Part 18

Elokuun 28 p. vietiin kaksikymmentätuhatta legioonasoturia ja kaksituhatta jousimiestä laivoihin [Ei noihin kuuteenkymmeneen egyptiläiseen laivaan, kuten Plutarkhos sanoo. Siinä hän on ilmeisesti erehtynyt, minkä näkee heti laivojen lukumäärästäkin.] seuraavan päivän taistelua varten. Laivat olivat paljoa suurempia kuin Octavianuksen, joukossa joitakin kymmensoutujakin, niin että voitto näytti aivan varmalta. Seuraava päivä oli kuitenkin niin myrskyinen ja merenkäynti niin ankara, että taistelu oli siirrettävä tuonnemmaksi. Myrsky raivosi sellaisella voimalla, ettei saarroksen murtamisesta voinut olla puhettakaan neljään päivään, pannen siten, kuten ilmeni, kaikkien asianomaisten kärsivällisyyden mitä kovimmalle koetukselle. Kaksi vaikutusvaltaista kenraalia, Dellius [se, että Dellius tiesi jotakin taistelusuunnitelmasta, todistaa hänen karanneen tällöin, kuten Ferrero on osoittanut] ja Amyntas, kävivät viivytyksestä niin levottomiksi, että he karkasivat Octavianuksen puolelle, edellinen vieden mukanaan kaksituhatta galatalaista ratsumiestä. Dellius oli todennäköisesti kuullut huhuja Kleopatran lähtöaikeista ja tiesi myös kertoa jotakin taistelusuunnitelmasta Octavianukselle. Myöhemmin hän selitti pakonsa johtuneen osaksi Kleopatran pelosta, koska hän uskoi suututtaneensa kuningattaren huomauttaessaan kerran, että Antoniuksen ystävät saivat tyytyä hapanviiniin, kun sitävastoin Sarmentoskin, Octavianuksen delicia eli palvelija, joi falernolaista viiniä. Voi hyvin ymmärtää, kuinka syvästi tämä viittaus, että rahat ja varastot alkoivat olla loppumaisillaan, on närkästyttänyt Kleopatraa, varsinkin kun asiat olivat todellakin sillä kannalla.

Syyskuun 1 p. myrsky asettui, ja illan tultua Antonius kierteli laivalta toiselle miehiä rohkaisten. Octavianus, jolle Dellius oli selostanut tietonsa, valmistautui myös taisteluun, vieden kahdeksan legioonaa ja viisi pretorianikohorttia laivoihinsa, joita näyttää olleen enemmän kuin Antoniuksella. Kooltaan ne olivat kyllä paljoa pienempiä.

Syyskuun toisen päivän aamu oli tyyni, ja Octavianuksen sukkelat alukset järjestäytyivät jo varhain Ambracian lahden edustalle noin kilometrin päähän sen suusta, jossa ne olivat kummankin armeijan näkyvissä. Ne jaettiin kolmeen osastoon, joista Agrippa komensi vasemmanpuoleista, Lucius Arruntius keskimmäistä ja Octavianus oikeanpuoleista. Puolipäivän tienoilla alkoivat Antoniuksen suuret sotalaivat liukua ulos satamasta kummallekin rannalle sijoitettujen joukkojen ja sotakoneiden turvissa. Octavianuksen mielestä näyttää olleen vaikeata käydä niiden kimppuun salmessa, minkä tähden hän peräytyi merenselälle ja antoi siten viholliselle tilaisuuden järjestäytyä taisteluun. Se oli pian tehty, ja jakautuen kuten vastustajakin kolmeen osastoon laivasto alkoi edetä vihollista kohti. Kleopatran johtamat kuusikymmentä egyptiläistä laivaa lähtivät viimeksi lahdesta ja järjestäytyivät keskustan taakse.

Antonius näyttää sopineen Kleopatran kanssa, että tämän laivojen tuli auttaa häntä parhaansa mukaan taistelussa ja kääntää keulansa Egyptiä kohti vasta sitten, kun voitto oli saatu. Hän aikoi epäilemättä nousta kuningattaren lippulaivalle taistelun lopulla sanoakseen hänelle jäähyväiset. Myöhemmistä tapauksista päättäen he olivat eronneet aamulla riidassa ja katkeruudessa. Kuvittelen Kleopatran sanoneen miehelleen vielä kerran, kuinka vastenmielistä hänen oli lähteä, ja osoittaneen, kuinka vähän hän luotti mieheensä. Hän oli valittanut elämänsä kurjuutta ja pettymystensä katkeruutta, syyttänyt Antoniusta uskottomuudesta hänen asiaansa kohtaan ja sanonut häntä raukaksi ja petturiksi. Vihan vimmassaan hän on voinut sanoa lähtevänsä ilolla, huomattuaan, kuinka täydellisesti Antonius oli joutunut rappiolle, ja siinä toivossa, ettei hänen tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan enää milloinkaan. Kuvittelen, että hänen syytöksensä olivat saaneet Antoniuksen latelemaan katkeria soimauksia; ja he olivat lähteneet kumpikin lippulaivalleen purevat sanat huulillaan ja raivo sydämessään. Antonius, joka oli luonteeltaan aina poikamainen, hetkellinen ja katumukseen herkkä, ei ole kuitenkaan voinut suhtautua tyynesti näin katkeraan kohtaukseen naisen kanssa, josta hän todella piti, vaan hänen on täytynyt jo taisteluun mennessään tuntea kiihkeätä halua pyytää häneltä anteeksi. Jos ymmärrän hänet oikein, oli ajatus, että he eroaisivat toisistaan tällä tavalla vihassa ja katkeruudessa, hänestä kaamea, ja ollen todennäköisesti jonkin verran juovuksissa hän heltyi melkein kyyneliin ajatellessaan tulevaa yksinäisyyttään. Se ehkä ilahdutti hiukan hänen mieltään, että taistelu olisi todennäköisesti voitettu, silloin kun hän tapaisi kuningattaren ensi kerran, tulisi hänen luokseen voittajana — teatraalinen tilanne, joka viehätti hänen näyttelijänvaistojaan, mutta sillävälin arvelen hänen tunteneen olonsa yhtä kurjaksi kuin kuka hyvänsä nuori sulhasmies, joka on riidellyt lemmittynsä kanssa.

Taistelu alkoi Antoniuksen vasemman sivustan etenemisellä, johon Agrippa vastasi kiertoliikkeellä. Silloin lähtivät Antoniuksen toisetkin osastot liikkeelle, ja taistelu laajeni yleiseksi.

»Kun he kohtasivat toisensa», kirjoittaa Plutarkhos, »eivät laivat soutaneet toistensa päälle murskatakseen ja laitoja puhkoakseen, sillä Antoniuksen alukset eivät päässeet suuruutensa takia niin kovaan vauhtiin, että isku olisi ollut tehokas, ja Octavianuksen laivat varoivat taas hyökkäämästä keula keulaa vasten Antoniuksen alusten kimppuun, joiden kokat oli lujitettu vaskella ja varustettu tukevilla vaskipiikeillä, välittämättä liioin yrittää puhkaista niiden kylkiä, jotka oli vahvistettu raskailla, nelikulmaisiksi veistetyillä ja toisiinsa rautapulteilla kytketyillä hirsillä niin lujasti, että keulat olisivat varmasti pirstoutuneet niitä vasten. Siten taistelu muistutti maataistelusta, tahi tarkemmin sanoen linnoitetun paikan puolustamisesta hyökkääjää vastaan, sillä Antoniuksen joka laivan ympärillä oli aina kolme neljä Octavianuksen alusta, joiden miehistöt kävivät päälle keihäillä ja nuijilla, tulenheittovehkeet apunaan. Antoniuksen soturitkin käyttivät katapultteja lingotessaan kiviä puisista torneistaan».

Taistelu raivosi kolme tahi neljä tuntia ja Antoniukselle ja Kleopatralle alkoi vähitellen selvetä se kaamea totuus, että Octavianuksen pienet alukset pääsisivät voitolle. Antoniuksen lippulaiva oli joka taholta niin kiinteässä puristuksessa ja hänellä itsellään sentähden niin paljon tekemistä, ettei hän joutanut ajattelemaan selvästi. Mutta kun hänen laivansa syttyivät toinen toisensa jälkeen palamaan, upposivat tahi vallattiin, näyttää epätoivo alkaneen hiipiä hänen sydämeensä. Jos hänen laivastonsa voitettaisiin ja hävitettäisiin, kestäisikö hänen armeijansa? Tämän kysymyksen on täytynyt kaikua hänen mielessään, kun hän seurasi pelolla ja tuskalla sekasortoista taistelua ja kuunteli aseiden kalsketta ja taistelijoiden huutoja ja kiljahduksia. Kleopatra oli ehkä sillä aikaa, jouduttuaan liian lähelle vihollista, karkottanut Octavianuksen tunkeilevat purret hetkeksi lippulaivansa ympäriltä ja siirtynyt paikkaan, josta hän näki tilanteen kaikessa laajuudessaan. Hän seurasi yltyvällä kauhulla Antoniuksen lippulaivan ympärillä riehuvaa taistelua ja kuunteli vihollisen riemuhuutoja, kun joku suuri laiva vallattiin tahi sytytettiin tuleen. Hänen oma laivastonsa oli todennäköisesti myös joutunut kärsimään paljon vahinkoa, vaikka hänen miehensä lienevät tuskin hyökänneet yhtä rohkeasti kuin Antoniuksen väki. Katsellessaan eteensä leviävää tyrmistyttävää näkyä hän ei ole voinut epäilläkään, etteikö Octavianus ollut voittanut heitä, ja hänen on täytynyt pelätä sitäkin, että Antonius kaatuisi tahi joutuisi vangiksi. Tuska ja epäilykset, jotka olivat kiusanneet hänen ylenmäärin rasittunutta mieltään näinä viimeksi kuluneina viikkoina hänen koettaessaan päästä selville, miten Antonius suhtautuisi hänen ja hänen poikansa Caesarionin asiaan, väistyivät sen vielä kaameamman ajatuksen tieltä, ettei Antonius saisi enää milloinkaan tilaisuutta osoittaa uskollisuuttaan, sillä nyt ja juuri tällä paikalla hänen uransa päättyisi. Antoniuksen ryhdittömyydestä aiheutunut katkeruus, hänen luonteensa yhä enenevästä veltostumisesta johtunut ylenkatseentunne ja hänen yltyvän hillittömyytensä synnyttämät epäilykset, oliko hänestä enää päälliköksi, yhtyivät nyt järkyttäväksi vakaumukseksi, ettei mikään voinut enää pelastaa häntä tappiosta ja perikadosta. Antonius oli käskenyt hänen palata Egyptiin, lähteä laivoineen tiehensä taistelun lopulla. Hänestä tämä loppu näytti olevan jo näkyvissä. Lähtö ei tullut kuitenkaan tapahtumaan varman voiton merkeissä, eikä hänen suotu viedä Aleksandriaan ilosanomaa vastustajansa tuhoutumisesta sen häpeän peitteeksi, että hänet oli karkoitettu miehensä luota, vaan hän purjehtisi nyt tiehensä tappiolle joutuneena ja riistäytyisi pakenemalla erilleen miehestä, joka oli, sen sijaan että olisi taistellut hänen puolestaan, käynyt hänelle haitalliseksi.

Myöhään iltapäivällä, kun taistelu oli todellisuudessa vielä ratkaisematta, vaikka Antoniuksella ei ole voinut olla masentuneen Kleopatran mielestä enää mitään voiton mahdollisuutta, alkoi kovasti tuulla, ja tuuli puhalsi valloittamatta jääneen Rooman suunnalta suoraan kaukaista Egyptiä kohti. Merenkäynti kiihtyi ja hänen lippulaivansa kylkiä jymisyttävät aallot lisäsivät ympärillä riehuvan taistelun sekasortoa. On kuin hänen mieleensä olisi äkkiä välähtänyt, kun hän tunsi vihurin kasvoillaan, että nyt oli lähdönhetki tullut. Antonius oli käskenyt kiivain sanoin hänen mennä; miksi hän sitten odottaisi? Vielä hetkinen, ja Antonius olisi todennäköisesti kaatunut tahi joutunut vangiksi, ja hänetkin otettaisiin vangiksi saadakseen kulkea häpeässä ja alennuksessa Kapitoliumille, jossa hän oli kuvitellut istuvansa hallitsijan valtaistuimella. Hän maksaisi miehelleen tämän omalla rahalla, hylkäisi Antoniuksen kuten Antonius oli hylännyt hänet. Hän ei jäisi hänen luokseen odottamaan häviötä. Vaikka Antonius olikin viinin tylsistyttämä, oli hän itse vielä täysin elinvoimainen. Hän nousisi vastoinkäymistensä yläpuolelle, kuten hän oli aina ennenkin noussut. Hän jättäisi Antoniuksen ainiaaksi ja aloittaisi vielä kerran alusta. Valtaistuinta ei riistettäisi häneltä yhdellä iskulla. Nyt hän tottelisi Antoniuksen käskyä ja lähtisi, mutta kaukaisessa Egyptissä hän koettaisi jälleen pyrkiä samaan päämäärään, sukunsa ja maansa pysyväiseen valtaansaattamiseen, joka oli osoittautunut niin vaikeaksi tehtäväksi.

Tehtyään tämän päätöksen hän käski antaa lähtömerkin hajaantuneille laivoilleen ja viiletti täysin purjein myötätuuleen suoraan taistelijoiden lomitse pahoin runneltu laivastonsa kintereillään. Antonius näyttää samaan aikaan karkoittaneen päälletunkevat kaleerit lippulaivansa ympäriltä, niin ettei mikään estänyt häntä näkemästä kuningattaren lähtöä. Hänen on täytynyt hätääntyä suunniltaan — vihan, epätoivon ja katumuksen hulvahtaessa hänen sekasortoiseen mieleensä kaikkinielevänä laineena. Kleopatra jätti hänet oman onnensa nojaan, totellen käskyä, jota ei olisi pitänyt milloinkaan antaa; hän ei näkisi enää kuningattaren kasvoja. Kaikki se sulous, tenho ja kauneus, jonka lumoissa hän oli ollut ja oli vieläkin, otettaisiin nyt häneltä pois, ja hän saisi yksin kohdata varman tappion kaikki kauhut. Hän oli viime aikoina luottanut Kleopatraan niin ehdottomasti, että nuo poistuvat laivat saivat hänen samean mielensä kauhistumaan. Hän ei voinut sitäpaitsi kestää sitä, että Kleopatra jättäisi hänet sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi, ja että hänen säälimätön häikäilemättömyytensä ja kiukkunsa olisivat Kleopatran viimeinen muisto hänestä. Ei! Kleopatra ei saanut lähteä, ennenkuin oli leppynyt ja antanut anteeksi. Hänen täytyi kiiruhtaa hänen jälkeensä, ellei muun takia, niin nähdäkseen vielä kerran hänen kasvonsa. Ja mitäpä siitä, ellei hän palaisikaan taisteluun? Hän oli niin tuskissaan ja masentunut, ettei hän nähnyt toivon pilkahdustakaan ympärillä riehuvassa taistelussa. Häpeä ja perikato tuijottivat häntä vastaan, ja kuta pikemmin hän pakeni tappion kauhuista, sitä parempi hänelle itselleen.

»Ja nyt Antonius osoitti koko maailmalle», sanoo Plutarkhos, »ettei hän toiminut enää siten kuin sotapäällikön ja miehen olisi ollut toimittava, ei edes oman harkintakykynsä mukaisesti; ja sen, mitä oli kerran sanottu leikillä, että rakastavaisen sielu elää lemmityn ruumiissa, hän todisti vakavaksi totuudeksi. Sillä nähdessään Kleopatran laivojen purjehtivan pois hän hylkäsi heti kaikki ne, jotka taistelivat ja kuolivat hänen puolestaan, ja seurasi häntä, ikäänkuin hän olisi syntynyt Kleopatraan eroittamattomasti kuuluvaksi osaksi, jonka täytyi olla mukana, mihin ikinä Kleopatra menikin».

Hän huusi yhden nopeimmista kaleereistaan laivansa kylkeen, hyppäsi siihen ja käski kapteenin kiiruhtaa Kleopatran lippulaivan jälkeen mahdollisimman nopeasti, otettuaan mukaansa vain kaksi seuralaista, Aleksanteri Syyrialaisen ja erään Scelliaksen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen kaleerinsa, joka oli viisisoutu, saavutti pakenevat egyptiläiset, jolloin Kleopatra sai kuulla, että Antonius oli seurannut häntä ja poistunut taistelusta. Voi kuvitella, miltä hänestä tuntui. Hänen miehensä lähtö oli siis ratkaissut taistelun ja riistänyt Antoniuksen miehiltä viimeisenkin voiton toiveen. Antonius itse oli nyt kukistunut ja voitettu mies, ja paras asia, jota hän saattoi enää toivoa, oli pikainen kuolema, mutta hän, Kleopatra, ei ollut pääsevä hänestä niin helposti. Antonius takertui häneen loppuun saakka, eikä hän kykenisi milloinkaan ravistautumaan irti hänestä, vaan Antonius veisi hukkuessaan hänetkin mukanaan. Antonius oli kuitenkin hänen miehensä, jota hän ei tahtonut hylätä tappion hetkellä, kuten Antonius oli aikonut tehdä hänelle voiton saatuaan, minkätähden hän antoi Antoniukselle merkin tulla laivalle. Sen tehtyään hän sulkeutui kajuuttaansa ja kieltäytyi näkemästä ja puhuttelemasta häntä. Antonius oli kannelle päästyään liian hämmentynyt vaatiakseen, että hänet oli vietävä kuningattaren luokse, ja liian kurjassa mielentilassa toivoakseen Kleopatran tulevan puhuttelemaan häntä. Hän kulki kuin unessa laivan keulaan, istuutui sinne ja painoi kasvonsa käsiinsä, sanaa virkkamatta.

Siten kului joitakin tunteja, mutta pimeän tultua alkoi takaapäin kuulua monen kaleerin airojen loisketta, ja hetkisen kuluttua ilmestyi lähimmän aluksen hahmo pimeydestä. Laivalla syntynyt hälinä ja veden yli kajahtelevat huudot havahduttivat Antoniuksen mietteistään. Hän näyttää ensin ajatelleen, että takaa-ajavat laivat toivat hänelle sanomia Actiumista — hänen laivastonsa oli ehkä päässyt sittenkin voitolle. Kapteeni sai häneltä sentähden käskyn kääntyä tulijoita vastaan ja olla valmis taistelemaan, jos ne osoittautuisivat vihollisiksi. Seisoen kokassa Antonius huusi pimeään: »Ken seurailee Antoniusta?» Ääni vastasi: »Eurycles, Lachareen poika, joka on tullut kostamaan isänsä kuoleman!» Antonius oli mestauttanut Lachareen rosvoudesta, vaikka hän kuuluikin Peloponnesoksen ylhäisimpään perheeseen, ja hänen poikansa oli varustanut omalla kustannuksellaan kaleerin ja vannonut kostavansa. Eurycleen nähtiin seisovan laivansa kannella ja heiluttavan keihästä, ikäänkuin aikoen juuri heittää, mutta samassa hänen aluksensa törmäsi — peränpitäjä oli todennäköisesti erehtynyt pimeässä — hirveällä voimalla erääseen toiseen egyptiläiseen laivaan, joka purjehti lippulaivan vierellä. Kaleeri pyörähti ympäri iskun voimasta, ja Kleopatran laiva pääsi pakenemaan pimeyden ja yhteentörmäyksestä johtuneen sekasorron suojassa. Toinen alus vallattiin ja sen mukana Kleopatra menetti paljon kultaesineitä ja muita kalleuksia, jotka hänen piti viedä takaisin Egyptiin.

Kun vaarasta oli päästy, istuutui Antonius jälleen keulaan eikä liikkunut sieltä kolmeen päivään. Hän istui tunnin toisensa jälkeen merelle tuijottaen, kädet toimettomina ristissä rinnan yli ja mieli epätoivosta tylsänä. Hän oli menettänyt kaikki oman hulluutensa takia ja murskannut sortuessaan Kleopatrankin kaikki toiveet, kaikki kunnianhimoiset unelmat ja koko tulevaisuuden. Ihme, ettei hän päättänyt heti päiviään säälittävässä viheliäisyydessään, vaan istui vielä silloinkin, kun saavuttiin Taenarukseen Kreikan niemimaan eteläkärkeen, yhä keulassa eteensä tuijottaen. Iras, Charmion ja muut kuningattaren seuranaiset saivat kuitenkin lopulta kuningattaren pyytämään hänet kajuuttaansa, ja pitkän suostuttelun jälkeen he suostuivat puhumaan toisilleen ja myöhemmin aterioimaan ja nukkumaan yhdessä. Kleopatra ei voinut muuta kuin sääliä masentunutta miestään, joka oli nyt niin onneton ja asemansa koko merkityksestä järkyttävän selvillä, ja minä kuvittelen, että hän koetti lohduttaa häntä parhaansa mukaan.

[Dion Cassius sanoo (vaikka hän kumoaakin sen puhumalla myöhemmin Kleopatran pakokauhusta), että Antonius oli sopinut Kleopatran kanssa pakenevansa hänen kerallaan Egyptiin, ja samaa mieltä ovat Ferrero, Bouché-Leclerq ja toisetkin, mutta minä en pidä sitä todennäköisenä. Antoniuksen lähtö kuningattaren jälkeen on ymmärrettävissä, kun ajattelee hänen tuskaansa ja kiihtymystänsä sillä hetkellä, mutta on vaikeata uskoa sellaisen lopun olleen edeltäpäin harkiten suunniteltua, kun kaikki myöntävät, että Antoniuksella oli ollut sangen suuret voiton mahdollisuudet ennen Actiumin taistelua. Jos he olivat päättäneet lähteä yhdessä Egyptiin, niin miksi ei hänen aarteitaan laivattu, vaan ainoastaan Kleopatran, ja miksi he kieltäytyivät puhuttelemasta toisiaan kolme päivää? Ferrero on sitä mieltä, että hän ja Kleopatra olivat kaikessa sovussa päättäneet palata yhdessä Egyptiin, ja ettei Actiumin taistelu ollut hänelle suurikaan vastoinkäyminen, mutta on varmasti vaikeata otaksua, että hän olisi harkiten päättänyt jättää suuren armeijansa ja vielä voittamattoman laivastonsa sotilaallisista syistä.]

Kun heidän laivansa olivat ankkurissa, saapui satamaan useita aluksia, tuoden pakolaisia Actiumista, ja nämä ilmoittivat Antoniukselle, että hänen laivastonsa oli kokonaan hävitetty tahi vallattu ja kuudettatuhatta miestä kaatunut, mutta että armeija piti kiinteästi puoliaan eikä ollut vielä antautunut. Kleopatra, jota vastoinkäymisten taakka ei ollut vielä kokonaan musertanut, näyttää tämän kuultuaan kehoittaneen Antoniusta koettamaan pelastaa joukoistaan, mitä pelastettavissa oli, ja lähettämään sanansaattajia Makedonian kautta Vähään-Aasiaan. Antonius toimitti lähetit matkalle ja kutsuen sitten luoksensa Taenarukseen saapuneet ystävänsä hän pyysi heitä jättämään hänet ja Kleopatran oman onnensa nojaan ja huolehtimaan vain omasta turvallisuudestaan. Hän ja kuningatar lahjoittivat pakolaisille suuren rahasumman ja paljon kulta- ja hopea-astioita, että he kykenisivät maksamaan vapautensa hinnan, ja Antonius kirjoitti hovimestarilleen Korinttiin, että hänen tuli huolehtia heidän toimeentulostaan, kunnes he olivat sopineet Octavianuksen kanssa. Syvästi onnettomat ja masentuneet upseerit eivät tahtoneet vastaanottaa lahjaa, mutta Antonius ei taipunut, vaan »rohkaisi heitä», kuten Plutarkhos sanoo, »mahdollisimman sydämellisesti ja lempeästi», niin että he eivät voineet pidättää kyyneliään. Lopulta laivasto lähti jälleen merelle ja suuntasi matkansa Egyptin rannikkoa kohti, saapuen monta päivää purjehdittuaan Paraetoniumiin, yksinäiseen paikkaan Aleksandriasta noin 25 penikulman päässä, jossa oli pieni roomalainen varusväki. [Scholtz: Reise zwischen Alex und Partetonium.]

Antonius päätti jäädä sinne joksikin ajaksi piiloon rohkeamman Kleopatran jatkaessa matkaa pääkaupunkiin kansansa haastateltavaksi. Tällä erämaan asutuksella, jossa oli vain joitakin savihökkeleitä, pari kolme palmua ja pieni varustus, ja jonka on täytynyt vaikuttaa syyskuun kosteassa helteessä sanomattoman yksitoikkoiselta ja mieltämasentavalta, Antonius vietti seuraavat viikot suuressa yksinäisyydessä. Rannikko on niillä seuduin aivan alaston, ja vain ne, jotka ovat käyneet sielläpäin kesällä, voivat käsittää tämän auringonpaahtaman etuvartiopaikan kummallisen surumielisyyden ja täydellisen yksinäisyyden. Hitaasti vyöryvät mainingit pieksävät rantaa lakkaamatta ja yhtä säännöllisesti kuin juhlallisesti kumahteleva kello, joka laskee ihmiselon hetkiä, takana leviää erämaa silmänkantamattomiin, häipyen taivaanrannassa harmahtavaan autereeseen, ja yläpuolella kaartuva taivas, jonka korkeudesta aurinko hellittää täydeltä terältä, on kuin kuollut kuumuudesta. Tässä ympäristössä masentunut Antonius vietti monta viikkoa, kävellen joka päivä rannalla, seuranaan vain kaksi ystävää. Toinen oli eräs kreikkalainen kaunopuhuja Aristocrates ja toinen roomalainen upseeri Lucilius, sama, joka oli taistellessaan vihollisen puolella Philippoissa, kuten olemme lukeneet, sankarillisesti pelastanut voitetun Brutuksen joutumasta vangiksi, ja jonka Antonius oli armahtanut urhoollisuutensa palkinnoksi sillä seurauksella, että hän jäi Antoniuksen luokse ja seurasi häntä uskollisesti loppuun saakka.

Joku hänen laivansa näyttää lopulta ilmestyneen tuohon pieneen satamaan ja tuoneen hänelle tietoja Actiumin tapahtumista. Hänen pahoin runneltu laivastonsa, tahi mitä siitä oli jäljellä, oli hänen paettuaan taistellut auringonlaskuun saakka ja peräytynyt sitten takaisin Ambracian lahteen, ja seuraavana päivänä oli Octavianus kehoittanut sekä sitä että armeijaa antautumaan huokeilla ehdoilla. Kukaan ei ollut kuitenkaan ottanut uskoakseen, että Antonius oli todellakin paennut, minkä tähden tarjous hylättiin. Mutta siitä huolimatta laskivat eräät vasallikuninkaat aseensa sitä seuraavana päivänä, ja kun oli kulunut viikko, pakeni Canidiuskin. Legioonista hajaantui osa Makedoniaan, ja jäljellejääneet antautuivat yhdessä laivaston kanssa syyskuun 9 p. Octavianus purjehti sitten Ateenaan, johon kaikki Kreikan kaupungit, paitsi Korintti, lähettivät edustajia ilmoittamaan hänelle alistumisestaan. Hän toimeenpani heti yleisen verilöylyn Antoniuksen kannattajien keskuudessa, ja pelastaakseen henkensä kaupunkien asukkaat osoittivat joka taholla kilvan kunnioitustaan voittajalle, pystyttivät hänelle patsaita ja kunnioittivat häntä kaikin tavoin. Pian sen jälkeen saapui eräs lännestä tullut sanansaattaja Antoniuksen luo, ilmoittaen, että Pohjois-Afrikkaan jätetyt legionat olivat myös menneet Octavianuksen puolelle, minkä kuultuaan Antonius yritti surmata itsensä. Hänen kaksi uskollista ystäväänsä sai sen kuitenkin estetyksi, ja pohjiaan myöten masentuneena hän myöntyi lopulta heidän pyyntöihinsä ja suostui lähtemään Aleksandriaan etsiäkseen vielä kerran lohtua Kleopatran luota.

XVIII. KLEOPATRAN VIIMEINEN YRITYS

Näiden raskaiden vastoinkäymisten luulisi tehneen Kleopatraan niin musertavan vaikutuksen, että voisi odottaa hänen nyt luopuneen taistelusta. Hän ei voinut kuitenkaan saada itseään vieläkään siihen uskoon, että hänen asiansa olisi ollut kokonaan mennyttä. Matkallaan Välimeren poikki hän oli vähitellen tointunut tappion aiheuttamasta ensimmäisestä mielen järkytyksestä ja päässyt sillä ihmeellisellä jäntevyydellä ja sitkeydellä, josta olemme nähneet hänen elämässään niin monta esimerkkiä, niin sanoaksemme jälleen jalkeille noustakseen, kiihkeänä ja uhmailevana, vielä kerran maailmaa vastaan. Antoniuksen tappio ei tehnyt jalansijan saamista Roomassa kokonaan mahdottomaksi, vaikka se siirsikin sen vuosia myöhemmäksi. Todennäköisesti Antonius päättäisi nyt päivänsä, ja vaikka ajatuksen, että hän tekisi itsemurhan, on täytynyt tuntua Kleopatrasta raskaalta, ei tämä voinut suhtautua siihen muulla tavalla kuin toteamalla, että oli parasta päästä hänestä. Juoppo ja halveksittu lainsuojaton, jonka päästä oli luvattu palkinto, ei sopinut kuningattaren puolisoksi, eikä Antonius ollut enää pitkään aikaan herättänyt hänessä muita kuin säälintunteita. Octavianus metsästäisi häntä herkeämättä eikä lepäisi, ennenkuin olisi ajanut hänet varjojen maahan, mutta hän itse ja hänen valtaistuimensa voisivat säästyä sen tunnustetun tosiasian nojalla, että hän oli ollut suuren diktaattorin »vaimo». Sitten voisi joku onnellinen sattuma kuten esimerkiksi Octavianuksen kuolema, antaa hänen pojalleen Caesarionille jälleen tilaisuuden astua esiin Caesarin perillisenä.

Antonius oli nyt Kleopatralle hirmuinen taakka. Hänen läsnäolonsa pani Kleopatran hengen, ja mikä vielä tärkeämpää, koko hänen sukunsakin olemassaolon vaaraan. Eikö Antoniuksella ollut rohkeutta siihen, minkä lyöty Cato oli tehnyt Uticassa, Kleopatran setä Ptolemaios Kyproksessa, Brutus Philippoin taistelun jälkeen ja sadat muut, että hän olisi surmannut itsensä ja lopettanut siten kurjuutensa? On muistettava, että itsemurha tappion tahi muun suuren vastoinkäymisen jälkeen oli tavallista ja hyväksyttyä koko sivistyneessä maailmassa, ja siihen turvauduttiin niin usein, ettei se tuntunut läheskään niin kaamealta, kuin minä me olemme tottuneet pitämään sitä. Kansan huvittamiseksi toimeenpannut gladiaattoritaistelut, yhtämittaiset sodat ja lukuisat valtiolliset murhat ja verilöylyt olivat totuttaneet ihmiset väkivaltaiseen kuolemaan. Arrian, Paetuksen vaimon tapaus on kuvaava esimerkki siitä, kuinka huolettomasti suhtauduttiin kuolemaan. Kun mies oli tuomittu kuolemaan, päätti Arria ehättää pyöveleiden edelle — hän painoi tikarin rintaansa, veti sen rauhallisesti ulos ja ojensi puolisolleen, lausuen tunnetut sanansa: »Paete, non dolet», »Paetus, ei tee kipeätä». Mielestäni on siis aiheetonta moittia Kleopatraa siitä, että hän toivoi Antoniuksen poistuvan omasta tahdostaan elämän näyttämöltä.

Hänen nerokkaat aivonsa alkoivat suunnitella toisia keinoja, valtaistuimen säilyttämiseksi, siinä tapauksessa, että hän jäisi Octavianuksen armosta osattomaksi. Egyptin pysyttäminen Rooman ylivallasta vapaana oli nyt hänen hartain toivonsa. Ja koska Actiumin taistelu oli siirtänyt egyptiläis-roomalaisen valtakunnan perustamisen kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen, oli hänen kohdistettava koko tarmonsa siihen, että hän voisi antaa edes kohtalaisen valtakunnan pojalleen Caesarionille. Antoniuksen lahjoittamia alueita hän tuskin voisi pitää, mutta perintömaansa Egyptin puolesta hänen täytyi taistella viimeiseen hengenvetoon saakka. Tällöin hän tuli ajatelleeksi itää, Meediaa, Persiaa, Partiaa ja Indiaa. Jospa hänen onnistuisi saada jokin niistä liittolaisekseen, tahi kaikkikin? Hänen poikansa Aleksanteri Helios oli Meedian tuleva kuningas. Eikö alueita, jotka hän antaisi Caesarionille, voitaisi laajentaa Persiaan tahi Indiaan? Ja eikö näitä kansoja, joita Rooma ei ollut vielä milloinkaan voittanut, saataisi liittymään yhteen suureksi ja yhtenäiseksi sotilaalliseksi kokonaisuudeksi?

Kuvittelen hänen mietteidensä kulkeneen näitä uria hänen purjehtiessaan meren poikki, mutta kun hän oli jättänyt Antoniuksen Paraetoniumiin ja viiletti Aleksandriaa kohti, on saapuminen pääkaupunkiin, joka tulisi tuossa tuokiossa näkyviin, varmaankin karkoittanut kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Oli mitä tärkeintä estää, ettei uutinen tappiosta leviäisi kaupungille, ennenkuin hän olisi jälleen ohjaksissa. Hän näyttää sentähden jättäneen laivastonsa johonkin odottamaan ja purjehti satamaan joitakin päiviä ennen muita, antaen koristaa laivansakin, ikäänkuin voiton merkiksi. Hän tuli Aleksandriaan syyskuun lopulla 31 e.Kr. ja laski musiikin soidessa, merimiesten tanssiessa ja viirien liehuessa valkoisen Pharoksen ohi Isoon satamaan. Kun laiva oli kiinnitetty palatsin laituriin, kannettiin Kleopatra kuninkaallisella loistolla maihin ja oli pian turvassa Lochiaksen muurien suojassa. Hänellä oli epäilemättä Antoniukselta kirjallinen määräys Aleksandriaan sijoitetuille legiooneille, ja luottaen näiden joukkojen uskollisuuteen hän ryhtyi heti mitä ankarimpiin toimenpiteisiin mahdollisten kapinayritysten ja mellakoiden tukahduttamiseksi, kun tappio alkoi tulla tiedoksi. Monta vaikutusvaltaista kansalaista, jotka koettivat aikaansaada levottomuuksia, vangittiin heti ja surmattiin, ja kun tappiosta kuuluneet huhut osoittautuivat täysin tosiksi, oli Kleopatra täydellisesti tilanteen herra.

Hän alkoi nyt toimeenpanna itään tähtääviä suunnitelmiaan, joiden toteuttamisessa oli Meedian kuninkaan kanssa tehdyn sopimuksen vahvistaminen tietysti ensimmäinen askel. Muistettaneen, että Meedian kuninkaan tytär oli naitettu Kleopatran ja Antoniuksen vanhimmalle pojalle siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että poika saisi sitten periä Meedian ja Armeenian kuningaskunnat. Meedian pikkuprinsessa oli nyt Aleksandriassa, ja muistettaneen, että Armeenian valtaistuimensa menettänyt kuningas Artavasdes, jonka valtakunnasta oli enemmän kuin puolet liitetty Meediaan, oli vankina Egyptin pääkaupungissa, jossa häntä oli säilytetty kolme vuotta v. 34 e.Kr. vietetystä triumfista lähtien. Antoniuksen tappio saattoi kuitenkin aikaansaada sen, että hänen eroittamansa ruhtinaat saisivat valtaistuimensa takaisin, ja näytti hyvin uskottavalta, että Octavianus palauttaisi Artavasdeelle hänen valtakuntansa ja riistäisi Meedialta, koska se oli tukenut Antoniusta, niin paljon alueita, kuin mitä roomalaiset uskaltaisivat anastaa. Estääkseen tämän Kleopatra päätti toimittaa Armeenian kuningasehdokkaan maailmasta pois ja surmautti Artavasdeen, joka oli ehkä koettanut paetakin tahi päästä yhteyteen Octavianuksen kanssa, ja lähetti sitten lähetystön Meediaan viemään hänen päätänsä kuninkaalle kuin hyvän uskonsa merkiksi. [Herodes, joka oli ollut Antoniuksen puolella, menetteli samoin. Peläten, että Octavianus riistäisi häneltä valtaistuimen ja antaisi sen hänen edeltäjälleen Hyrcanukselle, hän tappoi tämän kilpailijansa, niin että hänen paikkansa täyttäminen kävisi, kuten Josephus antaa ymmärtää, Octavianukselle vaikeaksi.]

Siten hän ryhtyi puuhaan, jota Plutarkhos sanoo »mitä rohkeimmaksi ja ihmeteltävimmäksi yritykseksi». Punaisen meren pohjoisimman lahden, nykyisen Suezin lahden, ja Välimeren välissä oli vain viiden ja puolen penikulman levyinen alava erämaankaistale. Pelusiumiin päättyvä Niilin suuhaara laski tämän kannaksen pohjoisreunan poikki Välimereen, ja hiukan etelämpänä olivat Balahin ja Timsahin järvet ja niiden ja Suezin lahden välissä niin sanotut Katkerat järvet. Nämä vedet olivat olleet muinoin toistensa yhteydessä, sillä suuri persialainen valloittaja Dareios oli lähes viisisataa vuotta aikaisemmin rakentanut niiden välille kanavan, joka ei poikennut paljoakaan nykyisen Suezin kanavan suunnasta, ja jota myöten hän oli kuljetuttanut laivansa merestä toiseen. Kuningas Ptolemaios Philadelphus oli avannut sen uudelleen kolmesataa vuotta myöhemmin ja rakentanut suuren sulkujärjestelmän eteläpäähän Clysman linnoituksen lähelle [löysin tämän linnoituksen jäännökset eräältä saarelta, Suezin läheisyydestä], mutta nyt oli kanava peittynyt jälleen pitkälti erämaan siirtyvään hiekkaan, niin että Välimerestä Punaiseen mereen ja päinvastoin kuljetettavia aluksia oli kiskottava kilometrittäin erämaan poikki. Se oli sanomattoman työlästä, mutta siitä huolimatta Kleopatra päätti heti viedä kaikki jäljellä olevat sotalaivansa Punaiseen mereen, jossa ne olisivat Octavianuksen saavuttamattomissa ja valmiit tarpeen vaatiessa purjehtimaan milloin hyvänsä Indiaan tahi Etelä-Persiaan. Samalla hän alkoi myös rakentaa ihmeteltävän tarmokkaasti uusia laivoja Suezissa, aikoen luoda sinne mahtavan laivaston. Plutarkhos sanoo vain, että hänen tarkoituksensa oli »hankkia soturiensa ja rahojensa avulla koti, jossa hän saisi elää rauhassa, kaukana sodista ja orjuudesta», mutta kun ajattelee tätä yritystä Meediaan lähetetyn lähetystön yhteydessä, niin minusta näyttää, että hän oli päättänyt ryhtyä jossakin määrin toteuttamaan niitä idän valloitussuunnitelmia, joista hän näyttää keskustelleen Julius Caesarin kanssa tämän ollessa Aleksandriassa.

Meedia, Partia ja India olivat kaikki Rooman rajojen ulkopuolella. Niistä oli Meedia kytketty Egyptiin läheisillä verensiteillä ja India kävi vilkasta kauppaa Kleopatran valtakunnan kanssa. Partia, nyt Meedian vihollinen, oli jossakin näiden suurien maiden välissä, ja jos Egyptin laivasto onnistuisi purjehtimaan Arabian ympäri ja kohtaamaan Meedian joukot Persian lahdessa, voisivat liittolaiset saada tukea Indian valtakunnilta ja valloittaa sitten Partian, tahi ainakin pakottaa sen yhtymään liittoon. Syyrian ja Armeenian täytyisi silloin totella heitä ja voitaisiin jälleen ryhtyä taisteluun lännen kanssa. Niin kauan hän olisi turvassa perheineen näissä kaukaisissa maissa, ja lähetettyään jo, kuten otaksun, poikansa Aleksanterin tulevaan valtakuntaansa Meediaan hän alkoi nyt suunnitella rakkaan Caesarioninsa lähettämistä Indiaan valmistelemaan laivastonsa tuloa. [Plutarkhoksen mainitsema tosiasia, johon otaksumani Kleopatran suunnitelmista osaksi perustuvat.]