II.

Siten rouva Douglas tuli Paulin ristiäidiksi.

Meyhöferiä kyllä tuo uusi ystävyysliitto hieman suututti, sillä "en kaipaa onnellisten sääliä", oli hänellä tapana sanoa, mutta kun tuo lempeä, ystävällinen rouva kävi toisen kerran talossa ja puheli hänelle sopuisasti, niin ei hän kauemmin rohjennut kieltää.

Hän suostui myös jäämään entiseen kotiinsa, joskin vastenmielisesti. Mussainen, jonka hän todellakin oli ostanut samana päivänä, oli niin hävinneessä tilassa, että oleskeleminen siellä kylminä syyspäivinä näytti vaaralliselta sekä vaimolle että lapsille. Täytyi toimittaa tarpeellisimmat korjaukset ja kutsua työhön puusepät, muurarit ja savenvalajat, ennenkuin muutto sinne oli mahdollinen.

Paljon ennemmin kuin uuden asunnon korjaus valmistui, oli Elisabet rouvan kuitenkin miehensä itsepäisyyden tähden muuttaminen sinne. Eräänä päivänä näet oli uuden isännän pehtoori muutamia työmiehiä muassaan tullut taloon ja kohteliaasti pyytänyt majaa. Meyhöfer selitti heti, että tässä menettelytavassa piili tahallinen solvaus häntä kohtaan, ja päätti, ettei hän päivääkään kauemmin viipyisi talossa, joka kerran oli ollut hänen omansa. — — —

Kylmänä, pimeänä marraskuun päivänä Elisabet rouva ja lapset sanoivat jäähyväiset vanhalle, rakkaalle kodille. — Taivaasta vihmoi hienoa sadetta, joka kasteli kaikki. Harmaan sumun verhossa, autiona ja lohdutonna nummi lepäili heidän edessään.

Nuorin lapsi sylissä ja molemmat vanhemmat ympärillä itkien Elisabet rouva astui vaunuihin, jotka veivät hänet kohti uusia, synkkiä kohtaloita.

Kun he ajoivat ulos portista ja kylmä nummituuli alkoi puhaltaa ikäänkuin jääsiruja kasvoihin lyöden, niin rupesi pienokainenkin, joka siihen asti oli levännyt hiljaa ja rauhallisena, surkeasti itkemään. Elisabet rouva peitti tarkemmin lasta viitallansa ja kumartui syvään tuon pienen, vapisevan olennon puoleen salataksensa kyyneliä, jotka herkeämättä poskille valuivat.

Puolen tuntia vierittyään savisella, läpilionneella tiellä tulivat vaunut perille. Elisabet rouva oli ääneensä huudahtaa nähdessään uuden kotipaikkansa lohduttomana ja rappiotilassa.

Pitkiä, savesta ja turpeista kyhättyjä ulkohuoneita — lietteinen piha — matala, paanukattoinen asuntorakennus, jonka seiniltä kalkki paikotellen oli rapistunut ja jättänyt muurin paljaaksi — hoidotta jäänyt puutarha, jossa kesän viimeiset vaivaiset jäännökset, asterit ja auringonruusut, rehoittivat puoleksi lakastuneiden kyökkikasvien rinnalla, ja yltympäri kirjavaksi maalattu aita, joka vielä ennen lahoamistansa näkyi saaneen viimeisen voitelun — semmoinen oli se paikka, jossa talolta hävinneen tilanomistajan perheen tuli vastaisuudessa oleskella.

Semmoinen oli se paikka, jossa pikku Paul kasvoi ja jolle hän lapsuutensa rakkauden ja puolet elämänsä suruista omisti. — — —

Ensimäisinä vuosinaan oli Paul hyvin hento ja kivulloinen. Monena yönä äiti pelkäsi, että hänen elämänsä heikko valo sammuisi ennen aamun koittoa. Silloin äiti istui kolkossa, matalassa makuuhuoneessa kyynärpäät vuoteen laidan varassa ja tuijotti palavin katsein tuohon laihaan olentoon, jonka jäseniä suonenveto tuskallisesti tempoili.

Mutta hän kesti kaikki varhaisimman lapsuutensa murrokset ja viisivuotiaana hän oli terve, toiveita herättävä poika, vaikkapa jäseniltään heikko ja kasvoiltaan kelmeä, ikäänkuin lakastunut. Tuo vanhusmainen ilme oli jäänyt häneen.

Näiltä ajoilta ovat hänen varhaisimmat muistelmansa.

Ensimäinen, jota hän myöhempinä aikoina tuon tuostakin muisteli, oli seuraava:

Huone on puoleksi pimeä. Ikkunoissa kukkivat jääkukat, ja punertavana tunkeutuu iltarusko ikkunaverhojen lävitse. Vanhemmat veljet ovat menneet luistelemaan, mutta hän makaa vuoteellaan, sillä hänen täytyy mennä aikaisin levolle, ja hänen vieressään istuu äiti toinen käsi hänen kaulaansa kiedottuna ja toinen kehdon laidalla, missä molemmat pikku siskot nukkuvat. Vuosi takaperin ovat nämä tulleet maailmaan, molemmat samana päivänä.

— Äiti, kerro minulle satu, pyytää hän.

Ja äiti kertoi. Mitä? — Siitä hänellä oli vain hämärä muisto, mutta puhe siinä oli jostakin harmaapukuisesta naisesta, joka kaikkina kovina hetkinä kävi äitiä katsomassa, naisesta, jolla oli kalpeat, laihat kasvot ja synkät, itkettyneet silmät. Varjonahan oli tullut ja varjona kadonnut, kätensä hän oli levittänyt äidin pään ylitse — siunaukseen vaiko kiroukseen, se oli tietymätöntä, — ja sitten hän oli puhunut hämäriä sanoja, jotka koskivat myöskin häntä, pikku Paulia. Siinä oli ollut puhe uhrauksesta ja pelastuksesta, mutta sanat hän oli unohtanut, nähtävästi siitä syystä, että hän oli ollut vielä liian yksinkertainen niitä ymmärtämään. Mutta yhden asian hän muisti aivan tarkkaan: kun hän kauhun ja jännityksen valtaamana kuunteli äidin kertomusta, niin hän äkkiä näki harmaan olennon, josta äiti puhui, seisovan ilmielävänä ovella - aivan tuon saman, jonka kädet olivat kohotettuina ja kasvot kalpeat ja surulliset. Paul kätki päänsä äidin syliin — hänen sydämensä sykki rajusti, hengitys oli seisahtua, ja tuskissaan hänen täytyi kirkaista:

— Äiti, tuolla se on, tuolla se on!

— Kuka? Surutarko? kysyi äiti. Paul ei vastannut, vaan alkoi itkeä.

— Missä sitten? kyseli äiti.

— Tuolla ovella, vastasi hän, nousten pystyyn ja pitäen äitinsä kaulasta kiinni, sillä hän pelkäsi kovasti.

— Oi sinua, pikku hupakkoa! sanoi äiti. Sehän on isän pitkä matkaviitta.

Ja äiti toi sen esille ja käski hänen tunnustella vuoria ja päällistä, jotta hän tulisi vakuutetuksi. Paul myöntyi, mutta itseksensä hän oli lujasti vakuutettu, että hän oli nähnyt tuon harmaan naisen kasvoista kasvoihin. Ja nyt hän tiesi myöskin, mikä hänen nimensä oli.

Surutar oli hänen nimensä.

Mutta äiti kävi miettiväiseksi eikä suostunut kertomaan satua loppuun asti. Ei jälkeenkään päin, vaikka hän kuinka hartaasti olisi pyytänyt. —

Isästä oli Paulilla hyvin hämäriä muistoja näiltä ajoilta. Mies, jolla oli jaloissa suuret saappaat ja joka torui äitiä, kuritti veljiä eikä välittänyt hänestä lainkaan. Välisti vain hän sai karsaan katseen, joka ei näyttänyt ennustavan hänelle hyvää. Usein, etenkin jos isä oli ollut kaupungissa, oli hänen kasvoillaan tummanpunainen väri kuin kuumenneella kattilalla, ja käydessään hän hoippui ristiin rastiin permantolaudalta toiselle. Silloin tapahtui aina tämä sama kiertokulku:

Ensin hän hyväili molempia kaksoisia, joita hän aina erityisesti helli, ja tuuditteli niitä käsivarrellaan äidin seisoessa vieressä ja hätääntynein katsein seuratessa kaikkia hänen liikkeitään; sitten hän istui pöytään, maisteli vähän ruokia ja työnsi ne sitten pois moittien niiden huonoutta ja mauttomuutta; sivalteli Maxia tai Gottfriedia vitsalla selkään, oli vihainen äidille ja meni viimein ulos riitelemään renkien kanssa. Kauas yli pihan kaikui hänen jylisevä äänensä, niin että Käärökin, kahlekoira, veti häntänsä koipien väliin ja piiloutui koppinsa perimäiseen soppeen.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin huoneeseen, niin hänen mielialansa tavallisesti oli kääntynyt kiukusta epätoivoksi. Hän väänteli käsiään, valitti kurjuutta, johon oli joutunut, ja kerskui itsestään kaikellaisia suuria asioita, joihin hän muka olisi ryhtynyt, jollei se ja se olisi ollut esteenä ja jolleivät taivas ja maa olisi liittoutuneet häntä perikatoon viedäkseen. Silloin hän meni ikkunan luo ja pui nyrkkiään valkoista taloa kohti, joka etäisyydestä niin viehättävänä häämöitti.

Niin, tämä valkoinen talo!

Isä sadatteli sitä, rypisteli kulmiaan, milloin vain katse niille maille osui, mutta poika itse piti sitä niin rakkaana kuin asuisi osa hänen sielustaan siellä. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä vain siksi, että äiti sitä rakasti. Sillä hänkin seisoi usein ikkunan ääressä ja katseli sinne päin, mutta hän ei rypistänyt kulmiaan, ei! — hänen kasvonsa kävivät niin lempeiksi ja surumielisiksi, ja hänen silmistään säteili kaipaus niin palava, että se herätti vieressä seisovassa pojassa tuskan väreitä.

Hänen pienen sydämensä täytti sama kaipaus. Niin kauan kuin hän oli osannut ajatella, oli tuo talo hänestä ollut kaiken kauneuden ja ihanuuden yhdistys. Kun hän sulki silmänsä, niin hän sen näki; unissakin se kangasteli.

— Oletko koskaan ollut valkoisessa talossa? kysyi hän eräänä päivänä äidiltänsä, kun ei enää voinut hillitä tiedonhaluansa. — Olen, poikani, vastasi äiti, ja hänen äänensä helkähti niin surullisesti ja värjyvästi.

— Useinkin, äiti?

— Hyvin usein, lapseni. Vanhempasi ovat ennen asuneet siellä, ja siellä sinäkin olet maailmaan tullut.

Siitä asti oli valkoinen talo pojalle sama kuin ihmissuvulle kadotettu paratiisi. — — —

— Kuka asuu nyt valkoisessa talossa? kysyi hän sittemmin.

— Kaunis, ystävällinen rouva, joka rakastaa kaikkia ihmisiä ja erittäinkin sinua, sillä sinähän olet hänen kummipoikansa.

Hänestä tuntui, niinkuin olisi ääretön onni auennut hänelle. Hän oli niin liikutettu, että vapisi.

— Miksi emme siis käy tuon kauniin, ystävällisen rouvan luona? kysyi hän tuokion kuluttua.

— Isä ei tahdo sitä, vastasi äiti, ja hänen äänessään oli omituisen terävä sointu, jonka poika huomasi.

Hän ei kysellyt enempää, sillä isän tahto oli laki, jonka perusteita ei kellään ollut lupa likemmin tiedustella; mutta valkoisen talon salaisuus loi nyt uuden siteen äidin ja pojan välille. — Julkisesti ei siitä uskallettu puhua. Isä tuli raivoihinsa, jos valkoisen talon olemassaoloon vain viittailtiinkin, eivätkä veljetkään siitä mielellään puhuneet hänen, nuorimman kanssa; nähtävästi he pelkäsivät, että hän yksinkertaisuudessaan levittelisi kuulemiansa. Mutta äiti, äiti luotti häneen!

Kun he olivat kahden — ja kouluaikana he olivat melkein aina kahden — silloin aukeni äidin suu ja suun keralla sydän, ja äidin kuvailemana valkoinen talo kohoili yhä korkeammaksi ja loistavammaksi pojan silmissä. Pian hän tunsi joka huoneen, lehtimajan puutarhassa, vihreän pensaston ympäröimän lammikon, kuvastelevan lasipallon ja penkereellä olevan aurinkokellon; ajattelepas, kello, jossa aurinko itse hetkiä näytti. Mikä ihme!

Peite silmillä hän olisi voinut kuljeksia Helenenthalissa eksyksiin joutumatta.

Ja kun hän leikki puupalikoilla, niin hän rakensi itselleen valkoisen talon penkereineen ja aurinkokelloineen, kaivoi hiekkaan lammikoita ja kiinnitti piikiviä vaajojen päihin; ne muka olivat lasipalloja - mutta ne eivät kuvastelleet.