XX.

— Mitähän isä tuolla puuhaa? sanoi Katri Erdmann Kerttu Erdmannille. Molemmat rouvat olivat tulossa taloon. He olivat lähteneet liikkeelle käydäkseen katsomassa entistä kotiansa ja saadakseen samalla avata sydämensä Paulille.

Ukko seisoi kyyryssä ladon takana ja penkoi olkiaumaa, joka oli sinne tehty. Kuultuansa vaunujen ratinan taukosi hän äkkiä puuhastaan ja hieroi käsiänsä niinkuin pahanteosta yllätetty, joka koettaa näyttää luonnolliselta.

Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja Kerttu arveli, että Paulin pitäisi saada vihiä tästä asiasta.

Nämä molemmat tuulihatut olivat jo talttuneet ja käyneet järkeviksi. Nuo vallattomat, ruskeat kiharat juontuivat sileiksi kammattuina alas korvien ohitse, ja hehkuvissa silmissä oli väsähtänyt kiilto — ikäänkuin tietäisivät ne kertoa, miltä tuntuu itkeä yksinäisyydessä. Katri rouvalla oli kolme tukevaa poikaa, Kerttu rouva herätti toiveita jo neljännestäkin perillisestä, ja äitiys on raskasta, kuten jokainen tietää.

Paul ei ollut kotona, hän oli mennyt suolle, mutta isä tuli vastaan viekkaasti nauraen ja heiluttaen kainalosauvaansa.

— Enkö juokse taas niinkuin nuorukainen? huusi hän.

Katri rouva lausui ihmettelynsä sen johdosta, ja saman teki Kerttu rouvakin.

— Se käy kuin tanssi, nauroi ukko. Toissa päivänä kävin aina Helenenthalissa asti.

Kummastellen, melkein peloissaan sisaret katsoivat häneen, sillä hän ei ollut käynyt siinä talossa sittenkuin muutti sieltä pois.

— Kuinka sinut otettiin siellä vastaan? kysyi Kerttu rouva.

— Kuka? Kuinka? Oh, te luulitte minun käyneen heidän luonansa... Jopa nyt! Ennen menisin teidän talonkoiranne vieraaksi ja pureskelisin sen luupaloja!

— Mutta mitä sinä siellä teit?

— Katsoin portin raosta, mitä talon kello oli, ja palasin sitten takaisin. Arvatkaas, kuinka pitkän ajan tarvitsen päästäkseni sinne.

Heillä ei ollut aavistustakaan.

— Puolitoista tuntia, oikea kilpajuoksijan vauhti... Mutta jos on jotakin kannettavaa, niin vienee matka kaksikin tuntia.

— Ja ainoastaan sitä laskeaksesi kävit siellä?...

— Ainoastaan sentähden, sydänkäpyni, ainoastaan sen tähden!

Ja hänen silmänsä säkenöivät kammottavasti.

Sitten istuttiin verannalle, jonka Paul oli rakennuttanut valkoisen talon malliin. Vanha emännöitsijä, joka ennen oli hoitanut Erdmann veljesten taloutta ja heidän naimisensa jälkeen muuttanut Meyhöferille, meni kyökkiin keittämään kahvia ja paistamaan vohvelia, ja kun isällä ei ollut muuta puhumista, niin hän haukuskeli Paulia ja vävyjänsä. Mutta tänään hän teki sitä enemmän vanhasta tavasta kuin sisällisestä tarpeesta, sillä hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla, eikä hän voinut istua hetkeäkään levollisena tuolillaan.

— Mennään sisään! sanoi Katri. Tässä tuulee, niin että on ilmaan lentää. Meidän täytyy myös hieman katsella taloutta.

— Tulee varmaan myrsky yöksi, arveli Kerttu. Molemmat hypähtivät säikähdyksestä, sillä vanhus purskahti niin omituiselta kaikuvaan nauruun.

— Anna myrskytä vaan! sanoi isä hiukan hämillään. Myrsky puhdistaa ilmaa. Eikö teilläkin käy väliin myrsky avioelämässänne?

Katrin kasvoissa leimahti välähdys entistä veitikkamaisuutta, mutta Kertun huulista näkyi, kuin itku olisi hyvin lähellä. Hänellä nähtävästi oli vielä viimeinen myrsky liian tuoreessa muistossa.

— Tänä vuonna tulee syksy aikaisin, arveli Kerttu alakuloisena.

— Anna tulla! Ovathan aitat täynnä.

— Jumalan kiitos! virnui ukko; ne ovat täpösen täynnä.

Sisarukset seisoivat toisiinsa painautuneina ikkunan ääressä, otsat ruutua vasten; ja katselivat ulos auringonpaisteiseen pihaan, missä tuuli lennätteli hiekkaa ilmaan...

Hämärän tullessa Paul saapui kotiin mustana kuin murjaani, sillä turpeen tomu oli käynyt kiinni partaan ja kasvoihin.

Hän tervehti sisaria, katsoi heihin terävästi ja sanoi:

— Saatte valittaa toisella kerralla!

Katri katsoi Kerttuun ja Kerttu Katriin, ja sitten he purskahtivat nauruun, tarttuivat Pauliin kiinni kummastakin olkapäästä ja tanssittivat häntä ympäri huonetta.

— Te tahraatte itsenne, lapset! sanoi hän.

— "On lemmittyni nokikolari", rallatti Kerttu, ja Katri lisäsi jatkoksi toisenkin värsyn.

Sitten he suutelivat Paulia ja juoksivat peiliin katsomaan, olivatko suudelmat jättäneet jälkiä. Kun Paul oli mennyt peseytymään, sanoi Kerttu.

— Kummallista: hänen tarvitsee vain katsoa ihmiseen, niin kaikki kääntyy hyvin päin.

Ja Katri lisäsi:

— Mutta hän itse on tänään vähäpuheisempi kuin tavallisesti.

— Paul, ole nyt kiltti! sanoi toinen sisarista hyväillen, heidän kaikkien istuessa illallispöydän ääressä. Emmehän käy kotona muulloin kuin kerran joka riemuvuosi... Tee nyt naamasi hiukan ystävällisemmäksi.

— Oletteko unhottaneet, mikä päivä tänään on? sanoi Paul ja silitteli heidän hiuksiansa.

Sisaret pelästyivät, sillä he ajattelivat ensin äidin kuolinpäivää, mutta hengittivät keveämmin muistaessaan, että hän kuoli juhannuksen aikaan.

— Mikä päivä tänään on sitten? kysyivät he.

— Tänään kahdeksan vuotta sitten paloi meidän vilja-aitta.

Kaikki olivat vaiti — ainoastaan isä murisi ja naurahteli itseksensä. — — —

* * * * *

Alkoi jo pimetä; taivaan rannalla vielä kuitenkin kyti hehkuvanpunainen viiru, joka heijasteli pöydän valkoiseen liinaan... Tuuli ryskytti ikkunanluukkuja.

Tuntui keveämmältä, kun emännöitsijä astui huoneeseen. Hän oli vanha, puhelias nainen, jolla aina oli paljon uutisia.

— No, rouva Jankus, mitä uutta? huudahti Katri iloisena siitä, että pääsi vapaaksi tuon surullisen muiston painajaisesta.

— Oi, rouva hyvä, ettekö siis tiedä, kuinka tänään kirkossa peuhataan? Koko kylä on siellä sitomassa köynnöksiä — alttaria koristaa paljaista ruusuista tehty köynnös, ja sen molemmille puolille on asetettu kauniita oleanderipuita.

— Mitä sitten on tulossa?

— Häät, rouva kulta! Huomenna viettää neiti Douglas häitänsä.

Sisaret vavahtivat, katsoivat toisiinsa ja sitten Pauliin. Tämä kieritteli sormissaan leivän murua ja näytti siltä, kuin ei asia ensinkään olisi koskenut häntä. Sisaret loivat jälleen toisiinsa katseen ja tarttuivat yhtaikaa Paulin käsiin.

— Tehän revitte minut palasiksi, lapset! sanoi hän väsyneesti hymyillen.

— Sittenhän siellä on tänä iltana kemut? sanoi isä, joka äkkiä oli käynyt hyvin virkeäksi.

— Luultavasti, luultavasti! vastasi emännöitsijä!

— Sehän sopii erinomaisesti! lausui vanhus.

— Erinomaisesti... Mitä tarkoitat? kysyi Paul.

— No tarkoitan vaan... että kummallinen sattuma... Samana päivänä, jolloin meillä oli tulipalo... Sanopas Paul, joka olit hereillä — mitähän kello oli, kun ensin näit tulen?

— Saattoi olla yhden aika.

— Niin, sinähän sen tiedät... Mitä sinä oikeastaan hait Helenenthalista, sitä en vieläkään ymmärrä, mutta hyvä on... oikein hyvä... Nyt tiedän tarkoin mitä kello oli.

— Onhan siinäkin jotakin tietämistä, sanoi Kerttu nauraen.

— Niin onkin! vastasi ukko uhmaavasti. Saathan nähdä, tyttöseni, saathan nähdä...

Paul viittasi sisarille, että antaisivat ukon olla rauhassa. Kohta sen jälkeen tyttäret sanoivat jäähyväiset.

— Sinunhan piti puhuman Paulille, että ukolla oli jotakin salaista puuhaa ladon takana, sanoi Katri vaunuihin astuessaan.

— Aivan oikein! vastasi tämä, käski ajajan pysäyttää ja viittasi Paulin luoksensa.

Mutta vanhus, joka epäluuloisena kuunteli kaikkia, tuli myös paikalle, ja keskustelun täytyi jäädä.

Kun Paul tavallisella iltakierrollansa tuli keittiöön, kuuli hän isän pyytävän emännöitsijältä saviruukkua.

— Mitä herra Meyhöfer sillä tekisi? kysyi eukko.

— Tuumin tästä lähteä kuokkimaan morsiusiltana häätaloon! vastasi ukko ilkeästi nauraen. Ehkä heltiää minullekin hääkakusta muru.

Eukko oli läkähtyä nauruunsa, ja isä kompuroi huoneeseensa, jonka oven hän huolellisesti lukitsi.

Koko talo oli vaipunut lepoon; Paul vain vielä kuljeskeli pimeässä pihassa.

— Hän viettää siis huomenna häitään, ajatteli hän. Jos olisin hyvä kristitty, täytyisi minun rukoilla Isä meidän hänen onneksensa... Mutta niin hurskas en vielä ole... Luulen, että hän oli minulle hyvin rakas — rakkaampi kuin itsekään tiesin... Mutta kuinka on saattanut tapahtua, että olemme näin vieraantuneet toisistamme?

Paul mietti miettimistään, mutta ei päässyt mihinkään tulokseen.

Kuu teki nousuansa suurena ja veripunaisena. Myrsky tuntui yltyneen; se vinkui nurkissa ja kohisi puiden latvoissa.

— Jos tuli tänä yönä pääsisi irti, niin ei se tyytyisikään paljaaseen vilja-aittaan, ajatteli Paul, ja muisti, että hänen täytyy kiiruhtaa asiamiestä toimittamaan palovakuutuksen valmiiksi. Sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua! lisäsi hän ja päätti mennä levolle. Päivä se on huominenkin ja — vielä lisäksi hääpäivä.

Varpaillansa hän hiipi makuusuojaansa, jonka hän oli sijoittanut isän huoneen viereen voidaksensa olla saapuvilla, jos vanhukselle jotakin tapahtuisi. Hänen ei tarvinnut sytyttää kynttilää, sillä täysikuu oli jo korkealla ja paistoi huoneeseen.

— Saankohan unta tänä yönä? ajatteli hän tuntia myöhemmin. Tuulessa lentävien lehtien varjot hyppivät hänen peitteellänsä, ja niiden lomista pilkistivät kuun säteet kuin valkoiset liekit.

— Tuona juhannusyönä oli kuu yhtä kirkas, ajatteli hän ja muisti, kuinka valkoisena Elisabetin yöpuku oli vilahdellut tumman viitan alta.

— Se oli elämäni ihanin yö, jupisi hän huoahtaen, päätti nukkua ja veti peitteen korvien yli.

Kohta sen jälkeen oli hän kuulevinänsä isän hiljaa nousevan vuoteestaan ja kompuroivan ulos. Selvästi eroitti hän, kuinka kainalosauva kalisi kuistin kivilattiaa vasten. — Kyllä kai hän pian palajaa, ajatteli Paul ja vaipui levottomaan unenhorrokseen, jossa häntä kaikellaiset pahat unet vaivasivat.

Kun hän jälleen heräsi, oli kuu noussut niin korkealle, että tuskin ainoakaan säde pääsi huoneeseen. Mutta pihamaa oli kirkkaasti valaistu.

— Kummallista, etten ole kuullut isän tulevan takaisin, sanoi Paul itseksensä. Hän nousi istualleen ja katsoi taskukelloansa, joka riippui vuoteen yläpuolella.

Se oli kahdeksan minuuttia vailla yksi... Kaksi tuntia oli siis kulunut.

— Olen varmaan nukkunut hyvin sikeästi, ajatteli hän ja aikoi jälleen laskeutua levolle, mutta samassa myrsky paiskasi ulko-oven kiinni, niin että koko rakennus tärähti.

Paul hyppäsi pelästyneenä vuoteestaan.

— Mitä tämä on?... Ulko-ovi auki... Isä ei siis vielä ole palannut?...

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli pukenut yllensä takin ja housut sekä syöksynyt ulos paljain jaloin ja päin. Ovi, joka vei isän huoneesta etehiseen, oli auki. Pelosta kalpeana Paul meni vuoteen luo. Se oli koskematonna, ainoastaan jalkapäässä oli peittoon painunut lovi. Siinä ukko siis oli istunut jäsentä järkähyttämättä istunut puolitoista tuntia nähtävästi odottaen Paulin nukkumista.

— Mitä taivaan nimessä tämä kaikki merkitsee? Hänen katseensa tarkasti koko huonetta. Nurkassa viruivat vaatekengät, joilla isä päivät umpeensa tallusteli, mutta saappaat, jotka samassa paikassa olivat seisoneet kuukausia käyttämättöminä — ne olivat poissa.

Oliko tuo rampa ukko lähtenyt yöllä kulkemaan? Paulin sydän oli lakata sykkimästä... Hän syöksyi ulos pihaan. Se oli valoisa kuin päivällä, paitsi niissä kohdin, missä rakennukset loivat varjoa.

Tuuli kohisi puissa ja vyörytti hiekkaa ilmaan; muuten kaikki oli hiljaista ja tyhjää.

Paul juoksi läpi puutarhan — ei jälkeäkään; tallin taakse — ei jälkeäkään... Mihinkä hän sitten on mennyt?

Koira vinkui koppinsa edessä — hän laski sen irti.

— Hae isäntä, Turkki!

Koira nuuski pitkin maata ja juoksi ladon taakse, missä olkiaumat olivat. Siellä oli niin valoisaa, että olisi saattanut löytää nuppineulankin. Mitään erinomaista ei näkynyt, ainoastaan yhdessä kohden oli olkia hieman pengottu.

Mutta mitä tämä on?... Kuka on pystyttänyt tikapuut seinää vasten — tikapuut, jotka vielä kaksi tuntia sitten makasivat maassa aitauksen sisäpuolella?

Ja... mitä taivaan tähden on tämä?... Kuka on avannut ullakon luukun, jonka itse olen sisäpuolelta salpaan pannut?

Maa tikapuiden juurella tuntui olevan kosteata... löyhkäsi paloöljyltä.

Vapisevin käsin Paul piteli olkia. Ne olivat märkiä, ja öljyn haju tarttui hänen sormiinsa.

Hänen polvensa horjuivat, ja kamala aavistus sai hänen silmänsä pimenemään. Suurella vaivalla hän kapusi tikapuita myöten luukulle.

Koira vinkui alhaalla.

— Hae isäntä, Turkki, — isäntä!

Eläin ulvahti iloisesti ja juoksi nuuskien yltympäri, kunnes se näkyi löytäneen jäljet.

Jännityksestä väristen Paul tuijotti koiran perään. Se suuntasi kulkunsa pihaportille. Sitä tietä isä siis oli mennyt.

Mutta sitten... sitten! Mihin koira sitten kääntyy?

− Hae isäntä, Turkki!

Koira ulvahti vielä kerran ja lähti sitten täyttä laukkaa — Helenenthaliin päin.

Helenenthaliin? Mitähän isä sieltä tahtoi? Mutta olihan hän iltapäivällä puhunut koematkasta sinne... Ja sitä sanoessaan hän oli nauranut ilkeästi... Ja kun oli puhe tulipalosta — mitä hän tarkoitti sanoilla "sopii erinomaisesti?"... Ja tänään... Miksi juuri tänään?

— Nyt täytyy saada selitys arvoitukseen, ennenkuin on liian myöhäistä.

Apua etsien hän katseli ympärillensä. Hän pisti kätensä koneellisesti luukusta sisään ja sai kiinni lyhteiden alle piiloitetun läkkikannun sangasta... Se oli paloöljysäiliö, jonka hän eilen oli täyttänyt. Ja kenenkä kehoituksesta? Kuka oli tullut ja sanonut...

— Isä, isä! Mitä aiot tehdä Helenenthalissa? Kuinka paljon oli nyt jälellä kannussa? Se oli tuskin puolillaan.

Ja sitten Paul haparoidessaan sai käsiinsä tulitikkuja, joita oli hajallansa kannun ympärillä...

Silloin putosi side hänen silmiltänsä. Kuului tuskan huuto: Hän on mennyt polttamaan Douglasin taloa!

Kaikki hänen silmissään pyöri ja huojui, ja hän olisi pudonnut maahan, jolleivät hänen kätensä olisi suonenvedontapaisesti olleet puristuneet kiinni reunapuuhun.

Nyt oli kaikki selvillä:... isän sekavat puheet, hänen naurunsa ja uhkauksensa.

Mutta vielä oli aikaa. Ukkohan raahusti sauvansa varassa. — Jospa otan hevosen ja karautan perässä! tuumi Paul.

— Hevonen! kiljaisi hän ja hyppäsi tikapuilta maahan.

Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä: Miksi isä kysyi niin tarkkaan sitä aikaa, jolloin tulipalo meillä alkoi. Tahtoiko hän kostonsa tapahtumaan samalla kellonlyönnillä? Taivas! Silloin on kaikki hukassa!

Kello yksi oli aika, jonka sanoin hänelle, ja nyt on kello yksi...

Epätoivon kauhu valtasi hänet, hän riensi jälleen ylös tikapuille.

Seuraavassa silmänräpäyksessä täytyi liekkien leimahtaa näkyviin. Eikö tuolla jo leimua?... Ei, kuu siellä vain heijastaa valkoisen talon ikkunoista... Taivaallinen isä! Eikö löydy pelastusta, armoa? Jospa rukous, jospa kirous voisi jäykistyttää tuon kohotetun käden... Millä varoittaa häntä, millä antaa merkki, että hän jättäisi tekonsa tekemättä?

— Nyt leimahtaa!

Ei, ei vielä... Mutta ehkä sekunnin päästä on hehku taivaalla.

— Elisabet! Herää!...

Kohta hulmahtaa korkeuteen lieska samanlainen kuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin veripunainen loimo kangisti hänen jäsenensä, kun hän hiiviskeli valkoisen talon puutarhassa. Jospa samanlainen tuli leimahtaisi nytkin, jotta isän käsi jähmettyisi, ennenkuin hän ehtisi tehdä rikoksellisen työnsä.

Taivaan Luoja, anna ihmeen tapahtua! Kohota tasangolle tulipatsas niinkuin silloinkin!

Liekkejä tarvitaan — ja juuri _täältä_ pitää roihun kohota ilmoihin. Salama, polta poroksi kotoinen talo, jotta sen loimo käännyttäisi isän rikoksen tieltä! — Mutta yö on pilvetön ja tähtikirkas... Kenties hän nyt juuri kurottaa olkikattoa kohden — nyt raapaisee tulitikun — ja seuraavassa silmänräpäyksessä tulee varoitus jo liian myöhäiseen.

Tulipatsas ilmaan, — ja juuri _täältä_ sen täytyy leimahtaa!

Olisipa minulla soihtu, jota voisin liehuttaa...

_Täältä_ täytyy liekkien leimahtaa!

Kun Paul siinä kuoleman tuskassa katseli ja etsi pelastuskeinoa, välähti äkkiä hänen mieleensä ajatus kirkkaana kuin tuo toivottu liekki.

Riemastuksen huuto pääsi häneltä:

— Niin, se keino auttaa! Kauhu on kahlehtiva hänen kätensä.

Pelastus! Pelastus mistä hinnasta hyvänsä!

Molemmin käsin hän tarttui öljykannuun ja vuodatti sen sisällyksen olkilyhteille. Ja sitten tulitikku... hiljaista sihinää... tuuli puhaltaa luukusta sisään... ja — korkealle leimahtaa liekki ja lyö häntä vasten kasvoja...

Kova, vihlova kirkaisu... Maailma mustenee hänen silmissään... Hän tahtoo ottaa kiinni jostakin ja hapuilee sokeana suoraan tuleen... Mutta esine, johon hän on tarttunut, väistyy — ja hän syöksyy, palava lyhde kädessä, olkiläjään.

Sija, johon hän on pudonnut, palaa jo ilmitulessa, mutta hänellä on vielä voimaa heittäytyä sivulle ja vierittää itsensä alas.

Ja tuuli viheltää, vinkuu, ulvoo ilmassa... Liekit ovat jo katonharjalla.

Paul juoksee pihaan, jossa kaikki vielä on hiljaista.

— Tuli on irti! Tuli on irti! kirkuu hän herättääksensä nukkuvat.

Palkollisten suojissa syntyy liikettä.

Katto on jo peittynyt liekkeihin. Kattotiilet alkavat halkeilla ja syöksyvät räiskyen alas. Ja aukosta leimuaa lieska ilmoille.

Tähän asti oli Paul seisonut aivan yksin pihassa ja katsellut ristissä käsin hävityksen työtä; nyt lensivät ovet auki, ja rengit ja piiat riensivät ulos huutaen ja kirkuen.

Silloin Paul huoahti syvään ja keventyneenä, ikäänkuin raskaan päivätyön päätyttyä, ja kävi verkalleen puutarhaan, ennenkuin kukaan huomasi häntä. - Olen tehnyt työtä tarpeeksi kauan, jupisi hän ja veti puutarhaportin kiinni; nyt tahdon levätä.

Väsynein askelin hän kulki hiekoitetulla käytävällä ja toisteli herkeämättä: Levätä... levätä.

Raukeasti hän katseli ympärillensä. Kuutamossa ja tulen loisteessa oli puutarha niinkuin valomeri, ja myrskyn lennättämien lehtien varjot hyppivät aavemaisesti Paulin edessä. Silloin tällöin putosi kipinä hänen tiellensä ja loisti siinä kuin kiiltomato. Hän etsi tiheimmän lehtimajan ja tunkeutui sen pimeimpään sopukkaan. Siellä hän istuutui turvepenkille ja peitti kasvonsa käsillään. Hän ei tahtonut mitään kuulla eikä nähdä...

Mutta uteliaisuus saattoi hänet hetkisen perästä katsomaan ylös. Ja silloin hän näki tulen punaisena, valkoreunaisena lakena kaareutuvan asuinrakennuksen ylitse, sillä myrsky kävi sinne päin.

Nyt oli kaikki mennyttä.

Paul pani kätensä ristiin ja tunsi halun rukoilla.

— Äiti! Äiti! huudahti hän kyynelet silmissä ja ojensi kätensä taivasta kohden.

Mutta äkkiä tapahtui hänessä ihmeellinen muutos. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja kevyeksi; tuo masentava tympeys, joka aina oli tehnyt hänen päänsä niin raskaaksi, katosi, ja syvään hengittäen hän siveli hartioitaan ja käsivarsiansa ikäänkuin tahtoen lykkiä pois irtautuneet kahleet...

— Kas niin! sanoi hän, ikäänkuin paino olisi vierähtänyt sydämeltä. Nyt olen tyhjä mies, nyt ei minun tarvitse enää surrakaan! Minä olen vapaa! Vapaa kuin taivaan lintu!

Hän löi nyrkillään otsaansa, itki ja nauroi. Hänestä tuntui, kuin olisi ansaitsematon, ääretön onni kohdannut häntä.

— Äiti! Äiti! huusi hän riemuissaan. Nyt tiedän, kuinka sinun satusi loppuu. Minä olen vapahdettu - vapahdettu!

Karjan kiljunta palautti hänet jälleen tajuntaan.

— Eläin raukat eivät saa kuolla minun tähteni! ajatteli hän hypähtäen seisomaan. Ennen vaikka itse...

Paul riensi asuinrakennuksen takaovelle, mistä palkollisväki kantoi ulos huonekaluja.

— Katsokaas herraa! huudahtivat kaikki ja osoittivat toinen toiselleen hänen paljaita jalkojansa.

— Antakaa olla! huusi Paul. Pelastakaa karja!

Hän sai käteensä kirveen ja särki navetan takaovet, jotka olivat niitylle päin, sillä piha oli yhtenä liekkimerenä.

Niinkuin unessa hän näki puutarhan ja niityn täyttyvän ihmisistä. Kylän ruisku tuli sälisten paikalle, ja Helenenthalin tielläkin näkyi liikettä.

Kolme, neljä kertaa Paul hyökkäsi liekkeihin miestensä seuraamana, mutta sitten hän vaipui tunnottomana maahan keskelle palavaa rakennusta...

Sydäntä viiltävä parkaisu, joka lähti naisen suusta, sai hänet vielä kerran avaamaan silmänsä. Hän oli näkevinänsä Elisabetin kasvot, jotka pian katosivat utuun, ja sitten taas kaikki pimeni hänen silmäinsä edessä — — —