IX.

Viisi vuotta kului — viisi murheen ja vaivannäön vuotta. Paul käsitti elämän vakavalta kannalta, hän teki työtä aamusta yöhön asti, ahkeralla kädellään hän kävi kiinni jokaiseen toimeen, ja mihin hän vain ryhtyi, se onnistui. Mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä hän oli aina huolissaan tulevaisuuden tähden.

Hänen otsallaan oli aina samat rypyt, hänen silmissään sama raskasmielinen, miettiväinen ilme, ja usein hän päiväkausiin ei virkkanut sanaakaan, ei työpaikoilla eikä ruokapöydässä.

Hän piti puuhiaan toivottomina. Isän kiitosta hän ei koskaan saanut odottaa eikä hän sitä kaivannutkaan, mutta raskaalta tuntui, kun joku isän oikku hävitti, mitä hän vaivalla viikkojen kuluessa oli kuntoon saanut.

Hyvin usein tapahtui, kun isä palasi matkoiltaan, että hän renkien kuullen haukkui Paulia pöllöksi ja tyhmyriksi ja valitti katkerasti sitä, että hänen täytyi jättää talonpito niin kehnoihin käsiin, kun velvollisuudet — ei kukaan tietänyt mitkä ne olivat — vaativat hänet muualle.

Paul oli vaiti, sillä syvälle oli häneen painunut käsky: "Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi" - "isääsi äitisi tähden", niin hän sanat oli muodostanut, — mutta hänen katseensa kulki synkän tutkivana miehestä mieheen, ja jos hän silloin huomasi jonkun rengeistä hymyilevän vahingonilosta tai nyhjäisevän sivukumppaniaan kyynärpäällä, niin hän eroitti miehen seuraavana aamuna palveluksesta. Renkien joukossa oli eräs, joka oli ollut talon töissä Meyhöferin tulosta saakka. Hänen nimensä oli Mikael Raudszus, ja hän oli liettualaista sukuperää. Hän asui kankaalla lähellä Helenenthalia kurjassa mökissä, jonka seinät olivat peitetyt turpeilla. Hänellä oli huono vaimo, joka oli istunut jo kaksi kertaa vankeudessa ja piti lapset kerjuulla.

Mies oli hiljainen ja salamyhkäinen, teki työnsä kelvollisesti ja meni matkoihinsa nurkumatta, jollei häntä tarvittu, mutta tuli jälleen käskettäessä täsmällisesti paikalle.

Paul ei aluksi voinut sietää häntä, sillä miehen harvasanaisuus ja synkkä olento olivat tehneet häneen kammottavan vaikutuksen, mutta sittemmin oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän itse oli samallainen, ja siitä saakka hän oli alkanut pitää miehestä.

Isälläkin oli jonkinlainen kunnioitus häntä kohtaan, sillä vaikka hän päihtyneenä ollessaan usein löi toisia renkejä, ei hän milloinkaan koskenut häneen. Näytti kuin tuon miehen tuuheiden kulmakarvain alta lähtevä katse olisi pitänyt isän ohjissa.

Tämä mies oli Paulin uskollisin apulainen. Hänelle uskottiin tavaran kauppaaminen torilla, ja hän osasi aina kiskoa korkeimmat hinnat. — — —

Tuossa yksinäisessä talossa oli näiden viiden vuoden kuluessa hiljalleen ja huomaamatta tapahtunut suuri muutos. Yhä enemmän hävisivät köyhyyden merkit, ja yhä harvinaisemmaksi kävi puute ruoka-aitassa.

Puutarhassa nähtiin kauniita kukkalavoja, palkokasveja ja parsaa kasvatettiin runsaasti, ja lahonnut lauta-aita oli aikoja sitten uusittu.

Karja lisääntyi vuosittain kahdella, kolmella lehmällä, ja maitovaunut, jotka joka aamu lähetettiin kaupunkiin, toivat kotiin hyvät rahat.

Isän syy oli kokonansa, ettei vielä kuitenkaan voinut olla puhetta alkavasta hyvinvoinnista, sillä suurimman osan tuloista hän tuhlasi keinotteluyrityksiinsä, mikäli hän ei niitä juonut. Paulin onnistui kuitenkin joka kuukausi salaa pistää säästöön pari taalaria siskojen hyväksi.

Veljet tarvitsivat rahaa enemmän kuin koskaan. Max oli suorittanut tutkintonsa ja oli paraillaan palkatonna opetuksenkuuntelijana koetusvuotensa ajan; ja Gottfried, konttoristi, oli joka vuosi useampia kuukausia ilman paikkaa. Molemmat kirjoittivat kerjuukirjeitä. Ne olivat sävyltään monenkarvaisia; mikä oli leikkisä, kuten: "Hellitä minulle paikalla 30 taalaria!", mikä sydäntä särkevä, kuten: "Jollet tahdo, että joudun perikatoon, niin armahda" j.n.e.

Paul vietti monta unetonta yötä miettiessään, kuinka heitä auttaisi, ja usein tapahtui, että hän sai itse kitua hankkiessaan heille rahoja.

Kerran oli Gottfried kirjoittanut, että hän oli aivan rahaton ja välttämättä tarvitsi uuden kesäpuvun. Paul aikoi juuri hankkia itselleen uuden pyhänutun, sillä vanha oli käynyt pieneksi; huoaten hän pani sitä varten määrätyn rahan kirjekuoreen ja lähetti sen veljelle, mutta myötäseuraavassa kirjeessä hän mainitsi, että hänen oma pukuvarastonsa oli hyvin huonossa kunnossa. Veli osoittautui ylevämieliseksi ja lähetti parin viikon päästä vaatemytyn ja kirjeen, jossa sanottiin: "Lähetän tässä sinulle käytetyn vaatekerran, jota sinä vaatimattomassa asemassasi kyllä vielä voit pitää."

Myös kaksoisille Paul teki mahdolliseksi paremman tulevaisuuden kuin vaikeat olosuhteet olisivat antaneet aihetta odottaa. Hän toimii niin, että kirkkoherran rouva, entinen kotiopettajatar, otti heidät yksityiskouluunsa, jonka hän oli perustanut seudun varakkaiden tilanomistajaperheiden tyttäriä varten.

Koulumaksu ei pahinta tiukkaa tehnyt; kirjat ja vihot, niihin ei mahdottomia mennyt; mutta vaikeinta oli pitää sisaria tarpeeksi hyvissä vaatteissa, sillä Paulin itsetunto ei olisi sallinut, että sisarien toverit pitäisivät heitä kerjäläistyttöinä. Paul tiesi kokemuksesta, miltä tuntui, kun toiset halveksien kohtelevat; sitä hän ei olisi suonut sisarillensa.

Äidiltä hän ei enää saanut apua edes tällaisiin huoliin. Miehensä alituisista moitteista hän oli käynyt niin araksi, ettei hän enää uskaltanut ostaa rihman pätkää omalla edesvastuullaan.

— Mitä sinä teet, poikani, on hyvä! sanoi Elisabet rouva; ja Paul kävi kaupungissa, missä kangaskauppiaat ja neulojat häntä petkuttivat.

Suruttomina ja vallattomina kasvoivat kaksoiset. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä murhenäytelmästä, jota näyteltiin heidän läheisyydessään. Kymmenvuotiaina he painivat kylän poikien kanssa, kaksitoistavuotiaina he kävivät näiden kanssa omenia varastamassa ja ehdittyään viidentoista vuoden ikään he saivat pojilta kukkavihkoja...

Heitä pidettiin seudun kauniimpina tyttöinä. Paul tiesi sen hyvin eikä ollutkaan aivan vähän ylpeä siitä, mutta sitä hän ei tietänyt, että tytöillä oli salaisia yhtymyksiä puutarhan aidan takana ja että puolet heidän aikaisistaan rippikoulupojista saattoivat kerskata suudelleensa heidän punaisia huuliaan. —