VIII.

Paul ryhtyi nyt talon toimiin. Valan, jonka hän oli tehnyt ripillepääsypäivänsä aamuna, hän piti uskollisesti. Hän teki työtä kuin halvin renki, ja kun äiti pyysi häntä säästämään itseänsä, niin poika suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Sinä tiedät, kuinka paljon meillä on tehtävää.

Iltaisin, kun väki oli mennyt levolle ja kaksoiset hummanneet itsensä väsyksiin, istuivat äiti ja poika usein pitkät ajat yhdessä, neuvottelivat ja tekivät laskuja, mutta kun joku päätös heissä oli kypsynyt ja toivon säde välkähti heidän silmistään, niin tapahtui usein, että he äkkiä säpsähtivät ja huoaten antoivat päänsä vaipua — mutta kumpikaan ei sanonut, mikä mieltä painoi...

Tähän aikaan Elisabet rouva alkoi kovasti vanhentua. Pitkiä, kapeita juovia ilmestyi poskiin, leuka alkoi venyä yhä pitemmäksi, ja hiukset saivat hopeakiilteen. Ainoastaan hänen surun sumentamien silmiensä salaperäisestä syvyydestä saattoi päättää, kuinka kaunis hän oli ennen ollut.

— Niin, nyt näet että olen vanha akka, sanoi hän eräänä aamuna pojallensa kammatessaan peilin edessä hiuksiaan, — eikä onni ole vielä tullut.

— Vaiti, äiti! Miksikä olen sitten minä maailmassa? vastasi hän, vaikkei hän suinkaan peräti paljon toiveisiin luottanut.

Silloin äiti hymyili alakuloisesti, silitteli pojan poskia ja otsaa ja sanoi:

— Sinähän näytätkin juuri kuin olisit siepannut onnen kiinni siivistä!... Mutta minun ei pitäisi puhua näin; mikähän minun eteeni tulisi, jollei sinua olisi?

Sellainen ylenmääräisen hellyyden purkaushetki sai riittää pitkiksi ajoiksi, sillä usein meni kuukausia, joiden kuluessa äiti ja poika eivät paljaan alakuloisuuden tähden uskaltaneet toisiaan hellästi puhutella. —

Kaksoisista kasvoi kaksi vallatonta, pyöreäposkista veitikkaa, joille ei mikään puu ollut liian korkea eikä mikään oja liian syvä. Kihara ruskea tukka valui lukemattomina uppiniskaisina kiemuroina ohimoille, joiden alta pälyivät silmät niin veitikkamaiset, samalla kertaa ujot ja rohkeutta säkenöivät, että luuli näkevänsä hymyilevän päivänsäteen metsän pimennosta pilkistävän.

Heidän naurunsa kaikui varhain aamulla ja myöhään illalla yksinäisessä talossa, jonka hiljaisuus tuntui entistä painostavammalta, kun tytöt olivat koulussa tai ulkona maita metsiä kiertelemässä.

Kaksoisista oli kaikki yhdentekevää. Oli päivänpaiste tai myrsky talossa, aina oli heidän päänsä täynnä hullutuksia, ja jos isän riehunta väliin kävi niin uhkaavaksi, että he katsoivat paraaksi hiipiä uunille, niin he korvasivat vahingon nipistelemällä toisiansa jalkoihin.

Paulia he rajattomasti rakastivat, mutta siitä huolimatta he- sieppasivat hänen lautaseltansa paraimmat palat ja julistivat omaksi omaisuudeksensa puhtaimmat paperiarkit hänen salkustansa ja kiiltävimmät napit hänen housuistaan, sillä he näpistelivät kuin harakat.

Paulilla oli paljon huolia heidän tähtensä, sillä hän pelkäsi heidän villiintyvän aina enemmän, erittäinkin kun äiti alkoi käydä yhä väsyneemmäksi ja antoi asiain mennä menojaan. Mutta Paul alotti kasvatuskokeensa väärästä päästä. Hänen varoituksensa eivät kantaneet mitään hedelmää, ja kerran hänen pitäessään nuhdesaarnaansa tapahtui, että toinen sisarista kapusi hänen syliinsä, kävi kiinni hänen nenäänsä ja huudahti:'

— Katso, katso! Hän rupee saamaan partaa.

Toinen sisar kiipesi perästä, ja molemmat alkoivat kilvan nyppiä hänen partahaiveniaan. Kun Paul nyt todenperään suuttui, niin tytötkin kävivät ynseiksi ja arvelivat:

— Hyi! — sinun kanssasi emme viitsi puhuakaan enää.

Elisabetia Paul ei ollut nähnyt ripillepääsyn jälkeen, vaikka siitä oli jo kulunut kokonainen vuosi.

Sanottiin, että hän oli lähetetty kaupunkiin oppimaan "seuraelämän tapoja". Nämä sanat aina vihlaisivat Paulin sydäntä; hän tuskin tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että he nyt etääntyisivät toisistaan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Eräänä päivänä pääsiäisen aikana hän meni työhön pellonpalaselle, joka oli erillään muista viljelyksistä, kaukana metsän reunassa. Paul kylvi itse, ja renki ajoi kahdella hevosella äestä perässä.

Hänellä oli suuri valkoinen kylvinesiliina, ja hiljaisella ilollahan tarkasteli, kuinka siemenjyvät putoilivat maahan niinkuin kultaisen suihkulähteen pisarat. Silloin hän oli näkevinänsä metsässä jotakin valkoista, joka liehui edestakaisin — niinkuin ilmassa keinuva kehto. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ottaa siitä tarkempaa selkoa, sillä kylväminen on työtä, joka vaatii tarkkaavaisuutta.

Niin tuli suurushetki. Renki istui jyväsäkille, mutta hän itse, hikeen kun oli tullut, meni metsään varjoa etsimään.

Paul loi pikaisen silmäyksen heiluvaan kehtoon päin ja ajatteli:

— Taitaa olla riippumatto.

Mutta kuka siinä lepäsi, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.

Silloin oli hän kuulevinänsä jonkun huutavan hänen nimeänsä.

— Paul! Paul!

Se kaikui niin vienona ja ystävällisenä, ja tuo kirkas, pehmeä ääni kuulosti niin tutulta. Säikähtyneenä hän katsoi sinne päin.

— Tulehan tänne, Paul! kuului ääni uudelleen. Kylmiä ja lämpöisiä väreitä kulki hänen lävitsensä, sillä nyt hän tiesi, kuka siellä oli. Häveten hän katseli työpukuaan ja koetti avata esiliinansa solmua, mutta se oli työntynyt niin kauaksi niskaan, ettei hän ulottunut siihen.

— Tule semmoisena kuin olet! huuteli ääni, ja nyt Paul näki, kuinka tytön yläruumis kohousi riippumatosta, punaisiin ja kullattuihin kansiin sidotun kirjan pudotessa hänen kädestään maahan.

Paul astui vitkastellen lähemmäksi ja koetti salaa pyyhkiä mättäisiin savea pois saappaistaan. Tyttö puolestaan huomasi aivan viime hetkessä, että hänen jalkansa ja valkoiset sukkansa näkyivät hameenliepeen alta. Hän tahtoi kiireesti peittää ne huivilla, joka hänellä oli hartioille heitettynä, mutta ei saanut sitä irti, ja kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, niin hän lyykistyi kokoon ja istui siinä kuin kana pesässään, riippumaton hillittömästi heiluessa edestakaisin.

Tytöllä ehkä oli ollut aikomus varmuudellaan ja seuraelämän kokemuksellaan saattaa Paul hämilleen, mutta kohtalo sallikin, että hän oli yhtä punehtunut ja hämmentynyt kuin toinenkin. Paul ei huomannut tytön mielentilaa; hän näki vain, että tyttö oli käynyt hyvin kauniiksi, että hänen hiuksensa olivat hienolla tavalla kammatut ja että nauharuusu hänen täyteläisellä povellaan aaltoavasti laski ja kohoili. Tämä viimeinen huomio varsinkin teki hänelle selväksi, että tytöstä oli ylennyt täysi nainen.

Kului hyvä aika, ennenkuin kumpikaan mitään puhui.

— Hyvää päivää, Paul! sanoi tyttö viimein naurahtaen ja tarjoten kättänsä, sillä hän huomasi olevansa johtavassa asemassa.

Paul oli vaiti ja hymyili.

— Auta minua saamaan irti tuo huivi! jatkoi tyttö.

Paul auttoi.

— Ja nyt käänny ympäri! Hän teki niin.

— Nyt on kaikki hyvin.

Elisabet lepäsi jälleen pitkänänsä, oli levittänyt liinan jalkojensa päälle ja tirkisteli veitikkamaisesti Pauliin riippumaton silmuksien läpi..

— On oikein hupaista saada tavata sinut jälleen, sanoi tyttö. Sinä olet kuitenkin parhain kaikista... Oletko ikävöinyt minua?

— En, vastasi Paul totuudessa pysyäksensä.

— Ah, mene matkoihisi! huudahti tyttö ja koetti nyrpeänä kääntää selkänsä Paulille, mutta kun riippumatto siitä rupesi jälleen kovasti keinumaan, niin hän pysyi asennossaan ja nauroi.

Paulia ihmetytti, että tyttö saattoi olla niin iloinen. Lukuunottamatta kaksoisia ei hän ollut nähnyt kenenkään niin nauravan. Mutta ne olivat lapsia. Tämä nauru teki kuitenkin hänet vapaammaksi, sillä hän tunsi vaistomaisesti, kuinka paljon hän oli käynyt Elisabetia vanhemmaksi.

— Muuten on sinulle kai kaikki käynyt hyvin, siitä asti kun viimeksi tavattiin? kysyi Paul.

— On, Jumalan kiitos! tuli vastaukseksi. Äiti tosin on ollut vähän kivulloinen, mutta siinä onkin kaikki.

Varjo ilmestyi Elisabetin kasvoille, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut, ja hän jatkoi:

— Minä olen oleskellut kaupungissa ja siellä olen ollut jos yhdessäkin — toiste kerron sinulle kaikki. Olen käynyt tanssikoulussa, kuuletko, ja ihailijoita on minulla myöskin ollut — usko pois vaan. He ovat kävelleet edestakaisin minun ikkunani ohitse ja lähettäneet minulle kukkavihkoja, vieläpä runojakin, omatekoisia runoja. Yksi heistä oli ylioppilas, jolla oli nauhoilla koristettu valkoinen nuttu ja kolmivärinen lakki, — oi, hän se ymmärsi asiat! Mitä kaikkea hän osasikaan puhua — sittemmin hän meni kihloihin Betty Schirrmacherin kanssa, joka on minun ystäväni, salaa näet — siitä ei tiedä kukaan muu kuin minä.

Paul hengitti keveämmin, sillä ylioppilas oli alkanut tehdä hänet levottomaksi.

— Etkö sinä vihastunut? kysyi Paul.

— Minkätähden?

— Hänen uskottomuutensa tähden.

— En, minä olen korkeammalla kannalla, vastasi tyttö ja kohautti olkapäitänsä. Voi, veikkonen — hän oli vain keltainen poikanulikka sinun rinnallasi!

Paul oikein säikähti kuullessaan ylioppilasta halveksivaisesti nimitettävän poikanulikaksi ja vielä lisäksi verrattavan häneen tuolla tavalla.

— Minun veljeni ei ole mikään keltainen poikanulikka, vastasi Paul.

— En tunne häntä, lausui tyttö filosoofin tyyneydellä; kenties hän ei ole... Niin, olen tullut paljon, paljon vanhemmaksi, jatkoi hän. Kirjallisuuden historiaakin olen lukenut — se on hyvin hauskaa.

Tuskallinen kateus heräsi Paulissa.

— Annahan tänne tuo kirja tuosta! pyysi tyttö. Paul teki niin.

— Tunnetko sen?

Punaiseen kanteen oli kultakirjaimilla painettu: "Heine: Laulujen kirja". Paul ravisti päätään vastaukseksi.

— Etkö?... Siinä kirjassa on paljon oppimista. Minä lainaan sen sinulle. Kun sitä on hetkisen lukenut, niin rupeaa melkein aina itkemään.

— Onko se niin surullinen? kysyi Paul.

— On, hyvin surullinen, niin kaunis ja niin surullinen kuin... kuin... siinä puhutaan ainoastaan rakkaudesta, ei mistään muusta; kaipaus valtaa ihmisen, ja tuntuu kuin lentäisi pois Gangesta kohti, missä lootus kukkii ja missä...

Elisabet vaikeni, sitten hän puhkesi heleään nauruun ja virkkoi:

— Se on hyvin tyhmää, eikö totta?

— Mikä niin?

— Se, mitä lörpöttelen.

— Ei ollenkaan. Koko ikäni tahtoisin kuulla sinun niin puhuvan.

— Tosiaankin?... Tässä on niin hupaista olla, Paul! Minusta tuntuu niin turvalliselta, kun sinä olet läheisyydessä.

Elisabet kohotti itseänsä riippumatosta ikäänkuin nojataksensa päänsä Paulin olkapäätä vasten. Pitkiin aikoihin ei Paul ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi ja rauhalliseksi.

— Miksi katselet poispäin?... kysyi tyttö.

— Enhän katsele.

— Katseletpa... Katso minuun — soisin sen niin mielelläni... Sinulla on niin totiset, uskolliset silmät... Tiedätkö, Paul, mitä nuo laulut muistuttavat?

— Mitä sitten?

— Sinun vihellystäsi. Se on myöskin semmoista -semmoista, no, sinä ymmärrät... Vihellätkö vielä usein?

— Hyvin harvoin.

— Etkä myöskään ole opetellut huilua puhaltamaan.

— En.

— Kuinka olet paha! Jos pitäisit minusta, niin kyllä olisit opetellut... Ensi kerralla lahjoitan sinulle kauniin huilun.

— Minulla ei ole sinulle mitään takaisin annettavaa!

— Onpa kyllä! Sinä annat minulle kaikki ne laulut, joita soitat. Ja jos sydämesi tuntuu oikein raskaalta... niin lue tätä kirjaa, siitä löydät kaikki.

Paul tarkasteli sitä joka puolelta.

— Siinäpä merkillinen kirja, ajatteli hän.

— Ja kerro nyt minulle itsestäsi! sanoi tyttö. Mitä sinä teet ja puuhaat? Ja sinun rakas äitisi — kuinka on hänen laitansa?

Paul loi tyttöön kiitollisen katseen. Hän tunsi, että hän tänään olisi voinut puhua kaikki ajatuksensa, - mutta samassapa iski hänelle mieleen, että suurushetki oli jo kulunut ja että renki hevosineen odotti häntä. Päivällisiin piti hänen saada kylvetyksi, koska syönnin jälkeen oli lähetettävä kaupunkiin kuorma turvetta, jota hän salaa oli suosta väännättänyt.

— Nyt minun täytyy mennä kylvämään, sammalteli Paul.

— Kuinka ikävää! Ja koska pääset työstäsi?

— Päivällisen aikaan.

— Niin kauan en voi odottaa, sillä äiti kävisi levottomaksi. Mutta tule tänne kävelemään jonakuna päivänä nyt pian — ehkä löydät silloin minutkin. Jään tähän vielä vähäksi aikaa katselemaan sinua. Sinä näytät niin miellyttävältä kävellessäsi edestakaisin valkeine esiliinoinesi ja jyvien sadellessa ympärilläsi.

Paul ojensi kätensä jäähyväisiksi sanomatta sanaakaan ja lähti.

— Kirjan jätän tähän, huuteli Elisabet hänen jälkeensä; tule ottamaan, sittenkuin olet lopettanut työsi.

Renki hymyili viekkaasti nähdessään Paulin tulevan, ja tämä uskalsi tuskin nostaa silmiään.

Joka kerta kun hän kulki ohi sen paikan, mistä hän näki tytön, kohotti tämä itseään riippumatossa ja heilutti nenäliinaansa. Kello kahdentoista ajoissa hän kääri kokoon riippumattonsa, tuli metsän reunaan ja käsiään torvena käyttäen huuteli jäähyväiset... Vastaukseksi Paul nosti lakkiaan, mutta renki katseli toisaalle ja vihelteli; — hän ei ollut näkevinään, ei kuulevinaan...

Päivällistä syötäessä äiti katseli herkeämättä poikaansa, ja kun he olivat joutuneet kahden kesken, otti hän Paulin pään käsiensä väliin ja kysyi:

— Mitä sinulle on tapahtunut, poikani?

— Kuinka niin? kysyi tämä hämillään.

— Sinun silmissäsi on niin omituinen kajastus. Paul nauroi ja juoksi pois; mutta kun äiti illallisen aikanakin yhä vaan katseli häntä — kysyväisenä ja samalla surullisena — alkoi hänen mieltänsä pahoittaa se, ettei hän ollut osoittanut luottamusta äidillensä, ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Oli kuin auringonpaiste olisi kirkastanut äidin kasvot; ja kun poika posket hehkuvina hämillään hiipi pois, katseli äiti häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä ikäänkuin rukoillen.

Paul istui puoliyöhön asti huoneessaan, pää käsien nojassa. Salaperäinen kirja oli hänen polvillaan, mutta lukea sitä hän ei saattanut, sillä isä oli kieltänyt polttamasta tulta iltasilla. Hänen täytyi odottaa sunnuntaita.

Hän ajatteli paljon sitä, kuinka Elisabet oli muuttunut. Jospa hän vain ei olisi nauranut niin usein! Ilomielisyys teki tytön hänelle vieraaksi, ja tuo rikas, kukoistava elämä, johon hän oli kiintynyt, vei hänet kauas, kauas pois noihin etäisiin maihin, missä onnelliset elävät. Ja jos tyttö lempeydessä ja hyvyydessä olikin sama kuin ennen, täytyi hänen kuitenkin oppia halveksimaan häntä, joka oli vain talonpoika ja lisäksi tyhmä ja kömpelö ja synkkämielinen. Hänen ajatuksissaan liiteli sekaisin onnellisuutta, häpeätä ja nuhteita itseänsä kohtaan, sillä hän arveli, että hän olisi voinut esiintyä paljon arvokkaammin ja hienommin. Lisäksi tuli arvoituksen kaltainen tuska, joka oli kuristaa hänen kurkkunsa — mutta turhaan hän mietti, mikä oli syynä tähän tunteeseen.

Seuraavana päivänä hän näki pihasta, jossa hän oli työssä, valkoista liehuvan metsän rannassa. Hän puri hammasta harmissaan, katkera oli mieli, mutta työstään hän ei voinut irtautua.

Vielä kaksi päivää perätysten ilmestyi tuo valkoinen — sitten sitä ei enää näkynyt.

Sunnuntai-aamuna hän otti laulukirjan ja painautui metsään — hän ei tullut kotiin ruoka-ajoiksikaan, ja illalla kaksoiset löysivät hänet erään katajapensaan juurelta viheltämästä, kyynelten valuessa hänen poskillensa.

Niin hän käänsi "Laulujen kirjaa" omalle kielellensä. — — —

Vähän sen jälkeen hän kuuli, että lääkärit olivat määränneet rouva Douglasin oleskelemaan etelässä pitemmän aikaa ja että Elisabetin piti seurata häntä matkalle.

— Paras onkin, ajatteli Paul itseksensä, silloin ei hän hanki minulle niin paljon päänvaivaa.

Kauan Paul oli kahden vaiheilla, lähettäisikö hän takaisin lainatun kirjan vai ei; hän olisi mielellään pitänyt sen, mutta omatunto ei oikein sallinut sitä. Paul odotti sopivaa hetkeä — kunnes hän kuuli, että Elisabet oli jo matkustanut. Silloin hän rauhoittui.