XXIII.

Kirkkaana kesäkuun aamuna kaksi vuotta myöhemmin aukeni vankilan punaiseksi maalattu portti, ja siitä astui ulos vapaaksi laskettu vanki, joka iloisin kasvoin katsoa tirkisti aurinkoa ikäänkuin uudelleen totuttaaksensa itseänsä sen loistoon. Hän heilutti iloisesti kädessään olevaa myttyä ja katseli huolettomana ympärillensä niinkuin se, joka ei vielä ole selvillä matkansa suunnasta, mutta jolle on aivan yhdentekevää, lähtee minne hyvänsä.

Kulkiessaan oikeuslaitoksen talon ohitse hän huomasi vaunut, jotka hän nähtävästi tunsi, koska hän hämmentyi ja näytti neuvottelevan itsensä kanssa. Sitten hän lähestyi ajajaa, joka tupsulakki päässä silmäili pöyhkeänä alas istuimeltaan.

— Onko täällä ketään Helenenthalista? kysyi hän.

— On. Herra ja neiti ovat tulleet noutamaan herra Meyhöferiä.

Ja samassa kajahti portailta ääni: — Haloo! Tuossapa hän onkin! Elisabet! Hän on tullut jo!

Paul juoksi portaita ylös, ja molemmat miehet sulkeutuivat toistensa syliin.

Silloin aukeni hiljaa ja arasti raskas ovi, ja ulos astui solakka, mustapukuinen nainen, joka surumielisesti hymyillen nojautui seinään ja odotti levollisesti, kunnes miehet lopettivat syleilynsä.

— Tuosta saat hänet, Elisabet! huusi vanhus.

Siinä he nyt seisoivat käsi kädessä ja katselivat toisiansa silmiin, kunnes Elisabet nojasi päänsä Paulin rintaa vasten ja kuiskasi:

— Jumalan kiitos, että jälleen olen luonasi!

— Ja jotta saisitte kokonansa omistautua, toisillenne, lapset, virkkoi vanhus, niin ajakaa nyt kahden kotiin, sillaikaa minä tyhjennän pullon viiniä seuraajani onneksi. Minulla on mitä tarvitsen ja laskeudun tänään levolle vanhain päivieni ajaksi.

— Herra Douglas! huudahti Paul hämmästyneenä.

— Sinä sanot luonnollisesti "isä" tästä alkaen! Iltapuolella lähetä minua noutamaan — sinähän olet nyt isäntä talossa! Herran haltuun!

Sitten vanhus läksi astumaan portaita alas.

— Tule! sanoi Paul hiljaa, katse maahan luotuna. Elisabet astui perässä. Jouduttuansa näin kahden kesken ei kumpikaan heistä uskaltanut lähestyä toistansa.

Ja sanaa vaihtamatta he ajoivat päivänpaisteiselle, kukkia kasvavalle tasangolle. — Käenkukat, kellokit ja maahumala muodostivat kentälle väririkkaan peitteen, ja niittyvillan liehuvat töyhdöt olivat kuin lumihiuteita kukkaniityllä. Hopeapajun lehdet kahisivat hiljaa, lämmin ilma värähteli, ja keltaiset perhot leijuivat parittain ylös ja alas.

Paul oli vaipunut syvälle pehmoiseen istuimennurkkaan ja katseli eteensä silmät puoliavoimina.

— Oletko onnellinen? sanoi Elisabet ja kallistui häneen päin.

— En tiedä, vastasi hän. Tuntuu, kuin sydän tahtoisi pusertua ulos.

Elisabet hymyili; hän ymmärsi Paulin niin hyvin.

— Katso tuonne! Siellä on kotimme! virkkoi Elisabet näyttäen valkoista taloa, joka hohti etäisyydessä.

Paul puristi rakastettunsa kättä, mutta ei voinut lausua sanaakaan.

Metsän reunassa vaunut saivat seisahtua. Molemmat astuivat alas ja kävelivät jalkaisin eteenpäin. Paul näki, että Elisabetin kainalossa oli valkoinen käärö, jota hän ei ollut tähän asti huomannut.

— Mitä sinulla siinä on? kysyi hän.

— Saat nähdä sitten, vastasi Elisabet ja hymyili vakavasti.

— Yllätyskö?

— Muisto!

Kun he olivat tulleet metsään, huomasi Paul punertavien puunrunkojen välistä jonkun mustan möhkäleen, joka oli köynnöksillä koristettu.

— Mikä tuo on? kysyi Paul ja viittasi kädellään sinne, päin.

— Etkö tunne enää ystävääsi? vastasi Elisabet. Hän tahtoi olla ensimäinen, joka sinua tervehtii.

— Musta Sussu! riemuitsi Paul ja lähti juoksemaan.

— Ota minut mukaasi! nauroi Elisabet. Sinä unhotat, että tästedes kuulumme yhteen.

Paul otti häntä kädestä, ja niin he astuivat yhdessä tuon uskollisen kummituksen luo, joka tien vieressä piti vahtia.

— Vanha juhta! sanoi Paul ja taputti rosoista höyrypannua.

Ja kun he kulkivat eteenpäin, kääntyi Paul joka kolmannella askelella katsomaan taaksensa — ikäänkuin ei olisi voinut erota ystävästä.

— Minä olen uskollisesti vartioinut sitä, sanoi Elisabet; se on seisonut aivan ikkunani alla. Me ostimme sen huutokaupasta, jottei sinun tarvitsisi kadottaa sitä.

Kun he lähestyivät metsän toista reunaa näytti Paul kahta puuta, jotka olivat vähän matkan päässä tieltä, ja sanoi:

— Tuossa on se paikka, jossa näin sinun makaavan riippumatossa.

— Niin on, vastasi Elisabet. Ja siinä samassa paikassa minä ensi kerran huomasin, etten voi koskaan sinua unhottaa.

He tulivat jälleen aukealle.

— Ja tuossa on katajapensas, jatkoi Paul, jonka juurella me...

Samassa hän huudahti ja kohotti kätensä ilmaan.

— Mikä sinun on? kysyi Elisabet levottomana. Paul oli käynyt kalpeaksi ja hänen huulensa vapisivat.

— Se on poissa, sammalsi hän.

— Mikä?'

— Minun... minun kotini.

Missä talon rakennukset olivat ennen sijainneet, siinä näkyi nyt alaston lakeus ja muutamia kuivettuneita puita. Paul ei voinut kestää tuota näkyä; hän peitti kasvonsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi.

— Älä sure! pyysi Elisabet. Isäni ei tahtonut rakennuttaa taloa, ennenkuin sinä voisit itse olla määräämässä.

— Menkäämme sinne! sanoi Paul.

— Älkäämme, minä pyydän! Siellä ei ole muuta nähtävänä kuin raunioläjiä. Mennään joskus toiste, kun sinäkin olet tyynempi...

— Mutta missä minä asun sitten?

— Samassa huoneessa, jossa synnyit... Minä olen järjestänyt sen sinua varten ja asettanut sinne äitisi huonekalut. Voitko vielä sanoa, että olet koditon?

Hän puristi kiitollisena Elisabetin kättä, mutta tämä viittasi tuohon tuttuun katajapensaaseen.

— Mennään tuonne! sanoi Elisabet! Laske pääsi mättäälle ja vihellä jotakin. Muistatko vielä?

— Minäkö en muistaisi!

— Kuinka kauan siitä on?

— Seitsemäntoista vuotta.

— Seitsemäntoista vuotta! Niin kauan olen siis rakastanut sinua ja tullut sen tähden vanhaksi immeksi... Vuodesta vuoteen olen odottanut sinua. Mutta sinä et ole tahtonut huomata mitään. Viimeinkin täytyy hänen tulla, ajattelin minä — mutta sinä et tullut... Silloin tulin murheelliseksi ja ajattelin: Väkisin en voi tunkeutua hänelle, ehkä hän ei minusta huolikaan... Ja lopettaakseni tuon ikävöimisen menin kihloihin Leo serkun kanssa, joka oli liehunut ympärilläni kymmenen vuotta. Hän oli niin usein houkutellut minut nauramaan, että minä luulin... Mutta unhottakaamme se! sanoi hän värähtäen. Laskeudu tuohon ja vihellä.

Paul pudisti päätänsä ja viittasi kädellänsä kauas nummelle, missä nuo kolme yksinäistä kuusta kohosivat taivasta kohden.

— Tuonne! sanoi hän. En saa lepoa, ennenkuin olen käynyt siellä.

— Sinä olet oikeassa, sanoi Elisabet, ja käsi kädessä he kulkivat kukkivaa ahoa myöten, missä mettiäiset unisesti surisivat.

Heidän saapuessaan hautuumaalle soi valkoisen talon päivälliskello. Värähdellen häipyi sen kaiku ilmoihin, ja sitten kaikki taas oli vaiti. Mettiäisten hiljainen surina vain kuului edelleen.

Äidin haudalla kasvoi tiheässä murattia ja metsämyrttiä, ja päänpuolella loisteli tulikukan keltainen terä. Ruosteenkarvaisia muurahaisia ryömi lehdillä, ja ruohossa pyrähteli sisilisko.

Molemmat seisoivat äänettöminä; ei kumpikaan uskaltanut rikkoa pyhää hiljaisuutta. Viimein Paul kysyi:

— Mihin isä haudattiin?

— Sisaresi veivät hänet Lotkeimiin.

— Hyvä on, sanoi Paul. Äiti sai olla koko elämänsä yksin, olkoon siis kuolemansakin jälkeen. Huomenna käymme kuitenkin isän haudalla.

— Aiotko poiketa sisarten luokse?

Paul pudisti surullisesti päätänsä. Sitten he vaipuivat jälleen äänettömyyteen. Paul painoi päänsä käsiinsä ja itki.

— Älä itke! sanoi Elisabet. Onhan teillä nyt kullakin kotinsa.

Sitten hän otti esiin käärön, jota hän kantoi kainalossaan, ja aukaisi sen. Näkyviin tuli vanha kirjoitusvihko, jonka kannet olivat kuluneet ja lehdet kellastuneet.

— Tämän hän lähettää sinulle monien terveisien keralla.

— Mistä olet saanut sen? kysyi Paul hämmästyneenä, sillä hän tunsi heti äidin käsialan.

— Löysin sen tuosta vanhasta piirongista, joka tulipalosta pelastui. Vihko oli joutunut likistyksiin laatikon ja takaseinän väliin ja näyttää olleen siellä pitkät ajat.

He istuutuivat rinnatusten haudalle, asettivat kirjan polvillensa ja alkoivat selailla sitä. Paul muisti nyt, että Katri kerran oli puhunut jostakin äidin runovihosta. Se tapahtui silloin, kun hän yllätti sisarensa ja heidän rakastajansa puutarhassa.

Jälestäpäin ei hän koskaan ollut lähemmin tiedustellut asiaa, sillä hän ei tahtonut palauttaa mieleensä tuon hetken ikävää muistoa.

Kirjassa oli kaikellaisia vanhoja lauluja, jotka olivat kirjoitetut sujuvalla käsialalla, mutta joukossa oli myös toisia, joita oli pyyhkielty ja korjailtu. Viimeksimainitut näkyivät olevan joko muistista kirjoitettuja tai äidin omia sepitelmiä. — Siinä oli tuo runo laulajastakin, jonka Katri silloin oli lausunut. Sen jälestä seurasi:

Laps, nukkuos nyt! Nuku, rakkaani! Vieressäsi valvoo äitisi, sun uneen lauleleepi. Ja metsässä ääni kellojen, mi kaikuu vienosti helisten, myös kohta jo vaikeneepi.

Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani! Pihassa kuuvalo paistaapi, ja lehmus tarinoipi neidistä linnan valkean ja paimenpojasta nummelan — ja lehdet ne vaikeroipi.

Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani! Jo lintu pesässä uinuvi, pään painaen siipien alle. Ja äiti kaitsee aarrettaan ja vuottaa, vuottaa murheissaan jo isää kotosalle.

Ja sitten tuli seuraava runo:

Mä tunsin kerran immen, niin armaan neitosen. Hän asui yksinänsä verhossa lehvien ja lempeä kaipas. Yöt, päivät ikkunasta hän katsoi ainiaan, hän katsoi, kunnes silmät hervahti paikoiltaan, sill' lempeä kaipas.

Mut sitten saapui nuori ja uljas ritari, ja kysyi: "Miksi minuun noin katsot kummasti?" — "Mä lempeä kaipaan". Hän nauroi: "Tuhma tyttö, syliini tulepas! Siin' olla ompi lämmin, niin hauska, lohdukas, ja löydät sä lemmen."

— "Oon ikävöinyt yksin, mun uljas armahan'. Sun kullaksesi tulen, jos mulle sijahan vain lempeä annat." Kun ritar' oli kyllin suudellut kultastaan, hän lausui: "Etkö tiennyt, sä tyttö, tosiaan, mit ompi lempi?"...

— "Oi, armas! Jollei lempen' oo sulle vaivana, niin ikuisesti luonas ma tahdon istua, sill' lempeäs kaipaan." Mut ritar' uljas, nuori, hän laulun laulellen pois kiiti ratsullansa ja jätti impyen nyt tuskihin lemmen.

Kun päättyneeksi viimein sai aika murheinen, niin piltti pieni, hento se yksin jääneellen tul' lahjana lemmen. Ja äiti kulki rantaan tuon meren vaahtoisan: — "Aalloissa sulle haudan valmistan vilvakan, laps' lempeni suuren!"

— "Ja, tuomari, te tehkää, kuin laissa käsky on! Hyljätty olen aivan, maan päällä turvaton ja lempeä vailla." Hän mestuupaikkaan kulki nyt valkopukuisna ja lausui: "Luokses ota, sä rakas Jumala! Mä lempeä kaipaan."

Paul ajatteli sisariansa, ja hänestä tuntui, kuin äiti olisi edeltäpäin kaikki tietänyt ja antanut anteeksi.

Ja sitten he löysivät korkeilla kirjaimilla kirjoitetun otsakkeen:

TARINA SURUTTARESTA.

Oli kerran äiti, jolle hyvä Jumala oli lahjoittanut pojan. Mutta äiti oli niin köyhä ja yksinäinen, ettei hän tietänyt, kenenkä kutsuisi kummiksi. Ja hän huokaili ja ajatteli: Mistä saisin kummin?

Tulipa kerran iltahämärissä hänen luoksensa nainen, jolla oli harmaat vaatteet yllä ja kasvoilla harmaa huntu. Hän sanoi: Minä tulen pojallesi kummiksi ja pidän huolta siitä, että hänestä tulee hyvä ihminen, joka ei salli sinun kuolla nälkään. Mutta sinun täytyy antaa minulle hänen sielunsa.

Äiti vapisi ja sanoi: Kuka sinä olet?

Minä olen Surutar, vastasi harmaapukuinen nainen.

Ja äiti itki. Mutta koska hän kärsi niin kovaa nälkää, niin hän antoi poikansa sielun naiselle, ja tämä rupesi kummiksi.

Ja poika kasvoi ja varttui ja teki kovasti työtä hankkiaksensa äidilleen leipää. Mutta koska hänellä ei ollut sielua, niin ei hänellä ollut koskaan iloa eikä nuoruutta, ja usein hän katseli nuhtelevasti äitiinsä ikäänkuin tahtoen kysyä:

Äiti, mihinkä on sieluni joutunut?

Silloin äiti kävi murheelliseksi ja lähti etsimään pojallensa sielua.

Hän kysyi taivaan tähdiltä: Tahdotteko antaa hänelle sielun? Mutta ne sanoivat: Hän on liian halpa.

Ja hän kysyi nurmen kukilta; nämä vastasivat: Hän on liian ruma.

Ja hän kysyi ilman linnuilta; nämä sanoivat: Hän on liian synkkä.

Ja hän kysyi korkeilta puilta; nämä sanoivat: Hän on liian nöyrä.

Ja hän kysyi kavalilta käärmeiltä; nämä sanoivat: Hän on liian typerä.

Äiti kulki itkien eteenpäin. Ja metsässä hän kohtasi nuoren, kauniin prinsessan, jonka ympärillä oli suuri hoviseurue.

Nähtyänsä itkevän äidin tämä astui alas ratsultansa ja vei naisen linnaansa, joka oli rakennettu kullasta ja jalokivistä.

Siellä prinsessa kysyi: Sano, miksi itket? Ja äiti valitti hänelle, ettei hän ollut voinut hankkia pojallensa sielua eikä iloa eikä nuoruutta.

Silloin prinsessa sanoi: Minä en saata nähdä kenenkään itkevän. Tiedätkö mitä? Minä annan pojallesi oman sieluni...

Silloin äiti lankesi maahan ja suuteli hänen käsiänsä.

Mutta — sanoi prinsessa — hänen täytyy itse pyytää sitä minulta.

Äiti vei prinsessan poikansa luo, mutta Surutar kietoi harmaan huntunsa tämän pään ympärille, niin että poika oli sokea eikä nähnyt prinsessaa.

Ja äiti pyysi: Hyvä Surutar, laske poikani vapaaksi!

Mutta Surutar hymyili — ja joka näki hänen hymyilevän, hänen täytyi itkeä — ja sanoi: Pojan täytyy itse itsensä vapauttaa.

Kuinka hän voi sen tehdä? kysyi äiti.

Hänen täytyy uhrata minulle kaikki, mitä hänellä on rakasta, sanoi Surutar.

Silloin äiti alkoi murehtia kovasti ja vaipui kuolemaan. Mutta prinsessa odottaa vielä tänä päivänä kosijaansa.

* * * * *

— Äiti! Äiti! huudahti Paul ja vaipui haudalle.

— Tule! lausui Elisabet, joka pidätteli kyyneliänsä ja laski kätensä Paulin olkapäälle. Tule! Äitisi on saanut rauhan, eikä sinun ilkeä Suruttaresi tee meille enää koskaan pahaa.