Part 9

Caesar antoi nyt pystyttää kuvapatsaansa Kapitoliumille kahdeksanneksi Rooman seitsemän muinaisen kuninkaan rinnalle, ja alkoi pian esiintyä julkisesti Alban entisten hallitsijoiden koruompeleisessa puvussa ja lyötätti kuvansa aito yksinvaltaiseen tapaan Rooman rahoihin. Hänelle hankittiin kultainen istuin senaattiin ja oikeuteen, ja hän piti nyt norsunluista valtikkaa ja päässään kultaista laakeriseppelettä. Hän ajeli julkisia menoja toimittaessaan tarkoitukseen pyhitetyissä vaunuissa kuten Egyptin kuninkaat, ja hänelle tarjottiin jonkinlaista kuninkaallista henkivartiostoa, johon kuului senaattoreja ja ylimyksiä. Hänelle myönnettiin sitäpaitsi oikeus tulla haudatuksi kaupunginmuurien sisäpuolelle, aivan samoin kuin Aleksanteri Suuri oli saanut viimeisen leposijansa Aleksandrian kuninkaalliselta alueelta. Nämä kuninkuuden merkit osoittavat, kun otetaan huomioon, että imperaattorin arvonimi oli annettu hänelle perinnölliseksi, ja että hänestä aiottiin tehdä diktaattori elinkaudeksi, päämaalin olleen nyt hyvin lähellä, ja sekä Caesarin että Kleopatran on täytynyt elää tähän aikaan alituisessa jännityksessä ja odotuksessa. Jokainen tiesi, mitä oli tekeillä, ja Cicero meni niin pitkälle, että kirjoitti pitkän kirjeen Caesarille, kehoittaen häntä julistautumaan kuninkaaksi, kirjeen, jota hän ei kuitenkaan toisten neuvosta lähettänyt. Entinen konsuli Lucius Aurelius Cotta ehdotti, että Caesar julistettaisiin Italian _ulkopuolella_ olevien Rooman alueiden kuninkaaksi, mutta ehdotukseen suhtauduttiin laimeasti. Caesar näyttää olleen itse kahdenvaiheilla, siirtääkö tuo suuri ratkaisu Partian sodan jälkeen tapahtuvaksi, vai ei; kysymys, jonka on täytynyt aiheuttaa mitä kiihkeintä väittelyä.

Diktaattorin ei tarvinnut enää salata aikeitaan niiden ilmituloa peläten, ja kun oli ryhdyttävä alkutoimenpiteisiin, ei hän epäröinyt saattaa julki uskoaan omaan jumalallisuuteensa. Hän nimittäin määräsi, että hänen kuvaansa oli kannettava pompa circensis kulkueessa kuolemattomia jumalia esittävien kuvien joukossa. [Sirkusnäytännöt aloitettiin näytäntöjen järjestäjän toimeenpanemalla juhlakulkueella (pompa circensis), joka läksi Kapitoliumista ja kulki kaupungin halki sirkukseen. Tässä kulkueessa kannettiin m.m. jumalten kuvia.] Jupiter-Juliukselle omistettu temppeli piti rakennettaman ja Quirinuksen temppeliin pystytettiin kuvapatsas, jolla oli hänen piirteensä ja johon oli kaiverrettu kirjoitus: »Kuolemattomalle jumalalle». Hänen kunniakseen perustettiin erikoinen papillinen seurakin, nimeltä _Luperci_, josta saamme pian kuulla enemmän, ja hänen jumalankuvansa sai oman papiston, _flamines_, mikä tuo mieleen Egyptin faaraoita palvoneet papit. Hänelle varattiin ruumisvuode Rooman päätemppeleihin, ja virkavaloja vannottaessa vedottiin Jupiterin ja roomalaisten kotijumalien sijasta Caesarin _Geniukseen_, suojelushenkeen, aivan samoin kuin Egyptissä rukoiltiin _Ka'ta_, eli hallitsijan suojelushenkeä. »Vanhasta kansallisesta uskosta», sanoo Mommsen, »tehtiin Caesarin palvonnan välikappale», ja niin asia todella olikin. Kaikki tarkoitti Caesarin täydellistä jumalallistuttamista.

Vuoden 45 e.Kr. lopulla ja seuraavan alussa ei Roomassa enää epäiltykään, etteikö Caesar aikonut nousta lähitulevaisuudessa valtaistuimelle; kysymys oli vain siitä, tapahtuisiko se itään tehtävän sotaretken edellä, vai jälkeen. Jolloinkin ennen helmikuun 15:ttä päivää hänet valittiin diktaattoriksi elinkaudeksi, mikä teki, hänelle osoitetun kunnioituksen ja hänen imperaattori-nimensä perinnöllisyyden yhteydessä, hänen nykyisen asemansa ja kuninkuuden välisen rajan häviävän kapeaksi. Vanhan »kuningas» -nimen käytäntöön ottamista Caesar ei ollut todennäköisesti ajatellut, vaikka hän olikin mieltynyt niiden pukuun ja vallanmerkkeihin, jotka olivat olleet Rooman »kuninkaita», vaan on uskottavampaa, että hän etsi jotakin uutta yksinvaltiaan nimeä. Hän oli eräässä tilaisuudessa sanonut: »Olen Caesar sekä 'kuningas'», mikä viittaa siihen, että hän oli jo ehkä päättänyt kohottaa oman nimensä siihen korkeaan arvoasemaan, jota se lopulta tuli merkitsemään ja merkitsee vieläkin.

Hänen kopeutensa kävi päivä päivältä ilmeisemmäksi, ja hänen kunnianhimonsa oli nyt »paisunut niin suureksi, että se uhkasi murtaa maailman ääret» [Cymbeline]. Hän nuhteli ankarasti Pontius Aquilaa, yhtä tribuuneista, kun tämä ei noussut hänen mennessään tribuunien istuimen ohi, ja höysti jonkin aikaa sen jälkeen tilapäisissä keskusteluissa kaikki vastauksensa sanomalla ivallisesti: »Pontius Aquilan suosiollisella luvalla». Kun eräs senaattorien lähetystö tuli kerran tuomaan hänelle uusia kunnianosoituksia, otti hän heidät vastaan istualtaan; ja hänelle alkoi nyt tulla tavaksi antaa läheisimpien ystäviensäkin odottaa etuhuoneessa puheillepääsyä, mitä Cicero katkerasti paheksuu. Jos hänen käskyihinsä suhtauduttiin epäilevästi, menetti hän aina malttinsa ja saattoi kiroilla hirmuisesti. »Kaikki, mitä sanon, on pidettävä lakina», kertoo Titus Ampius hänen huudahtaneen, ja sellaisia henkilöitä, Jotka olisivat tohtineet menetellä toisin, oli todellakin sangen vähän. Kerran huomattiin, että joku intoilija oli koristanut erään Caesarin patsaan kuninkaallisella diadeemilla. Molemmat tribuunit määräsivät silloin diadeemin poistettavaksi sillä seurauksella, että Caesar raivostui. Hän selitti, että tämä virallinen toimenpide oli ollut harkittu loukkaus ja päätti rangaista tribuuneja ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tammikuun 26 p. tämä tilaisuus sitten ilmaantuikin. Kun Caesar käveli kadulla, tervehtivät jotkut väkijoukosta häntä kuninkaana, ja kun velvollisuudentuntoiset tribuunit määräsivät, että huutajat oli vangittava ja heitettävä vankilaan, nosti Caesar heti sellaisen myrskyn, että tribuunit karkoitettiin senaatista.

Diktaattorin ylpeys on tuskin voinut olla vaikuttamatta — Kleopatran asenteeseen, ja luultavaa onkin, että hän herätti jonkin verran pahennusta tilapäisellä kopeudellaan. Hänen Egyptiläisten hovimestariensa ja hovivirkailijoidensa on myös täytynyt närkästyttää roomalaisia peittelemättömällä aleksandrialaisella turhamaisuudellaan, ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö monet Caesarin ystävät alkaneet katsella sillantakaisen huvilan elämää yhä vastenmielisemmin Eräs Ciceron kirje ystävälleen Attiukselle kuvaa mielenkiintoisella tavalla tilannetta. Kleopatra näyttää luvanneen suurelle kirjoittajalle hänenlaiselleen miehelle soveliaan lahjan, todennäköisesti jonkin Ciceron hänelle tekemän palveluksen palkinnoksi.

»Vihaan kuningatarta», hän kirjoittaa »ja Hammonios, hänen lupauksiensa todistaja, tietää, että minulla on syytä sanoa niin. Hänen lupaamansa lahjat olivat kylläkin minulle hyvin sopivia, sellaisia, joista olisin voinut puhua missä julkisessa kokouksessa hyvänsä. Entä Sara(pion)? [Sekä Hammonios että Sarapion ovat yleisiä egyptiläisiä nimiä.] Hän ei ole vain periaatteeton lurjus, vaan sen lisäksi henkilö, joka on taipuvainen suhtautumaan minuun yliolkaisesti. Näin hänet vain kerran luonani, ja kun kysyin häneltä kohteliaasti, saatoinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, sanoi hän tulleensa toivossa saada nähdä Atticuksen. Kuningattaren julkeus meni, hänen asuessaan Caesarin Tiberin takaisessa huvilassa [tämä voi tarkoittaa, että Kleopatra oli muuttanut Roomassa johonkin muualle, joko tilapäisesti tahi pysyväisesti], myös niin ylettömiin, etten voi sitä harmistumatta ajatella. Niin että sen joukon kanssa en tahdo olla missään tekemisissä».

Caesariin kohdistuva vastenmielisyys, jonka kasvamisesta ei ollut epäilystäkään, selittää, miksi Kleopatrakin joutui epäsuosioon, mutta tähän vastenmielisyyteen on voinut olla jonkin verran syynä kateuskin, jota diktaattorin mieltymyksen kaikkeen egyptiläiseen täytyi roomalaisissa herättää. Caesarin ystävät eivät todenneet vain sitä, että hän muovaili tulevaa valtaistuintaan Ptolemaiosten valtaistuimen mukaiseksi, suhtautui jumalallisuuteensa Ptolemaiosten tavalla ja tahtoi tehdä Aleksandriasta valtakunnan pääkaupungin, vaan myös sen, että hänellä oli suunnitelmiensa toteuttamisessa paljon egyptiläisiä apunaan. Egyptiläiset tähtientutkijat olivat uudistaneet roomalaisen kalenterin, Rooman rahapajassa työskenteli aleksandrialaisia rahanlyöjiä, raha-asiain koko hoito näytti uskotun aleksandrialaisille [Suetonius: Caesar], ja useissa hänen järjestämissään yleisissä huveissa olivat ohjelmansuorittajat egyptiläisiä, kuten esimerkiksi Venuksen temppelin vihkiäisissä toimeenpannussa meritaistelussa. Sen, että Caesar otti palvelukseensa näin suuren joukon Kleopatran alamaisia, on täytynyt johtua jossakin määrin hänen pyrkimyksestään tutustuttaa maanmiehiänsä toimeliaisiin aleksandrialaisiin, joilla tuli olemaan niin tärkeä osa uuden Rooman valtakunnan luomisessa.

Caesarin suurien suunnitelmien ja ehdotusten on täytynyt herättää senaatissa melkoista hämmästystä. Melkein joka päivä laadittiin jokin uusi ehdotus tahi vahvistettiin jokin uusi laki. Milloin hän pohti Tiberin johtamista pois uomastaan, milloin valmisteli kanavan puhkaisemista Korintin kannaksen poikki. Hän suunnitteli tien rakentamista Apenniinien yli ja ajatteli vakavasti suuren sataman perustamista Ostiaan; Aleksandriaan tahi Roomaan rakennettavien suurten julkisten rakennusten piirustuksia tuotiin hänelle tarkastettaviksi, ja pääkaupungin eri osiin piti perustettaman julkisia kirjastoja. Mutta hänen aikansa on täytynyt kulua kaikista näistä puuhista huolimatta pääasiallisesti Partian sotaretken valmisteluihin, sillä tämä retki tuli olemaan sangen suurisuuntainen. Hän uskoi niin varmasti sen kestävän kolme vuotta, että hän sääsi lain, jonka nojalla kaikkien seuraaviksi kolmeksi vuodeksi valittavien julkisten toimihenkilöiden vaali oli toimitettava ennen hänen lähtöään. Siten hän varmisti rauhan säilymisen Roomassa pitkällisen poissaolonsa ajaksi ollakseen vapaa viemään aseensa kaukaisiin maihin, joista oli melkein mahdotonta ylläpitää yhteyttä pääkaupungin kanssa. Kun ajattelemme, että Caesarin viime retket olivat kestäneet vain joitakin viikkoja tahi kuukausia, ja että sanat _veni, vidi, vici_ edustivat hänen vakaumukseksi lujittunutta uskoaan omaan pystyväisyyteensä, näyttävät nämä suunnitelmat, jotka merkitsivät kolmen vuoden poissaoloa Roomasta, osoittavan selvästi, ettei hän aikonut tyytyä vain Partian valloitukseen, vaan tahtoi seurata Aleksanterin jälkiä Indiaan ja palata sieltä Roomaan tuosta suuresta maasta otetut arvaamattomat saaliit mukanaan. Hänen on täytynyt kuvitella, kuinka hän saapuu sodan loputtua Roomaan idän valloittajana ja hänen mielessään on voinut väikkyä ajatus, kuinka riemastunut väestö tervehtii silloin innostuksella hänen nousuaan maailman valtaistuimelle.

Caesarin yksinvaltaan tähtäävät suunnitelmat kävivät yhä selvemmiksi ja määrätietoisemmiksi sitä mukaa kuin viikot kuluivat. Hän ei näytä pitäneen vallankaappauksen suorittamista ennen Partian sotaa oikein viisaana, koska sitä heti seuraava pitkällinen poissaolo saatettiin käsittää luonteeltaan esimerkilliseksi ja asiaankuuluvaksi. Hänen ajateltu valtaistuimellenousunsa oli sitäpaitsi herättänyt voimakasta vastustusta, ja Caesarin on täytynyt älytä, ettei hän voinut toteuttaa suunnitelmiaan kohtaamatta melkoista vastarintaa. Plutarkhos sanoo, että »hänen himonsa olla kuningas oli synnyttänyt mitä katkerinta vihaa häntä kohtaan — seikka, josta henkilöt, jotka olivat aina olleet hänen salaisia vihamiehiään, saivat mitä sopivimman tekosyyn». Siitä, ettei hän noussut istuimeltaan, kun senaatin lähetystö tuli hänen puheilleen, oli kuultu paljon moitteita, ja hän katsoi itsekin viisaimmaksi pyytää anteeksi käytöstään, josta hän syytti vanhaa sairauttaan. Kohtauksesta oli muuten monenlaisia selostuksia. Kerrottiin, että Caesar olisi kyllä itse aikonut nousta, mutta että Balbus sanoi hänelle: »Etkö muista olevasi Caesar ja vaadi kunnioitusta, johon ansiosi oikeuttavat?» Toiset taas sanoivat, että diktaattori oli, käsitettyään käytöksensä loukkaavan merkityksen, paljastanut rintansa ja lausunut ystävilleen olevansa valmis antamaan henkensä, jos hän oli suututtanut kansan. Tämä osoitti, ettei aika ollut vielä täysin kypsä hänen kaappaukselleen, ja Caesarin täytyi, niin vastenmielistä kuin se olikin, ruveta toden teolla ajattelemaan sen siirtämistä tuonnemmaksi. Seikkoja, jotka puhuivat välittömän esiintymisen puolesta, oli kyllä niitäkin, ja hänen on täytynyt olla enemmän tahi vähemmän valmis vastaanottamaan kuninkuus, jos sitä hänelle tyrkytettiin ennen itään lähtöä. Kleopatran aseman on kuitenkin täytynyt huolestuttaa häntä jonkin verran. Perinnöllisen yksinvallan luominen oli Caesarin mielestä turha yritys ilman Kleopatraa ja heidän pikku poikaansa. Hänen oma vaimonsa, Calpurnia, ei näyttänyt kykenevän lahjoittamaan hänelle perillistä, eikä Roomassa ollut ketään toista naista, jonka olisi voinut odottaa pystyvän näyttelemään kuningattaren osaa, synnyttipä hän kuinka monta poikaa hyvänsä. Kuinka hänen oli sitten meneteltävä vapautuakseen Calpurniasta ja voidakseen naida Kleopatran yleistä mielipidettä loukkaamatta? Jos hän julistautui heti kuninkaaksi ja otti Kleopatran vaimokseen, niin pystyikö kolmeksi vuodeksi yksin jääpä Kleopatra suoriutumaan onnellisesti Rooman kuningattaren osasta hänen ollessaan kaukana sotaretkellä? Eikö ollut paljoa viisaampaa lähettää Kleopatra siksi ajaksi takaisin Egyptiin odottamaan hänen paluutaan, naida hänet sitten ja nousta samassa valtaistuimellekin? Sillä aikaa kuin hän viipyi idässä, saattoi Calpurnia joutua helposti äkillisen ja kohtalokkaan sairauden uhriksi, kenenkään tohtimatta syyttää Caesarin tahi apteekkarin kekseliäisyyttä hänen kuolemastaan.

Testamentti, jonka hän nyt lähtöään ajatellen teki tahi vahvisti, osoittaa selvästi, ettei kuninkuussuunnitelmien toteuttaminen ollut ajateltavissa, niin kauan kuin hänen avioliittokysymyksensä oli tällä kannalla. Valtaistuimen pystyttäminen oli ilman kuningatarta ja perillistä jotakuinkin tarkoituksetonta, koska hänestä oli jo tehty ehdoton yksinvaltias elinajakseen; ellei tätä asemaa siirretty ilman muuta hänen pojalleen Caesarionille, ei välittömästä kuninkaaksi nousemisesta ollut mitään etua. Niinpä hän jakoikin tällä testamentilla, joka oli tehty siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan ennen tulevalle valtaistuimelle nousuaan, vain omaisuutensa, osan kansalle ja osan sukulaisilleen. Sisarenpoika Octavianus, joka oli hänen suosikkinsa, tuli saamaan melkoisen lohkon. Testamenttiin liitettiin täydennykseksi lisämääräys, jossa nimitettiin suuri joukko holhoojia lapselle, jonka Calpurnia mahdollisesti saattoi saada hänen lähdettyään, mutta Caesar piti sellaista niin vähän uskottavana, ettei hän näytä ottaneen sitä omaisuutensa jaossa lainkaan huomioon. Kleopatra ja hänen lapsensa eivät tarvinneet rahaa, koska Kleopatra oli itse satumaisen rikas. Tämä testamentti oli epäilemättä tarkoitettu hävitettäväksi, jos hänet asetettiin valtaistuimelle ennen lähtöään, ja myöhemmin uskottiinkin, että hän oli todellakin kirjoittanut toisen testamentin Caesarionin hyväksi, testamentin, jota oli noudatettava, jos hänelle tarjottiin kruunua. Mutta siinä tapauksessa, että tämä nousu siirrettiin tapahtuvaksi vasta hänen paluunsa hetkellä, kuten nyt näytti todennäköiseltä, hän järjesti asiansa parhaiten jakamalla omaisuutensa, koska hän saattoi kuolla idässä ollessaan. Hänellä ei ollut, niin kauan kuin hän oli kruunaamaton, mitään aihetta viitata testamentissaan Kleopatraan tahi Caesarioniin, sillä jos hän kuoli vielä diktaattorina ollessaan Partiassa tahi Indiassa, olivat hänen suunnitelmansa hallitsijasuvun perustamisesta, avioliitosta Egyptin kuningattaren kanssa, Caesarionin kasvattamisesta seuraajakseen, sanalla sanoen, kaikki hänen maalliset toiveensa tuomitut joutumaan unohduksiin. Caesar oli mies, joka ei välittänyt paljoakaan lähimmäistensä eduista, ja mitä Kleopatraan tulee, hän oli, siinä tapauksessa, että hänet ylennettäisiin taivaalliseen piiriin, jossa hänellä ei ollut Kleopatrasta enää mitään hyötyä, valmis jättämään hänet Egyptiin oman onnensa nojaan. Hänen tunteensa Kleopatraa kohtaan näyttävät nyt jäähtyneen, ja vaikka hän vielä varmasti nauttikin Kleopatran seurasta ja oli melkoisesti altis hänen vaikutuksilleen, perustui Kleopatran vetovoima häneen nyt pääasiallisesti vain siihen, että hän tunnusti Kleopatran sopivaksi nousemaan valtaistuimelle hänen kerallaan. Kleopatralla taas oli entisestä kiintymyksestään epäilemättä vielä paljon jäljellä, ja hän näyttää käyttäytyneen Caesaria kohtaan, tämän kaikesta ärtyisyydestä ja oikullisuudesta huolimatta, vilpittömän ihailevasti ja kunnioittavasti, kuten lämminsydäminen nuori nainen suurta ja sankarillista vanhusta kohtaan.

Caesar oli todellakin vanhentunut ennen aikojaan. Häntä esittävä kuuluisa kuva, jota nyt säilytetään Louvressa, osoittaa hänen olleen laihan ja rasittuneen. Hän ei ollut vielä kuuttakymmentä, mutta nuorekkaista piirteistä ei ollut enää mitään jäljellä; vuosien taakka ja sairaus painoivat raskaasti hänen kuihtunutta ruumistaan. Hänen lannistumaton henkensä ja luontainen eloisuutensa antoivat hänelle voimia huolehtia asemansa velvollisuuksista, mutta on hyvin epäiltävää, olisiko hän enää kestänyt tekeillä olevan sotaretken rasituksia. Hänen raihnaisuutensa on täytynyt huolestuttaa Kleopatraa mitä vakavimmin, sillä kaikki hänen toiveensa keskittyivät Caesariin ja päivään, jolloin Caesar tekisi hänestä maailman kuningattaren. Se, että Caesar suunnitteli nyt itsevaltiaaksi julistautumisensa siirtämistä, kunnes Partian sota oli ratkaistu, on varmasti ollut Kleopatralle raskas isku, koska hänellä oli täysi syy pelätä, että Caesarin voimat pettäisivät, ennenkuin hän oli saanut työnsä valmiiksi. Kleopatra oli työskennellyt kolme vuotta ja enemmänkin yhdessä Caesarin kanssa heidän valtaistuimensa perustusten laskemiseksi, ja nyt, kun tämä kaappaus, joka ei näyttänyt merkitsevän hänelle vain kaikkien hänen kunnianhimoisten pyrkimystensä toteutumista sekä omasta että sukunsa puolesta, vaan oli samalla tosiasiallisesti hänen ainoa keinonsa pelastaa Egypti sulautumasta Rooman alueisiin tahi säilyttää jonkinlainen valtaistuin pojalleen, oli toteutumaisillaan, alkoi Caesar ajatella sen siirtämistä kolme vuotta tuonnemmaksi, syistä, jotka johtuivat osaksi hänen vastenmielisyydestään poistua Roomasta niin pitkäksi ajaksi heti kruunun saatuaan, osaksi tilanteen vaikeudesta Calpurnian suhteen, ja osaksi lukuisten vaikutusvaltaisten henkilöiden vihamielisyydestä yksinvalta-ajatusta kohtaan. Cicero sanoo toisessa filippikassaan Caesarista, että »valmisteltuaan monta vuotta suurella työllä ja monia vaaroja uhmaten tietään, joka oli viepä kuninkaalliseen valtaan, hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Julkisilla näyttelyillä, muhkeilla rakennuksilla, lahjoilla ja juhlilla hän oli päässyt harkitsemattoman rahvaan suosioon. Ystävänsä hän oli voittanut puolelleen suosionosoituksilla, vastustajansa lempeydellä»; mutta hän epäröi sittenkin, vaikka päämaali oli jo näkyvissä, ja uskoi olevan viisaampaa odottaa, kunnes hänet nostaisi valtaistuimelle se kansallinen innostuksen myrsky, joka oli varmasti riehahtava valloilleen Roomassa, kun hän palaisi idästä saaliilla kuormitettujen legiooniensa etunenässä ja näyttelisi pääkaupungin kaduilla kultaisiin kahleisiin kytkemiään satumaisen idän vangiksi otettuja kuninkaita. Tämän viivytyksen on täytynyt käydä Kleopatralle melkein sietämättömäksi ja se on voinut antaa hänelle aihetta ryhtyä Caesarin ja Antoniuksen keralla, joka oli nyt varmasti alituinen vieras Caesarin huvilassa, sellaisiin toimenpiteisiin, että sattui kohtaus, joka saattoi kysymyksen yksinvallan julistamisen ajankohdasta aivan ratkaisun partaalle.

Helmikuun 15 p:nä vietettiin Roomassa joka vuosi Lupercuksen juhlaa, ja sinä päivänä olivat kaikki, niin patriisit kuin plebeijitkin, jalkeilla. Caesarin aikaiset roomalaiset eivät näytä olleen selvillä tämän juhlan alkuperästä eivätkä suoritettujen menojen todellisesta merkityksestä. He uskoivat kunnioittavansa sinä päivänä Lupercus-jumalaa, erästä hämärää jumaluutta, jonka he rinnastivat vaistomaisesti Faunuksen eli Panin, kaiken luonnossa esiintyvän hedelmällisyyden jumalan kanssa. _Luperci_-seuran jäsenistä valittiin kaksi nuorta miestä, jotka avasivat juhlan uhraamalla koiran ja vuohen. Sitten heidät pirskoitettiin uhrieläinten verellä, ja menot määräsivät, että heidän oli heti sen tapahduttua naurettava. Uhrieläinten nahat viillettiin sitten pitkiksi suikaleiksi, nimeltä _februa_, ja käyttäen niitä piiskoina nuorukaiset lähtivät juoksemaan ympäri kaupunkia, iskien hihnoillaan jokaista kohtaamaansa naista. Februan sivalluksen uskottiin tekevän hedelmälliseksi, ja kaikki naiset, jotka toivoivat tulevansa äidiksi, asettuivat hihnojen tielle, joita molemmat nuorukaiset tarmokkaasti heiluttivat. Päivä oli tämän vanhan tavan perusteella nimeltään dies februatus ja kuukausi, jolloin tätä juhlaa vietettiin, sai siitä nimen februarius. [Tekosana februare merkitsee »puhdistaa». Tässä sitä käytettiin todennäköisesti merkitsemään sivalletun henkilön puhdistamista hihnan taikavoimalla ja sellaisten tekijöiden karkoittamista, jotka estivät hedelmällisyyttä.]

Minusta näyttää varmalta, että tämä seremonia pohjautui alkuaan niihin menoihin, joilla Egyptissä kunnioitettiin Min-Ammonia, hedelmällisyyden jumalaa, Niilin laakson Pania. Tämä jumala esitetään kuvissa tavallisesti ruoska kädessä, ruoska, jonka todellinen vastine saattoi olla palmikoitu sakaalin nahasta viilletyistä hihnoista [Vertaa myös ruoskaan, jota eräs kuudennen dynastian ylimys, nimeltä Ipe, pitää kädessään, ja joka ei näytä olevan vain tavallinen kärpäsläppä. Kairon museo, esine N:o 61.], ja hiljattain onkin saatu selville, että suvun jatkamista merkitsevää egyptiläistä sanaa [mes] vastaavan hieroglyfin muodostaa kolme yhteensidottua sakaalin nahkaa, toisin sanoen _februa_. Egyptiläisistä februa-menoista emme tiedä mitään, mutta ei ole mitään syytä epäillä, etteivät menot olleet pohjaltaan samanlaiset kuin Rooman Lupercus-juhlassa. Koira, joka uhrattiin Roomassa, vastasi todennäköisesti Egyptin sakaalia, ja vuohen voitaneen ymmärtää viittaavan Ammonille tahi Min-Ammonille pyhitettyyn oinaaseen.

Nyt on hyvin mahdollista, että Kleopatra ja Caesarkin olivat Aleksandriassa tutustuneet Rooman Lupercus-juhlan egyptiläiseen vastineeseen, ja koska Caesaria pidettiin Egyptissä Ammon-jumalana, joka oli hedelmöittänyt kuningattaren, voitaneen ajatella, että hänen jumalallisuutensa tunnustaminen oli ehkä tapahtunut samankaltaisilla menoilla. Voi selvästi kuvitella Kleopatran osoittavan Caesarille menojen yhtäläisyyttä ja sanovan, että Caesar oli Lupercus itse tahi oli tavallaan jo esiintynyt Lupercuksena. Koska Caesar oli jo julkisesti vahvistanut, että Kleopatra oli Venus Genetrix, hedelmällisyyden jumalatar, saattoi hän vallan hyvin omaksua itselleen vastaavan miesjumalan avut, jumalan, joka ylläpiti Roomassa hänen egyptiläisen päämiehensä Min-Ammonin traditiota. Vietettävä juhla oli diktaattorille varmasti hyvin mielenkiintoinen, koska hän määräsi itse sen ohjelman ja perusti samassa yhteydessä uuden seurankin eli ritarikunnan, nimeltä _Luperci Julii_, minkä voitiin katsoa osoittavan, että hän oli lopullisesti todennut olevansa yhtä Lupercuksen kanssa. Ja jos hänet oli todellakin tunnustettu Min-Ammoniksi Egyptissä, ja jos Lupercuksen juhlat juontivat alkunsa Min-Ammonin palvonnasta, kuten olen viitannut, voidaan sanoa, että hän oli oikeutettu esiintymään tämän seuran jumalallisena päämiehenä. Ja kun tietää, kuinka taitavasti diktaattori osasi hyötyä tarjoutuneista tilaisuuksista, niin melkeinpä tekee mieli sanoa, että hän sai tästä jumalosastaan hyvän syyn, millä selittää ja puolustaa käytöstään niitä monia naisia kohtaan, jotka olivat hurmanneet hänen sydämensä; tahi on ehkä parempi sanoa, että hänen häikäilemättömyytensä toista sukupuolta kohtaan ja hänen menestyksensä naisten lumoojana, kuten esimerkiksi Kleopatran tapauksessa, todistivat hänet jo luonnostaan täksi jumaluudeksi.

Nimittikö Caesar viime vuosinaan sietämättömäksi käyneen kopeutensa kannustamana itseään todellakin Lupercukseksi Roomassa, kuten hän edusti hedelmöittäjä Ammonia Egyptissä, ei tiedetä, mutta oli miten oli, vuonna 44 e.Kr. hän oli tässä juhlassa isäntänä. Hänen aseenkantajansa Antonius oli valittu toisen februan haltijaksi, ja kun Caesar oli asettunut kalpeana ja kuihtuneena paikalleen forumille tuodulle kultaiselle istuimelle juhlamenoja seuraamaan, yllään loistava viitta, porhalsi raju Antonius äkkiä näkyviin kuin hullaantunut hevonen ja hosui februallaan puoleen ja toiseen juoksemisesta palavissaan. Innostunut ja meluava joukko seurasi häntä, ja on todennäköistä, että hän ja hänen kumppaninsa pysähtyivät diktaattorin majesteetillisen hahmon eteen ja tervehtivät häntä Lupercuksena ja juhlan kuninkaana. Käyttäen hyväkseen hetken innostusta ja todennäköisesti noudattaen Kleopatran tahi Caesarin itsensä kanssa tehtyä suunnitelmaa Antonius astui nyt esiin ja tarjosi diktaattorille laakereilla koristeltua kuninkaallista diadeemia ja Rooman kuninkuutta. Kuten olemme nähneet, oli Caesaria jo julkisesti tervehditty ihmiseksi tulleena jumalana, ja Antonius näyttää nyt puhutelleen häntä Lupercukseksi ja pyytäneen häntä ottamaan vastaan maallisen valtaistuimensa niinkuin hän oli jo ottanut taivaallisen. Heti kuin hän oli lopettanut, alkoi eri tahoilta forumia kuulua hyvähuutoja sinne valmiiksi sijoitettujen caesarilaisten aloitteesta, mutta Caesarin mielipahaksi ei väkijoukko yhtynytkään huutoihin, ei ainakaan kyllin voimakkaasti, niin että hänen oli pakko kieltäytyä tarjotusta kruunusta, minkä hän tekikin teeskennellyn närkästyneellä eleellä. Se herätti yleistä hyväksymystä, joka ilmaisi selvästi kansan mielialan. Antonius tarjosi hänelle diadeemia toistamiseen, ja äskeiset hajanaiset ja sangen keinotekoiset hyvähuudot kajahtivat jälleen ilmoille. Koettaen suhtautua tilanteeseen mahdollisimman luontevasti Caesar kieltäytyi lopullisesti vastaanottamasta seppelettä, väkijoukon osoittaessa taas äänekkäästi suosiotaan, ja määräsi diadeemin talletettavaksi Kapitoliumiin. Viralliseen kalenteriin oli sitten pantava huomautus, että kansa oli sinä päivänä tarjonnut hänelle kruunua, ja että hän oli kieltäytynyt siitä. On todennäköistä, että Antonius, käsitettyään hankkeen rauenneen tyhjiin, löi kaiken leikiksi ja alkoi jälleen huitoa ympärilleen taikapiiskallaan, vieden väkijoukkoa pois forumilta samalla menolla ja pauhulla kuin millä hän oli sen sinne tuonutkin.

Heti tapahtuvan kuninkuuteen pääsemisen mahdollisuudet siirtyivät nyt tulevaisuuteen. Caesar aikoi lähteä Partiaan noin kuukauden kuluttua, ja hänelle on täytynyt olla selvää, että hänen oli syrjäytettävä valtaistuimeen tähtäävät toiveensa, kunnes edessä oleva sota oli käyty loppuun. Mitä taas Kleopatraan tuli, ei Caesar voinut näin ollen muuta kuin kehoittaa häntä valmistautumaan palaamaan Egyptiin ja odottamaan siellä, kunnes itä oli valloitettu, ja näyttää siltä kuin pettynyt ja huolestunut kuningatar ryhtyi lähiviikkojen kuluessa matkavalmistuksiin. Suetonius kertoo Caesarin antaneen hänelle hyvin runsaasti lahjoja ja kunnianosoituksia näinä heidän ystävyytensä viime päivinä, ja epäilemättä Caesar rohkaisi häntä parhaansa mukaan suurten ja korkealle tähtäävien tulevaisuudentoiveidensa selostuksilla. Oli vielä yksi mahdollisuus yksinvallan perustamiseksi ennen sotaa. Huhu tiesi kertoa Antoniuksen ja hänen ystäviensä aikovan tarjota maaliskuun 1 p:nä [Plutarkhos: Brutus] vielä kerran kruunua Caesarille, mutta siihen ei Kleopatra ole voinut suhtautua kovinkaan toivehikkaasti Lupercus-juhlassa sattuneen vastoinkäymisen takia. Caesarin vakuuttelut ovat tuskin kyenneet lohduttamaan kuningatarta, joka oli odottanut tulevansa tähän aikaan asetetuksi Rooman valtaistuimelle; hänen mielensä on varmaankin täyttynyt synkillä aavistuksilla, kun hän käski koota tavaransa ja valmistautui pienokaisineen pitkälle matkalle Välimeren poikki hänelle nyt ikäväksi käyneeseen Egyptiin.

X. CAESARIN KUOLEMA JA KLEOPATRAN PALUU EGYPTIIN

Ei voitane epäilläkään, ettei Antonius, jolla tulee olemaan niin tärkeä osa tämän teoksen toisessa osassa, tavannut Kleopatraa sangen usein Roomassa. Tehtyään sovinnon Caesarin kanssa alkukesällä vuonna 45 e.Kr. hän on varmaankin ollut alituinen vieras diktaattorin huvilassa, ja ryhtymällä ajamaan Kleopatran asiaa Caesarin mielen mukaan, kuten pian saamme nähdä, hän osoittaa, ettei hän ollut sokea kuningattaren suloudelle. Hänen kerrotaan, kuten olemme jo sanoneet, kohdanneen Kleopatran ja viehättyneen häneen jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun hän saapui Aleksandriaan Gabiniuksen keralla auttamaan Kleopatran isää Auletesta takaisin horjuvalle valtaistuimelleen. Antonius oli luonteeltaan hetkellinen ja huikentelevainen, ja on vaikeata sanoa, mitä hän tähän aikaan todellisuudessa ajatteli Caesarista. Kun diktaattori oli Egyptissä, hoiti Antonius hänen asioitaan Roomassa, mutta sitten he syystä tai toisesta riitaantuivat sillä seurauksella, että Caesar Aleksandriasta palattuaan eroitti hänet palveluksestaan. On hyvin luonnollista, että Antonius oli siitä sangen suuruksissaan diktaattorille, ja oltiinpa tietävinään, että hän oli valmis vaikka saattamaan Caesarin hengiltä. Espanjan sodan loputtua riita kuitenkin unohtui, ja kuten olemme nähneet, oli se henkilö, joka tarjosi Caesarille kruunua Lupercus-juhlassa, juuri Antonius. Siitä huolimatta ei Caesar näytä luottaneen häneen täydellisesti, vaikka Antoniusta näyttää nyt pidetyn hänen kiihkeimpänä kannattajanaan.

Caesar ei ollut milloinkaan ollut etevä ihmistuntija. Hän oli kieltämättä nero ja sielullisesti harvinaisen voimakas ihminen, mutta imartelulle heikko. Ystävät, joita hän keräsi ympärilleen, olivat päässeet hänen suosioonsa liehittelemällä häntä ja kaunistelemalla hänen monia kummallisuuksiaan. Balbus ja Oppius, Caesarin läheisimmät seuralaiset, olivat lahjoiltaan keskinkertaisia, ja Publius Cornelius Dolabella, joka nousee nyt pinnalle, oli nuori seikkailija, jonka pyrkimys itsekkääseen hyötymiseen on varmasti ollut varsin ilmeinen. Vaikka hän oli vasta viidenkolmattavuotias, oli Caesar määrännyt hänet valittavaksi konsuliksi hänen itsensä lähtiessä itään, minkä toimenpiteen on täytynyt loukata vakavasti Antoniusta, koska Dolabella oli joitakin vuosia aikaisemmin lähennellyt Antoniuksen vaimoa Antoniaa siinä määrin, että suhde oli päättynyt avioeroon loukatun Antoniuksen lohduttautuessa menemällä sitten naimisiin nykyisen vaimonsa, Fulvian, kanssa. Caesarin tälle nuorelle lurjukselle antamat monet suosionosoitukset ovat niin ollen varmasti melkoisesti ärsyttäneet Antoniusta, ja sitä ajatellen onkin vaikeaa otaksua, että Caesarin asian menestyminen olisi ollut hänelle niin kallis kuin miltä näytti. Kaupungilla alkoikin toistamiseen kierrellä huhu, että Antonius punoi juonia Caesarin henkeä vastaan — tällä kertaa, omituista kyllä — yhdessä Dolabellan kanssa. Kuullessaan siitä diktaattori huomautti, »ettei hän pelännyt lihavia elostelijoita, vaan pikemminkin miehiä, jotka olivat kalpeita ja laihoja».

Cassius, äreä, mutta kiihkomielinen soturi ja poliitikko, joka oli taistellut Caesaria vastaan Pharsaloksessa, ja jonka Caesar oli sittemmin jalomielisesti armahtanut, oli juuri tätä jälkimmäistä tyyppiä. Hän oli varhaisesta nuoruudesta saakka vihannut yksinvaltaa kaikissa sen muodoissa, ja kerrotaan, että kun hänen koulutoverinsa Faustus, kuuluisan Sullan poika, koulussa kerran rehenteli isänsä yksinvaltaisella mahdilla, Cassius oli heti läimäyttänyt häntä päähän. Caesarin yritykset päästä valtaistuimelle kiihdyttivät tätä vihaa, ja salaliitto, jonka uhriksi diktaattori joutui, olikin todennäköisesti juuri Cassiuksen aikaansaama. Hanke pantiin alulle helmikuussa vuonna 44 e.Kr., ja kun Cassius ja hänen kumppaninsa olivat saaneet vaikutusvaltaisen ja toimeliaan Marcus Brutuksen mukaansa, kehittyi siitä nopeasti laaja salaliitto. »En pidä Cassiuksesta», kuultiin Caesarin kerran huomauttavan, »hän näyttää niin kalpealta. Mitä hänellä mahtanee olla mielessä?»