XXI.

Päivän koittaessa kulki Helenenthaliin päin surullinen matkue kaksilla häkkivaunuilla. Niihin oli koottu kaikki, mitä Meyhöferin talosta oli jälelle jäänyt.

Ensimäisissä makasi talon herra oljilla peitteiden alla; hän oli pahasti loukkautunut ja aivan tunnottomana. Kalpea, vapiseva nainen, joka levottomana kumartui hänen ylitsensä, oli hänen nuoruutensa lemmitty.

Näin Elisabet nouti hänet kotiinsa...

— Me lähetämme hänet sisartensa luo, oli herra Douglas sanonut.

Mutta tytär oli laskenut kätensä Paulin rinnalle, jota peitti palaneet vaaterepaleet, ja sanonut, ikäänkuin tuo tunnotonna makaava olisi hänen ikuista omaisuuttansa:

— Ei, isä! Hän viedään meille.

— Mutta häät, lapseni? Vieraat?

— Mitä minä häistä! oli tytär sanonut, ja iloinen sulhanen oli seisonut vieressä ällistyneenä.

Toisissa vaunuissa olivat ne vähät kapineet, jotka oli saatu pelastetuksi: vanha piironki ja pari laatikkoa, joissa oli liinavaatteita ja kirjoja, maitosanko ja isän pitkä piippu.

Mutta missä oli vanhus itse?

Ainoa, joka siitä mahdollisesti saattaisi tietää, makasi tunnottomana, ehkä kuoleman omana.

Oliko hän paennut? Oliko hän hukkunut liekkeihin? Palvelustytöt olivat löytäneet hänen huoneensa tyhjänä, häntä itseä ei mistään.

— Aavistan pahaa, sanoi vanha Douglas. Miehessä on aina ollut vähän hullun vikaa; ja jos hänen luunsa huomenna löydetään raunioista, niin saa olla varma, että hän itse on pistänyt ladon tuleen ja syöksynyt sitten liekkeihin.

Mutta juuri kun heidän piti ajaa Helenenthalin pihaportista sisään, kuulivat he sivulta päin uikuttavaa koiranääntä ja näkivät vieraan koiran, joka oli asettanut etukäpälänsä jonkun maassa viruvan mykkyrän päälle ja näytti repivän ja tempovan jotakin takinliepeen kaltaista.

Hämmästyneenä Douglas pysäytti kulkueen ja meni paikalle katsomaan. Siellä oli kadonnut vanhus kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kamalasti vääntyneet, ja kädet olivat vielä hieman koholla, ikäänkuin hän olisi kivettynyt yhtäkkiä. Hänen vieressään oli särkynyt ruukku, ja tulitikkulaatikko ui paloöljyssä, jota oli juossut pitkin savista raitiota.

Harmaahapsinen jättiläinen pani kätensä ristiin ja mutisi rukouksen. Kun hän palasi vaunujensa luo, vapisi koko hänen ruumiinsa, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

— Elisabet, katso tuonne! sanoi hän. Siellä on vanhan Meyhöferin ruumis. Hän on tahtonut polttaa meidän talomme, mutta Jumala on lyönyt hänet.

— Jumala ei sytytä latoja tuleen! sanoi Elisabet ja katsoi kytevään taloon päin, mistä tummansininen savupatsas kohosi aamun harmaaseen ilmaan.

— Mutta eikö ole Jumalan sallimus, että olemme pelastuneet?

— Jos joku on meidät pelastanut, niin on se hän, joka makaa tässä, sanoi Elisabet.

— Mitä? Hänkö olisi uhrannut kaikki ja ruvennut murhapolttajaksi, ainoastaan...?

— Kysy häneltä! vastasi tytär soinnuttomasti, painoi tuskissaan kätensä sydämelleen ja vaikeroi ääneen.

— Suokoon Jumala, että hän vielä kerran voisi vastata! jupisi Douglas.

Hän käski muutamain miesten kantaa vanhuksen ruumiin sisään. Lääkäriä oli jo lähetetty noutamaan, ja Douglas itse tahtoi mennä viemään tietoa sisaruksille.

Häävieraat riensivät säikähtyneinä ulos, kun vaunut seisahtuivat kukilla koristetun verannan eteen.

— Elisabet! Miltä sinä näytät? Säästä itseäsi, Elisabet! huusivat tädit ja tahtoivat ottaa hänet haltuunsa.

— Menkää pois! sanoi Elisabet ja työnsi väristen luotansa hyväilyhaluiset kädet. Iloinen sulhanenkin, joka oli saanut näytellä koko yön hyvin surkeata osaa, tuli esiin ja koetti saada Elisabetin lähtemään loukkaantuneen äärestä. Mutta tyttö katseli sulhoansa hämmentynein katsein, ikäänkuin ei muistaisi, kuka hän olikaan. Leo Heller kai tunsi oman arvottomuutensa ja vetäytyi alakuloisena pois.

Tädit vääntelivät käsiänsä ja riensivät vanhan Douglasin luo, joka kulki edestakaisin pihassa odottaen ajoneuvoja. Hänen mahtava rintansa kohoili raskaasti, hänen valkeat, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät kiinni toisiinsa, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Koko hänen sielussaan riehui myrsky.

— Ole hyvä, huusivat naiset, ja toimita Elisabet levolle! Hänen täytyy saada rauhoittua. Hän näyttää olevan mielipuoleksi tulossa.

— Jos asianlaita on niinkuin hän sanoo, mutisi vanha Douglas itseksensä, jos hän on uhrannut talonsa ja omaisuutensa... Tuli ja leimaus, antakaa minun olla rauhassa! kirkaisi hän naisille, jotka olivat kertyneet hänen ympärillensä.

— Mutta ajattelehan Elisabetia! pyysivät he. Pappi tulee kello kaksitoista — ja miltä tyttö silloin näyttää?

— Se on hänen asiansa! sanoi Douglas. Antakaa hänen itse pitää huolta itsestänsä — hän kyllä tietää, mitä hän tekee.

Samalla hetkellä kuin Paul nostettiin vaunuista, toivat miehet portista sisään isän ruumista. Perätysten kannettiin molemmat valkoiseen taloon, ja koira kulki ulisten ja nuuskien perässä. Surullinen kulkue!...

Elisabet antoi viedä Paulin omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja asettui vuoteen viereen istumaan.

Turhaan tädit pyysivät päästä sisään.

Kello yksitoista saapui lääkäri ja sanoi viipyvänsä sairaan luona seuraavaan päivään asti. Hän oli vanha ystävä talossa ja oli häiden tähden hankkinut itsellensä pitemmän loma-ajan. Erityinen sairaanhoitajatar kuitenkin oli tarpeen, sanoi hän.

— Enkö _minä_ saa olla hänen luonansa? kysyi Elisabet.

— Jos voitte! vastasi lääkäri ihmetellen.

— Minä voin! vakuutti Elisabet salaperäisesti hymyillen.

Tädit kolkuttivat jälleen ovea.

— Missä on järkesi, lapsi! huusivat he oven raosta. Sinun täytyy pukeutua — pappi on tullut jo.

— Hän saa mennä jälleen! vastasi Elisabet. Oven takaa kuului supatusta; sulhanenkin otti osaa neuvotteluun.

— Mitä aiotte tehdä, lapseni? sanoi iäkäs lääkäri ja katsoi Elisabetia tutkivasti silmiin. Tämä vaipui itkien polvillensa, tarttui Paulin hervottomana riippuvaan käteen ja painoi sen silmilleen ja huulilleen.

— Onko tämä teidän vakaa päätöksenne? kysyi vanhus.

Elisabet nyökkäsi.

— Mutta jos hän kuolee...?

— Hän ei kuole, sanoi Elisabet. Hän ei saa kuolla. Lääkäri hymyili surumielisesti.

— Hyvä on, sanoi hän. Jääkää tänne vähäksi aikaa yksin ja muuttakaa käärettä joka toinen minuutti! Minä menen toimittamaan hiljaisuutta taloon.

Pian sen jälkeen alkoi vaunuja tulla portaiden eteen ja sitten kadota pihasta. Tunnin kuluttua tuli lääkäri jälleen sairaan luo.

— Talo on pian tyhjä, sanoi hän; juhla on lykätty toistaiseksi.

— Lykätty toistaiseksi? tiedusteli Elisabet tuskaisena.

Vanha lääkäri katseli häntä ja pudisti päätänsä. Ihmissydän toi hänelle joka päivä esiin uusia arvoituksia.

* * * * *

Viikkokausia sairas häilyi elämän ja kuoleman välillä. Hermokuume, joka oli tullut lisäksi, näytti tekevän kaikki toiveet turhiksi.

Elisabet oli alati sairaan luona, ei syönyt eikä nukkunut. Hän oli kokonansa omistautunut rakastettunsa hoitamiseen.

Vanha Douglas antoi tyttärensä menetellä mieltänsä myöten. — Hänen täytyy tehdä mies terveeksi, sanoi hän, jotta saan kysyä.

Iloinen serkku alkoi pitää asemaansa tukalana ja lähti talosta, sittenkuin eno oli maksanut kaikki hänen velkansa.

Kaksoiset kävivät noutamassa vanhan Meyhöferin ruumiin jo tulipalon jälkeisenä päivänä. Hänen salaperäinen kuolemansa herätti suurta huomiota, ja kaikki pääkaupungin sanomalehdet puhuivat siitä. Kuuluisuus, jota hän ei koko elämänsä aikana saavuttanut, tuli hänen osaksensa kuoleman jälkeen.

Mutta takanapäin odotteli korkea oikeus Paulin parantumista.