V.

Vuodet kuluivat.

Paulista tuli hiljainen, vaatimaton poika, jolla oli ujo katse ja kömpelöt liikkeet.

Enimmäksensä hän oleskeli yksinänsä ja pitäessään silmällä kaksoisia hän saattoi tuntikausia istua ja veistellä puupalasta sanomatta sanaakaan. Hän oli vanhus lapseksi, vähäpätöisyyksistäkin huolehtiva ja mietiskelevä luonne.

Hän ei edes koulussakaan seurustellut ikäisiensä kanssa. Ei hän heitä tahallisesti karttanut, vaan päinvastoin oli heille mielellänsä avuksi, ja olipa useiden tapana aamusilla ennen rukousta kirjoittaa laskuesimerkkinsä tai ainekyhäyksensä hänen vihostansa. Mutta heidän harrastuksensa eivät olleet hänen harrastuksiansa, ja sentähden ei mitään likempää ystävyyttä voinut syntyä.

Selkäsaunoja hän sai runsaasti. Varsinkin Erdmann veljesten tähden hänellä oli paljon kärsimyksiä. Nämä kaksi vikkelää, vallatonta poikaa olivat voimiensa ja urhoutensa tähden sekä rakastetut että pelätyt, ja he olivat tyhjentymättömät keksimään uusia kujeita, jotka katkeroittivat Paulin elämän. He lennättivät hänen vihkonsa uunille, ajoivat hänen laukkuunsa hiekkaa, pistivät hänen lakkiinsa kepin pystyyn ja laskivat sen sitten veneenä uimaan virtaa myöten. Tavallisesti hän kärsi kaikki levollisesti, ainoastaan pari kertaa hänet valtasi hillitön raivo. Silloin hän puri ja kynsi kuin mielipuoli, niin että häntä vahvemmatkin toverit pötkivät pakoon. Ensimäisellä kerralla oli eräs pojista sanonut hänen isäänsä juomariksi, ja toisella kerralla tahdottiin hän erään pienen tytön kanssa sulkea pimeään navettaan.

Jälkeenpäin hän häpesi ja pyysi anteeksi. Mutta silloin vasta hänelle naurettiin, ja saavutettu kunnioitus hävisi kuin tuhka tuuleen.

Koulutyö kävi häneltä hyvin hitaasti. Tehtävään, jonka toverit suorittivat neljännestunnissa, meni häneltä tunti tai kaksi. Mutta sittenpä olikin hänen kirjoituksensa kuin painettua, ja hänen laskuissaan ei koskaan ollut virhettä.

Mikään työ ei kuitenkaan ollut hänestä kyllin hyvää, ja usein näki äiti, kuinka hän öisin salaa nousi vuoteeltaan pelätessänsä unohtaneensa ulkoläksynsä.

Ei ollut ajattelemistakaan, että hän veljien tavoin pantaisiin korkeampaan kouluun. Äiti kyllä oli jonkun aikaa tuuminut, että Paul saisi seurata vanhempien jälessä, sitten kun nämä saavat ylioppilastutkintonsa suoritetuksi, sillä äidinsydämelle tuntui raskaalta, että Paul jäisi toisista jälemmäksi; mutta lopuksi hän jätti tämän tuuman. Ja niin kai paras olikin. Paul ei itse koskaan ollut muuta odottanutkaan. Hän piti itseänsä alhaisempana olentona kuin veljensä eikä enää ajatellut heidän kaltaiseksensa tulemista. Kun he tulivat kotiin lupa-ajoiksi samettilakki painettuna liehuvaan tukkaan ja kirjava nauha sidottuna vinoon rinnan yli — sillä he kuuluivat erääseen kiellettyyn oppilasyhdistykseen — niin hän katseli heihin kuin jonkun korkeamman maailman olentoihin. Ahneesti hän kuunteli, kun veljet keskenänsä puhelivat Sallustiuksesta ja Cicerosta ja Aiskyloksen näytelmistä — ja he puhuivat usein niistä tehdäksensä häneen mahtavamman vaikutuksen. Hänen suurimman ihmettelynsä esineenä oli kuitenkin paksu kirja, jonka kanteen oli painettu sana "Logaritmitauluja" ja joka sisälsi paljaita numeroita ensimäisestä sivusta viimeiseen asti. Häntä oikein pyörrytti katsellessaan noita pitkiin, tiheisiin riveihin järjestettyjä numeroita. Kuinka oppinut se mahtoi olla, jolla tuo kaikki oli päässä, sanoi hän itseksensä silitellen kirjan kansia, sillä hän luuli, että kaikki nuo luvut piti opittaman ulkoa.

Veljet olivat erinomaisen ystävälliset ja alentuvaiset häntä kohtaan; jos he jotakin halusivat, satuloidun hevosen tai lasin oikein väkevää totia, niin he luottavaisesti kääntyivät hänen puoleensa, ja hän tunsi itsensä suuresti kunnioitetuksi saadessaan tarjota heille apuansa.

Talossa hän tunsi kaikki, ikäänkuin hän olisi ollut itse isäntä; kodin puuhat ja askareet, ne olivat hänen mielenkiintonsa esineenä.

Mikä se hänet niin varhain oli kypsyttänyt? Sekö, että yksinäinen äiti oli tarvinnut hänen apuansa ja pian hänelle kaikki huolensa ilmaissut? Vai hänen mietiskelevä, pyrkivä, tulevaisuuteen tähtäilevä henkensäkö sen oli saanut aikaan.

Usein kun hän istui mietteissään kyynärpäät pöydän varassa — liikkeissäänkin ja ulkonaisessa esiintymisessään hän oli kuin täysikasvuinen —, siveli äiti kovalla, känsäytyneellä kädellään hänen otsaansa ja poskiansa ja sanoi:

— Näytä iloiselta poikani! Ole iloinen, niin kauvan kuin sinulla ei vielä ole suruja!

Oi, niitä hänellä oli kylläksi! Surut kuuluivat hänen olemukseensa niinkuin liha ja veri. — Löydettäisiinkö huomenna kana, joka tänään katosi, parantaisiko hevosen voide, jota isä eilen toi kaupungista? Olivatko heinät jo kyllin kuivia, ennenkuin ne käännettiin, ja ehtisivätkö kottaraiset katonharjan alla kasvattaa poikasensa suuriksi, ennenkuin kissa ne kaappaisi? Kaikkia hän ajatteli. Huoli oli hänelle synnynnäistä; itsestään hän vain ei huolehtinut.

Jota vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka huonoa isän talonpito oli, ja usein tunkeutui hänen rinnastansa huokaus: Oi, olisinpa vaan suuri! Luonnollista oli, että hän peläten isän vihanpurkauksia ei laskenut arveluitansa kuuluville, ja jos hän joskus uskalsi tuoda esiin mietteitään äidille, niin tämä peloissaan katseli ympärilleen ja suhahti hätääntyneenä: Ole vaiti!

Ja kuitenkin isä varsin hyvin huomasi, mitä pojan mielessä liikkui. Hän oli antanut hänelle pilkkanimen "nurkkiennuuskija" ja kiusoitteli Paulia sillä, milloin vain hänet tapasi. Hyvinä hetkinään luonnollisesti. Pahoina hän taas antoi pojalle selkään — kyynärpuulla, piiskan varrella, vyöhihnalla — mikä vain käteen sattui. Mutta enimmin Paul pelkäsi isänsä kättä, jonka lyönnit koskivat kipeämmin kuin maailman kaikki kepit. Isällä oli omituinen tapa antaa korvapuusteja. Hän sivalsi kämmenen ulkosivulla, niin että kynnet ja rystöt tekivät poskeen sinimarjoja. Tällaisia korvapuusteja hän sanoi "poskienlohduttajiksi", ja kun hän halusi Paulia kurittaa, niin hän huusi hänelle ystävällisellä äänellä: Tule tänne poikani, niin lohdutan sinua.

Kun Paul oli saanut lyöntinsä, juoksi hän tavallisesti ulos niitylle väristen häpeästä ja kivusta; pidättääksensä kyyneliä hän veti kasvojansa irviin, pui nyrkkiään ja — vihelsi.

Vihellyksessä hän ilmaisi sekä kaipauksensa ja lapselliset unelmansa että vihansa ja suuttumuksensa. Tunteet, joihin hän ei löytänyt muuta ilmaisukeinoa, joihin häneltä puuttui sanoja, vieläpä ajatuksiakin, vihelsi hän, yksinänsä ollen, rohkeasti ja ujostelematta ilmoille. Sillä tavoin hän sorretulle, pelokkaalle hengellensä hankki ilmaa. Kokonaisia symfonioita hän vihelteli — alku oli kimeä ja vihlova, sitten sävel kävi yhä vienommaksi ja vienommaksi ja suli lopuksi surumielisen kaihoavaksi.

Ei kukaan aavistanut, mitä taidetta hän yksinäisyydessä harjoitti ja kuinka usein hän siitä sai lohtua ja mielenylennystä, ei äitikään. Sittenkuin hän kerran eräänä talvi-iltana äidistä välittämättä oli hiljaa itseksensä vihellellyt ja nähnyt äitinsä puhkeavan kyyneliin, ei hän enää sitä tehnyt, kun tämä oli läheisyydessä. Paul luuli että vihellys vaivasi äitiä; hän ei aavistanut, mikä voima hänelle noissa sävelissä oli annettu.

Välisti vain, kun hän katseli valkoiseen taloon päin, hän oli ylpeä siitä, että hän kuitenkin oli oppinut viheltämään, ja kun hänestä joskus joku kuvitelma tuntui erityisen onnistuneelta, niin hän ajatteli itseksensä:

— Kuka tietää, nauraisitteko minulle, jos tämän kuulisitte?

Mutta hän ei ollut tavannut ketään valkoisen talon asukkaista.