Part 1

language: Finnish

KLEOPATRA

Kleopatran, Egyptin kuningattaren, elämä ja aika

Kirj.

ARTHUR WEIGALL

Suomennos englanninkielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.

SISÄLLYSLUETTELO:

I OSA

KLEOPATRA JA CAESAR

I. Johdannollinen esitys Kleopatran luonteesta II. Aleksandrian kaupunki III. Kleopatran syntymä ja lapsuus IV. Pompeiuksen kuolema ja Caesarin tulo Egyptiin V. Gaius Julius Caesar VI. Kleopatra ja Caesar saarrettuina Aleksandrian palatsiin VII. Caesarionin syntymä ja Caesarin lähtö Egyptistä VIII. Kleopatra ja Caesar Roomassa IX. Egyptiläis-roomalaisen monarkian perustaminen X. Caesarin kuolema ja Kleopatran paluu Egyptiin

II. OSA

KLEOPATRA JA ANTONIUS

XI. Antoniuksen luonne ja valtaannousu XII. Kleopatran ja Antoniuksen avioliitto XIII. Kleopatra ja Antonius Aleksandriassa XIV. Liitto uudistetaan XV. Kleopatra ja Antonius valmistautuvat kukistamaan Octavianuksen XVI. Antoniuksen vallan heikentyminen XVII. Actiumin taistelu ja pako Egyptiin XVIII. Kleopatran viimeinen yritys XIX. Egyptin valtaus ja Antoniuksen kuolema XX. Kleopatran kuolema ja Octavianuksen triumfi

I OSA

KLEOPATRA JA CAESAR

I. JOHDANNOLLINEN ESITYS KLEOPATRAN LUONTEESTA

Ne, jotka läheisesti syventyvät Kleopatran elämään, huomaavat pian, että yleisesti hyväksytty arvostelu hänen luonteestaan on lähtöisin henkilöiltä, jotka olivat hänen vastustajiaan Antoniuksen ja Octavianuksen välisessä riidassa. Egyptin suuresta kuningattaresta tuli viimeisinä elinvuosinaan Rooman ensimmäisen keisarin verivihollinen, ja jokaisen siihen sukuun kuuluvan caesarin kannattajat huolehtivat, ettei tämä hänen historialliseksi tullut vihollisuutensa joutunut unohduksiin. Niinpä ovat esimerkiksi ne uskomuksiksi vakiintuneet väitteet, että hän olisi vaikuttanut Caesariin ja Antoniukseen turmiollisesti, yleensä vain pelkkää panettelua hänen vastustajiensa taholta. Historia ei ole liioin säilyttänyt ainoatakaan sellaisen henkilön kirjoittamaa Kleopatran elämäkertaa, joka olisi ollut hänen kannattajiaan siinä suuressa taistelussa, johon hän niin uljaasti ryhtyi. On kuitenkin merkillepantava seikka, että historioitsija, joka on rehellisin hänen muistoaan kohtaan, nimittäin verraton Plutarkhos, näyttää käyttäneen paljon lähteenään Kleopatran lääkärin, Olympuksen päiväkirjaa. Mitään anteeksipyyntöjä en rohkene esittää tässä kirjassa tuon paljon panetellun kuningattaren puolesta, mutta tarkoitukseni on kuvata hänen levottoman elämänsä tapahtunut siten, että hänen pyyteensä, kuten minä ne ymmärrän, esitetään lukijalle rehellisesti; ja jos onnistun antamaan tässä kerrotuille asioille hyväksyttävän todennäköisyyden, ei liene epäilystäkään, etteikö Kleopatra esiinny ilman erikoista puolusteluakin tekoineen samassa — ei ainakaan rumemmassa — valossa kuin tämän merkillisen murhenäytelmän kaikki toisetkin näyttelijät.

Jokainen ennakkoluuloton tutkija on pian huomaava klassikkojen vihamielisen puolueellisuuden ja väärän näkökannan Kleopatraan nähden, eikä minunkaan tarvitse esittää muuta kuin yksi esimerkki tästä väärästä tuomitsemisesta kantani valaisemiseksi. Tarkoitan Kleopatran ja Julius Caesarin ystävyyden alkua. Sekä vanhojen että nykyisten historioitsijain omaksuman kannan mukaan otaksutaan tuon irstaan egyptittären kietoneen suuren diktaattorin kokonaan pauloihinsa ja Caesarin viipyneen Egyptissä vasten parempaa tietoaan vain tuon idän velhottaren lumoissa. Kleopatra, »muukalainen, jolle roomalaisilla oli aina tiilikiven puolikas varattuna» [Sergeant: Egyptin Kleopatra], oli kuitenkin siihen aikaan, kuten saamme tuonnempana nähdä, noin yhdenkolmattavuotias naimaton tyttö, jonka siveellisyyttä vastaan ei voida esittää luotettavan todistuksen varjoakaan, kun taas Caesar oli jo vanhahko mies, joka oli saavuttanut hämmästyttävän ennätyksen ystäviensä vaimojen ja tyttärien viettelijänä, ja jonka maine näissä asioissa oli melkein uskomaton. Kuinka siis kukaan, joka tuntee tosiasiat, voi tässä kohden syyttää Kleopatraa, on täysin käsittämätöntä jokaiselle tämän ajan tapahtumien tutkijalle. En aio esittää Egyptin kuningatarta minään erikoisen jalona sukupuolensa edustajana, mutta pyrkimykseni on kohdella häntä oikeudenmukaisesti, ja antamalla hänelle, kuten ainakin tuomioistuimessa, tilaisuuden saada asiansa uudelleen tutkittavaksi, olen varma, että lukija tulee pitämään häntä sangen hyvänä keskitason naistyyppinä. Näin menetellen minun ei liioin tarvitse antautua alttiiksi syytökselle, että olisin häntä puolustaakseni käyttänyt elämäkerran kirjoittajan etuoikeutta antaa anteeksi. En selosta hänen historiaansa vain puolustaakseni häntä, vaan kerron hänen koko elämäntarinansa sellaisena kuin itse näen sen, myöntäen aina toisten historioitsijoiden hänen luonteestaan antaman arvostelun mahdollisen oikeellisuuden, mutta tarjoten samalla julkisesti pohdittavaksi hänen teoistaan ja suunnitelmistaan kannan, joka, jos se hyväksytään, on puhdistava hänen muistonsa monesta sitä niin kauan lianneesta tahrasta ja kohottava hänen maineensa monen samaan aikaan eläneen kuuluisan henkilön tasolle, joista ei ketään voida sanoa läpeensä pahaksi tahi täysin hyväksi.

Hänen piirteistään ei ole muita lähteitä kuin joitakin rahoja, joissa on hänen sivukuvansa, ja huono rintakuva British Museumissa. [Denderehin temppelin seiniin ja muuallekin hakatut kuningattaren korkokuvat ovat sovinnaisia, joita ei ole pidettävä todellisina muotokuvina. Aleksandrian museossa oleva pää ei luultavasti ole lainkaan hänen kuvansa, kuten useimmat muinaistutkijat ovat valmiit myöntämään.] Silmien ja tukan väriä ei tiedetä, eikä liioin voida sanoa, oliko hänen hipiänsä alabasterinvalkoinen, kuten monella hänen makedonialaissyntyisellä sisarellaan, vai vivahtiko se oliiviin, kuten niin usein kreikkalaisilla. Hänen kauneuttaankaan, tahi oikeammin hänen kauneutensa astetta ei ole selvästi määritelty. On muistettava, ettei Kleopatran suonissa, mikäli tiedämme, virrannut tippaakaan itämaalaista verta, minkä tähden hänen tyyppiään on pidettävä Makedonian kreikkalaisena. Egyptittären tummahko hipiä, itämaalaisen tummat, raskaat silmät, jotka ovat aina uneliaat, ja musta, silkinhieno tukka, ovat piirteitä, joita ei pidä häneen sovittaa. Monet makedonialaisnaiset ovat päinvastoin vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä, mitä väriä nähdään usein itäisen Välimeren eri kansojen keskuudessa. Siitä huolimatta näyttää kaikki seikat huomioon ottaen todennäköisimmältä, että hän oli ruskeatukkainen, mutta kuvattaessa hänet sellaiseksi on pidettävä mielessä, että määritelmämme on vain johtopäätelmien tulosta.

Hänen kasvonpiirteensä näyttävät olleen hyvin voimakkaat, vaikka yleisvaikutelmana onkin pienuus ja hentous. Hänen nenänsä oli kyömy ja ulkoneva, sieraimet herkät, hienoon syntyperään viittaavat. Suu oli kaunismuotoinen, huulet hienosti muovaillut. Silmät olivat suuret ja hyvässä asennossa, kulmakarvat hienosti piirtyvät. Posken ja leuan ääriviiva pyöristyi viehättävästi, pehmentäen siten piirteiden säännöllisyyttä. »Hänen kauneutensa», sanoo Plutarkhos, »ei ollut sinänsä kokonaan vertojaan vailla eikä vaikuttanut yllättävästi»; hän lisää, että Octavia, josta tuli myöhemmin Antoniuksen vaimo, oli häntä kauniimpi. Mutta hän myöntää sen, jota ei kukaan toinenkaan kiellä, että hänen suloutensa ja viehätysvoimansa oli hyvin suuri. »Hän oli loistava kuulla ja nähdä», sanoo Dion Cassius, »ja kykeni voittamaan nekin sydämet, jotka olivat taistelleet itsepintaisesti lempeä vastaan tahi kovettuneet iän vaikutuksesta».

Hän oli todennäköisesti hyvin pieni. Päästäkseen erään kerran, josta saamme pian lukea, palatsiinsa, hänen kerrotaan kätkeytyneen vuodevaatekääröön, jonka sitten palvelija kantoi olkapäällään sisään, mikä osoittaa hänen täytyneen olla verraten kevyt. British Museumin rintakuva näyttää esittävän pienen naisen päätä, ja Plutarkhos puhuu hänestä tavalla, joka viittaa hänen viehätysvoimansa perustuneen jossakin määrin hänen hentouteensa. Hänet voidaan siten kuvitella pieneksi, suloiseksi naiseksi, pikemmin sulavan pyöreähköksi kuin laihaksi, valkohipiäiseksi, tummatukkaiseksi ja tummasilmäiseksi, kauniiksi, mutta ei täydelliseksi kaunottareksi.

Hänen äänensä sanotaan olleen hänen voimakkaimman aseensa, sillä se oli sointuvaisuudessansa aina ihmeellisen vaikuttava ja viettelevä. »Paholaisella ei ole viinensä koko valikoimassa sydämelle niin vaarallista nuolta kuin suloinen ääni», sanoo Byron, ja mitä Kleopatraan tulee hän käytti tätä luonnon oivallista lahjaa varmasti hyvin koko elämänsä ajan.

»Seurustelu hänen kanssaan», kirjoittaa Plutarkhos, »oli vastustamattoman viehättävää, ja hänen olemuksensa, miellyttävä puhetapansa ja erikoinen luonteensa, joka painoi tavallaan leimansa hänen käytökseensäkin, teki oman vaikutuksensa. Äänessä oli suloinen sointu, kun hän puhui».

»Hänen puhetapansa oli niin viehättävä», kertoo Dion Cassius, »että se hurmasi kaikki kuulijat».

Hänen käytöksensä sulous oli yhtä vastustamaton kuin hänen äänensäkin, sillä, kuten Plutarkhos huomauttaa, tämä omituinen ja määrittelemätön tenho näyttää olleen hänelle siinäkin suhteessa ominainen. Se on voinut pääasiallisesti perustua jonkinlaiseen notkeaan väittelytaitoon, mutta samalla näyttää myös siltä, kuin jonkin verran lapsellinen käytöstapa ja siinä ilmennyt, ympäristöön viehättävästi vaikuttanut itsepäisyys, häikäilemättömyys ja oikullisuus olisivat sitä osaltaan tehostaneet. Vaikka hän oli usein vallaton ja halukas telmimään, osasi hän silti käyttäytyä melko arvokkaasti, ollen joskus kopea ja ylpeä. Plinius sanoo häntä ylenkatseelliseksi ja turhamaiseksi, ja saman vaikutuksen sai Cicerokin tavatessaan hänet Roomassa, mutta kuningatar otti ehkä tämän asenteen vain haarniskaksi niiden Pompeiuksen puolueeseen lukeutuvien roomalaisten ylimysten pintapuolista arvostelua vastaan, joiden mielestä hänen asemansa ei ollut niin kunnioitettava, kuin mitä hän itse uskoi. Sellaista, joka osoittaisi hänen käytöksensä olleen luonnostaan kopeata, on todellakin sangen vähän; hänet haluttaisi kuvata luonnolliseksi, hetken vaikutelmista riippuvaksi naiseksi, joka muuttui helposti ylpeästä vaatimattomaksi. Hänen tekonsa olivat välittömiä, ja hänen voidaan otaksua olleen varhaisemmalla iällä yhtä usein teeskentelemätön kuin viekaskin. Hänen luonteensa oli aina nuorekas, mielenlaatunsa reipas, ja käytöksensä usein jopa ajattelemattoman hurjaakin. Hän nautti elämästä ja otti vilpittömällä mielihyvällä vastaan kaikki sen tarjoamat ilot. Hänen vapaudessa kehittynyt mielensä ailahteli ilosta suruun, huvinäytelmästä murhenäytelmään odottamattoman helposti, ja pienillä käsillään hän kietoi ympärilleen tapahtumien ja olosuhteiden sekavan verkon kuin valosta ja pimeydestä kudotun viitan.

Hän oli lahjakas nainen, jolle luonto oli antanut kerkeän kielen ja hyvän ymmärryksen.

»Hänen kielensä oli kuin monikielinen soittokone, kääntyen helposti puhumaan mitä kieltä hän milloinkin halusi», sanoo Plutarkhos. »Tulkkia hän ei tarvinnut juuri milloinkaan keskustellessaan muukalaisen kanssa, vaan vastasi itse useimmille, kuten etiopialaisille, troglodyteille, hebrealaisille, arabialaisille, syyrialaisille, meedialaisille ja parthialaisille. Hänen sanotaan oppineen vielä monta muutakin kieltä, vaikka kuninkaat, hänen edeltäjänsä, eivät olleet vaivautuneet opettelemaan Egyptinkään kieltä. Toiset heistä eivät olleet edes luopuneet makedonialaisesta murteestaankaan».

Valtiotaito viehätti häntä suuresti, ja Egyptin kuningattarena hän työskenteli intohimoisen tarmokkaasti sukunsa riippumattomuuden ja suuruuden hyväksi. Dion Cassius kertoo hänen olleen kiihkeän kunnianhimoisen ja huolehtineen mitä tarkimmin, että hänen valtaistuimelleen osoitettiin sille kuuluvaa kunnioitusta. Hänen tekonsa vahvistavat tätä arvostelua, ja voimme nähdä hänen välistä hautovan kiihkeitä toiveita päästä maailmanvaltiaaksi. Mikäli voidaan arvostella, ei hän ollut viisaudestaan ja rohkeudestaan huolimatta erikoisemmin taitava diplomaatti, vaan näyttää vehkeilleen ja suunnitelleen suvulleen ominaiseen tapaan osoittaen enemmän sitkeää tarmokkuutta ja jonkinlaista vakaumusta kuin suurta terävyyttä ja syvällisyyttä. Sitkeys tarkoituksen saavuttamisessa näyttääkin olleen hänen voimakkain luonteenominaisuutensa, ja historiaan mieltynyt lukija on varmasti seuraava hänen epäröimätöntä taisteluaan omiensa ja poikansa Caesarionin oikeuksien puolesta todellisella mielenkiinnolla edessään olevan pitkän tarinan loppuun saakka.

Yksimielisesti on otaksuttu, että Kleopatra oli, kuten Josephus sanoo, intohimojensa orja. Idän paheellisen elämän ja irstaisuuteen vajonneen itämaisen hovin ajatellaan saaneen mitä ilmeisimmän edustajan tuosta onnettomasta kuningattaresta. Mutta onko jäljellä mitään, kun hänen vihollistensa roomalaisten tietämättömät ja ennakkoluuloiset lausunnot syrjäytetään, joka oikeuttaa antamaan hänen luonteestaan tällaisen arvostelun? Hän oli tosiasiallisesti joitakin vuosia Caesarin vaimo, ja minä uskon ehdottomasti, että Caesar aikoi tehdä hänestä Rooman keisarinnan ja laillisen puolisonsa. Kun salaliittolaiset olivat murhanneet Caesarin, hän meni naimisiin Antoniuksen kanssa ja oli hänen luonaan elämänsä viime päiviin saakka. Aikana, jolloin avioliiton laillisia oikeuksia poljettiin joka taholla, ja jolloin koko Rooma ja Aleksandria olivat syvästi kietoutuneet kotoisiin vehkeilyihin, kohdisti Kleopatra, mikäli ymmärrän, huomionsa vain näihin kahteen mieheen, jotka suhtautuivat häneen kumpikin kuten lailliset aviomiehet, ja jotka tunnustettiin Egyptissä hänen jumalien hyväksymiksi puolisoikseen. Dion Cassiuksen sanat: »Mikään rikkauden määrä ei voinut häntä tyydyttää ja hänen intohimonsa olivat pohjattomat», eivät tarkoita muuta kuin että hän oli elämässään liioitteleva ja tuhlaileva. Epäilemättä hänen vihollisillaan on voinut olla aihetta moittia häntä epäsäännölliseksi ja hillittömäksi, mutta on sangen vähän, mikä osoittaisi hänen ollen missään suhteessa Delila tahi Isebel. Kaiken sen nojalla, mitä tiedämme, hän on voinut olla sangen siveellinen nainen, ja sen tosiasian, että hän oli neljän lapsen hellä äiti, voitaneen sanoa osoittaneen siihenkin aikaan jossakin määrin vapaaehtoista alistumista äitiyden velvoituksiin. Kaikki asianhaarat huomioon ottaen olen sitä mieltä, että vaikka hän saattoikin olla jonkin verran nautinnonhimoinen ja intohimoissaan välistä hillitön, ei hän ollut suinkaan vailla sukupuolensa parhaita vaistoja. Äidinosassaan hän esiintyy tavalla, joka oikeuttaa kuvaamaan hänet siinä suhteessa tosi hyväksi naiseksi.

Muistettakoon, minkälaista elämä oli siihen aikaan. Lemmenvehkeilyt olivat Roomassa samoin kuin Aleksandriassakin aina käynnissä. Silloisesta siveellisestä rappeutumisesta kirjoittaessaan Mommsen sanoo, puhuessaan tanssijattarien poikkeuksellisesta turmeltuneisuudesta, että tuo aika »tahrii historiankin lehdet».

»Mutta», hän lisää, »heidän toiminnalleen, joka oli laillista, tekivät ylimyspiirien naiset vapaalla käytöksellään oleellista vahinkoa. Luvattomat suhteet olivat käyneet niin tavallisiksi ylhäisimmissä perheissä, että vain jokin ennenkuulumaton häväistysjuttu sai huomion kohdistumaan niihin. Oikeudellinen sekaantuminen niihin näytti nyt melkein naurettavalta».

Sellaista taustaa vasten saa Kleopatran kotielämä Caesarin ja myöhemmin Antoniuksen kanssa vastakohtana kauniin sävyn, jolla on oma mielenkiintoinen puolensakin. Näemme hänen hartaan ja loppuun saakka heikentymättömän kiintymyksensä vanhimpaan poikaansa Caesarioniin, kuvittelemme hänet toimeliaana äitinä kuninkaallisessa palatsissa, joka kerran kajahteli reippaiden kaksoisten iloisista huudoista, ja itämaisen paheellisuuden näky häipyy silmistämme. Kysymme, voiko tuo hento nainen, joka viihdyttelee rinnoillaan itkevää lihavaa pienokaista, kolmen tanakan poikasen leikkiessä hänen ympärillään, olla idän aistillinen kuningatar? Voiko tuo Caesarin rakastetun pojan hellä, lapsekas, hymyilevä äiti olla Egyptin sireeni? Ei ole luotettavan todistuksen sirpalettakaan osoittamassa, että Kleopatralla olisi ollut ainoatakaan muuta rakkaussuhdetta kuin ne kaksi, joista historia niin vaikuttavasti kertoo, eikä liioin sellaista, joka osoittaisi hänen käyttäytyneen kummassakaan irstaasti.

Kleopatra oli monessa suhteessa hienostunut ja sivistynyt nainen. Hänen kielitaitonsa viittaa lukeneisuuteen, ja hän näyttää olleen samalla taiteiden suosija. Kerrotaan olleen hänen ansiotaan, että Antonius lahjoitti Aleksandrian kaupungille Pergamonin 200,000 teosta käsittävän kirjaston, ja Cicero mainitsee saaneensa hänen välityksellään kirjoja Aleksandriasta. Hän oli perinyt sukunsa luonnostaan taiteellisen hengen, eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö hän ylläpitänyt tätä sukunsa korkeata traditiota. Hän oli myös tieteiden suosija, ja Photinus, matemaatikko, joka käsitteli kirjoituksissaan sekä aritmetiikkaa että mittausoppia, julkaisi hänelle omistetun kirjankin, nimeltä _Kleopatran laki_. Kuuluisa lääkäri Dioscorides näyttää olleen kuningattaren ystävä ja seuralainen, ja hänen Kleopatran hovissa kirjoittamiaan kirjoja on luettu kautta aikojen. Sosigenes, tähtientutkija, oli ehkä myös Kleopatran ystävä, ja voihan olla, että hänet esiteltiin kuningattaren toimesta Caesarillekin, jonka kanssa hän työskenteli sitten ajanlaskun uudistamiseksi. Tämä ei ole suuri todistus kuningattaren henkilökohtaisesta suhteesta taiteisiin ja tieteisiin, mutta riittänee antamaan jotakin tukea sille otaksumalle, ettei hän ainakaan ollut esi-isiensä saavuttamaa tasoa alempana. Hänen mielenkiintonsa sellaisia asioita kohtaan tuntuu aivan varmalta, kun ajatellaan, että hän kykeni niin kauan säilyttämään sellaisen oppineen miehen kiintymyksen kuin Julius Caesar. Voidaan tuskin epäilläkään, etteikö hän kyennyt tarpeen vaatiessa osoittamaan suurtakin mielenvakavuutta, ja ollut vilkkaudestaan huolimatta usein miettiväinen ja hiljainen.

Samalla täytyy kuitenkin otaksua, että hän suhtautui elämään kevyesti, sillä hän oli, paitsi loppuaikoina, aina herkempi nauramaan kuin itkemään. Hän oli aina valmis ilakoimaan ja kujeilemaan, ja huvittava seikkailu näyttää miellyttäneen häntä erikoisesti. Antoniuksen kanssa hänellä oli tapana, kuten saamme nähdä, kuljeskella öisin kaupungilla, koputella ihmisten oviin, ja juosta tiehensä, kun tultiin aukaisemaan. Hänen kerrotaan kerran, kun Antonius oli ongella, antaneen sukeltajan kiinnittää salavihkaa onkeen suolatun kalan, jonka Antonius sitten kiskaisi ylös mitä suurimman iloisuuden vallitessa. Vanhojen kirjailijoiden kuvauksista saa sen käsityksen, että hänen keskustelunsa oli tavallisesti vilkasta ja hilpeätä, ja näyttää siltä kuin hänen käytöksensä olisi ollut usein tarttuvan vapaata, mikä teki hänen seuransa mitä virkistävimmäksi.

Hän oli ilmeisesti nainen, johon miehet rakastuivat, sillä hän oli toimelias, rohkea, ryhdikäs ja häikäisevä. Kansanomaista sanontatapaa käyttääksemme hän oli aina »mukana», kun oli jostakin seikkailusta kysymys. Hänen rohkea paluunsa Egyptiin, sen jälkeen kuin veli oli karkoittanut hänet maanpakoon, todistaa hänen urhoollista mieltään, ja se uskalias temppu, jolla hän keinottelihe ensi kerran Caesarin puheille kannattamalla itsensä palatsiin palvelijan selässä, on vakuuttava esimerkki siitä häikäilemättömästä rohkeudesta, jolla hän tekee mielikuvitukseen niin voimakkaan vaikutuksen. Florus, joka ei ollut kuningattaren ystävä, sanoo hänen olleen »vapaan kaikesta naisellisesta pelosta».

Nyt tulemme kysymykseen, oliko hän luonnostaan julma. On myönnettävä, että hän surmautti sisarensa Arsinoen, samoin kuin toisetkin, jotka silloin vehkeilivät häntä vastaan. Mutta muistettakoon, että valtiolliset murhat olivat siihen aikaan vakiintuneet tavaksi, ja jos vertaamme Egyptin kuningatarta hyvään Elisabeth-kuningattareen, on asia aivan sama, vaikka edellinen käyttikin tarkoituksiinsa karkeita sotureitaan ja jälkimmäinen valtakunnan ylituomaria ja pyövelinkirvestä. Hänen veljensä Ptolemaios XV:n varhaisesta kuolemasta voidaan syyttää yhtä paljon Caesaria kuin Kleopatraakin, ellei hänen kuolemansa ollutkin luonnollinen. Armeenian kuninkaan Artavasdeen teloitus oli valtiollinen toimenpide, jonka merkitys ei ollut suuri. Ja ainoata jäljellä olevaa syytöstä julmuudesta, joka voidaan esittää kuningatarta vastaan, nimittäin sitä, että hän koetti eri myrkkyjen tehoa kuolemaan tuomittuihin pahantekijöihin, ei tarvitse pitää tunteettomuutena hänen puoleltaan; tällaiselle vangille oli jotakuinkin samantekevää, kuinka hänen oli kuoltava, kunhan se vain tapahtui äkkiä, kun taas miellyttävän myrkyn keksiminen oli kuningattarelle oman itsensä varalta mitä tärkeintä. Muistellessamme hänen edeltäjiensä hallitusaikoina alituisesti toistuvien kylmäveristen murhien synkkää luetteloa emme voi moittia Kleopatraa millään tavalla erikoisemman sydämettömäksi emmekä sanoa hänen osoittaneen sukunsa muille jäsenille ominaista julmuutta. Hän eli väkivaltaisella ajalla, ja hänen käytöksensä oli suurin piirtein katsoen suvaitsevaista ja hyväntahtoista.

Uskonnon asioissa hän ei ollut, kuten niin monet hänen aikalaisensa, jumalien voiman epäilijä. Hänen pakanallinen uskonsa jumalallisuuden ja kuninkuuden läheiseen yhteyteen oli luja, ja hän näyttää empimättä hyväksyneen perinnöllisen uskomuksen omasta taivaallisesta polveutumisestaan. Juhlatilaisuuksissa hänellä oli tapana esiintyä pukeutuneena Isikseksi tahi Aphroditeksi, ja näytellä täten lihaksitullutta jumalatarta, jolla ei tosin ollut jumalallisia voimia, mutta kyllä jumalalliset oikeudet. Hän katsoi olevansa läheisessä yhteydessä Egyptin ja Kreikan miesjumalien kanssa, ja kun ennustajat selostivat hänelle näkemiään tunnusmerkkejä ja ihmeitä, tahi kun hän itse huomasi joko hyviä tahi huonoja enteitä ympäristössään, oli hän valmis tunnustamaan ne taivaallisten sukulaistensa ilmoituksiksi. Näin saatujen varoitusten on usein sanottu olleen syynä hänen käytöksensä Actiumin taistelussa, ja tämmöiset enteet määräsivät hänen menettelytapansa monessa muussakin tilaisuudessa. Josephus kertoo hänen häväisseen Egyptin temppelit saadakseen varoja sodan jatkamiseksi Roomaa vastaan, ja olipa paikka kuinka pyhä tahi halpa tahansa, hän koetti saada sen aarteet käsiinsä tarvitessaan kultaa. Jos tämä on totta, sanottakoon kuningattaren puolustukseksi, että jumalien omaisuuden katsottiin kuuluvan hänelle, koska hän oli taivaan edustaja maan päällä, ja tässä tapauksessa olivat temppelien kalleudet sitä enemmän hänen käytettävinään, koska niillä piti hankittaman rahaa Egyptin kunnian säilyttämiseksi ja laajentamiseksi. Muuten on hyvin todennäköistä, että kuningattaren asiamiehet hankkivat loppuaikoina varoja mistä vain saivat, ja jos Kleopatran mielipidettä lainkaan kysyttiinkään, oli hänellä liian paljon muuta ajattelemista kohdistaakseen näihin seikkoihin mainittavampaa huomiota.

Enempi syventyminen kuningattaren luonteeseen on tässä tarpeetonta. Hänen henkilöllisyytensä, sellaisena kuin minä sen näen, tulee näkyviin kuvauksessani hänen traagillisesta elämästään. On tärkeätä muistaa, että vaikka hänellä oli paljon vikoja, hän ei ollut paha sanan tavallisessa merkityksessä. Hän oli säkenöivä, viehättävä ja kaunis nainen; ehkä ei ylenmäärin tunnontarkka, mutta ei aivan periaatteetonkaan; epäilemättä valmis käyttämään viehätysvoimaansa, mutta ei epäsiveellinen luonne. Kun historioitsija ryhtyy kuvaamaan hänen olemustaan ja hänen kevyttä kulkuaan vaiherikkaan elämänsä kaikkien ahdinkojen läpi, nähden hänet milloin sotajoukkojen keskellä taistelun tuoksinassa, milloin purjehtimassa kuutamoisella Niilillä kuninkaallisella aluksellaan, Caesar vierellään; leikkimässä hellästi pienokaistensa keralla, viettämässä loistavia juhlia Aleksandrian palatsissa, samoilemassa valepukuisena pääkaupunkinsa syrjäkaduilla, hytkyen pidätetystä naurusta; viilettämässä Välimeren poikki tuomiotansa kohti; ja lopuksi kuihtuneena ja hylättynä myrkkykäärme käsivarrellaan — hän ei voi välttyä joutumasta saman lumouksen valtaan, joka muutti maailman kasvot. Hän huomaa olevansa tekemisissä — ei Saatanan tyttären kanssa, joka Idän luolastaan ojentaa kätensä ja tahtoo kietoa Rooman sankarit pauloihinsa, vaan mahtavan Caesarin vaimon ja lesken kanssa, joka taistelee Caesarin lapsen puolesta, Antoniuksen uskollisen puolison kanssa, joka pyrkii, kuten saamme nähdä, yhdistämään Egyptin ja Rooman yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Egyptin kuningatar ei ole hänen mielestään idän kruunattu ilotyttö, vaan loistava kuninkaallinen nainen, joka älykkyydellään ja viehkeydellään piti vankinaan kahta aikansa suurinta miestä sellaisen liiton siteillä, joka oli Egyptissä laillisen avioliiton veroinen. Hän näkee vielä kerran edessään tuon hennon, suloisen olennon, jonka kauneus viehättää, jonka ääni hurmaa, ja jonka kasvoissa ei näytä olevan (johtuen ehkä ajan armeliaasta vaikutuksesta) mitään ilmeistä pahaa; ja ennakkoluulottomana historioitsijana hänen on varmasti hyvin vaikeata sanoa, kallistuuko hän Kleopatran vai hänen roomalaisen kilpailijansa puolelle siinä suuressa taistelussa koko maailman herruudesta, joka on kerrottu seuraavilla sivuilla.

II. ALEKSANDRIAN KAUPUNKI

Kleopatran elämän tutkimus ei voi olla täysiarvoinen, ellei hänen pääkaupunkinsa, Aleksandrian, asemaa ole täysin ymmärretty, ja otettu huomioon sen suhdetta toiselta puolen Egyptiin, ja toiselta Kreikkaan ja Roomaan. Lukijan on muistettava ja vastakin mielessään pidettävä, että Aleksandria oli silloin ja on vieläkin monessa suhteessa enemmän tekemisissä Välimeren kuningaskuntien kuin varsinaisen Egyptin kanssa. Se ei ollut maantieteellisesti sen lähemmässä suhteessa Niilin laaksoon kuin Karthago Pohjois-Afrikan sisämaahan. Aleksandriasta voidaan varsin hyvin sanoa, että se oli Afrikkaan jotakuinkin samassa suhteessa kuin Philadelphia Amerikan sisämaahan seitsemännellätoista ja Bombay Indiaan kahdeksannellatoista vuosisadalla; nämä ovat esimerkkejä laajenevaa sivistystä edustavasta muukalaisesta asutuksesta, jonka menestyminen perustui suuressa määrässä merentakaiseen kauppaan, ja joka oli sijoittunut kehittymättömän maan rannikolle. On melkein yhtä väärin määritellä Aleksandrian kuningatar Kleopatra synnynnäiseksi egyptiläiseksi kuin kuvitella William Penn punaihoiseksi indiaaniksi tahi Warren Hastings hinduksi. Aleksandriassa Kleopatra oli erillään Egyptistä. Ei ole mitään todisteita siitä, näkikö hän milloinkaan Sfinksiäkään, ja se ainoa retki ylös Niiliä, josta silloiset historioitsijat mainitsevat, näyttää tehdyn vain Caesarin toivomuksesta. Ottaen huomioon tämän tosiasian en pidä tarpeellisena kuvata varsinaisen Egyptin oloja ja tapoja, ja välttäessäni esittämästä tapahtumia luonteeltaan egyptiläisinä, mitä ne eivät sanottavasti olleet, olen, kuten lukija on huomaava, samalla pidättynyt kajoamasta kansaan, joka asui Aleksandrian takana olevassa Kleopatran hallitsemassa suuressa maassa.

Paikka, johon kaupunki sijoitettiin, ja jonka sen kuuluisa perustaja itse määräsi, näyttää tulleen valituksi sen perusteella, että se oli eristetty varsinaisesta Egyptistä. Kaupunki rakennettiin Välimeren ja Mareotis-järven väliselle kannakselle ja oli siten sisämaasta paljoa tehokkaammin eristetty kuin Karthago kannaksellansa puoliympyrässä olevien kukkulainsa turvissa. Aleksanteri oli suunnitellut kaupungin puhtaasti kreikkalaiseksi asutukseksi, satamaksi, johon kreikkalaiset saattoivat tuoda tavaransa jakelua varten kaikkialle Egyptiin, ja josta hedelmällisen Niilin tuotteet voitiin laivata pohjoiseen ja itään. Kun hän valitsi suistomaasta tämän etäisen kolkan kaupungin paikaksi, teki hän sen ilmeisesti siinä mielessä, että hän tahtoi säilyttää kaupunkinsa Egyptistä erillään, mutta pitää sen samalla maan valtiaana, ja valinta oli niin onnistunut, ettei Aleksandria ole vielä tänä päivänäkään juuri enempää kuin nimeksi egyptiläisten kaupunki. Aleksandriassa on vielä nytkin, kun oivallinen rautatie yhdistää sen Kairoon ja Ylä-Egyptiin, monta varakasta asukasta, jotka eivät ole nähneet egyptiläistä maaseutua kymmentä penikulmaa laajemmalti; suuri enemmistö ei ole käynyt milloinkaan pyramiideilla saakka. Aleksandriaan asettuneet rikkaat muukalaiset eivät tiedä Egyptistä mitään, ja Kairokin jää monelta näkemättä. Kreikkalaiset, levanttilaiset ja juutalaiset, jotka muodostavat nyt, samoin kuin muinoinkin, sangen suuren osan Aleksandrian väestöstä, vuodattaisivat katkeria kyyneleitä synkkien aavistusten ahdistamina, jos heidän pitäisi tunkeutua Egyptiin, jonka matkailijat ja viranomaiset tuntevat ja jota he rakastavat. Aleksandrian keskiluokan egyptiläisiä ei juuri saada lähtemään varsinaiseen Egyptiin, ja nekin, jotka ovat perineet maata sisämaassa, ovat usein haluttomia tutustumaan omaisuuteensa.

Egypti, jonka me tunnemme, on aleksandrialaiselle _terra incognita_. Erämaan jyrkät kalliot, leveä Niili, vedettömät pilvet, tähtien hämmästyttävä kirkkaus, muinaisten temppelien rauniot, suuret pyramiidit, kaunistetut haudat, kylien kiinteisiin ryhmiin ahdetut savihökkelit kuningaspalmujen ja sykomoorien juurella, natisevat _sakkiehit_ eli vesipyörät, sirotekoiset _shadufit_ eli vesiruuvit — kaikki tämä on Aleksandrian asukkaille tuntematonta. He eivät ole milloinkaan nähneet kuumia erämaita ja kunnaiden yli johtavia valkoisia kameelinpolkuja, eivät Niilin kuohuja putouksien louhikkoisissa sokkeloissa eivätkä sen tulvien mahtavaa laajuutta. Se omituinen ja määrittelemätön käsitys ja tunne, joka liittyy Egyptiin matkailijoiden ja siellä muuten oleskelevien ajatuksissa, ei väritä aleksandrialaisten maastaan saamaa vaikutelmaa. He eivät ole tunteneet faaraoiden maan salamyhkäistä vaikutusta; he ovat Välimeren poikia, eivät Niilin lapsia.

Aleksandrian ilmanala eroaa sangen suuresti sisemmän suistomaan ilmanalasta ja on aivan erilainen kuin Ylä-Egyptissä. Talvipäivät ovat Thebessä lämpöisiä ja kirkkaan aurinkoisia, yöt usein hyvin kylmiä. Kesä on paahtavan helteinen, ja on aikoja, jolloin melkein luulee olevansa helvetin esikartanoissa. Kairossa ja sen ympäristössä on ilmanala lievempi ja kesä siedettävä, vaikkakaan ei millään tavalla miellyttävä. Aleksandriassa taas kesä on viileä ja tasainen. Niin täydellisen suloista ilmanalaa ei ole ehkä missään muualla koko maailmassa kuin alkukesällä Aleksandriassa. Päivät ovat pilvettömiä, vilpoisia ja kirkkaita; yöt viileitä, kylmiäkin. Elokuussa ja syyskuussa ilma käy jonkin verran kosteaksi ja siten vähemmän miellyttäväksi, mutta siellä ei ole milloinkaan painostavaa hellettä, ja olosuhteet ovat melkein tarkalleen samat kuin Etelä-Euroopassa.

Merenrannikolla ovat talvipäivät usein koleita ja sateisia, ollen ilmanala jotakuinkin samanlainen kuin Italiassa samaan vuodenaikaan. Asukkaiden täytyy pukeutua paksuihin vaatteisiin ja tarkastella ilmapuntaria ennen kävelylle lähtöä. Kun Thebe ja pyramiiditkin kylpevät melkein ainaisessa päivänpaisteessa, raivoaa Aleksandriassa sademyrsky toisensa jälkeen, ja suolainen merituuli pieksää jalankulkijoita pyyhältäessään kivettyjä katuja pitkin. Egyptin todellisen ilmanalan omituista luonnetta ei tule tuntemaan Aleksandriassa; tilanne on siellä sama kuin Marseillessa, Napolissa, Pireuksessa.

Kesällä pyrkii etelän hikoileva virkamies meren läheisyyteen samassa mielentilassa kuin henkilö, joka siirtyy tropiikeista pohjoisille rannikoille. Hän nousee pohjoiseen pikajunaan tukahduttavana kesäkuun iltana kummastuttavan kuumuuden vielä säteillessä erämaan tylyistä kallioista ja heijastuessa hänen kirveleviin silmiinsä auringon polttamasta maankamarasta aseman ympärillä. Hän lepää hytissään heittelehtien ja huohottaen sähköviuhkan lietsoessa kuumaa ilmaa hänen päällensä, kunnes keskiyön suhteellinen viileys vaivuttaa hänet levottomaan uneen. Aamulla hän saapuu Kairoon, jossa hiki virtaa vielä vuolaammin hänen kasvoiltaan suuremman kosteuden vaikutuksesta, vaikka kuumuus ei olekaan enää niin läkähdyttävää. Jälleen hän jatkaa matkaansa suistomaan halki pohjoiseen, yhä vielä otsaansa kuivaten, kun aamuaurinko alkaa paahtaa vaunuun. Mutta joidenkin penikulmien päässä rannikolta tapahtuu äkkiä muutos. Hänestä tuntuu ehkä ensi kerran moneen viikkoon viileältä; hän toivoo, etteivät hänen vaatteensa olisi niin ohuet. Hän panee pois aurinkokypäränsä ja painaa olkihatun päähänsä. Aleksandriaan saapuessaan häntä huvittaa se, että ilma tuntuu todellakin kylmältä. Hän ei pelkää enää liikkua ulkona auringonpaisteessa keskipäivällä, vaan torjuen luotaan palvelusintoiset kantajat ja ajurit hän kävelee reippaasti hotelliinsa, jossa hänen ei tarvitse istua hämärässä huoneessa, ikkunat visusti suljettuina kuumuuden takia. Hän siirtää tuolinsa kuistille hengittääkseen raitista ilmaa, eikä lepää öisin alastomana vuoteellaan ulkona puutarhassa, kiroillen tähtien ja kuun kuviteltua kuumuutta ja rukoillen unen armeliasta lahjaa, vaan kääriytyy peitteeseen viileässä makuuhuoneessa kuin valkoinen mies omassa maassaan ja herää reippaana ja virkistyneenä.

Aleksandriassa koko vuoden asunut eurooppalainen sanoo tavallisesti kesää vuodenajoista miellyttävimmäksi. Englantilaisten virkamiesten vaimo ja lapset jäävät sinne usein kesäkuukausiksikin, eivät mistään pakosta, vaan vapaaehtoisesti, ja siellä on monta pohjoismaalaista, jotka ovat onnellisia voidessaan sanoa sitä kodikseen. Kairossa sellaiset perheet oleskelevat vain harvoin kesällä, ellei ole pakko, ja Ylä-Egyptissä on tuskin ainoatakaan valkoista naista toukokuusta lokakuuhun. He pitävät Egyptiä vain talviasuinpaikkana, ja virkamies on sitä mieltä, että hän maksaa kesäkuukausien vaaroilla ja kärsimyksillä talvikauden sulot. Kairon synnynnäisetkin keski- ja yläluokan egyptiläiset, jotka yleensä toimivat virkamiehinä, kärsivät hirveästi etelän kuumuudesta — usein enemmän kuin englantilaiset; itsekin olen saanut monta kertaa jättää ratsastusretken kesäpäivänä sikseen jonkun alkuasukasseuralaiseni uupumuksen takia.