Part 21

Elokuun 28 p., kun kuningatar lepäsi huoneessaan pienellä lavitsalla ikkunan edessä, katsellen, kuten kuvittelen, ikävissään Välimeren sinistä ulappaa, kiiruhtivat hänen palvelijattarensa sisään ilmoittamaan, että Octavianus oli tullut tervehtimään häntä. Octavianus ei ollut vielä käynyt hänen luonaan, vaan oli, kuten hyvä tapa vaati, välttänyt häntä ennen Antoniuksen hautajaisia ja niiden aikana, ja Kleopatra oli taas ollut niiden jälkeen liian sairas voidakseen ottaa hänet vastaan. Nyt hän oli kuitenkin toipumisasteella, ja voittaja oli saapunut aivan odottamatta onnittelemaan häntä parantumisen johdosta, kuten oli tapana. Hän astui huoneeseen, ennenkuin kuningatar ehti valmistautua, ja Plutarkhos kuvaa, kuinka »hän nousi Octavianuksen ilmestyessä lavitsalta, yllään vain ohut vaatekappale, ja heittäytyi hänen jalkoihinsa, tukka irrallaan, syvälle vajonneiden silmien ympärillä tummat renkaat, ääni vavisten ja kuihtuneilla kasvoilla hurja ilme. Mustelmat iskujen jäljiltä, joita hän oli antanut itselleen, näkyivät vielä rinnassa, ja hänen koko olemuksensa näytti kauttaaltaan yhtä murtuneelta kuin hänen mielensäkin. Mutta hän ei ollut kaikesta tästä huolimatta vielä kokonaan menettänyt entistä tenhoaan ja nuorekasta kauneuttaan, vaan ne säteilivät vieläkin, siitä tilasta huolimatta, jossa hän nyt oli, kuin jostakin syvemmältä ja tulivat näkyviin kaikissa hänen kasvojensa ilmeissä».

Tämä kuva epätoivoisesta pikku kuningattaresta, joka on polvistunut tumma tukka kasvoille valuen ja väljä mekko olkapäiltä soluen tuon kylmän ja kivulloisen näköisen miehen jalkoihin, joka seisoo hänen edessään hieman kömpelösti, on sellainen, että sen täytyy surettaa historioitsijaa, joka on seurannut hänen sotaansa tätä Rooman edustajaa vastaan. Tässä kohtauksessa saamme kuitenkin nähdä hänet kaikista muodollisuuksista ja kuninkuuteen liittyneistä seikoista vapaana, jotka olivat saaneet hänet usein esiintymään mahtipontisempana ja peloittavampana kuin mitä hänen luonteensa oikeastaan edellytti. Hän oli oleellisesti nainen ja käyttäytyi nyt ruumiillisen heikkoutensa tilassa aivan samoin kuin kuka hyvänsä suunniltaan hermostunut nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Hänen ihmeteltävä rohkeutensa oli melkein kokonaan poissa, ja hänen sitkeytensä päämäärään pyrkimisessä oli hävinnyt kaikkien hänen toiveidensa haaksirikossa. Olemme usein kuulleet kuvattavan häntä naiseksi, joka toimi aina laskelmien mukaan, joka eli elämänsä harkitussa ja julkeassa irstaisuudessa, ja joka kuoli ylpeydessään järkähtämättömänä, mutta hänen luonteensa oli, kuten olen koettanut tässä teoksessa osoittaa, oleellisesti naisellinen — jännittynyt ja herkkä ailahtamaan ilosta epätoivoon. Vaikka hän olikin älykäs, itsenäinen ja peloton, ei hän ollut milloinkaan täydellisesti omintakeinen, ja tämmöisissä tilanteissa, kuin tässä selostamamme, hänen luonteessaan ilmenee piirre, joka osoittaa hänen voineen kaivata aivan epätoivoisesti apua ja myötätuntoa.

Octavianus nosti hänet seisoalleen ja autettuaan hänet takaisin vuoteelle istuutui hänen viereensä. Kleopatra puhui hänelle ensin hajanaisesti ja sekavasti, selitteli tekojaan sanoen ehkä muutamien niistä, kuten mausoleumiin sulkeutumisen, johtuneen Antoniuksen pelosta, mutta kun Octavianus huomautti selitysten ristiriitaisuuksista, ei hän enää koettanutkaan puolustella käytöstään, vaan pyysi ainoastaan, ettei valtaistuinta riistettäisi hänen pojaltaan, ja sanoi tahtovansa elää, jos vain Octavianus turvaisi hänen maansa ja sukunsa vapauden ja itsenäisyyden ja olisi armelias hänen lapsilleen. Nousten sitten vuoteelta hän haki Octavianukselle Julius Caesarin hänelle kirjoittamat kirjeet ja yhden tahi kaksi muotokuvaa, jotka oli maalattu häntä varten Caesarin eläessä. »Tiedätte», hän lausui [Dion Cassius], »kuinka paljon seurustelin isänne kanssa [Octavianus sanoi nyt diktaattoria aina isäkseen ja itseään »Caesariksi»], samoin kuin senkin, että hän se painoi Egyptin kruunun päähäni, mutta että tietäisitte jotakin myös keskinäisistä asioistamme, pyydän teitä lukemaan nämä kirjeet. Ne ovat kaikki minulle omakätisesti kirjoitettuja».

Octavianus on varmasti selaillut kirjenippua jonkin verran uteliaasti, mutta ei näytä välittäneen ryhtyä lukemaan niitä, minkä nähdessään Kleopatra huudahti: »Mitä hyötyä minulla sitten on kaikista näistä kirjeistä? Kuitenkin on kuin näkisin hänet niissä jälleen elävänä». Entisen lemmityn ja ystävän ajatteleminen ja kirjeiden ja muotokuvien herättämät muistot näyttävät järkyttäneen hänen mieltänsä niin, että hän murtui nyt kokonaan, heikko ja ylenmäärin hermostunut kun oli. Hänen kuultiin huudahtavan nyyhkytystensä lomassa: »Oi Jumalani, jospa vielä eläisit!» ikäänkuin tarkoittaen Julius Caesaria.

Octavianus näyttää lohduttaneen häntä parhaansa mukaan, ja koska Kleopatran oli puolestaan myös tehtävä jotakin voittajan jalomielisyyden vastapainoksi, näyttää hän lopulta luvanneen jättäytyä kokonaan Octavianuksen huostaan ja luovuttaa hänelle kaiken omaisuutensa ilman ehtoja. Hänen Seleukos-niminen hovimestarinsa sattui olemaan juuri mausoleumissa odottamassa määräyksiä, ja käskettyään hänet puheilleen Kleopatra kehoitti häntä antamaan Octavianukselle luettelon, jonka he olivat hiljattain yhdessä laatineet hänen kalleuksistaan, ja joka oli huoneessa toisten papereiden joukossa. Seleukos näyttää lukeneen asiakirjan Octavianukselle, mutta tahtoen päästä uuden herransa suosioon ja ajatellen, ettei uskollisuus Kleopatraa kohtaan hyödyttänyt enää mitään, hän suvaitsi ilmoittaa, että luettelosta oli jätetty paljon esineitä pois, ja että kuningatar salasi ne tahallaan omaa etuaan ajatellen. Tämän kuullessaan Kleopatra kimposi ylös vuoteeltaan, syöksyi ällistyneen hovimestarin kimppuun, karkasi hänen tukkaansa, ravisti häntä puoleen ja toiseen ja löi häntä kaikin voimin kasvoihin. Hän oli niin vimmoissaan, että miehen olisi voinut käydä huonosti, ellei Octavianus, joka ei voinut olla nauramatta, olisi mennyt väliin ja taluttanut Kleopatraa takaisin vuoteelle.

»On todellakin kovaa», kuningatar huudahti vieraalleen, »että oma palvelija kehtaa syyttää minua joidenkin naisten lelujen salaamisesta juuri silloin, kun olette tullut kunnioittamaan minua käynnillänne minun ollessani tässä tilassa. Noita esineitä en ole salannut omaa onnetonta itseäni koristaakseni, siitä voitte olla varma, vaan että minulla olisi edes jotakin, mitä lahjoittaa sisarellenne Octavialle ja vaimollenne Livialle voidakseni toivoa saavani teidät heidän välityksellään jossakin määrin armeliaisuuteen taipuvaiseksi».

Octavianus oli hyvillään kuullessaan hänen puhuvan näin, sillä sehän näytti osoittavan, että hän tahtoi elää, ja Octavianus toivoi hartaasti Kleopatran tervehtyvän osaksi sentähden, kuten olen jo sanonut, että hän saisi näytellä Kleopatraa kahleissa Rooman kaduilla, ja ehkä osaksi siitäkin syystä, että hän saisi osoittaa kunnioitustaan diktaattorivainajan muistoa kohtaan ja armeliaisuuttaan säästämällä Kleopatran hengen triumfin päätyttyä. Hän sanoi sentähden, että Kleopatra sai pitää nuo koristeet ja tehdä niillä mitä tahtoi, ja luvaten kohdella häntä jalomielisemmin, kuin mitä osattiin odottaakaan, hän lausui jäähyväiset ja lähti, hyvin tyytyväisenä, että oli voittanut Kleopatran luottamuksen ja onnistunut pettämään hänet täydellisesti. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä Kleopatra se petti hänet.

Kuningatar oli huomannut Octavianuksen käytöksestä ja sanoista, että tämän tarkoituksena oli näytellä häntä Roomassa, ja ettei hän hyväksynyt Caesarionia hänen seuraajakseen, vaan aikoi Rooman edustajana ottaa Egyptin haltuunsa. Vierailu ei ollut suinkaan haihduttanut hänen epäilyksiään, vaan oli päinvastoin saattanut hänet varmuuteen, että hänen sukunsa kohtalo oli päätetty, ja hän näki jo aivan selvästi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, minkä hyväksi elää. Hetkisen kuluttua toi Cornelius Dolabellan lähetti hänelle salaisen ilmoituksen, että Octavianus oli, nähtyään hänen toipuneen sairaudestaan, päättänyt lähettää hänet noin kolmen päivän päästä kahden lapsensa keralla Roomaan. Dolabella tiesi mahdollisesti kertoa hänelle senkin, ettei hänen pojallaan Caesarionilla ollut mitään toivoa, sillä Octavianus oli päättänyt surmata hänet heti, kun saisi hänet käsiinsä, käsittäen, kuten hänen aleksandrialainen ystävänsä Areios oli viitannut, olevan epäviisasta jättää oman onnensa nojaan henkilöä, joka piti itseään suuren diktaattorin laillisena seuraajana.

Kuullessaan tämän kuningatar päätti surmata itsensä heti, sillä hänet valtasi nyt niin syvä epätoivo, että elämä kävi sietämättömäksi. Hänen on täytynyt kuvitella mielessään Octavianuksen triumfia, jossa hän näyttelisi lapsineen pääosaa. Hänet kuljetettiin kahleissa Kapitoliumille aivan samoin kuin hän oli nähnyt sisarensa Arsinoen kulkevan Julius Caesarin triumfissa, ja mielikuvituksessaan hän saattoi jo kuulla katselijoiden pilkkahuudot ja nähdä kaduille kerääntyneet sankat joukot, jotka eivät voisi olla muistuttamatta häntä kerskailusta, että hän istuisi jonakin päivänä kuninkaallisena tuomarina paikalla, jossa nyt tulisi seisomaan pohjiaan myöten nöyryytettynä. Tämä ajatus oli jo sinänsä hirveämpi, kuin mitä hän jaksoi sietää, mutta siihen liittyi vielä se varmuus, että jos hän eläisi, hänen täytyisi vielä kestää sekin kaamea hetki, jolloin hänelle ilmoitettaisiin hänen rakkaan poikansa tulleen julmasti murhatuksi, sillä Caesarionin kuolema ei näyttänyt enää olevan vältettävissä.

Tehtyään päätöksensä hän lähetti kirjeen Octavianukselle ja pyysi lupaa saada käydä Antoniuksen haudalla toimittamassa tavalliset palvontamenot. Lupa annettiin ja seuraavana aamuna, elokuun 29 p., hänet kannettiin kantotuolissaan haudalle, naistensa seuraamana. Saavuttuaan perille hän heittäytyi hautakivelle ja syleili sitä kiihkeästi.

»Oi kallehin Antonius», hän huudahti kyynelten virratessa poskille, »siitä ei ole kauan kun nämä kädet hautasivat sinut. Silloin ne olivat vapaat, mutta nyt olen vanki ja teen sinulle nämä viimeiset palvelukset vartia vierelläni, ettei luonnollinen suruni turmelisi orjanruumistani ja tekisi sitä sopimattomaksi triumfissa näyteltäväksi, jonka he toimeenpanevat sinut voitettuaan. Älä odota enää mitään minulta, Antonius — nämä ovat Kleopatran viimeiset kunnianosoitukset muistollesi, sillä hänet viedään luotasi kauas pois. Mikään ei voinut meitä eläessämme eroittaa, mutta nyt uhkaa kuolema tehdä sen. Sinä, Roomassa syntynyt, olet löytänyt haudan Egyptistä, minä, egyptiläinen, saan nyt lähteä etsimään sitä, enkä mitään muuta, sinun maastasi. Mutta jos tuonelan jumalat, joiden seurassa nyt olet, voivat tahi tahtovat tehdä jotakin puolestani, koska ne, jotka ovat ylhäällä, ovat pettäneet meidät, niin älä salli vaimosi joutua elävänä ihmisten pilkattavaksi, älä salli, että häntä talutetaan triumfissa sinun häpeäksesi, vaan piiloita minut, piiloita minut, hautaa minut tähän viereesi. Sillä kaikista katkerista murheistani ja vastoinkäymisistäni ei ole mikään ollut niin hirveä kuin tämä lyhyt aika, jonka olen ollut sinusta erilläni». [Plutarkhos. On hyvin todennäköistä, että Kleopatran lääkäri Olympos oli saapuvilla ja kirjoitti sitten nämä sanat päiväkirjaansa, jota tiedämme Plutarkhoksen käyttäneen lähteenään.]

Hän lepäsi jonkin aikaa hautakivellä intohimoisesti suudellen sitä, sekasortoisessa mielessään vain heidän entisen onnensa muisto. Kaikki muu oli unohtunut orpouden ja avuttomuuden synnyttämässä ikävässä. Noustuaan ja laskettuaan haudalle muutamia kukkaseppeleitä hän astui sitten kantotuoliinsa ja palasi mausoleumiin.

Heti sinne saavuttuaan hän käski valmistaa kylvyn, ja kun hänet oli pesty ja voideltu hyvätuoksuisella öljyllä ja tukka palmikoitu huolellisesti pään ympärille, hän antoi kattaa eteensä ylellisen aterian. Syötyään hän kirjoitti sitten lyhyen kirjeen Octavianukselle, pyytäen että hänet haudattaisiin Antoniuksen viereen, ja lähetettyään sen hän käski kaikkien, Irasta ja Charmionia lukuunottamatta, poistua mausoleumista, ikäänkuin tahtoen olla ehdottomasti rauhassa iltapäiväleponsa aikana. Ovet suljettiin ja vartiat asettuivat ulkopuolelle tavallisille paikoilleen.

Kun Octavianus luki kirjeen, jonka Kleopatran lähetti oli tuonut, käsitti hän heti, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhti mausoleumille. Matkalla hän muutti kuitenkin mieltään eikä mennyt perille saakka, vaan lähetti sinne joitakin upseereitaan, jotka tapasivat vartiat paikoiltaan, mistään tietämättöminä. Paiskaten ovet auki he syöksyivät portaita ylös, nähden heti aavistustensa toteutuneen. Kleopatra lepäsi kuolleena kultaisella vuoteellaan kreikkalaisissa juhlavaatteissaan, kaikki koristeet yllään ja Ptolemaioksien kuninkaallinen diadeemi otsallaan. Permannolla jalkopäässä veti Iras viimeisiä henkäyksiään, ja Charmion, kyeten tuskin seisomaan, horjui vuoteen vieressä, koettaen korjata kuningattaren kruunun asentoa.

Upseereista huudahti eräs vihaisesti: »Charmion, oliko tämä kauniisti tehty?» Vuoteen varassa seisova Charmion kääntyi kasvot harmaina puhujaan. »Kauniisti, hyvin kauniisti», hän kuiskasi, »kuten niin monen kuninkaan jälkeläisen sopikin», ja kaatui kuolleena kuningattaren viereen.

Lähetettyään Octavianukselle ilmoituksen murhenäytelmästä upseerit näyttävät heti toimittaneen kuulustelun. [Seuraava selitys kuningattaren kuolemasta on Plutarkhoksen antama, ja on selvää, että se oli tulos, johon kuulustelussa päästiin.] Vartiat eivät osanneet ensin sanoa mitään, mutta lopulta kävi selville, että mausoleumiin oli päästetty eräs talonpoika, jolla oli ollut viikunoita korissa, kuten luultiin, kuningattaren ateriaa varten. Sotilaat kertoivat kohottaneensa peitteenä olleita lehtiä ja kiittäneensä hedelmien kauneutta, jolloin talonpoika oli naurahtanut ja kehoittanut heitä ottamaan joitakin, mistä he olivat kuitenkin kieltäytyneet. Oli ehkä tunnettua, että Kleopatra oli sanonut pitävänsä käärmeenpuremasta johtunutta kuolemaa helpoimpana, ja sentähden otaksuttiin, että ehkäpä hänelle oli tuotu myrkkykäärme viikunoiden alle kätkettynä. Käärmettä etsittiin kaikkialta, ja eräs sotilas luuli nähneensä ulkona hiekalla käärmeen jättämän jäljen, joka johti mausoleumista rantaan päin. Palvelija, joka päästi talonpojan sisään, näyttää nyt ilmoittaneen Kleopatran huudahtaneen viikunat nähdessään: »Siinähän se onkin!» — sanat, jotka hiukan tukevat tätä teoriaa. Toiset olivat sitä mieltä, että käärmettä oli säilytetty jo muutamia päiviä eräässä maljakossa, ja että kuningatar oli lopulta ärsyttänyt sitä, kunnes sai sen puremaan häntä. Ruumiintarkastuksessa ei huomattu muuta kuin kaksi hyvin pientä pilkkua käsivarressa, jotka olivat voineet johtua käärmeenpuremasta. Oli joitakin, jotka sanoivat kuningattaren mahdollisesti säilyttäneen jotakin myrkkyä esimerkiksi ontossa kammassa tahi jossakin muussa yhtäläisessä esineessä, ja tätä otaksumaa on se seikka, että kuolemantapauksia oli kolme, varmasti jonkin verran tukenut.

Octavianus näyttää saapuneen hetkisen kuluttua, ja hän lähetti heti noutamaan käärmeenpureman parantajia, _Psylli_, imemään myrkyn haavasta, mutta he tulivat liian myöhään. Vaikka hänestä näki, että kuningattaren kuolema oli hänelle suuri pettymys, ei hän voinut olla ihailematta Kleopatran rohkeutta ja neuvokkuutta. Hän näyttää puolestaan olleen sillä kannalla, että kuolemansyynä oli käärmeenpurema, ja hänen triumfissaan kuljetettiin Kleopatran kuvaa, jossa oli käärme käsivarren ympärillä. Vaikka onkin näin ollen aivan mahdotonta varmasti todeta, kuinka Kleopatra kuoli, ei ole silti mitään syytä väittää perättömäksi sitä yleisesti hyväksyttyä käsitystä, että hänelle tuotiin käärme viikunakorissa. En epäilekään, etteikö hänellä ollut hallussaan muitakin myrkkyjä, joita hänen uskolliset palvelijattarensa ehkä käyttivät, ja jos tuossa tarinassa viikunakorista on todellakin perää, on tähän keinoon turvauduttu vain siinä tarkoituksessa, että kuningatar voisi itse kuolla tavalla, johon kokemus oli saattanut hänet mielistymään.

Octavianus määräsi nyt, että kuningatar oli haudattava loisteliain juhlamenoin Antoniuksen viereen, jossa hän oli sanonut tahtovansa levätä. Näyttää siltä kuin hän olisi jo lähettänyt sanansaattajia Bereniceen estämään Caesarionia lähtemästä Indiaan, koska hän oli epäilemättä kuullut, että nuorukainen oli päättänyt viipyä Berenicessä viime hetkeen saakka. Caesarionin opettaja Rhodon kehoitti häntä luottamaan täydellisesti Octavianukseen, ja noudattaen tätä neuvoa hän palasi Aleksandriaan, johon he näyttävät saapuneen sangen pian Kleopatran kuoleman jälkeen. Octavianus antoi heti käskyn, että Caesarion oli surmattava, koska, kuten hän selitti, maailmaan ei mahtunut kahta Caesaria, ja siten kuoli Ptolemaioksien suvun viimeinen faarao, suuren Julius Caesarin poika ja ainoa todellinen perillinen. Kaksi muuta palatsissa olevaa lasta, Ptolemaios ja Kleopatra Selene, vietiin mahdollisimman pian Roomaan, ja sanansaattajia näyttää lähetetyn Meediaan ottamaan huostaansa Aleksanteri Helioksen, joka oli todennäköisesti toimitettu sinne, kuten olemme jo maininneet.

Olen sitä mieltä, että Octavianus päätti nyt ottaa Egyptin itselleen jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi omaisuudeksi. Hän ei tahtonut aiheuttaa vallankumousta ja kapinaa julistamalla maan roomalaiseksi maakunnaksi, ja näyttää kunnioittaneen Kleopatran ja hänen alamaistensa väsymättömiä ponnistuksia säilyttää valtakuntansa itsenäisenä. Kaikkea tätä ajatellen hän päätti noudattaa aivan uutta menettelytapaa. Hän ei antanut kruunata itseään Egyptin kuninkaaksi, vaan omaksui tämän aseman sopimalla asiasta kaikessa hiljaisuudessa Egyptin papiston kanssa ja näyttää tosiasiallisesti esiintyneen Ptolemaioksien valtaistuimen perillisenä. Julius Caesar oli tunnustettu Egyptissä Kleopatran puolisoksi, ja hän, Octavianus, oli Caesarin ottopoika ja perillinen. Ja kun Kleopatran kolme elossa olevaa lasta oli nyt toimitettu tieltä pois, kuului valtaistuin laillisesti hänelle. Egyptiläiset hyväksyivät hänet heti hallitsijakseen, ja heidän temppeliensä seinistä löydämme alituisesti hänen hieroglyfeillä kirjoitetun nimensä »Ylä- ja Ala-Egyptin kuningas, Auringonpoika, Ptahin ja Isiksen rakastama, kuolematon Caesar». Hänestä käytetään myös arvonimeä autocrator, jonka hän otti Antoniukselta, ja joka tunnustettiin egyptiläisissä kirjoituksissa jonkinlaiseksi perinnölliseksi kuninkaannimeksi ja koristettiin faaraoiden kiehkuralla. Hänen jälkeläisensä Rooman keisarit olivat siten perinnöllisesti Egyptin kuninkaita, sen hallitsijasuvun päämiehiä, ja jokaista keisaria tervehdittiin hänen noustessaan Rooman valtaistuimelle Egyptin kuninkaana ja sanottiin kaikissa egyptiläisissä kirjoituksissa »faaraoksi» ja »auringon pojaksi». Octavianuksen ansiosta egyptiläiset eivät siis katsoneet olevansa Rooman vasalleja, vaan oman kuninkaansa alamaisia, kuninkaan, joka sattui olemaan samalla Rooman keisari. Suuresta egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta, jonka puolesta Kleopatra oli taistellut, tuli siten tosi. Egyptissä ei tunnustettu ainoatakaan Rooman keisaria muukalaiseksi hallitsijaksi, jonka alueisiin Egypti olisi kuulunut osana, vaan Egyptin faaraoksi, jonka valtakunta käsitti Roomankin.

Muinaiset dynastiat olivat poistuneet, Amenhotepin ja Totmesin perheet, Ramseksen huone, Psammetikoksen suku ja monet muut. Ja nyt oli Ptolemaioksien suku samoin kukistunut, ja Egyptin valtaistuimelle nousi Caesarien dynastia. Tämä suku antoi sitten Roomalle sen keisarit, ja se, että egyptiläiset julistivat Octavianuksen Egyptin kuninkaaksi paljoa ennen kuin roomalaiset tunnustivat hänet Rooman keisariksi, antoi turhamaisten egyptiläisten silmissä Rooman valtaistuimelle jonkinlaisen faaraoihin pohjautuvan alkuperän. Tavallisesti on otaksuttu, että Egyptistä tuli roomalainen maakunta, mutta sitä ei julistettu milloinkaan sellaiseksi. Octavianus asetti hallituksesta huolehtimaan _prefektin_, jonka tuli toimia varakuninkaana [Strabo. Tacitus], ja hän pidätti enemmän kuin puolet Ptolemaioksien tuloista itselleen yksityisomaisuudeksi. Kun hän myöhemmin uskotteli Roomassa, että Kleopatran valtakunta oli liitetty sen alueisiin, käsitettiin tilanne Egyptissä selvästi siten, että maa oli vielä yksinvalta.

Hän kunnioitti kuningattaren muistoa, koska hänestä oli tullut hänen seuraajansa, eikä sallinut hänen patsaitaan kaadettavan [Sanotaan, että syynä oli eräältä Kleopatran ystävältä saatu ja siinä tarkoituksessa annettu lahja. On kuitenkin todennäköisempää, että tämä oli vain politiikkaa.], mutta Kleopatran kaikki kullat ja hopeat ja koristeet sulatettiin ja lyötiin rahaksi, jolla soturien palkat maksettiin. Kuninkaalliset maat anastettiin ja palatseista riistettiin melkein kaikki, mikä oli arvokasta, ja kun Octavianus palasi lopulta Roomaan keväällä 29 e.Kr., oli hänestä tullut satumaisen rikas.

Samana vuonna toimeenpantiin kolme suurta triumfia elokuun 13, 14 ja 15 p., ensimmäinen Euroopassa tehtyjen valloitusten, toinen Actiumin taistelun ja kolmas Egyptissä saadun voiton kunniaksi. Kleopatran kuvapatsasta, jossa oli käärme käsivarren ympärillä, kuljetettiin pitkin pääkaupungin katuja ja kuningattaren kaksosia, Aleksanteri Heliosta ja Kleopatra Seleneä, talutettiin vankeina kulkueessa. Nilusta ja Egyptiä esittäviä kuvia nähtiin siellä täällä saattueessa, ja mielenkiintoista sotasaalista oli kuormattu tavaton paljous juhlavaunuihin. Runoilija Propertius kertoo, kuinka hän oli näkevinään »kuninkaita kultaisissa kahleissa ja Actiumin laivaston purjehtivan Via Sacraa ylös». Kaikki joutuivat tavattoman innostuksen valtaan ja Kleopatrasta levitettiin halventavia juttuja joka taholla. Horatius tulkitsi kansan tunteet ihmeteltävässä oodissa ja julisti kuningattaren Rooman viholliseksi. Octavianukselle annettiin kunnianosoituksia aivan tuhlaamalla ja hiukan myöhemmin nimi Augustus, ja hänestä tuli _Divus Juliuksen_ perillisenä _Divus filius_. Suuri diktaattori oli nyt tunnustettu yhdeksi roomalaisen maailman jumalista, ja Octavianus esiintyi suurella mielihyvällä hänen muistonsa ylistäjänä. Siihen viittaa erittäinkin se seikka, että hän herätti henkiin Lupercus-seuran, ikäänkuin tahtoen silläkin tavoin kunnioittaa Caesaria.

Kleopatran ja Antoniuksen kolme lasta sijoitettiin Antoniuksen entisen vaimon, jalomielisen ja lempeän Octavian rauhalliseen kotiin. Octavianus näyttää vaatineen ihailtavan tarmokkaasti, että vaikea kysymys heidän kohtalostaan ratkaistiin näin. Heidän surmaamisensa olisi loukannut syvästi egyptiläisiä, ja koska Octavianus oli nyt Egyptin valtaistuimen laillinen perillinen, Kleopatran seuraaja, eikä muukalainen vallananastaja, niin sopi hyvin, että hänen sisarensa otti nämä kuninkaallisen perheen jäsenet hoitoonsa. Aina lempeä ja kuuliainen Octavia suostui alttiisti tähän toimenpiteeseen ja oli todennäköisesti aina ystävällinen ja hellä näitä uskottoman miehensä lapsia kohtaan, jotka hän kasvatti yhdessä kahden tyttärensä Antonia Majorin ja Antonia Minorin ja Antoniuksen ja Fulvian toisen pojan, murhatun Antylluksen veljen, Julius Antoniuksen keralla. Kun pieni Kleopatra Selene oli tullut täysikasvuiseksi, naitettiin hänet Juballe, Numidian kuninkaalle, joka oli oppinut ja sivistynyt ruhtinas, ja josta tuli myöhemmin Mauretanian kuningas. Heidän poikansa oli nimeltään Ptolemaios ja nousi isänsä jälkeen valtaistuimelle noin vuonna 19 j.Kr. Hänet murhattiin sitten Caligulan toimesta, joka oli hänkin sallimuksen omituisesta johdatuksesta Antoniuksen jälkeläinen. Miten Aleksanteri Helioksen ja hänen veljensä Ptolemaioksen kävi, emme tiedä. Tacitus sanoo, että keisari Neron aikana Judean maaherrana toimineen Antonius Felixin toinen vaimo Drusilla oli Kleopatran ja Antoniuksen tyttärentytär, siis todennäköisesti Mauretanian kuningasperheestä. Octavia kuoli vuonna 11 e.Kr. ja Antoniuksen poika Julius Antonius tuomittiin kuolemaan vuonna 2 j.Kr., koska hän oli ollut luvattomassa suhteessa Octavianuksen omaan tyttäreen Juliaan, joka karkoitettiin sitten Pandaterian alastomalle saarelle. Itse Octavianus kuoli kunniansa kukkuloilla vanhana miehenä vuonna 14 j.Kr. jättäen Egyptin ja Rooman valtaistuimet pojalleen Tiberiukselle.

Aleksandrian vaikutus Rooman elämään alkoi tulla hämmästyttävän selvästi näkyviin Octavianuksen eli, kuten on sanottava, Augustuksen hallituksen myöhemmällä ajalla. Egyptiläinen ajattelu vaikutti niin mullistavasti pääkaupungin oloihin, että oli kuin manalle menneen Kleopatran henki olisi nyt istunut valtaistuimella, jota hän oli eläessään niin kiihkeästi tavoitellut. Ferrero menee niin pitkälle otaksumissaan, että hän sanoo niiden peruskäsitteiden loistavasta yksinvallasta ja ylellisestä itämaisesta hienostumisesta, joita nyt Roomassa kehitettiin, saaneen alkunsa suoraan Aleksandriasta ja ehkä siitä seikasta, että uudet keisarit olivat alkuperäisesti Egyptin kuninkaita. Egyptiläisiä taiteilijoita ja käsityöläisiä tulvi meren poikki Italiaan, ja ne sadat roomalaiset, jotka olivat valvoneet etujaan Egyptissä, matkustivat sinne usein liikeasioille ja tutustuivat ja eläytyivät huomaamattaan sen taiteeseen, teollisuuteen ja kauppaan. Aleksandrialaisia veistoksia ja maalauksia nähtiin kaikissa huviloissa ja kaikki sivistyneet henkilöt lukivat Aleksandrian koulun runoutta ja kirjallisuutta. Kaikki tahtoivat aleksandrialaisia taideteoksia, kun oli kysymys kotien kaunistamisesta, ja kaikki tarkkailivat kreikkalais-egyptiläisten tapoja ja hienostuneisuutta. Entinen jäykkyys hävisi olemattomiin Kleopatran alamaisten eloisuuden tieltä, aivan samoin kuin Lontoon elämä on viime vuosina muuttunut mannermaan vaikutuksesta.

Kaiken tämän perusteella voitaneen sanoa, että Kleopatran unelmat egyptiläis-roomalaisesta valtakunnasta olivat näin ollen tosiasiallisesti toteutuneet. Erona oli vain se, että sen hallitsijat polveutuivat Octavianuksesta, Caesarin sisarenpojasta, eivätkä Caesarionista, Caesarin omasta pojasta. Mutta siitä tärkeästä osasta huolimatta, joka Egyptillä ja Aleksandrialla täten oli Rooman keisarikunnan synnyssä, tahrittiin Kleopatran muisto, jonka aloitteesta ja toimesta tämä uusi elämä oli saanut alkunsa, vuosi vuodelta yhä mustemmaksi. Hänestä tehtiin tämän itämaalaistuneen, mutta yhäti itseään länsimaalaisena pitävän Rooman vihollinen, ja hänen taisteluaan Octavianusta vastaan muisteltiin Caesarien puoluetta kohdanneena vaikeana koettelemuksena. Häntä paneteltiin säälimättömästi ja hänen irstaisuudestaan keksittiin kaikenlaisia juttuja. Tämä on se pohja, johon maailman arvostelu Kleopatran luonteesta perustuu, ja jokaisen näiden aikojen tutkijan on välttämättä karkoitettava työhönsä ryhtyessään kaikki ne vaikutteet, joita hän on saanut näistä liatuista lähteistä. Unohdettuaan Propertiuksen loukkaavat sanat ja Horatiuksen kiihkoisat säkeet, jotka runoilija kirjoitti ilonsa yltäkylläisyydessä omaa pientä maatilaansa uhanneen sodan päättyessä, lukija on pätevä arvostelemaan, onko tässä hänelle esittämäni tulkinta Kleopatran luonteesta ja teoista katsottava kohtuuttoman suopeaksi, ja olenko käyttänyt väärin historioitsijan etuoikeutta olla armelias koettaessani puolustaa naista, joka taisteli koko elinaikansa, usein orpona ja katkerien vastoinkäymisten musertamana, isänmaallisen ja loistavan päämäärän saavuttamiseksi, ja joka kuoli »kuten niin monen kuninkaan jälkeläisen sopi».