Part 10

Mutta Brutusta kohtaan diktaattori tunsi mitä suurinta mieltymystä ja arvonantoa ja piti häntä yhteen aikaan asemansa todennäköisenä perijänäkin. Tämän vanhan ja hermostuneen itsevaltiaan rakkaus tuohon oppineeseen ja lupaavaan nuoreen mieheen, joka vehkeili häntä vastaan, ei voi olla vielä nytkään, niin monen vuosisadan kuluttua, herättämättä ikäviä tunteita, sillä Caesar oli ja on aina, moninaisista virheistään huolimatta, luonne, jonka suuruuden kaikki tunnustavat, ja josta täytyy yleensä pitää. Kun diktaattorille huomautettiin eräässä tilaisuudessa, että Brutus vehkeili häntä vastaan, vastasi hän: »Mitä? Luuletteko, ettei Brutus jaksa odottaa, kunnes tämä raihnas ruumis on päässyt lepoonsa?» Caesar ei pitänyt todennäköisesti niinkään mahdottomana sitä, että Brutus oli hänen oma poikansa, sillä Brutuksen äiti, Servilia, oli ollut ennen pojan syntymää ja kauan sen jälkeenkin niin läheisessä suhteessa Caesariin, ettei tämä otaksuma ollut tukea vailla. Brutus taas katsoi olevansa Servilian laillisen puolison poika ja laski sen nojalla polveutuvansa kuuluisasta Junius Brutuksesta, Tarqviniusten karkoittajasta. Cato, joka oli päättänyt itse päivänsä jouduttuaan häviölle Pohjois-Afrikassa Caesaria vastaan käydyssä sodassa oli Servilian veli ja Brutuksen vaimon, Porcian, isä. Sentähden on voitu otaksua, että Brutus olisi tuntenut melkoista vastenmielisyyttä diktaattoria kohtaan, varsinkin sen jälkeen kuin Caesar julkaisi myrkyllisen Anti-Catonsa. Mutta hänellä on ollut aivan yhtä paljon syytä olla Caesarille myötätuntoinenkin, sillä hänen isänsä oli menettänyt henkensä Pompeiuksen toimesta, minkä Caesar oli siis välillisesti kostanut. Brutus oli kuitenkin korkeiden periaatteiden ilmapiirissä elävä nuori mies, joka ei sallinut sellaisten seikkojen, kuten äitinsä viettelemisen, enonsa ja appensa tuhoamisen ja sen verisen sodan, jota hänen isänsä surmaaja ja appensa vihollinen kävivät keskenään, vaikuttaa katsantokantaansa. Nuorempana hän oli periaatteellisista syistä kieltäytynyt puhuttelemasta Pompeiusta, mikä oli hyvin ymmärrettävää, mutta kun kansalaissota puhkesi, asettui hän kaiken sen vastenmielisyyden yläpuolelle, jota hän oli isänsä muiston takia tuntenut Pompeiuksen puoluetta kohtaan, ja meni riidassa Pompeiuksen puolelle, pitäen hänen asiaansa oikeampana. Ponpeiuksen sanotaan ällistyneen siinä määrin, kun tämä kunnollinen nuori mies ilmestyi hänen leiriinsä, johon kukaan ei ollut pyytänyt häntä tulemaan, ja jossa kukaan ei erikoisesti toivonut hänen läsnäoloaan, että hän syleili Brutusta ihan kuin kadonnutta lammasta, joka oli tullut takaisin. Sitten tuli Pharsaloksen taistelu, ja Brutus pakeni toisten mukana. Hänen ei olisi kuitenkaan tarvinnut pelätä henkeään, sillä Caesar oli mitä jyrkimmin kieltänyt, ettei hänelle saanut tehdä mitään vahinkoa, ei taistelussa eikä sitä seuraavassa pakolaisten takaa-ajossa. Larissasta, johon hän oli paennut, hän kirjoitti sitten Caesarille kirjeen, ilmoittaen olevansa periaatteellisesti valmis antautumaan, ja kerrotaan, että muistellessaan Servilian seurassa viettämiään monia rattoisia hetkiä Caesar armahti hänet heti ja antoi hänelle paljon suosionosoituksia. Silloin Brutus, periaatteiden mies kun oli, ilmiantoi Pompeiuksen ja kertoi Caesarille, mihin tämä oli paennut — siitä johtui, että diktaattori saapui Egyptiin sinä lokakuun aamuna, josta olemme lukeneet.

Brutus oli älykäs nuori mies, jonka kirjoitukset ja puheet olivat täynnä periaatteita ja ytimekkäitä ajatuksia, mutta hänen esiintymisensä oli silti eloisaa ja tulista. Caesarin sanotaan kerran, kun hän kuunteli jonkin verran ymmällä Brutuksen puheen tuimaa sävyä, huomauttaneen: »En tiedä, mitä tämä nuori mies tarkoittaa, mutta mitä hyvänsä hän tarkoittaneekin, hän tarkoittaa sitä toden teolla». Brutus uskoi olevansa, kuten hän olikin, hyvin luja ja oikeamielinen ja oli totuttautunut pysymään kylmänä kaikelle imartelulle ja liehittelyille. Hänellä oli tapana sanoa, että miehen, joka ei kyennyt miehuutensa päivinä sanomaan »ei» ystävilleen, oli täytynyt käyttäytyä sangen huonosti nuoruutensa aikana. Cassius, joka oli Brutuksen lanko, piti tämän esikuvallisen nuoren miehen liittymistä salaliittoon sangen suotavana ja pyysi häntä siinä mielessä olemaan läsnä senaatin istunnossa maaliskuun 1 p., jolloin Caesarista piti kuulopuheiden mukaan tehtämän kuningas. Brutus vastasi jäävänsä varmasti pois sinä päivänä. Mutta Cassius ei hellittänyt, vaan kysyi, mitä Brutus tekisi, jos Caesar vaatisi häntä tulemaan saapuville. »Siinä tapauksessa», lausui Brutus juhlallisesti, »on velvollisuuteni, ei vaieta, vaan nousta rohkeasti ja kuolla maani vapauden puolesta». Näin ollen oli selvää, ettei häntä ollut vaikea saada periaatteellisesti antamaan apuaan murhattaessa Caesaria, miestä, joka oli säästänyt hänen henkensä Pharsaloksessa, mutta joka oli siitä huolimatta kansan vihollinen. Salaliittolaiset panivat siinä tarkoituksessa hänen virkaistuimelleen paperilappusia, joihin oli kirjoitettu: »Herää, Brutus!» tai »Et ole oikea Brutus!», ja piirtelivät Junius Brutuksen patsaaseen lauseita: »Jospa meillä olisi nyt Brutus!» tai »Jospa Brutus eläisi vielä!» Näin he valmistelivat maaperää, ja pohdittuaan asiaa vakavasti joitakin päiviä Brutus tuli siihen vakaumukseen, että hänen tuskallinen velvollisuutensa oli periaatteellisista syistä päättää Caesarin päivät.

Salaliittoon kuului maaliskuun 1 p. noin kuusi- tahi kahdeksankymmentä senaattoria, useimmat diktaattorin ystäviä, ja jos Caesar olisi silloin koettanut julistautua kuninkaaksi, olisi hän tullut heti murhatuksi. Mutta liikkeellä oli niin paljon huhuja häneen kohdistuneista vehkeilyistä, ettei hän uskaltanut ryhtyä mihinkään, ja päivä kului rauhallisesti. Hän oli suunnitellut lähtevänsä Roomasta maaliskuun 17 p., minkä johdosta ajateltiin hänen viimeisen käyntinsä senaatissa maaliskuun 15 p. tahi hänen lähtönsä pääkaupungista voivan nostattaa sellaisen mielenosoituksen hänen hyväkseen, että seurauksena saattaisi olla kruunun antaminen hänelle kuin jäähyväislahjaksi. Salaliittolaiset päättivät sentähden murhata hänet 15 p., maaliskuun iduksena, jolloin hän tulisi todennäköisesti viimeisen kerran senaattiin diktaattorina.

Brutuksen mieli kävi luonnollisesti sitä synkemmäksi, kuta lähemmäksi päivä tuli. Hän oli pohjaltaan hyvä ja kunnioitettava mies, mutta hänen halunsa näytellä elämässä korkeiden periaatteiden sanelemaa osaa teki hänestä sen nojalla, että hän oli todellisuudessa heikko luonne, usein selkärangattoman. Hänen vaikutteensa olivat tässäkin tapauksessa varmasti isänmaallisia ja jaloja, mutta hänen on täytynyt kysyä itseltään monta kertaa, oliko niin, että se, minkä hän uskoi olevan velvollisuutensa maataan kohtaan, syrjäytti kokonaan sen, minkä hän tiesi velvollisuudekseen hyvää suojelijaansa kohtaan. Tämä katkera sisäinen taistelu sai hänet heittelehtimään ja kääntelehtimään yövuoteella lepoa saamatta, ja hänen vaimonsa Porcia, joka huomasi hänen tuskansa, pyysi häntä avaamaan sydämensä hänelle. Silloin Brutus ilmaisi hänelle salaliiton pannen siten vaaraan kaikkien toveriensa hengen.

Omituinen synkkyys näyttää näihin aikoihin levinneen Rooman ylle, ja mahdollisesti huhut salaliiton olemassaolosta saivat tämän unohtumattoman murhenäytelmän henkilöt tuntemaan elävänsä kummallisessa, aavistelevassa ilmapiirissä. Caesar jatkoi sotaretkensä valmisteluja tavalliseen asialliseen tapaansa ja hankki rahaa yhtä häikäilemättömästi ja kekseliäästi kuin ennenkin, mutta historioitsijan ei tarvitse ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että hän ja hänen apulaisensa olivat nyt alakuloisia ja masentuneita. Salaliittolaisten enemmistö oli hänen ystäviään ja työtovereitaan, monet miehiä, jotka olivat olleet hänen vihollisiaan kansalaissodassa, mutta jotka hän oli armahtanut ja asettanut luottamustoimiin omassa hallituksessaan. Hän näyttää asuneen tähän aikaan Calpurnian luona kaupunkiasunnossaan ja työskennelleen niin ahkerasti, ettei hänellä ollut aikaa käydä montakaan kertaa Kleopatraa katsomassa. [Suetoniuksen mukaan Kleopatra olisi jo tällöin palannut Egyptiin, mutta eräs Ciceron kirje, joka on kirjoitettu seuraavassa kuussa, osoittaa hänen olleen edelleen Roomassa.] Kuningattaren on täytynyt niin ollen elää mieltä synkistävässä epätietoisuudessa. Maaliskuun 1 p., jolloin yksinvallan julistamisen oli odotettu tapahtuvan, oli mennyt, eikä diktaattori ole voinut lohduttaa häntä enää muulla kuin sillä toiveella, että heidän yhteinen päämääränsä saattoi tulla vieläkin saavutetuksi ennen hänen lähtöään. Kolmivuotiaasta Caesarionista puhuessaan hänen on täytynyt sanoa Kleopatralle, ettei Kleopatra voinut odottaa mitään, ennenkuin valtaistuin oli perustettu, koska aika oli ilmeisesti sellainen, ettei hänen sopinut määrätä avutonta lasta perillisekseen. Hänen sisarenpoikansa Octavianus, joka oli toimelias ja tarmokas nuori mies, oli tuleva hänen seuraajakseen, jos hän sattuisi kuolemaan, ennenkuin oli päässyt kruunuun käsiksi, ja hänen suuri omaisuutensa jaettaisiin. Diktaattori on varmaankin muistellut Aleksanteri Suuren pientä poikaa, joka murhattiin melkein heti isänsä kuoltua, eikä ole tietystikään tahtonut asettaa omaa poikaansa samalle kohtalolle alttiiksi jättämällä hänet ahneiden holhoojien armoille. Muta Kleopatra viivytteli yhä lähtöään siinä toivossa, että tuo suuri tapaus tulisi tapahtumaan maaliskuun 15 p., voidakseen palata Egyptiin ainakin siitä tietoisena, että hänen asemansa Caesarin vaimona oli varmalla pohjalla.

Yleinen synkkyys vaikutti omituisesti ihmisiin, ja kaupungilla alkoi liikkua merkillisiä juttuja kummallisista, pahaa tietävistä enteistä ja ilmiöistä. Taivaalla näkyi salaperäisiä tulia ja keskiyöllä kuultiin hirveätä ja selittämätöntä melua. Joku sanoi nähneensä joukon aaveita taistelevan keskenään, ääriviivoiltaan valkohehkuisina, ikäänkuin olisivat olleet tulessa; ja toiset olivat panneet merkille, että parvi outoja pahanilman lintuja istahti kerran forumille. Erään kerran, kun Caesar suoritti uhrimenoja, ei uhrieläimellä ollutkaan sydäntä, mikä oli mahdollisimman paha enne, ja merkit, joista aamuisin katsottiin, minkälainen päivä oli oleva, olivat toisina päivinä mitä epäsuotuisimmat. Eräs vanha ennustaja, joka oli ehkä saanut vihiä salaliitosta, kehoitti diktaattoria kavahtamaan maaliskuun idusta, mutta Caesar, jonka rohkeus oli aina ilmiömäinen, ei välittänyt ennustajan varoituksesta.

Iduksen aattona Caesar söi illallista ystävänsä Marcus Lepiduksen keralla, ja sillä aikaa kuin hän allekirjoitti joitakin hyväksyttäviksi tuotuja kirjeitä, sattui keskustelu koskettelemaan kuolemaa, jolloin esitettiin kysymys, minkälainen kuolema oli katsottava miellyttävimmäksi. Diktaattori katsahti ylös papereistaan ja sanoi lujasti: »Äkillinen!» — toivomus, joka oli hänen ystäviensä toimesta toteutuva seuraavana päivänä. Plutarkhos kertoo, että kun Caesar sinä yönä lepäsi vuoteellaan, lensivät kaikki ikkunat ja ovet hänen talossaan äkkiä selkoselälleen kuin tuiman tuulenpuuskan painosta kirkkaan kuutamon tulviessa sisään. Calpurnia nukkui hänen vierellään uneen vaipuneena, mutta Caesar kuuli hänen soperrelevan katkonaisia sanoja ja nyyhkyttävän katkerasti kuin syvimmästä surusta, ja kun Caesar herätti hänet, sanoi hän uneksineensa, että Caesar oli murhattu. Caesar on tietysti käsittänyt unen todennäköisesti johtuneen ennustajan sanoista ja niiden aiheuttamasta pelosta, mutta Calpurnian kiihkeä pyyntö, ettei hän poistuisi kotoa seuraavana päivänä, teki häneen joka tapauksessa vakavan vaikutuksen.

Salaliittolaiset kerääntyivät aamulla hallintorakennusten siihen osaan, johon senaatin oli määrä sinä päivänä kokoontua. Paikka, jonka he olivat valinneet, oli teatteriin johtava pylväskäytävä, jonka perällä oli avara syvennys, jossa seisoi Pompeiuksen kuvapatsas [nykyisen Campo dei Fiorin läheisyydessä]. Monet heistä olivat julkisia virkamiehiä, joiden tehtävänä oli käsitellä ja ratkaista heille esitettyjä asioita, ja heidän sanotaan kaikkien esiintyneen niin tyynesti, ettei pienintäkään hermostuneisuutta tahi hajamielisyyttä ollut huomattavissa. Brutus varsinkin kunnostautui siinä suhteessa. Hänen kerrotaan aivan kylmästi huomauttaneen, kun eräs valituksen tekijä kieltäytyi tyytymästä hänen tuomioonsa ja uhkasi vedota Caesariin, että »Caesar ei estä eikä tahdokaan estää minua noudattamasta lakia».

Tämä rauhallisuus alkoi kuitenkin hävitä, kun huomattiin diktaattorin viivyttelevän kotoa lähtöään. Levisi huhu, että hän oli päättänyt olla tulematta senaattiin sinä päivänä, ja pian alettiin ajatella sen voivan merkitä sitä, että salaliitto oli tullut ilmi. Vehkeilijät hermostuivat lopulta siinä määrin, että he lähettivät erään Decimus Brutus Albinuksen, johon diktaattorin tiedettiin luottavan, hänen kotiinsa kehoittamaan häntä kiiruhtamaan. Decimus tapasi hänet juuri laatimasta määräystä senaatin istunnon siirtämisestä, sillä Calpurnian pelon tekemää vaikutusta oli vielä tehostanut se, että auguurit olivat ilmoittaneet enteiden olleen epäsuotuisia. Nyt oli tehtävä, mitä tehtävissä oli, ja siinä mielessä Decimus ilmoitti Caesarille jotakin, jonka todenperäisyydestä ei voida enää saada selvyyttä. Hän nimittäin sanoi diktaattorille, että senaatti oli yksimielisesti päättänyt antaa hänelle sinä päivänä kaikkien Italian ulkopuolella olevien Rooman alueiden kuninkaan nimen ja oikeuttaa hänet pitämään kuninkaallista diadeemia kaikkialla sekä maalla että merellä, paitsi ei Italiassa [Plutarkhos: Caesar], ja lisäsi, ettei Caesarin pitänyt antaa senaattoreille aihetta sanoa hänen loukanneen senaattia siirtämällä niin tärkeän kokouksen vain naisen unien johdosta.

Voimme uskoa, ettei Caesarin riemastuksella ja kiihtymyksellä ollut mitään rajaa, kun hän kuuli tämän uutisen. Kaivattu hetki oli vihdoinkin koittanut. Hänestä oli vihdoinkin tuleva kuningas, ja alueet, jotka hän oli saapa, olivat ilmeisesti vain ensimmäinen erä siitä paljoa suuremmasta lahjasta, jonka hän tuli varmasti aikanaan saamaan. Viime viikkojen epäilykset ja synkät mietteet olivat siinä samassa kaikki poissa, sillä tänä päivänä hän oli hallitseva kuninkaana valtakuntaa, jonka vertaista ei oltu milloinkaan nähty. Mitä siis merkitsi, ettei hän ollut itse Roomassa muuta kuin diktaattori? Hän sijoittaisi kuninkaallisen pääkaupunkinsa muualle — Aleksandriaan tahi ehkä Troijan paikalle. Hänelle kävisi mahdolliseksi naida Kleopatra ja liittää tämän alueet omiinsa. Calpurnia voisi olla edelleenkin Roomassa lapsettoman diktaattorin vaimona ja sisarenpoika Octavianus hänen virallinen perillisensä Italiassa, mutta isänmaan ulkopuolella olisi kuningatar Kleopatra hänen puolisonsa ja heidän pikku poikansa hänen perillisensä ja seuraajansa. Tilanteen mahdottomuus johtaisi siihen, että Rooma tunnustaisi hänet sangen pian kuninkaaksi myös Italiassa. Hän oli todennäköisesti usein harkinnut Kleopatran kanssa tämmöisen ratkaisun mahdollisuuksia, sillä ajatuksesta julistaa hänet kuninkaaksi Italian ulkopuolella oli ollut jo puhetta, ja hänen on nyt täytynyt ajatella, kuinka iloiseksi ja onnelliseksi tämä senaatin odottamaton päätös tuon mahdottoman ajatuksen toteuttamisesta tekisi kuningattaren. Hänen alueistaan tulisi tosiasiallisesti egyptiläis-roomalainen valtakunta heti, kun hän naisi Egyptin kuningattaren ja tekisi Aleksandrian yhdeksi pääkaupungikseen; ja kun Rooma kutsuisi hänet lopulta hallitsemaan myös Italiaa, näyttäisi tilanne sellaiselta, että Egypti olikin liittänyt Rooman alueisiinsa eikä päinvastoin. Kuinka se hivelisikään Kleopatraa, jonka suku oli niin kauan pelännyt roomalaisten tekevän lopun Egyptin itsenäisyydestä.

Tarttuen Decimuksen käteen Caesar nousi ja lähti heti senaattiin, sillä hänen kunnianhimoiset, vanhat aivonsa olivat täyttyneet luottamuksella ja toivolla ja hän oli unohtanut kaikki pahat enteet. Matkalla koetti kaksi henkilöä, eräs palvelija ja eräs puhetaidon opettaja, ilmoittaa hänelle vaarasta, ja ennustajakin, joka oli kehoittanut häntä kavahtamaan maaliskuun idusta, toisti varoituksensa, mutta Caesar ei ollut nyt sillä tuulella, että hän olisi luopunut elämyksestä, jonka päivä hänelle lupasi. Ja hengenvaaran uhka on voinut olla juuri se oleellinen tekijä, joka kiihoitti ja kiinnosti häntä, sillä hän oli aina vaaran hetkellä parhaimmassa vireessä.

Salaliittolaiset odottivat sillä aikaa Pompeiuksen hallissa tuskallisen levottomuuden vallassa, peläten saavansa joka hetki kuulla, että hanke oli paljastettu. Heidän on täytynyt huomata, että siitä tiedettiin ulkopuolellakin, ja kun Popilius Lama, eräs senaattori, joka ei kuulunut heihin, kuiskasi Brutukselle ja Cassiukselle salaisuuden tulleen ilmi, mutta että hän toivotti heille menestystä, on heidän ollut varmasti hyvin vaikea salata tunteitaan. Sitten tuotiin sana, että Porcia oli saanut hysteerisen kohtauksen jännityksen aiheuttamasta mielenjärkytyksestä, minkä takia Brutuksen on täytynyt pelätä hänen ilmaisevan siinä tilassa kaiken.

Lopulta nähtiin Caesarin kuitenkin tulevan, mutta se mielihyvän ja helpoituksen tunne, joka nyt seurasi, haihtui samassa, kun huomattiin, että Popilius Lama, joka oli sanonut tietävänsä kaiken, meni Caesaria vastaan ja syventyi hänen kanssaan vakavaan keskusteluun. Keskustelu päättyi kuitenkin sen kummemmitta seurauksitta, ja Caesar astui curiaan, johon senaatin oli määrä kokoontua. Eräs Trebonius sai tehtäväkseen puhutella Antoniusta ja pidättää häntä etuhuoneessa, sillä oli päätetty, ettei häntä murhattaisi, vaikka hän olikin diktaattorin oikea käsi, vaan koetettaisiin kauniilla puheilla taivuttaa hänet isänmaanystävien puolelle, sitten kuin teko oli tehty.

Kun Caesar astui istuntosaliin, tervehti koko senaatti häntä nousemalla kunnioittavasti seisoalleen. Diktaattori meni istuimelleen ja kun hän oli istuutunut, astui yksi salaliittolaisista, nimeltä Tullius Cimber, hänen eteensä, aikoen ilmeisesti anoa armahdusta maasta karkoitetulle veljelleen. Toiset ryhmittyivät heti ympärille, painautuen niin lähelle, että Caesarin oli pakko pyytää heitä siirtymään hiukan taemmas. Sitten hän, ikäänkuin aavistaen jotakin, hypähti äkkiä ylös, jolloin Tullius kävi kiinni hänen togaansa ja riuhtaisi sen hänen yltään, niin ettei Caesarille jäänyt hintelän vartalonsa verhoksi muuta kuin ohut mekko. Samassa iski eräs Casca-niminen senaattori, jolle diktaattori oli juuri antanut virkaylennyksen, häntä tikarillaan olkapäähän, jolloin Caesar tarttui häntä käsivarteen ja huudahti kiivaasti: »Lemmon Casca, mitä sinä teet?» Nyt iski Cascan veli häntä kylkeen, ja Cassius, jonka hän oli armahtanut Pharsaloksen taistelun jälkeen, sivalsi häntä kasvoihin; Bucolianus upotti puukkonsa hänen selkäänsä, ja Decimus Brutus, joka oli juuri äsken rohkaissut häntä tulemaan senaattiin, haavoitti häntä vatsaan. Caesar puolustautui kuin villi eläin [Appianus], iski stiluksellaan [rautainen piirustuspuikko, jolla kirjoitettiin vahatauluihin] oikeaan ja vasempaan, ja onnistui, yltäpäältä verissä, murtautumaan veitsikehän läpi vanhan vihollisensa Pompeiuksen patsaan juurelle. Hän oli juuri tarttunut Cascaa toisen kerran käsivarteen, mutta nähdessään samassa hellimänsä Marcus Brutuksen lähestyvän häntä paljastettu tikari kädessä hän hellitti otteensa ja huokaisi: »Sinäkin, Brutus — poikani!» [Toiset kirjailijat sanovat hänen huudahtaneen vain: »Sinäkin, Brutus!», toiset, että hän lisäsi sanan »poikani». Mutta on sellaisiakin, jotka eivät kerro hänen sanoneen mitään.] ja lyyhistyi permannolle. Murhaajat olivat heti hänen kimpussaan tikareineen, joita käytettiin sellaisella kiihkolla, että he haavoittivat toisiaankin ja melkeinpä kompastelivat hänen hervottomaan ruumiiseensa, joka lepäsi verilammikossa.

Heti kuin kaikki elämän merkit olivat hävinneet, suuntasivat salaliittolaiset katseensa muuhun senaattiin, mutta näkivät kummakseen kaikkien pakenevan kauhistuneina rakennuksesta. Brutus oli valmistautunut pitämään heille puheen, heti kuin murhatyö oli tehty, mutta curiassa ei ollut enää ketään häntä kuulemassa. Hän ja hänen kumppaninsa olivat sentähden ymmällä, mitä tehdä, mutta poistuivat sitten, tikareitaan hermostuneesti heristellen ja huudellen vapauden ja tasavallan tunnussanoja. Kaikki pakenivat koteihinsa heidän lähestyessään, ja Antonius, peläten, että hänetkin murhattaisiin, pukeutui valepukuun ja kiiruhti sivukatuja myöten taloonsa. Salaliittolaiset asettuivat Kapitoliumiin ja pysyivät siellä, kunnes senaattorien lähettämä lähetystö sai heidät tulemaan alas forumille. Brutus nousi puhujalavalle ja puhui väkijoukolle, joka suhtautui häneen verraten sävyisästi, mutta kun toinen puhuja, Cinna, teki katkeria syytöksiä vainajaa vastaan, karkoitti kansanjoukko salaliittolaiset takaisin Kapitoliumiin, jossa he viettivät yönsä.

Kun hälinä oli pimeän tultua asettunut, meni Antonius forumille, jonne, kuten hän oli kuullut, Caesarin ruumis oli tuotu; ja siellä kuutamossa hän katseli vielä kerran vanhan, ylpeän isäntänsä kasvoja. Siellä hän kohtasi Calpurniankin ja otti samalla ilmeisesti tämän pyynnöstä huostaansa kaikki diktaattorin paperit ja arvoesineet.

Seuraavana päivänä julistettiin Antoniuksen ehdotuksesta yleinen armahdus ja asioista neuvoteltiin sovinnollisesti. Päätettiin, että Caesarin testamentti avattaisiin, mutta sisällön on täytynyt olla yllätys kummallekin puolueelle. Vainaja määräsi kaikille Rooman asukkaille 300 sestertiusta kullekin (noin 600 mk) ja lahjoitti vielä Rooman kansalle Tiberin takaiset suuret tiluksensa, puutarhansa ja huvilansakin, jossa Kleopatra nyt asui. Muusta jäämistöstä oli kolme neljäsosaa annettava Octavianukselle ja yksi neljäsosa hänen toisille sisarenpojilleen Lucius Pinariukselle ja Quintus Pediukselle, puolet kummallekin. Octavianus oli oleva hänen virallinen perillisensä, ja hän nimitti useampia holhoojia siltä varalta, että hänelle sattuisi syntymään poika hänen kuoltuaan.

Ruumis lepäsi näytteillä forumilla noin viisi vuorokautta koko kaupungin ollessa jatkuvasti rajussa kuohumistilassa. Hautajaiset määrättiin lopulta pidettäviksi maaliskuun 20 p. [Ferrero todistaa, että maaliskuun 19 p. oli julkinen juhlapäivä, _feriae publicae_, jolloin hautajaisia ei voitu pitää. Ja myöhempään kuin seuraavaan päivään ei niitä ole juuri voitu siirtää.], jolloin Antonius meni illan suussa forumille. Kansanjoukko seisoi valittaen ja vaikeroiden ruumiin vaiheilla, sotilaat löivät kilpiään yhteen ja naiset itkivät vainajaa vihlovasti voivotellen. Antonius alkoi laulaa jonkinlaista kuolinhymniä Caesarin ylistykseksi, jonka hän keskeytti aina pari säettä lausuttuaan, ojentaen käsivartensa kuollutta kohti ja purskahtaen äänekkääseen itkuun. Ympärillä seisovat jatkoivat sillä aikaa laulua ja lopulta koko kansanjoukko yhtyi vähitellen lauluun, antaen tämän hautajaismenoihin kuuluvan tavanomaisen itkuvirren liikuttamana myöten murhetunnelmalleen ja toistellen yksitoikkoisesti Acciuksen säettä: »Pelastin ne, jotka antoivat minulle kuoleman». Sitten Antonius pani murhatun diktaattorin vaatteet, joissa oli niin monta tikarinpistoa, keihäänkärkeen ja pystytti ne kaikkien nähtäviksi, ja seisoen tämän kaamean todistuskappaleen vieressä hän piti kuuluisan ruumispuheensa. Kun hän kertoi kansalle Caesarin sille antamista lahjoista ja osoitti kädellään verisiä vaatteita, yltyi rahvas hillittömään raivoon salaliittolaisia kohtaan ja vannoi heille kostoa. Joku muistutteli mieliin, mitä Cinna oli puhunut joitakin päiviä sitten, ja joukosta alkoi heti kuulua huutoja, jotka vaativat Cinnan verta. Eräs vähemmän tunnettu runoilija, hänkin nimeltään Cinna, sattui olemaan läsnä, ja kun joku ystävä puhutteli häntä tuolla vihatulla nimellä, luulivat ympärillä seisojat, että hän oli se roisto, jonka henkeä kansa parhaillaan vaati. He kävivät siekailematta käsiksi onnettomaan runoilijaan ja repivät hänet jäsen jäseneltä palasiksi. Sitten raastettiin penkit, pöydät ja kaikki, mikä polttopuuksi kelpasi, paikoiltaan ja niistä pystytettiin temppelien ja muiden julkisten rakennusten keskelle suunnaton rovio, jonka huipulle diktaattorin purppuraan ja kultaan kääritty ruumis nostettiin. Soihtuja kiidätettiin alle, ja pian hulmusivat liekit korkealle, valaisten ympärille ryhmittyneiden hurjia kasvoja ja heittäen kummallisesti häilyviä varjoja punoittaville seinille ja pilaristoille, paksun savupatsaan peittäessä kuun, joka alkoi juuri kohota näkyviin kattojen ja päätyjen takaa. Silvottu ruumis hävisi pian liekkeihin, ja kun sitä ei enää näkynyt, sieppasivat katselijat roihuavia kekäleitä roviosta ja syöksyivät kaduille, uhaten polttaa salaliittolaisten talot. Hautarovion hiillos hehkui koko yön, ja kesti varmaankin monta tuntia, ennenkuin rauha palautui kaupungilla. Kansan kiihtymys asettui seuraavana päivänä, kun kaikki ne, joille julkisten asioiden hoito oli uskottu, kokoontuivat yhdessä neuvottelemaan tilanteesta, ja senaatti kuittasi kaiken, mitä oli tapahtunut julkaisemalla lain, joka tunnetaan nimellä Yleinen armahdus. Brutuksen, Cassiuksen ja salaliiton muiden johtomiesten oli lähdettävä Roomasta, mutta he saivat kukin suuria virkoja etäisissä maakunnissa, ja pääkaupungin asiat uskottiin suurimmaksi osaksi Antoniuksen käsiin.

Kleopatran on täytynyt olla nämä päivät pohjiaan myöten järkytetty. Hän oli menettänyt Caesarin, kalleimman ystävänsä ja rakastajansa, ja samalla myös sen suuren valtakunnan, jonka Caesar oli hänelle luvannut. Hän ei ollut enää maailman tuleva kuningatar, vaan, kuten ennenkin, vain Egyptin horjuvan valtaistuimen hallitsijatar. Hän lienee sitäpaitsi pelännyt, että hänenkin henkensä oli vaarassa samoin kuin pikku Caesarin. Diktaattorin testamentin on täytynyt olla hänelle vielä uusi isku, vaikka hän todennäköisesti tiesikin jo sen perusajatuksen, ja hän on varmaankin katkerin mielin ajatellut, kuinka erilainen hänen asemansa olisi ollut, jos heille olisi suotu vain yksikin päivä lisää. Saattoihan olla totta, että senaatti oli aikonut tarjota maakuntien valtaistuinta Caesarille tuona kohtalokkaana iduksena, missä tapauksessa hän olisi varmasti muuttanut testamenttinsa tilannetta vastaavaksi, ellei hän ollut jo tehnytkin sitä, kuten väitetään. Oli syytä otaksua, että testamentti Caesarionin hyväksi oli todellakin laadittu, mutta Calpurnia oli ehkä hävittänyt sen, koska sitä ei löydetty mistään. Mitä oli hänen, Kleopatran, tehtävä? Milloin tulisi Octavianus vaatimaan Caesarin hänelle lahjoittamaa omaisuutta ja asemaa? Oliko hänen heti julistettava pikku poikansa Caesarin lailliseksi perilliseksi, vai oliko hänen paettava maasta?

Minusta näyttää aivan varmalta, että hän on tässä pulassaan kysynyt neuvoa Antoniukselta, siltä ainoalta mieheltä, joka oli tarttunut lujalla kädellä tilanteen sotkuisiin lankoihin, ja pyytänyt häntä kannattamaan Caesarionin oikeuksia. Ellei Caesarionia tahdottu virallisesti tunnustaa Caesarin pojaksi, tuli hän olemaan kaikkea merkitystä vailla ja menettämään kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta Egyptin valtaistuimenkin. Jos hänet taas, Antoniuksen tukemana, tunnustettiin julkisesti diktaattorin lapseksi, ei ollut lainkaan mahdotonta, etteikö tuota verraten vähän tunnettua Octavianusta voitu syrjäyttää ainiaaksi. Caesar oli mieltynyt tähän hämärään sisarenpoikaansa Espanjan sodassa. Octavianus oli, vaikka hän oli vielä heikko ankaran sairauden jälkeen, lähtenyt pyrkimään Caesarin luo osoittaen ripeyttä, joka herätti Caesarissa ihailua. Hän oli joutunut matkalla haaksirikkoon, keinotellut sitten itsensä enonsa leiriin vihollisen miehittämiä teitä myöten ja taistellut hänen rinnallaan. Hän oli nyt Appolloniassa harjoittamassa opintojaan ja aikoi liittyä Caesariin tämän matkalla itään. Jos hänet voitiin estää saapumasta Roomaan, oli peli kuningattaren käsissä, ja minä olen sitä mieltä, että Kleopatra on esittänyt Antoniukselle jotakin tämäntapaista vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Antonius on todennäköisesti taas omasta puolestaan käsittänyt, että asettamalla Octavianuksen Caesarin istuimelle hän menettäisi valtansa, mutta jos hän tukisi pikku Caesarionia, tulisi hän olemaan kaikkivaltias hallitsija monta vuotta. Hän voisi ottaa vainajan paikankin Kleopatran puolisona ja nousta valtaistuimelle poikapuolensa oikeuksien nojalla. [Minkä hän lopulta yritti tehdäkin, kuten saamme nähdä.]

Näyttää siis siltä, että hän pyysi Kleopatraa jäämään toistaiseksi Roomaan. Pian sen jälkeen hän ilmoitti senaatissa, että Caesar oli tunnustanut pikku Caesarionin lailliseksi pojakseen. Oppius, joka kannatti Octavianusta, kielsi sen heti ja vaivautui lopulta kirjoittamaan pienen kirjasenkin Antoniuksen ilmoituksen kumoamiseksi.

Nuoresta Dolabellasta tuli nyt konsuli, ja ollen huonoissa väleissä Antoniuksen kanssa hän osoitti heti vihamielisyyttään diktaattori-vainajan ystäville ryhtymällä väkivaltaisuuksiin heitä kohtaan. Caesar oli ennen kuolemaansa määrännyt Syyrian Dolabellalle ja Makedonian Antoniukselle, mutta vapauttaakseen Rooman diktaattorin murhaajien kiusallisesta läsnäolosta senaatti oli nyt antanut Makedonian ja Syyrian Marcus Brutukselle ja Cassiukselle, jotka keräilivät parhaillaan joukkojaan lähteäkseen turvallisesti maakuntiinsa. Antoniuksella ja Dolabellalla oli siis poliittisia syitä liittyä yhteen, ja pian näemmekin heidän työskentelevän yhteisvoimin Brutuksen ja Cassiuksen nujertamiseksi.

Tilanteen ollessa näin pulmallinen levisi Roomassa äkkiä uutinen, että nuori Octavianus oli tulossa kaupunkiin vaatimaan sitä, mikä oli hänelle tuleva. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias. Rooma jätti salaliittolaisia koskevan kysymyksen sikseen ja jakautui kahteen puolueeseen, joista toinen kannatti tulokasta ja toinen Antoniusta. Historioitsijat sanovat yleensä, että Antonius ajoi vain omia pyyteitään, tahtoen raivata Octavianuksen tieltään ja anastaa Caesarin vallan asevoimalla. Jos asia on siten, niin miksi hän ilmoitti senaatissa, että Caesarion oli diktaattorin poika? Mitä hänellä oli julkisesti pantavana Octavianuksen vaatimusten vastapainoksi, ellei sitä, että hän kannatti Caesarin poikaa? Saamme nähdä, että hän myöhemmin puhui Rooman valtaistuimesta aina Caesarionin puolesta, ja minun mielestäni on hyvinkin mahdollista, että hän oli jo asettunut tälle kannalle ainakin osittain.

Roomassa alettiin nyt vakavasti pelätä kansalaissodan puhkeamista, ja tilanne oli niin uhkaava, että Kleopatraa kehoitettiin lähtemään Egyptiin poikansa kanssa ja odottamaan siellä taistelun tulosta. On hyvin todennäköistä, että Antonius kiirehti häntä palaamaan omaan maahansa vain hankkimaan hänelle joukkoja ja laivoja. Oli miten oli, kuningatar lähti Roomasta joitakin päiviä ennen huhtikuun 15:ttä, jolloin Cicero kirjoitti Sinuessasta, Rooman läheltä, Atticukselle, ilmoittaen, että Kleopatra oli paennut.