumista.

— Mitä hänellä on minulle puhumista? ajatteli Paul, mutta teki niinkuin käsketty oli.

Hän odotteli, puoleksi uudinten verhossa, mutta tyttöä ei kuulunut. Hetkestä hetkeen lisääntyi hänen katkeruutensa. Hän muisti kauniit puheensa turveviljelyksestä ja Heinen runoista, ja hän kohautti ivallisesti olkapäitään omalle tyhmyydellensä. Tämän iltapäivän kuluessa hän tunsi tulleensa vuosia vanhemmaksi.

Ja äkkiä johtui hänen mieleensä kysymys: Mitä minä etsin täältä? Mitä minulla on tekemistä noiden iloisten ihmisten parissa, jotka nauravat ja koettavat miellyttää toisiansa ja mitään ajattelematta antavat päivien kulua. Narri, raukka minä olin uskoessani, että minullakin oli oikeus iloita ja olla niinkuin toisetkin.

Lattia poltti hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui synnin tekemiseltä viipyä hetkeäkään enää tässä paikassa. Hän hiipi kuistille, missä hänen lakkinsa oli.

— Sanokaa sisarilleni, virkkoi hän palvelustytölle, että minä menin kotiin hankkimaan heille vaunuja.

Hän hengitti kuin vapautettuna ulko-oven mennessä lukkoon.

Rajuilma oli tauonnut; vienoa jälkisadetta vihmoi alas taivaalta, tuuli humisi vilvoittaen tasangolla, ja taivaan rannalla, missä iltarusko oli katoamaisillansa, välkkyilivät etääntyvän ukkosen leimaukset tulipunaisista pilvistä.

Ikäänkun takaa-ajettuna hän riensi sateen liottamalla tiellä metsää kohden, joka pian sulki hänet humisevaan, rauhaisaan syliinsä. Kostea sammal tuoksui, ja kuusten neulasissa kiilsi vesipisaroita.

Tullessaan aukealle ja nähdessään kotinsa hän levitti kätensä ja huusi tuulen huminaan:

— Tuolla on minun paikkani, tuonne minä kuulun! Ja kelvoton olen, jos vielä kerrankin etsin iloa vieraalta maalta. Minä vannon jättäväni kaiken turhanaikaisuuden ja kaikki mielettömät harrastukset. Nyt tiedän, mikä olen; ja mikä minulle ei sovi, sen hautaan unhotukseen. Amen!

Niin hän otti jäähyväiset nuoruudeltansa ja nuoruutensa unelmilta.