XIX.

Vuodet kuluivat. Sisaret olivat jo kauan eläneet onnellisina perheenemäntinä, myötäjäissumma oli maksettu, ja langot alkoivat jo käydä lainailemassa Paulilta.

Kuinka hiljaista oli nyt yksinäisessä Meyhöferin talossa! Isä saattoi jo kyllä kompuroida kainalosauvan nojassa ulkona puistossa ja pihalla, mutta isännyydestä ei hän enää välittänyt. Paul ei voinut tehdä hänen hyväksensä muuta kuin laitattaa hänelle hänen mieliruokiansa, tarjota silloin tällöin lasin tai pari kuminaviinaa ja lahjoittaa joka jouluksi uuden kalenterin. Olisihan ukon pitänyt olla tyytyväinen oloonsa, semminkin kun kaupunkimatkat olivat jo käyneet hänelle liian vaivaloisiksi, mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa vahvistui, sitä katkerammaksi kävi hänen mielensä. Hän saattoi tuntikausia istua ja murjottaa, purra hammastansa ja uhkaavasti puida nyrkkiänsä. Eräs hänen päähänpistoistaan oli se, että poika tahallansa tahtoi nöyryyttää häntä anastamalla itsellensä kunnian noista suurista aatteista, jotka vanhus oli keksinyt. Kuullessaan, mitä suo tuotti, laski hän, kuinka loistava tulos olisi saatu hänen osakeyhtiöstään. Ei hän säästellyt miljoonia — sillä eihän hänen tarvinnut sitä tehdä!

Mutta sen ohessa kyti hänen sielunsa pimeimmässä sopukassa kostotuuma Douglasia vastaan. Tämän ajatuksen hän piti salassa; ei hän edes vävyillensä, joille hän muutoin mielellään avasi sydämensä, puhunut tästä asiasta. Ulrik virkkoi kerran Paulille:

— Pidä varasi! Ukolla näkyy olevan paha mielessä Douglasia vastaan.

— Joutavia! vastasi Paul näennäisesti huolettomana, vaikka hän itsekin usein oli ollut levoton saman asian tähden.

Paulin elämä oli tyhjää ja ilotonta. Koko hänen mielensä oli kiintynyt talonhoitoon ja rahanansioon, vaikkei kumpikaan niistä hänelle tyydytystä tuonut. Hänellä ei enää ollut ketään, joka hänen olisi pitänyt tehdä onnelliseksi työllänsä, ja sentähden hän katsoi puuhaamisen kadottaneen merkityksensä. Hän teki työtä kuin juhta, joka perässään kiskoo auraa mätästen ja pehkojen keskellä tietämättä, mitä hyötyä aura tekee. Monesti meni kuukausia, joiden kuluessa hän ei kertaakaan silmännyt sieluunsa. Viheltäminen oli häneltä jäänyt. Hän pelkäsi tunne-elämän tuskia, mutta niitä aikoja, jolloin hän vielä sävelin saattoi tulkita mielialojansa, muisteli hän niinkuin kadotettua paratiisia.

Usein hänet valtasi syvä katkeruus, kun hän vertaili työnsä, surujensa, valvottujen öidensä tuottamaa voittoa siihen, mitä hän oli uhrannut. Se näytti hänestä olleen jotakin uljasta, rikasta, onnea tuottavaa, mutta sen nimeä hän ei tietänyt.

Näistä mietiskelyistä hän paraiten vapautui käymällä käsiksi ankaraan työhön; siten kului taas aikoja, ennenkuin sairaus hänet uudelleen yllätti.

Maatila vaurastui vuosi vuodelta. Douglasille oli velka maksettu, pellot olivat hyvässä voimassa, ja laitumella kävi kalliita rotuelukoita. Koko talon piti saada aivan uusi puku. Asuinhuoneus, talli, aitat, kaikki oli rakennettava uudestaan. Ja muutamana keväänä alkoi vilistä kaikellaista työväkeä talossa. Asuinrakennus purettiin, Paul valitsi asunnokseen erään lautakopin, ja isä saatiin helposti muuttamaan toisen vävynsä luo.

— En tule enää koskaan takaisin, sanoi ukko lähtiessään; minä en voi katsella sinun hulluja ilveitäsi.

Mutta syksyllä, heti kun asunto oli valmis, hän tuli takaisin. Hän istui mukavasti nojatuoliinsa ja pauhasi ja haukkui vävyjänsä, jotka nähtävästi eivät olleet häntä aivan lempein käsin pidelleet.

— Nyt ei minulla enää ole maailmassa paikkaa, mihin laskisin harmaan pääni levolle, murisi hän venyessään laiskana patjoillaan.

Seuraavana keväänä tuli aittarakennusten vuoro. Erittäinkin tahtoi Paul, että uudesta vilja-aitasta tulisi oikea maalaiskomeuden näyte, muistomerkki tuosta yöstä, joka antoi äidille kuoloniskun.

Maamies, joka nyt kulki nummen poikki, seisahtui mielellään hetkiseksi ihailemaan noita uusia, komeita rakennuksia, joiden punaiset tiilikatot loistivat jo kauaksi; mutta moni pudisti epäilevästi päätänsä ja mutisi itseksensä: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Ulkona suolla tuprutti Musta Sussu ilmoihin mustia savupilviä, leikkauskoneen veitset viilsivät syvälti sitkeää kamaraa, ja turvepuristin teki työtä verkalleen ja ääneti niinkuin rauhallinen juhta. Äsken rakennetun suojuksen valkeat seinät hohtivat auringonpaisteessa, ja yltympäri kohoili pitkiä, mustia valleja valmista polttoturvetta. Se oli kovaa ja raskasta, vapaata juurisyistä ja sisälsi paljon hiiltä. Tämä turve voitti pian kilpailussa, ja sillä oli hyvä nimi aina Königsbergiin asti.

Paul, joka kauppamatkoillaan paljon tuli tekemisiin vierasten ihmisten kanssa, sai nyt nauttia sitäkin onnea, että häntä tervehdittiin arvokkaana miehenä ja että mahtavat tilanomistajat kohtelivat häntä niinkuin vertaistansa. Mutta ei hän siitä enää iloinnut. Jos joku ystävällisesti pudisti hänen kättänsä, toivotti hänelle onnea tai pyysi häntä käymään luonansa, niin Paul itseksensä ajatteli: Tahtooko hän pilkata minua? Ja vaikka hän kyllä huomasi, että toinen tarkoitti täyttä totta, niin tuntui hänestä aina, niinkuin kivi olisi pudonnut rinnalta, kun hän sai mennä menojansa.

— Mikseivät tulleet ennemmin, nuo ystävälliset, ajatteli hän, — silloin kun vielä olin tuskassa ja kaipasin sydämellistä sanaa? Nyt olen kuollut kuin tukki — nyt he tulevat liian myöhään.

Mutta kunnianhimo ajoi häntä yhä eteenpäin. Ja ikäänkuin taivas itse olisi tahtonut täydentää Paulin työtä, saatiin tänä vuonna, joka oli seitsemäs äidin kuolemasta, niin runsaasti sadetta ja päivänpaistetta, kumpaakin oikeaan aikaan, että laihot kasvoivat uskomattoman hyvin. Ihmisiä tällainen siunaus miltei kammotti, ja he kysyivät levottomina toisiltaan: Voiko tämä olla onneksi?

— Vielä tässä jokin tuho sattuu, raesade tai muu, virkkoi Paul, joka aina odotti pahinta.

Mutta eipäs! Kuorma kuorman perästä kulki latoihin, ja kullankeltaisia lyhteitä, joista jyviä varisi, heitettiin sisään, kunnes ladot täyttyivät lattiasta kattoon asti.

Ei tämäkään ilahuttanut Paulia.

Mitä enemmän hänelle kokoontui kultaa ja kunniaa, sitä enemmän kasvoi hänen kaihomielisyytensä. Kun näki hänen kulkevan otsa rypyssä maahan tuijottaen, saattoi pitää häntä velkahuolten murtamana miehenä, joka oli jo aivan perikadon partaalla.

Tähän aikaan näki hän sanomalehdestä, että Elisabet oli kihloissa. Nimet Elisabet Douglas ja Leo Heller olivat painetut korukirjaimilla toistensa alle. Paul ei tuntenut mitään pistävää tuskaa, hän ei edes säpsähtänyt, vaan hymyili alakuloisen tyytyväisesti ja jupisi itseksensä:

— Sanoinhan sen heti.

Ja sitten hän muisti, mitä nuorempi Erdmann kerran kirjoitti kirkossa suututtaaksensa häntä: se oli muuten aivan samaa kuin ilmoituksen sisällys, paitsi että hänen nimensä oli Leo Hellerin sijassa — mutta olihan sekin jo suuri eroitus.

Hän ei ollut nähnyt Elisabetia vuosikausiin, vaikka he asuivat niin lähellä toisiansa. Valkoinen talo loisti nyt niinkuin silloinkin, kun hänessä lapsena oli herännyt halu tehdä sinne pyhiinvaellusmatka; mutta tuo taikahohde, joka vielä viisitoista vuotta takaperin ympäröitsi taloa, oli nyt kadonnut, häipynyt jokapäiväisyyden varjoihin.

— Tulkoon hän onnelliseksi! sanoi hän ja luuli tällä toivotuksella lohduttaneensa itseänsä tarpeeksi.

Seuraavana sunnuntaina vietettiin kirkossa elonkorjuujuhlaa. Paul istui nurkassaan ja kuunteli urkujen soittoa ja papin saarnaa. Auringonpaiste tunkeutui sisään tuhansina väri vivahduksina maalattujen ikkunalasien lävitse — aivan kuten silloin kun hän ja Elisabet pääsivät ripille — mutta yhtä synkkänä seisoi myöskin tuo harmaapukuinen nainen ja tuijotti häneen suurin, loisteettomin silmin...

— Minäkin vietän tänään elonkorjuujuhlaa, ajatteli Paul, nuoruuteni elonkorjuujuhlaa. Mutta iloinen juhla se ei ole...

Jumalanpalvelus oli loppunut. Urut soittivat ylistyslaulua, ja iloinen kirkkokansa virtaili ulos tammien varjostamaan kirkkopihaan, missä onnea toivottaen pudistettiin ystävän kättä.

Kun Paul astui alas portaita, näki hän edessään Elisabetin sulhasensa rinnalla. Hän oli vanhentunut ja näytti kalpealta ja sairaloiselta. Kun hänen katseensa kohtasi Paulin, kävi hän vieläkin kalpeammaksi.

Paulin koko ruumis vapisi, mutta hänen katseensa ei väistynyt pois Elisabetista. Hämillään hän kohotti lakkiansa, ja samassa paikassa, missä he viisitoista vuotta sitten puhuivat ensimäiset sanat toistensa kanssa, kulkivat he nyt ääneti ja vieraina toistensa ohitse. — — —