Part 12

Hänen kaunopuheisuutensa oli hyvin ilmeistä, ja hän näyttää perineen tämän lahjansa isoisältään, joka oli kuuluisa puhuja ja asianajaja. Nuorena ollessaan hän opiskeli puhetaitoa Ateenassa ja omaksui niin sanotun aasialaisen tyylin, joka oli jonkin verran koristeellista ja liioittelevaa. Kun Pompeiuksen valta oli Roomassa korkeimmillaan ja Caesar kaukana taustalla, luki Antonius päällikkönsä kirjeet senaatissa sellaisella voimalla, että hän voitti pelkästään sillä heidän asialleen monta kannattajaa. Hänen hautajaispuheensa Caesarille johti murhaajien kukistumiseen, ja kun hänet itsensä karkoitettiin Roomasta, tekivät hänen sanansa niin syvän vaikutuksen Lepiduksen armeijaan, jonka luo hän oli paennut, että annettiin käsky hukuttaa hänen äänensä torvienpuhalluksiin. »Kukaan toinen ei osannut puhua siihen aikaan kansalle niinkuin hän», kertoo Plutarkhos, »eikä saada hänen laillaan sanan voimalla sotilaita innostumaan». Kaunopuheisuudessa hän ehkä pääsikin lähimmäksi sitä rajaa, joka eroittaa nerot tavallisista ihmisistä, mutta hänen kaunopuheisuutensakin on todellisuudessa sellaista, ettei siitä löydä muuta kuin jalostunutta keskinkertaisuutta. Luonteva käytös, suorat sanat ja voimakas esitystapa tekevät syvän vaikutuksen joukkoon, ja tavallinen jokapäiväinen vilpittömyys on mitä sytyttävin tekijä toisia johdettaessa.

Siihen, että hän oli niin suuressa suosiossa joukkojensa ja ystäviensä keskuudessa, oli vielä eräs toinenkin syy, nimittäin hänen myötätuntoinen suhtautumisensa rakastuneiden lemmenhuoliin ja seikkailuihin. »Hän oli lemmenasioissa hyvin miellyttävä», sanoo Plutarkhos, »ja sai ystäviä auttamalla pulmallisiin tilanteisiin joutuneita lähimmäisiään ja suhtautumalla hymyillen kaikkiin pilapuheisiin, jos hänelle itselleen oli sattunut käymään samoin». Hänen lempensä syttyi äärimmäisen herkästi ja usein, ja tavallisesti kävi niin, että naiset, jotka olivat palon aiheuttaneet, joutuivat oitis hänen uljaan muotonsa ja jalon käytöstapansa lumoihin. Vakavasti ajattelevien ihmisten keskuudessa hän oli huonossa maineessa tuttavallisuudestaan toisten vaimoja kohtaan, mutta perhesuhteet olivat tähän aikaan hyvin löyhät ja säännöttömät. Antoniuksen oma vaimokin Antonia, oli ollut rakkaussuhteessa Dolabellan, miehensä ystävän kanssa, minkä tähden Antonius erosi hänestä ja meni sittemmin avioliittoon lujamielisen Fulvian kanssa. Antonius oli sydänterve, kuumaverinen mies, jolla ei ollut mitään lujia siveysperiaatteita vapauttaan saartamassa eikä mitään, ei kasvatuksen eikä oman ajattelun luomaa, määrättyä kantaa kotoisesta uskollisuudesta. Hän ei hävennyt moninaisten lemmensuhteidensa jälkiseurauksia, vaan antoi rauhallisesti asioiden mennä luonnollista menoaan, ja oli esi-isänsä Herkuleen tavoin niin ylpeä suvustaan, että hän tahtoi sen jatkuvan ja säilyvän moninkertaistuneena, eikä luottanut jälkeläisten toivossaan konsanaan yhteen naiseen.

Hänen luonteessaan oli jotakin häikäilemätöntä ja julmaakin, sillä onhan Ciceron murha siitä selvä esimerkki. Heidän välinen katkera vihamielisyys alkoi ensin siitä, että Cicero matkaansaattoi Antoniuksen isäpuolen, Cornelius Lentuluksen kuoleman ja ehkä vielä aikaansai senkin, että hänen hautaamisensa kiellettiin. Sitten hän huolehti siitä, että Antonius tuomittiin Roomasta karkoitetuksi ja kaikki oikeutensa menettäneeksi Antoniuksen itsensä ollessa silloin tulossa Alppien yli. Petollinen Dolabella oli Ciceron vävy, minkä on myös täytynyt katkeroittaa välejä. Ja Ciceron puheet ja kirjoitukset Antoniusta vastaan olivat sitäpaitsi ehtymättömät ja täynnä solvauksia. Näin ollen ei ehkä olekaan syytä ihmetellä, että Cicero joutui proskriptiolistalle ja sai surmansa, kun Octavianus, Antonius ja Lepidus päättivät vapauttaa valtion haitallisista henkilöistä, kuten olemme jo nähneet. Plutarkhos kertoo, että hänen päänsä ja oikea kätensä ripustettiin Forumille puhujalavan yläpuolelle, ja että Antonius nauroi nähdessään ne. Tämmöinen käytös johtui todennäköisesti vain siitä, ettei Antonius, yksinkertainen mies kun oli, huomannut sen parempaa tapaa selviytyä tilanteesta, josta hän oli itsekin hiukan häpeissään.

Yleensä voidaan kuitenkin sanoa, että Antonius oli hyväsydäminen ja inhimillinen, ja, kuten on jo osoitettu, vain harvoin ankara tahi julma vihollisilleen. Monet pitivät häntä hyväntahtoisuuden, iloisuuden ja ruumiillisen voiman ihanteena; hän näytti heistä samalla sekä Bacchukselta että Herkuleelta; ja vaikka hänen siveellisyydessään oli paljonkin toivomisen varaa, niin sanottakoon hänen puolustuksekseen, että se oli sen osan mukaista, johon luonto oli hänet määrännyt.

Hänen suhtautumisestaan uskontoon tiedetään hyvin vähän. Ei voida sanoa, kannattiko hän niistä ateistisista opeista ainoatakaan, joita saarnattiin siihen aikaan niin laajalti, eikä sekään seikka, että hän salli palvoa itseään Bacchuksena, auta meitä muodostamaan mitään mielipidettä tässä suhteessa. On kuitenkin todennäköistä, että hänen uskonsa oli laadultaan yksinkertaista samoin kuin hänen luonteensakin; tiedetään, että hän oli taikauskoinen ja tietoinen yliluonnollisten voimien olemassaolosta. Eräs egyptiläinen ennustaja teki häneen syvän vaikutuksen kuvailemalla hänen tulevia kohtaloitaan ja varoittamalla häntä Octavianuksesta. Ja lähtiessään sotaretkelleen Partiaan hän kuljetti erään oraakkelin kehoituksesta mukanaan astiaa, jossa oli Clepsydran vettä, ja pyhän oliivipuun lehdistä solmittua seppelettä. Hän uskoi ehdottomasti, että unet olivat jumalallisia ilmoituksia, ja meille kerrotaan eräästä tapauksesta, kuinka hän uneksittuaan, että salama iski häntä oikeaan käteen, sai ilmi henkeään vastaan tehdyn salaliiton. Mutta tämmöinen taikausko oli sangen yleistä sivistyneimpienkin keskuudessa, ja Antoniuksen uskosta enteisiin on mainittu tässä vain sentähden, että se vaikutti jossakin määrin hänen elämäänsä. Hän menestyi hyvin viimeiseen elinvuoteensa saakka, ja hyvä onni auttoi häntä selviytymään onnellisesti monesta vaikeasta tilanteesta, joihin hänen harkitsemattomuutensa oli saattanut hänet. Monet uskoivat, että hän oli todellakin ihmiseksi tullut Bacchus, ja kun hänen lopullinen kukistumisensa hetki koitti väittivät useat henkilöt toden teolla kuulleensa kuin kulkueen aiheuttamaa ääntä ja saattosoittoa, minkä sanottiin merkitsevän sitä, että jumaluus erkani sortuneesta jättiläisestä ja hellitti otteensa hänen kohtaloistaan. Tämän »suuren lapsen» monet moitittavat teot olivat suurimmaksi osaksi sellaisia, että historioitsijan on varsin helppo löytää niille lieventäviä asianhaaroja, ja näistä on hänen ainainen hyvä onnensa kaikista oleellisin. »Vastoinkäymisiin joutunut Antonius oli nuhteeton mies», sanoo Plutarkhos, ja jos tahdomme määritellä hänen luonteensa oikein, on meidän annettava etusija sille tarmokkuudelle ja uljuudelle, jota hän osoitti Roomasta paetessaan ja Meediasta peräytyessään. Silloin hän ei ollut ajattelematon poika, vaan mies. Muulloin hän esiintyy aina onnettaren hemmoiteltuna lemmikkinä, joka mellastaa mielensä mukaan, kujeilee, juo, lempii ja taistelee, yleisestä mielipiteestä välittämättä, ja leikittelee maapallolla kuin jumala.

Kun Dellius tuli noutamaan Kleopatraa hänen luokseen, oli hän valtansa kukkuloilla, idän ehdoton yksinvaltias, jota kuninkaat ja ruhtinaat liehittelivät, pitäen häntä koko Rooman valtakunnan tulevana hallitsijana. Caesar oli varmasti usein puhunut kuningattarelle hänen vioistaan ja avuistaan, ja Kleopatran on täytynyt itsensäkin kiinnittää huomiota hänen luonteensa teeskentelemättömään koruttomuuteen. Kleopatra ei siis lähtenyt matkalle kohtaamaan suurta neroa, vaan tavallista miestä, joka edusti eriskummallisella tavalla tavallisen ihmisluonteen hyveitä ja vikoja ja silloin tällöin aviomiestä, jota vaimon kiinteys jonkin verran vaivasi.

XII. KLEOPATRAN JA ANTONIUKSEN AVIOLIITTO

Päättäen voittaa huikentelevaisen Antoniuksen takaisin puolelleen omaa ja poikansa asiaa ajamaan Kleopatra astui laivaan Aleksandriassa ja saapui Kyproksen ja Syyrian rannikon välistä purjehtien eräänä aamuna Kydnoksen suuhun Kilikiaan ja nousi virtaa ylös Tarsoksen kaupunkiin, joka oli joen rannalla Taurus-vuorten metsäisten rinteiden varjossa. Tarsos oli kuuluisa sekä merentakaisesta kaupastaan että puhetaitokoulustaan, jonka opettajat tekivät laajoja matkoja kaupunkinsa vanhastaan mainehikkailla laivoilla, levittäen _alma materinsa_ metoodeja kaikkialle tunnettuun maailmaan. Mainittakoon, että Julius Caesar ja Cato, jotka ovat jo näytelleet osansa tämän kirjan sivuilla, olivat tämän koulun oppilaita [apostoli Paavali oli myös tämän koulun kasvatti]; ja nyt kunnioittaa Antonius, Rooman mahtavin mies siihen aikaan, Tarsosta läsnäolollaan. Kaupunki on verraten kaukana sisämaassa, ja iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, ennenkuin egyptiläiset näkivät sen rakennusten ja telakoiden ilmestyvän rinteiden suojaavasta varjosta. Kun laivasto purjehti Kydnosta ylös, riensivät jokivarren asukkaat kiireesti rantaan sen juhlallista etenemistä katsomaan, eikä ihmettelyllä ollut loppua, kun nähtiin, kuinka äärimmäisen loisteliaasti kuningattaren alus oli koristeltu. Joki laajenee kaupungin lähellä tyyneksi järveksi, ja siihen, samoille ankkuripaikoille, missä kaupungin maailmankuulut kauppalaivat lepäilivät, laskivat Kleopatrankin alukset todennäköisesti ankkurinsa laiturien ja rantamien ollessa mustana väkeä, joka oli kiiruhtanut katsomaan kuningattaren saapumista.

Antonius oli hänen tulostaan kuultuaan istuutunut torilla olevalle julkiselle tuomioistuimelle, odottaen, että kuningatar nousisi heti maihin ja kunnioittaisi häntä virallisella tervehdyskäynnillä. Mutta Kleopatralla ei ollut mitään halua näytellä osaa, jonka mahdollinen tulkinta olisi voinut asettaa hänet vasallin tahi anojan asemaan, ja hän näyttää sentähden pysytelleen laivallaan jonkin matkan päässä rannasta, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut lainkaan kiirettä tavata Antoniusta.

Tieto kuningattaren alusten komeudesta alkoi sillä aikaa levitä kaupungilla, ja pian kerrottiin, että kuningattaren omassa aluksessa valmistauduttiin triumvirin vastaanottoon. Tuomioistuimen ympärille kerääntynyt väkijoukko riensi laitureille, ja Antonius jäi yksin seurueineen. Hän odotti jonkin aikaa, kunnes menetti malttinsa ja lähetti sanan kuningattarelle, kutsuen hänet päivälliselle luokseen, mihin Kleopatra vastasi puolestaan pyynnöllä, että Antonius tulisi kaupungin roomalaisten paikallisten arvohenkilöiden keralla syömään päivällistä hänen kanssaan. Antonius suostui heti, sillä hän ei tahtonut olla muodollisuuksien virallistuttamalla kannalla vanhaan ystäväänsä. Kleopatra näyttää siis illan suussa määränneen, että hänen laivansa oli soudettava järven poikki kaupunkiin ja kiinnitettävä yleisöä täynnä olevaan laituriin, jossa Antonius oli jo odottamassa. Tämä roteva roomalainen, jota kaikki teatraalinen aina viehätti, sai nyt nähdä näyn, joka varmasti hurmasi kokonaan hänen mielensä ja saattoi kaikki hänen entiset kokemuksensa varjoon.

Kuninkaallinen monisoutu liukui järven poikki, jonka pinnassa auringon viime säteet välkehtivät, hopealla silattujen airojen kiidättämänä, suuret purppurapurjeet illan tyynessä ilmassa hiljaa huojahdellen. Alusta ohjattiin kahdella isolla melalla niitä hoitelevien miesten seisoessa suunnattoman suuren, kärsää korkealle kohottavan elefantinpään muotoisessa suojuksessa, joka oli kokonaan päällystetty kimaltelevalla kullalla [sen elefantinpään mukaan, joka näkyy rahoissa esiintyvissä kuningattaren aluksen kuvissa]. Peränpitäjien ympärillä oli ryhmä merenneidoiksi ja sulottariksi puettuja orjattaria, lähellään soittajia, joiden huiluista, pilleistä ja harpuista lähtevä sävel näytti määräävän hitaasti kohoilevien airojen tahdin. Kleopatra itse lepäsi kullalla koristetun katoksen alla, Venus-jumalattaren väljät, kimmeltävät harsot yllään ja kummallakin puolellaan kaksi Kupidoksi puettua poikaa, jotka vilvoittivat häntä Egyptin hovin värjätyillä strutsinsulkaviuhkoilla. Katoksen edessä oli taidokkailla jalustoilla vaskisia suitsuastioita, joista oivallisesti valmistettu ihmeelliseltä tuoksuava suitsusavu leijaili rannalle jo ennenkuin alus oli laskenut laituriin. [Philaen temppelin eräässä seinässä on jotakuinkin tältä ajalta kirjoitus, joka sisältää täydellisen selostuksen suitsuaineen valmistuksesta. Siinä lueteltujen eri tarveaineiden lukumäärä on hämmästyttävä.]

Kun se oli lopultakin perillä väkeä täynnä olevassa laiturissa illan jo alkaessa hämärtyä, astui Antonius laivalle esikuntaupseeriensa ja Tarsoksen arvohenkilöiden keralla. Hänen ja kuningattaren kohtaaminen näyttää olleen mitä sydämellisin, sillä jälkimmäinenhän saapui tavalla, jonka on täytynyt tehdä Antoniukselle mahdottomaksi ruveta häntä sillä hetkellä moittimaan. Ja se viehättävä ympäristö, jossa he kohtasivat toisensa, samoin kuin iltahetken tunnelmallinen hämärä, vieno soitto, jota laineiden lipatus säesti, Kleopatran tenhoava kauneus ja suitsun ja verrattomien hajuaineiden huuma olivat sitäpaitsi tekijöitä, joiden on täytynyt lumota hänen mielensä ja karkoittaa pois kaikki ajatukset nuhteiden antamisesta. Eikä hänellä olisi ollut juuri tilaisuuttakaan vakavaan keskusteluun Kleopatran kanssa, sillä seurue saateltiin heti alas juhlasalonkiin, johon oli katettu mitä loisteliain ja ylellisin päivällinen. Seinävierillä oli kaksitoista koruompeluksilla ja tyynyillä peitettyä kolmen hengen lepolavitsaa, kunkin edessä pöytä ja pöydällä mitä hienoimpia, jalokivillä koristettuja kultaisia astioita ja haarikoita. Seinät oli katettu upeilla verhoilla, joiden koruompeleet hehkuivat purppurassa ja kullassa, ja permanto oli siroiteltu täyteen kukkia. Antonius ei voinut olla huudahtamatta ihmetyksestä nähdessään kaiken tämän loiston, jolloin Kleopatra sanoi, ettei siitä kannattanut puhua, ja lahjoitti hänelle siinä samassa kaikki, mitä juhlassa käytettiin — astiat, maljat, haarikat, lavitsat, peitteet, kaikki, mitä salongissa oli. Kun ylhäiset vieraat nousivat takaisin kannelle, egyptiläisestä viinistä jo hiukan lämmenneinä, huomasivat he hämmästyksekseen seisovansa ihmeellisen, kaleidoskooppimaisen lyhtytaivaan alla, joka oli sommiteltu risteileviin poikkipuihin ripustetuista, neliöitä ja ympyröitä muodostavista lyhdyistä. Tässä ympäristössä, jonka kauneus vaikutti melkein satumaiselta, he sitten nauttivat nuoren ja hurmaavan kuningattaren rattoisasta seurasta, kunnes maljat oli juotu pohjaan ja valot alkaneet sammua.

Rannalta katsoen ovat juhlavieraiden hahmot, jotka liikehtivät väriloiston keskellä viihdyttävän soiton helkkyessä, varmaankin näyttäneet kuin jonkin jumalallisen näytelmän esittäjiltä, ja katselijat sanoivatkin ilman muuta, ikäänkuin asia olisi ollut aivan selvä, että Venus oli tullut maan päälle Dionysoksen (Antoniuksen) keralla juhlimaan Aasian onneksi. Kleopatra oli tunnustettu Venukseksi Roomassa ollessaan, kuten olemme jo nähneet, ja Egyptissä hän oli aina jumala. Tarkoituksena ei siis ollut vain ihailun herättäminen, kun hän esiintyi tässä osassaan Tarsoksessa, kuten yleisesti otaksutaan, vaan hän tahtoi tosiasiallisesti tulla vastaanotetuksi jumalattarena, ja että Antonius pitäisi häntä Egyptin jumalkuningattarena, jonka itse suuri Caesar oli tunnustanut Venukseksi. Muistettakoon, että tällä ajalla oltiin hyvin valmiita pitämään vaikutusvaltaisia ylhäisiä henkilöitä suosittujen jumalien ruumistumina. Niinpä olivat eräät kaupungit julistaneet Julian, Octavianuksen tyttären, Venus Genetrixiksi. Antoniusta sanottiin Dionysokseksi, ja olemme jo nähneet, että Caesar näyttää tulleen nimitetyksi Lupercukseksi. Samoin muistettaneen, kuinka Paavalia ja Barnabasta tervehdittiin Lystrassa Hermeenä ja Zeuksena. Näissä samoin kuin muissakin tunnetuissa tapauksissa ihmiset uskoivat tämän yhtenäisyyden aivan todeksi, ja vaikka ajattelun kehittyminen sitten todennäköisesti lopetti tämän uskomuksen, ei tällä ajalla näyttänyt olevan vielä mitään syytä epäillä, etteivätkö nämä jumaluudet olleet ilmestyneet näkyväisinä maan päälle. Kydnoksen rannoille kerääntyneet joukot ovat niin ollen varmaankin toden teolla uskoneet katselevansa jumalien juhlaa, kuinka lemmen suosittu jumalatar oli ilmestynyt huvittamaan heidän ihmishahmoista lemmikkijumalaansa.

Luultavasti Antonius oli pyytänyt Kleopatraa tulemaan seuraavana iltana hänen luokseen, mutta kuningatar näyttää taas vastanneen, että Antoniuksen oli tultava seurueineen jälleen hänen alukselleen. Tämä toinen ilta näyttää olleen ensimmäistä niin paljon loisteliaampi, että ylläkuvattu tilaisuus oli Plutarkhoksen mukaan sen rinnalla mitätön. Kun vieraat poistuivat, saivat he ottaa mukaansa lavitsat, joilla he olivat levänneet, ja haarikat, jotka oli pantu pöydille heidän eteensä. Kunniavieraille Kleopatra lahjoitti sen lisäksi kantotuolit sekä niihin kuuluvat kantajaorjat ja etiopialaiset soihtupojat ja toisille hevoset, joilla oli kultaiset satulaloimet, pyytäen kaikkia pitämään ne omanaan illan muistoina.

Seuraavana päivänä Kleopatra vihdoinkin suvaitsi syödä päivällistä Antoniuksen luona, joka oli pannut koko Tarsoksen liikkeelle saadakseen juhlan yhtä loistavaksi kuin kuningattaren juhlat olivat olleet, mutta siinä hän pettyi; hän nauroi itse ensimmäisenä epäonnistumiselleen ja makunsa huonoudelle. Kuningattaren pidoissa oli ollut pääpiirteenä sama hienostuneisuus ja rattoisuus, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen diktaattorivainajaan, mutta Antoniuksen juhlassa olivat maun karkeus ja, kuten Plutarkhos kuvaa, jonkinlainen talonpoikamainen kömpelyys silmäänpistävät. Kleopatra ei joutunut kuitenkaan ymmälle, vaan sovitti nopeasti käytöksensä remuavan isäntänsä mukaan. »Huomaten Antoniuksen pilanteon olevan leveää ja karkeaa, ja että se oli enemmän soturin kuin hovimiehen puhetta, hän yhtyi siihen heti, osoittamatta minkäänlaista vastahakoisuutta tahi jäykkyyttä» [Plutarkhos: Antonius.] Siten hän onnistui pian lumoamaan tämän mahtavan roomalaisen ja saamaan hänestä mitä hartaimman ystävän ja liittolaisen. Hänen läsnäolonsa elvytti ja kiihoitti tavalla, jota ei voinut vastustaa, sillä hänen rohkeutensa keskustelun kaikissa käänteissä ikäänkuin tehosti hänen olemuksensa siroutta, luonteen eloisuutta ja äänen viehkeyttä. Antoniuksen tarkoituksena oli, kun hän pyysi Kleopatraa tulemaan luokseen, moittia häntä välinpitämättömyydestä hänen asiaansa ja etujaan kohtaan, mutta hänelle osoitettiin sangen pian, että hän itse oli poikennut tieltä, josta he olivat Roomassa sopineet, eikä Kleopatra. Hän se oli Octavianukseen liittymällä näköjään pettänyt asian, joka oli Kleopatran mielestä Caesariin nähden ainoa oikea, ja kuningatar kykeni sitäpaitsi todistamaan haluttomuutensa lähettää apua triumviraatille johtuneen vain siitä, ettei hän voinut nähdä, millä tavalla sellainen toimenpide edistäisi hänen poikansa asiaa. Antonius, joka ei ollut diktaattorin eläessä kertaakaan joutunut täysin alttiiksi kuningattaren hurmaaville hyökkäyksille, oli nyt helposti voitettu uhri ja valmis toteuttamaan hänen toivomuksensa joka suhteessa.

Neljäntenä iltana Kleopatra kutsui roomalaiset upseerit jälleen luoksensa juhlimaan, ja tätä tilaisuutta varten hän antoi peittää salongin permannon ruusuilla lähes puolen metrin paksuudelta. Kukat saatiin pysymään paikoillaan ja koholla verkkojen avulla, jotka oli pingoitettu seinästä toiseen kireälle niiden yli, niin että vieraat saivat kulkea lepolavitsoilleen tuoksuavaa kukkamattoa pitkin, jonka hinta oli yhden huoneen osalta noin 47,500 markkaa.

Seuraavat pari päivää vietettiin yhtä loisteliaasti ja ylellisesti. Kuningatar koetti parhaansa mukaan näyttää Antoniukselle rikkauttaan ja mahtavuuttaan saadakseen Antoniuksen suostumaan jonkinlaiseen liittoon hänen kanssaan Octavianusta vastaan. Hän tahtoi saada nämä kaksi johtajaa riitaantumaan keskenään ja karkaamaan toistensa kimppuun, minkä tapahduttua hän ryhtyisi tukemaan Antoniusta, Octavianuksen, Caesarin sisarenpojan kukistumisesta ja Caesarionin, Caesarin pojan voitosta varmana. Vallan laajuuden ja rikkauksien rajattomuuden näyttäminen oli siis ehdottomasti välttämätöntä. Hän näyttää sentähden suhtautuneen lempeän ylenkatseellisesti roomalaisen sotapäällikön ponnistuksiin vieraansa huvittamiseksi ja esiintyneen Antoniuksen juhlissa tavalla, joka sai isännän tekemään sen kiusallisen huomion, että kuningatar hymyili hänen tavoitellulle loistolleen. Oli kuin vieras olisi sen lisäksi vielä ihmetellyt, ettei Antonius kyennyt antamaan juhlilleen sitä kaunista ja miellyttävää leimaa, joka oli hänen juhlilleen ominainen.

Kleopatran käytös vaivasi Antoniusta siinä määrin, että hän näyttää lopulta kysyneen kuningattarelta suoraan, olisiko hänen juhlaansa voitu enää tehdä loistavammaksi. Kysymyksestä sukeutui keskustelu, jolloin Antonius näyttää sanoneen hänelle, kuinka paljon tämmöiset juhlat hänelle maksoivat, mihin kuningatar vastasi saavansa ilman mitään vaivaa menemään 28,5 miljoonaa markkaa yhteen ainoaan ateriaan. Antonius kielsi sen jyrkästi ja sanoi, että se oli mahdotonta. Kuningatar tarjoutui silloin lyömään vetoa, että hän tekisi sen seuraavana iltana. Antonius suostui, ja eräs Plancus vahvisti vedon. Antonius ei näytä muistaneen, että Clodiuksella, näyttelijä Aisopoksen pojalla, oli ennen ollut tapana sekoittaa sulatettuja helmiä ruokaansa, mikä sai hänen ateriansa nousemaan huimaaviin summiin; muussa tapauksessa hän olisi tullut epäilleeksi Kleopatran aikovan turvautua johonkin sellaiseen petokseen voittaakseen vedon, ja ollut varuillaan.

Antonius odotti tietysti jonkin verran jännittyneesti seuraavaa iltaa ja oli varmasti pettynyt huomatessaan, ettei se, mitä hän näki, poikennutkaan sanottavasti edellisistä. Aterian lopulla hän laski yhdessä Plancuksen kanssa eri astioiden ja kultaisten lautasten ja haarikoiden arvon ja kääntyi kuningattaren puoleen, ilmoittaen, ettei summa ollut läheskään niin suuri, kuin mistä oli lyöty vetoa.

»Odottakaahan», Kleopatra vastasi. »Tämä on vasta alkua. Nyt koetan, enkö saa sovittua summaa yksinänikin kulutetuksi».

Hän viittasi orjille, jotka nostivat hänen eteensä pöydän. Pöydällä oli vain pieni malja ja maljassa tilkka etikkaa. Hän piti siihen aikaan korvissaan kahta tavattoman suurta helmeä, joiden kummankin arvo oli enemmän kuin puolet mainitusta vetosummasta; nyt hän irroitti nopeasti toisen ja pudotti sen etikkaan, johon se pian liukeni. Kun etikka ja noin 14,5 miljoonaa markkaa oli solunut hänen kuninkaallisesta kurkustaan alas, alkoi hän päästellä toista helmeä hävittääkseen sen samalla tavalla, mutta Plancus ehätti väliin, selittäen hänen voittaneen, Antoniuksen istuessa epäilemättä jonkin verran synkkänä aprikoiden naisten oveluutta.

Yleisesti on oltu sitä mieltä, että kuningattaren liioiteltu tuhlaavaisuus johtui hänen turhamaisesta halustaan lumota Antonius henkilökohtaisella rikkaudellaan. Mutta vaikuttimena oli varmasti, kuten olemme nähneet, tärkeä poliittinen syy, ja on aivan tarpeetonta otaksua turhamaisuuden olleen kaikessa määräävänä. Tämä rikkauden ja vallan näytteillepano ei sitäpaitsi näytä olleen todellisuudessa niin loisteliasta, kuin mitä kreikkalaiset kirjailijat sanovat, joiden kirjoituksista saa sen käsityksen, että Kleopatra oli kerskailevan välinpitämätön raha-asioissa. Tässä kuvatuissa esimerkeissä hänen tuhlaavaisuudestaan näyttää pikemminkin olleen ulkonaisena leimana hienolla tavalla esiintyvä luonnollinen koruttomuus ja viattomuus, jonkinlainen yllättävä rohkeus, niiden ollessa luonteeltaan pääasiallisesti poliittisia ja tarkoituksellisia.

On hyvin tärkeää, että lukija ymmärtää oikein Kleopatran asenteen tähän aikaan ja karkoittaa mielestään ne mielipiteet hänen ja Antoniuksen solmimasta liitosta, joita tavallisesti esitetään. Toistan sentähden, että Kleopatran tarkoitus oli Tarsoksessa vieraillessaan kohdistaa Antoniuksen huomio Egyptin mahdollisuuksiin Roomaa vastaan suunnattavan iskun tukikohtana ja saada hänen mielenkiintonsa vireille. Hän tahtoi, kuten olen jo sanonut, saada Antoniuksen luottamaan rikkauksiin, jotka soluisivat Niiliä alas hänen raha-arkkuihinsa, jos hän lähtisi armeijoineen valloittamaan Rooman valtaistuinta hänelle, joka oli Caesarin vaimo, ja hänen pojalleen, joka oli Caesarin lihaa ja verta. Antonius oli mies, joka pystyi antamaan hänelle takaisin valtakunnan, jonka hän oli menettänyt suuren diktaattorin kuollessa. Hänet oli saatava ymmärtämään, mitä etuja hänelle koituisi heidän liitostaan, ja sentähden oli välttämätöntä, että Kleopatra näytti hänelle käytettävänään olevat suunnattomat rikkaudet. Siinä ei ollut varsinaista turhamaisuutta eikä mitään todellista tuhlaavaisuuttakaan — hän pelasi suurta peliä ja panokset olivat korkeat. Jokunen kultainen haarikka, yksi tahi kaksi helmeä eivät olleet yletön hinta Antoniuksen liittolaisuudesta. Poika Caesarion oli liian nuori käydäkseen omaa sotaansa, eikä hän, Kleopatra, kyennyt johtamaan armeijaa. Antonius oli siis saatava liittolaiseksi, eikä hänen myötätuntoaan voitettu millään niin varmasti kuin näyttämällä hänelle ne rajattomat rikkaudet, jotka Kleopatra asettaisi hänen käytettäväkseen. Saatuaan omin silmin nähdä tuntemattoman Afrikan ja salaperäisen Aasian aarteet hän ei arkailisi ryhtyä yritykseen, joka oli tekevä Caesarin ystävän, Caesarin vaimon ja Caesarin pojan maailman valtiaiksi. Hän näyttäisi Antoniukselle Etiopian ja Nubian kullan, kohdistaisi hänen huomionsa Indian suuriin kauppateihin ja muistuttaisi häntä niistä lupaavista mahdollisuuksista, jotka suuri diktaattori oli oivaltanut tehdessään liiton hänen kanssaan. Sillä tavalla hän voittaisi Antoniuksen jälleen puolelleen, ja siten tulisivat Julius Caesarin kunnianhimoiset suunnitelmat hänen avullaan lopultakin toteutetuiksi.

Ensin oli kuitenkin käytävä käsiksi pariin muuhun seikkaan. Prinsessa Arsinoe, joka oli kulkenut Rooman kaduilla Caesarin triumfissa ja päästetty sitten vapaaksi, oleskeli nyt joko Miletoksessa tahi Efesoksessa [Josephus sanoo hänen olleen Efesoksessa, Appianus Miletoksessa], jossa hän oli saanut turvapaikan Artemiin temppelin pappien ja papittarien luota. Ylimmäinen pappi kohteli häntä ystävällisesti, kunnioittaen häntä jopa kuningattarenakin, mikä viittaa hänen asettuneen lopullisesti suojattinsa puolelle sisarten välisessä riidassa. Arsinoe näyttää olleen uskalias ja kunnianhimoinen nainen, joka koetti koko lyhyen elämänsä ajan turhaan päästä Egyptin valtaistuimelle; nyt hän näytti jälleen vehkeilevän sisartaan vastaan aivan samoin kuin hän vehkeili Aleksandrian palatsissa, silloin kun Ganymedes oli hänen hovimestarinsa.

Muistettaneen, että diktaattori oli lahjoittanut Kyproksen valtaistuimen Arsinoelle ja hänen veljelleen, näiden todennäköisesti saamatta tätä lahjaa milloinkaan haltuunsa. Siitä huolimatta on jotakuinkin varmaa, että prinsessa pyrki aina esiintymään tuon saaren kuningattarena, ja voihan olla, että hän oli päässyt hyviin väleihin Cassiuksen ja Brutuksen kanssa tarjoamalla heille apuaan sodassa Antoniusta vastaan, jos he sitten auttaisivat häntä pääsemään Egyptin valtaistuimelle. Kyproksen varakuningas Serapion on voinut olla samoin tässä juonessa mukana, kun hän luovutti laivastonsa Cassiukselle, kuten kerroimme edellisessä luvussa [s. 123] Kleopatra oli päässyt nyt joka tapauksessa niin pitkälle, että hän sai Antoniuksen suostumaan sekä Arsinoen että Serapionin kuolemantuomioihin. Miehet, jotka lähetettiin Artemiin temppeliin panemaan täytäntöön tuomiota, tapasivat Arsinoen pyhätöstä palvontamenoja suorittamasta ja surmasivat hänet alttarin askelmille. Ylimmäisen papin kuulumisesta salaliittoon oli nähtävästi myös saatu vihiä, ja papisto sai tehdä kaiken voitavansa, ennenkuin hänet armahdettiin. Serapion taas ei voinut asemansa takia odottaakaan lempeyttä ja hänet vangittiinkin viipymättä ja surmattiin.

Poistettuaan siten tältä taholta valtaistuintaan uhkaavan vakavan vaaran Kleopatra taivutti Antoniuksen auttamaan häntä pääsemään eräästä toisestakin syvän huolen aiheesta. Muistettaneen, että nuori kuningas Ptolemaios XIV hukkui pakoretkellä sen taistelun jälkeen, jossa Caesar löi Egyptin armeijan maaliskuussa v. 47 e.Kr. suiston eteläosassa. Samoin olemme kertoneet, että hänen ruumiinsa oli tunnettu kultaisesta haarniskasta, jota hän piti. Nyt oli kuitenkin eräs henkilö, joka ei väittänyt sen vähempää kuin että hän oli juuri tuo onneton hallitsija, alkanut esiintyä vallantavoittelijana ja todennäköisesti ryhtynyt kirjeenvaihtoon oletetun sisarensa Arsinoen kanssa. Tämä valtaanpyrkijä oleskeli tällöin Foinikiassa, mikä viittaa hänen olleen tekemisissä Serapioninkin kanssa, joka oli hänkin, silloin kun hänet vangittiin, sielläpäin matkoilla. Antonius suostui niin ollen vangituttamaan tämän valekuninkaan ja toimittamaan hänet kaikessa hiljaisuudessa pois päiviltä.

Historioitsijat ovat taipuvaisia näkemään näiden kolmen vehkeilijän tuhoamisessa esimerkin Kleopatran julmuudesta ja kostonhimosta. Heidät kuvataan hänen sammuttamattoman vallanhimonsa uhreiksi ja Arsinoen kuolemaa sanotaan kuningattaren mustan maineen likaisimmaksi tahraksi. Minä puolestani en voi nähdä, millä muulla tavalla tämmöiset hänen valtaistuintaan uhkaavat vaarat olisi voitu pysyvästi poistaa. Arsinoen kuoleman tekee niin julmaksi se seikka, että se tapahtui pyhitetyn alttarin askelmilla, mutta katsoen aikaan, jolloin nämä teot tehtiin, ei niitä pidä tuomita liian ankarasti, sillä kukapa hyvä kuningas tahi kuningatar ei muinoin raivannut vallantavoittelijoita kuolemantuomioilla tieltään.

Kleopatran vierailu Tarsoksessa näyttää kestäneen vain jonkun viikon, mutta kun hän palasi Aleksandriaan, on hänen täytynyt tuntea, että lyhyt yhdessäolo Antoniuksen kanssa oli kohottanut hänen vaikutusvaltansa maineen jälleen ylimmilleen. Hän ei ollut ainoastaan pyyhkäissyt kahta kilpailijaansa ja heidän otaksuttuja liittolaisiaan olemattomiin Antoniuksen diktaattorinvaltaan turvautumalla ja näyttänyt peloittavaa mahtiaan Artemiin mahtavalle ylimmäiselle papille, joka ei ollut tehnyt muuta kuin antanut eräälle Egyptin kruunun tavoittelijalle turvapaikan etäisessä Aigeiassa, vaan oli tosiasiallisesti voittanut Antoniuksenkin jälleen täysin puolelleen. Olipa tämä luvannut tulla vastavierailulle Aleksandriaan, että hän saisi nähdä omin silmin kaiken, mitä Egyptillä oli tarjottavana. Tulevaisuus näytti nyt ensi kerran Caesarin kuoltua jälleen valoisalta, ja Kleopatran on täytynyt olla mitä toivehikkaimmalla mielellä purjehtiessaan Välimeren poikki takaisin omaa kaunista kaupunkiaan kohti.

XIII. KLEOPATRA JA ANTONIUS ALEKSANDRIASSA

Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Antonius ollut juuri tällöin kiihkeän halukas solmimaan lujaa liittoa Kleopatran kanssa, sillä hän tarvitsi juuri sellaista liittolaista voidakseen toteuttaa suunnitelmat, joita hän nyt hautoi. Hänen ja Octavianuksen välit olivat kireät, ja se mitätön osa, jota jälkimmäinen oli näytellyt Philippoin taistelussa ja sen valmisteluissa, oli saanut hänet suhtautumaan hieman ylenkatseellisesti tähän nuoreen mieheen. Triumviraatti oli parhaassakin tapauksessa vain sopimus, eikä Antonius odottanut sen kestävän päivääkään sen jälkeen kuin ylivalta oli siirtynyt joko hänelle tahi Octavianukselle. Hän toivoi Caesarin sisarenpojan kukistuvan ja näki pääsevänsä voimasuhteissa kilpailijansa edelle, jos hän solmisi liiton Kleopatran kanssa.

Octavianus oli palannut Philippoin taistelun jälkeen Roomaan, josta Antonius sai nyt sellaisia uutisia, että heidän yhteisen päällikkyytensä alaiset joukot olivat sangen tyytymättömiä vaivoistaan saamiinsa palkintoihin. Toiset kannattivat Octavianusta, mutta toiset ajattelivat, että Antonius olisi ollut paljoa anteliaampi, ja välit kiristyivät päivä päivältä. Ja Antoniuksen puoluelaiset, varsinkin hänen vaimonsa Fulvia, koettivat vielä laventaa ja syventää juopaa, toimien kuitenkin todennäköisesti enemmän omasta aloitteestaan kuin johtajansa suoranaisella luvalla. Antonius ei tahtonut rikkoa välejä Octavianuksen kanssa, ennenkuin hän oli varma voitostaan, ja hänen huomionsa oli sitäpaitsi kiintynyt tähän aikaan enemmän Partian valloitukseen kuin Octavianuksen kukistamiseen. Suuri diktaattori oli sysännyt hänenkin mielikuvituksensa liikkeelle partialaisiin nähden, ja voihan olla, että taustalla kangasteleva Indian valtaaminen alkoi jo nyt askarruttaa hänen mieltään, kuten oli varmasti laita joitakin vuosia myöhemmin. Hänen silloiset suunnitelmansa näyttävät siis yleensä ryhmittyneen kolmen hankkeen ympärille. Ensimmäisenä oli hyökkäys- ja puolustusliiton solmiminen Kleopatran kanssa, niin että kuningattaren rahat, miehet ja laivat asetettaisiin hänen käytettäväkseen; toisena Partian valloitus, jossa saatujen voittojen kunnia ja valloitetusta maasta tuotu saalis nostaisivat hänet maineen kukkuloille; ja kolmantena riitautuminen Octavianuksen kanssa ja kilpailijan tuhoaminen, jolloin hän olisi yksin koko maailman herra. Sitten hän todennäköisesti julistautuisi kuninkaaksi, kuten Caesarkin oli aikonut tehdä, naisi Kleopatran ja perustaisi kuningassuvun, seuraajanaan joko hänen poikapuolensa, diktaattorin poika, tahi oma poika, joka hänelle mahdollisesti syntyisi tulevassa avioliitossa Kleopatran kanssa.