Part 15

Kahdenkymmenenseitsemän kaamean päivän päästä, joiden kuluessa partialaiset oli torjuttu ei sen vähempää kuin kahdeksantoista kertaa, he pääsivät vihdoin Araxeen toiselle puolelle ja saivat kotkansa onnellisesti Armeeniaan. Toimittaessaan siellä armeijansa katsastuksen Antonius totesi menettäneensä 20,000 jalkasoturia ja 40,000 ratsumiestä, joista suurin osa oli sortunut rasituksiin ja tauteihin. Koettelemukset eivät olleet suinkaan vielä lopussa, sillä talvi oli vasta alussa ja taival Armeenian halki Syyriaan raskas ja vaivalloinen. Matkalla rannikolle nääntyi vielä kahdeksantuhatta miestä, ja joukko, joka majoittui lopulta talveksi erääseen paikkaan Sidonin ja Berytuksen välillä, nimeltä Valkoinen kylä, oli vain sen mahtavan armeijan ryysyinen jäännös, joka oli lähtenyt keväällä niin uljaasti valloitusretkelle. Kuitenkin sanottakoon, ettei yksikään olisi päässyt hengissä noiden hirveiden vuorten yli, vaan että kaikkia olisi kohdannut Crassuksen ja hänen onnettoman armeijansa surkea kohtalo, ellei Antonius olisi osoittautunut niin pelottomaksi ja sitkeäksi johtajaksi.

Valkoisessa kylässä Antonius sitten odotti kiihkeästi Kleopatran tuloa, mutta samalla niin häpeissään epäonnistumisestaan ja niin onnettomana Kleopatran soimauksia ajatellessaan, että hän turvautui epätoivoissaan viinimaljan väärään lohdutukseen ja joi itsensä joka päivä muistamattomaksi. Selvempinä hetkinään hän oli hermostunut ja levoton. Hän ei voinut istua rauhassa pitkän aterian loppuun, vaan hypähti paikaltaan kesken kaiken ja kiiruhti rannalle tähystämään, eikö Kleopatran purjeita jo näkyisi taivaanrannalla. Sekä hän että hänen upseerinsa olivat laihtuneita ja kurjan näköisiä ja sotilaat ryysyisiä, ja siinä tilassa Kleopatra tapasi heidät, kun hänen laivastonsa laski vihdoinkin lahteen, tuoden vaatteita, elintarpeita ja rahaa.

XV. KLEOPATRA JA ANTONIUS VALMISTAUTUVAT KUKISTAMAAN OCTAVIANUKSEN

Kleopatra vei Antoniuksen Aleksandriaan toipumaan, ja minusta näyttää, että hän sanoi sillä matkalla peittelemättä, mitä mieltä hän oli miehensä tulevaisuudensuunnitelmista. Hän näyttää osoittaneen, että roomalaiset olivat epäonnistuneet yrittäessään valloittaa Partiaa, ja että oli järjetöntä tuhlata rahaa, miehiä ja aikaa sellaisen maan ahnehtimiseen, joka oli niin suuri ja voimakas. Tämmöiset sodat nielivät heidän varansa, antamatta mitään sijaan. Eikö olisi sentähden paljoa parempi keskittää kaikki tarmo Octavianuksen kukistamiseen ja Rooman valloittamiseen? Olihan Antonius osoittanut, että sotilaat rakastivat häntä ja luottivat häneen, ja suorittamalla loistavasti sodankävijän vaikeimman tehtävän — järjestyksessä peräytymisen — näyttänyt kuntoisuutensa päällikkönä. Niin ollen ei ollut varmastikaan viisasta tuhlata enää varoja, joita heillä ei ollut rajattomasti, itäisiin suunnitelmiin, vaan nyt oli kaikki huomio keskitettävä Italiaan. Partialaiset oli joka tapauksessa karkoitettu Armeeniasta ja Syyriasta, ja heidän oli annettava olla rauhassa omassa maassaan siihen päivään saakka, jolloin Antonius marssisi heitä vastaan Sibyllan ennustuksen mukaan Rooman kuninkaana. Kleopatra ei ollut milloinkaan kannattanut tätä Partian sotaretkeä, vaikka hän olikin auttanut sen rahoittamisessa, koska se kuului Julius Caesarin alkuperäisiin suunnitelmiin, ja myöntänyt Antoniuksen olleen siinä oikeassa, että jos retki onnistuisi, niin se lisäisi tavattomasti hänen arvovaltaansa ja vakauttaisi hänen asemaansa Rooman kansallissankarina. Antonius, joka oli vielä väsynyt ja sairas rajun juopottelun jälkeen, myöntyi nähtävästi kaikkeen ja näyttää saapuneen Aleksandriaan siinä mielessä, että hän kokoaisi nyt voimiaan vuoden tahi pari kyetäkseen sitten nousemaan Octavianusta vastaan. Syyriaan tultuaan hän oli saanut kuulla, mitä Roomassa oli tapahtunut hänen sotaretkellä ollessaan. Octavianus oli lopulta voittanut Sextus Pompeiuksen, joka oli paennut Mytileneen, ja Lepidus, kolmas triumvir, oli luovuttanut maakuntansa Octavianukselle ja siirtynyt yksityiselämään. Länsi oli nyt siis kokonaan hänen hallussaan, minkä tähden oli jotakuinkin todennäköistä, että hän ryhtyisi pian haastamaan riitaa Antoniuksen kanssa.

Aleksandrian palatsin mukavuudet ja Kleopatran seuran virkistävä rattoisuus ovat varmasti olleet Antoniuksesta mitä mieluisin muutos sotaretken tuimien ponnistusten jälkeen, niin että talven loppupuoli meni epäilemättä nopeasti menojaan viihtyisässä rauhassa. Elämän vakava totuus näyttää kuitenkin estäneen tällä kerralla niiden vallattomuuksien toistumisen, jotka liittyivät hänen viime vierailuunsa Egyptin pääkaupungissa. Emme kuule nyt mitään »verrattomista eläjistä» emmekä heidän hillittömistä juhlistaan. Antonius kirjoitti Roomaan pitkän kirjeen, jossa hän kertoi sotaretkestään enemmän tahi vähemmän innostuneesti ja sanoi sen olleen monessa suhteessa hyvin menestyksellisen. Uuden vuoden alussa, 35 e.Kr., Sextus Pompeius koetti ryhtyä neuvotteluihin Egyptin hovin kanssa, mutta hänen Aleksandriaan lähettämänsä edustajat eivät onnistuneet tehtävässään. Antonius sai päinvastoin kuulla heiltä, että Sextus oli salaisessa kirjevaihdossa partialaisten kanssa ja koetti houkutella Domitius Ahenobarbusta, Antoniuksen lähintä miestä Aasiassa, puolelleen, minkä tähden hän ja Kleopatra päättivät ottaa vangiksi ja surmata tämän Pompeius Suuren rosvoilevan pojan. Tehtävä uskottiin eräälle Titiukselle, ja Sextus vangittiin Fryygiassa ja otettiin pian sen jälkeen hengiltä Miletoksessa. Tämä toimenpide todennäköisesti herätti mitä suurinta mielipahaa Roomassa kansan keskuudessa, sillä lainsuojaton Sextus oli aina ollut sen suuri suosikki, ja siitä syystä ei Antonius näytä milloinkaan myöntäneenkään, että hänellä olisi ollut mitään tekemistä Sextuksen kuoleman kanssa. Hänen aseenkantajansa Plancus oli allekirjoittanut kuolemantuomion, sanottiin yleisesti.

Pian sen jälkeen tapahtui asioiden kehityksessä äkkiä täydellinen suunnanmuutos, kun Aleksandriaan saapui ei sen pienempi henkilö kuin Pontoksen kuningas, joka oli, kuten muistettaneen, joutunut partialaisten vangiksi Antoniuksen viime sotaretken alussa, ja jonka Meedian kuningas oli sitten ottanut vartioitavakseen. Viimemainittu lähetti hänet tuomaan sellaisia uutisia, että Meedia ja Partia, entiset liittolaiset, olivat nyt riitaantuneet keskenään, minkä tähden Meedian kuningas ehdotti, että Antonius auttaisi häntä kukistamaan kilpailijan. Tämä ilmoitus aiheutti suuren hälinän Kleopatran palatsissa. Nyt tarjoutui odottamaton tilaisuus voittaa peloittavat partialaiset verraten helposti, sillä Meedia oli aina ollut heidän voimakas liittolaisensa, ja Rooman aseet olivat edellisillä kerroilla joutuneet tappiolle Meedian alueella. Mutta peläten noiden idän kuninkaiden petollisuutta ja asetettuaan ensimmäiseksi päämaalikseen Octavianuksen kukistamisen, jonka valta oli nyt niin selvästi laajenemassa, Kleopatra koetti varoittaa miestään tästä toisesta sotaretkestä ja pyysi, ettei hän ryhtyisi sillä taholla enää yrityksiin, jotka saattoivat päättyä onnettomasti. Päästäkseen tilanteesta täysin selville Antonius lähetti sanan Artavasdeelle, Armeenian kuninkaalle, joka oli petollisesti paennut hänen luotaan Meediassa sattuneen vastoinkäymisen jälkeen, että tämän oli viipymättä tultava Aleksandriaan hänen puheilleen. Artavasdes ei kuitenkaan osoittanut vähintäkään halua antautua yliherransa käsiin, jonka oli pettänyt, vaan piti parempana etsiä vaaran uhatessa turvaa omista vuoristoistaan tahi yhtyä partialaisiin.

Antonius oli kuuro Kleopatran neuvoille, ja hyväksyen lopulta Pontoksen kuninkaan esittämän ehdotuksen hän valmistautui lähtemään heti koilliseen. Kleopatra päätti niin ollen seurata häntä, ja myöhään keväällä he lähtivät yhdessä Syyriaan. Mutta tuskin he olivat päässeet perille, kun Antonius sai sellaisen häiritsevän uutisen, että hänen roomalainen vaimonsa Octavia oli matkalla hänen luokseen ja pyysi saada tavata häntä Kreikassa. Näyttää siltä kuin Octavianus olisi valinnut tämän keinon saadakseen välinsä Antoniuksen kanssa ratkaisuun, sillä ellei Octaviaa otettu hyvin vastaan, hänellä oli laillinen syy julistaa sisarensa uskoton mies petturiksi. Ja osoittaakseen, kuinka rehellisesti hän itse menetteli, hän pani Octavian mukaan kaksituhatta legioonasoturia ja jonkin verran sotatarpeita. Todellisuudessa tämä joukko toimi Octavian henkivartiostona [Fulvialla oli, kuten muistettaneen, samanlaisissa olosuhteissa 3,000 ratsumiestä henkivartiostona], mutta Antoniukselle luovutettaessa sen tuli olla osaksi korvauksena niistä laivoista, jotka olivat tuhoutuneet sodassa Sextusta vastaan, ja osaksi lahjana hallitsijalta toiselle. Antonius kirjoitti heti Octavialle ja pyysi häntä jäämään Ateenaan, koska hän oli itse menossa Meediaan, mihin Octavia vastasi lähettämällä erään Niger-nimisen perheenystävän kysymään, miten hänen oli meneteltävä joukkojen ja varustusten kanssa. Niger oli niin rohkea mies, että hän sanoi suoraan, mitä mieltä hän oli Antoniuksen käytöksestä Octaviaa kohtaan, joka oli kantanut suuren surunsa ihmeteltävän jalosti ja kärsivällisesti, mutta Antonius ei välittänyt hänen puheistaan, vaan lähetti hänet niine hyvineen takaisin. Siitä huolimatta hän näyttää olleen samalla hyvin pahoillaan Octavian takia, ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö hän olisi halunnut, jos se olisi vain käynyt päinsä, mennä Octavian luo lyhyemmäksi ajaksi, ellei minkään muun takia, niin pelastaakseen hänet tilanteesta, jonka hänen oma asenteensa teki Octavialle loukkaavaksi. Hän oli kuin edesvastuuton poika näissä asioissa eikä todellakaan välittänyt niin kauan kuin kaikki kävi hyvin paljoakaan siitä, kenen naisen kanssa hän eleli, vaikka hän näyttääkin nyt olleen syvästi kiintynyt Kleopatraan ja tämän elvyttävästä seurasta suuresti riippuvainen.

Kuningatar oli tietysti kaiken tämän takia hyvin levoton, sillä hän ei voinut olla varma, noudattaisiko Antonius heidän Antiokiassa tekemäänsä juhlallista sopimusta, vai osoittautuisiko hän jälleen uskottomaksi ystäväksi. Hän käsitti selvästi, että Octaviaa kohtaava loukkaus sytyttäisi sodan idän ja lännen välillä, ja näyttää olleen entistä varmempi, että sekaantuminen Partian selkkauksiin olisi Antoniuksen puolelta tällä kohtalokkaalla hetkellä hyvin typerää. Hänen mielestään oli ehdottomasti tärkeintä saada Antonius onnellisesti takaisin Aleksandriaan, jossa hän olisi toiselta puolen Octavian saavuttamattomissa ja toiselta kaukana kiusauksesta ryhtyä toteuttamaan itään kohdistuvia suunnitelmiaan. Mutta Antonius oli nyt yhtä kiihkeä käymään vielä kerran vihollisen kimppuun kuin selkäänsä saanut koulupoika kostamaan riitaveljelleen, ja pelkkä ajatuskin, että hänen oli nyt luovuttava tästä kostotilaisuudesta ollakseen heti valmis sotaan Octavianusta vastaan, oli hänelle peräti vastenmielinen. Kaikki näytti nyt Partian menestykselliselle valloitukselle suotuisalta. Antoniuksella oli nyt tukenaan Meedian kuningas, ja Armeeniankin häilyvä kuningas oli lopulta katsonut viisaimmaksi sopia hänen kanssaan viime hetkessä, minkä vahvistukseksi hänen tyttärensä kihlattiin Antoniuksen pienelle pojalle Aleksanteri Heliokselle. Mutta Kleopatra ei välittänyt niin paljoa Partian valloittamisesta kuin poikansa kilpailijan kukistamisesta, joka näytti anastaneen suuren Caesarin pojalle Caesarionille ja hänelle kuuluvan omaisuuden, ja hän koetti nyt kaikin käytettävissä olevin keinoin estää Antoniusta ryhtymästä mihinkään puuhiin idässä ja saada hänet palaamaan Aleksandriaan.

»Hän teeskenteli olevansa menehtymäisillään rakkaudesta Antoniukseen», sanoo Plutarkhos, »ja kuihtui nauttimalla niukasti ravintoa. Kun Antonius tuli huoneeseen, katsoi hän häneen sanomattomaan ihailuun vaipuneena, ja kun Antonius poistui, näytti hän käyvän syvästi murheelliseksi ja melkein pyörtyvän. Hän oli usein itkevinään ja tahtoi Antoniuksen näkevän hänen kyyneleensä, ja kun niin tapahtui, kuivasi hän ne nopeasti ja kääntyi poispäin, ikäänkuin salatakseen ne häneltä. Sillä aikaa koettivat hänen kätyrinsä parhaansa mukaan edistää hänen aikeitaan nuhtelemalla Antoniusta tunnottomuudesta ja kovasydämisyydestä, kun hän saattoi antaa naisen, jonka elämän aurinko hän oli sillä tavalla menehtyä. Octavia oli tosin hänen vaimonsa, mutta Kleopatra, monien kansallisuuksien hallitseva kuningatar, oli tyytynyt olemaan hänen rakastajattarenaan, ja jos hän nyt menettäisi hänet, ei hän kestäisi sitä iskua». [Tätä kohtaa lainataan välistä osoittamaan, ettei mitään lopullista avioliittoa solmittu Antiokiassa, mutta sehän osoittaa vain, ettei avioliittoa tunnustettu Roomassa lailliseksi.]

Näin hänen onnistui lopulta saada Antonius luopumaan aiotusta sotaretkestään, eikä meidän pidä moittia häntä siitä kovin ankarasti. Hän pelasi epätoivoista peliä tähän aikaan. Hän oli saanut Antoniuksen kääntämään selkänsä Octavialle tavalla, joka ei saattanut olla muuta kuin lopullinen, ja kuitenkin oli Antonius, ikäänkuin hän ei olisi lainkaan ajatellut tekonsa seurauksia, valmis lähtemään Persiaan hetkellä, jolloin Octavianus todennäköisesti koettaisi saada hänet julistetuksi Rooman kansan viholliseksi. Todellisuudessa ei Kleopatra ollut tietenkään sen rakastuneempi Antoniukseen kuin Antonius häneen, mutta Antonius oli ehdottomasti välttämätön hänen toiveidensa toteutumiselle ja kysymys pikaisesta voimainkoetuksesta Octavianuksen kanssa kävi päivä päivältä polttavammaksi. Ollakseen silloin valmis Antoniuksen täytyi nyt kerätä hiljaisuudessa kaikkea, mitä tarvittiin, ja jättää kaikki muut hankkeet sikseen.

Hän palasi sentähden sangen vastahakoisesti Aleksandriaan, jossa hän vietti talven 35—34 e.Kr. laajoja alueitaan maltillisesti halliten. Seuraavana keväänä hän kuitenkin päätti ottaa Armeenian ja Meedian omiin käsiinsä, ja kun hän muutti päämajansa kesäksi Syyriaan [Antonius katsoi valtakuntansa hallitsemiselle soveliaaksi, että päämaja oli talvella Aleksandriassa ja kesällä Syyriassa, näiden muuttojen johtumatta millään tavalla asianhaarojen pakosta. Koko hovi seurasi mukana aivan samoin kuin Indian varakuninkaan hovi muuttaa kesäksi Simlaan. Totmes III ja muut Egyptin suuret faaraot olivat samoin muuttaneet kesäksi Syyriaan.], lähetti hän jälleen sanan kuningas Artavasdeelle tulla hänen puheilleen Partian asioista keskustelemaan. Armeenian kuningas, joka talven kuluessa näyttää vehkeilleen Antoniusta vastaan, kieltäytyi antautumasta roomalaisten käsiin, koska hän saattoi joutua vastaamaan petollisuudestaan, minkä johdosta Antonius eteni nopeasti Armeeniaan, otti kuninkaan vangiksi, anasti hänen rahastonsa, ryösti maan ja julisti sen roomalaiseksi maakunnaksi. Tällä äkkiä suoritetulla sotaretkellä saatu saalis oli hyvin suuri. Soturit ottivat kaiken, mikä oli arvokasta, ryöstivät Anaitiksen temppelinkin Acilisenessä ja hakkasivat jumalattaren patsaan, joka oli puhtaasta kullasta, kappaleiksi saadakseen sen jaetuksi.

Paluumatkallaan Syyriaan Antonius ryhtyi neuvotteluihin Meedian kuninkaan kanssa sillä tuloksella, että Meedian prinsessa Iotapa naitettiin pienelle Aleksanteri Heliokselle, jonka kihlaus Armeenian kuninkaan tyttären kanssa oli tietysti purkautunut viime sodan yhteydessä. Kuten saamme pian nähdä, on todennäköistä, että Meedian kuningas oli suostunut nimittämään tämän nuorekkaan parin valtaistuimensa perilliseksi, koska hänellä ei näytä olleen poikaa, ja siten näemme Antoniuksen leikillisten sanojen käyvän jälleen toteen, että hän perusti omaa lihaa ja vertaan olevia kuningassukuja moneen maahan. Sitten hän palasi Aleksandriaan kesäänsä tyytyväisenä, mutta »hautoen nyt mielessään tulevaa kansalaissotaa», kuten Plutarkhos sanoo. Octavia oli palannut Roomaan, salaamatta, kuinka huonosti häntä oli kohdeltu. Hänen veljensä käski sentähden hänen poistua Antoniuksen talosta ja osoittaa siten närkästystään, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä eikä sallinut liioin Octavianuksen julistaa sotaa hänen tähtensä, sillä hän sanoi olevan sietämätöntä kuulla sanottavan, että kaksi naista, hän ja Kleopatra, oli ollut syynä sellaiseen hirveään yhteentörmäykseen. Sovintoon pääsemisestä oli siitä huolimatta enää tuskin mitään toiveita, ja Antoniuksen on nyt täytynyt oivaltaa, kuinka viisaasti Kleopatra oli menetellyt vastustaessaan Partiaan tehtävää kallista ja voimiakysyvää sotaretkeä.

Palattuaan Aleksandriaan syksyllä 34 e.Kr. Antonius hämmästytti koko roomalaista maailmaa viettämällä triumfinsa Armeenian valloituksen johdosta Egyptin pääkaupungissa. Kukaan roomalainen sotapäällikkö ei ollut konsanaan viettänyt muodollista triumfia Rooman ulkopuolella, ja Antoniuksen toimenpide näytti olevan lopullinen julistus, että Aleksandriasta oli tullut Rooman kilpailija, ellei seuraajakin, maailman pääkaupunkina. Muistettaneen Julius Caesarin jo puhuneen, että hänen teki mieli siirtää hallitus Roomasta Aleksandriaan, ja nyt näytti siltä kuin Antonius olisi muuttanut pääkaupungin, ainakin itäisen valtakunnan pääkaupungin, sinne ja pitänyt sitä kotinaan. Aleksandria oli asemansa puolesta varmasti paljoa sopivampi maailman pääkaupungiksi kuin Rooma. On muistettava, etteivät barbaariset länsimaat — tuntematon Germania, vasta valloitettu Gallia, villi Hispania ja muut — olleet läheskään niin arvokkaita kuin idän sivistyneet maakunnat, joihin nähden Rooma oli kaukana lännessä niiden reunimmaisilla liepeillä. Aleksandriasta oli suuriin keskuksiin, Antiokiaan ja Tarsokseen, noin 110 penikulmaa, mutta Roomasta kolme kertaa niin pitkälti. Etelä-Peloponnesoksesta oli Kreetan kautta paljoa lyhyempi matka Aleksandriaan kuin Brundisiumin kautta Roomaan. Efesokseen ja muihin Vähän-Aasian kaupunkeihin päästiin paljoa nopeammin sekä maitse että meritse Egyptistä kuin Roomasta. Rhodos, Lykia, Bithynia, Galatia, Pamphylia, Kilikia, Kappadokia, Pontos, Armeenia, Commagene, Kreeta, Kypros ja monet muut suuret ja tärkeät maat olivat kaikki lähempänä Aleksandriaa kuin Roomaa, kun taas Trakia ja Bysantium olivat jotakuinkin yhtä etäällä kummastakin pääkaupungista sekä maitse että meritse. Kaupunkinakin Aleksandria oli paljoa komeampi, sivistyneempi, rikkaampi ja paljoa yritteliäämpi kuin Rooma. Voitiin siis todellakin sangen hyvällä syyllä otaksua Antoniuksen triumfin merkinneen sitä, että hän oli nyt lopullisesti muuttanut kotinsa ja hallituksen Egyptin pääkaupunkiin. Voi kuvitella, mitä siitä ajateltiin Italiassa.

Triumfi oli hyvin loistelias. Kulkueen etunenässä näyttää marssineen joukko roomalaisia legioonasotureita, kilvissä iso C, jonka sanotaan merkinneen »Kleopatraa», mutta joka on aivan yhtä hyvin voinut tarkoittaa »Caesaria», toisin sanoen laillista caesarilaista suuntaa. Antonius ajoi tavanmukaisissa triumfivaunuissa, joita veti neljä valkoista hevosta, ja hänen edellään kulki kultaisiin kahleisiin kytkettynä onneton kuningas Artavasdes kuningattarensa ja poikiensa keralla. Vaunuja seurasi pitkä kulkue armeenialaisia vankeja, ja heidän jäljessään tulivat sotasaaliilla kuormitetut vankkurit. Sitten seurasi useita eri kaupunkien lähetystöjä, kukin kantaen kultaista kruunua tahi seppelettä, jotka oli ojennettu Antoniukselle hänen voittonsa kunniaksi. Viimeisinä kulki legioonasotureita ja paljon egyptiläisiä ja muita itämaisia joukkoja.

Kulkue näyttää lähteneen liikkeelle kuninkaallisesta palatsista Lochias-niemeltä ja seuranneen aamuauringon kirkkaassa paisteessa sataman rantamaa Neptunuksen temppeliin saakka. Siitä se poikkesi todennäköisesti Forumille, sivuutti Regian muhkeat rakennukset ja loistavat puutarhat ja päätyi Canopukselle suunnilleen siinä, missä Paneumin jättiläiskeila kohosi sinistä taivasta kohti, rinteiden askelmat katsojia täynnä. Kääntyen nyt länteen kulkue eteni hitaasti tätä leveää, kivitettyä katua pitkin, jota reunustavat pilaristot olivat tulvillaan uteliasta yleisöä. Sema eli kuninkaallinen mausoleumi, jossa Aleksanteri Suuren luut lepäsivät, jäi oikealle ja tuomioistuimet ja Gymnasium, jonka pitkät ja varjoisat pylväskäytävät oli varattu kaupungin ylhäisölle, vasemmalle. Toisella puolella oli Museum, ja minä otaksun, että sen pilaristot ja ikkunat olivat täynnä opettajia ja oppilaita, jotka olivat tulleet perheineen katsomaan näytelmää. Hiukan kauempana kulkue kääntyi Serapiin leveälle kadulle, jonka toisessa päässä seisoi loistava Serapeum korkealla kunnaalla. Papit ja papittaret olivat ryhmittyneet kahdenpuolen katua ja pilaristoon vieville askelmille ja sinne oli Kleopatrakin seurueineen asettunut. Antonius laskeutui siinä vaunuistaan ja nousi arvatenkin katsojien huutojen kaikuessa ja satojen sistrumien helistessä temppeliin uhratakseen säädetyn uhrin nyt Serapiille, aivan samoin kuin hän olisi Roomassa uhrannut Jupiter Capitolinukselle. Temppelin eteen oli tehty koroke, jonka sivut oli päällystetty hopealla, ja tällä korokkeella istui Kleopatra kultaisella valtaistuimella hovinsa keskellä, Isikseksi tahi Venukseksi pukeutuneena. Kun Antonius oli toimittanut juhlamenot, meni hän alas ja talutti Kleopatran eteen Armeenian kuninkaalliset vangit, kaikki pitkästä matkasta palavissaan, tomusta harmaina ja katselijoiden pilkkahuudoista masennuksissa. Artavasdes ei ollut barbaari, vaan hienostunut ja sivistynyt mies, jonka tunteellinen luonne on varmasti kärsinyt hirveästi tästä häväistyksestä. Hän oli hiukan runoilijakin ja oli aikoinaan kirjoittanut mukiinmeneviä näytelmiä. Hän sai nyt käskyn polvistua Kleopatran eteen ja tervehtiä tätä jumalattarena, mutta siitä hän kieltäytyi jyrkästi, ja vaikka vartijat kävivät häneen käsiksi, ei hän taipunut, vaan seisoi pää pystyssä ja puhutteli Kleopatraa vain tämän omalla nimellä. Roomassa oli tapana, että kulkueessa näytteillä talutetut kuninkaalliset vangit surmattiin triumfin päätyttyä, ja koska hän oli nyt julkisesti loukannut Egyptin kuningatarta, ei hän voinut enää odottaa armoa. Hänen arvokas ja peloton käytöksensä näyttää kuitenkin liikuttaneen Antoniusta ja Kleopatraa, eikä hänelle ja hänen perheelleen tehty mitään pahaa. Heitä kohdeltiin sen sijaan jonkinlaisella kunnioituksellakin [Velleius Paterculus] ja he saivat elellä sitten valtiovankeina Egyptin pääkaupungissa.

Triumfin päätyttyä oli kaikki Aleksandrian asukkaat kutsuttu suurelle juhla-aterialle, ja myöhään iltapäivällä toimeenpantiin toinen juhla Gymnasiumin alueella. Sinne oli myös pystytetty hopealla päällystetty koroke, jolle oli asetettu kaksi suurempaa ja neljä pienempää kultaista valtaistuinta, ja kun kaikki olivat tulleet saapuville, astuivat Antonius ja Kleopatra lapsineen korokkeelle ja istuutuivat paikoilleen. Ensin oli joitakin muodollisia juhlamenoja, mutta kun ne oli suoritettu, piti Antonius läsnäolijoille puheen, jossa hän epäilemättä viittasi voittoihinsa, ja ryhtyi sitten jakamaan kuningattarelle ja hänen lapsilleen kunnianosoituksia, jotka olivat suurenmoisuudessaan hämmästyttäviä. Hän näyttää julistaneen Kleopatran Egyptin ja kaikkien niiden alueiden hallitsijaksi, jotka hän oli lahjoittanut hänelle Antiokiassa lähes kolme vuotta sitten. Hän nimitti Caesarionin äitinsä kanssahallitsijaksi ja antoi hänelle nimen Kuningasten kuningas [tämä Dionin eikä Plutarkhoksen mukaan]. Caesarion oli nyt kolmentoista ja puolen vuoden ikäinen ja, kuten Suetonius huomauttaa, silmäänpistävästi isänsä, suuren diktaattorin näköinen, niin että tilanteen on täytynyt tuntua Antoniuksesta sangen omituiselta, kun hän antoi pojalle tämän korkean aseman. Aleksanteri Heliokselle, omalle pojalleen, hän lahjoitti Armeenian kuningaskunnan, Meedian kuningaskunnan, sitten kuin sen hallitseva kuningas, pikku Aleksanterin appi, oli kuollut, ja lopuksi Partian edellyttäen, että se saataisiin valloitetuksi. Tämä kaikki oli todennäköisesti järjestetty edellisenä kesänä Meedian kuninkaan kanssa siten, että Armeenia, Meedia ja siihen mennessä yhteisvoimin lannistettu Partia yhdistettäisiin Meedian kuninkaan kuoltua yhdeksi valtakunnaksi, jonka valtaistuimelle Aleksanteri Helios ja Meedian kruununperillinen Iotapa sitten nousisivat. Poika oli nyt kuusivuotias ja hänen pieni ja palleroinen olemuksensa oli puettu tätä tilaisuutta varten armeenialaiseen tahi meedialaiseen asuun. Päässä hänellä oli noiden maiden korkea ja jäykkä tiara, jonka takareunasta lähtevä kangaskaistale peitti niskan, vartalon verhona hihallinen mekko, jonka ylle oli levitetty toiselle olkapäälle kiinnitetty, kauniisti laskostettu viitta, ja jaloissa kaikkialla Persiassa yleisesti käytetyt pitkät ja ruumiinmukaiset housut. Kleopatra Selenelle, pojan kaksoissisarelle, Antonius antoi Kyrenaikan, Libyan ja Pohjois-Afrikan rannikosta niin paljon, kuin mitä hänelle kuului, ja lopuksi hän julisti pikku Ptolemaioksen Foinikian, pohjois-Syyrian ja Kilikian kuninkaaksi. Tämä pienokainen, joka oli nyt vain kahden vuoden ikäinen, oli puettu makedonialaiseen pukuun, johon kuului muun muassa vaippa ja kengät ja sellainen diadeemilla koristettu myssy, jonka Aleksanteri Suuren seuraajat olivat saattaneet käytäntöön. Kun lapset olivat tämän yllättävän toimituksen päätyttyä tervehtineet vanhempiaan, sai heistä kukin ympärilleen niistä kansallisuuksista muodostetun henkivartioston, joita he tulivat hallitsemaan, ja lopuksi palasivat kaikki juhlakulkueessa palatsiin auringon alkaessa painua Onnellisen paluun sataman taakse.

Tilaisuuden muistoksi lyötiin rahoja, joissa oli kirjoitus _Cleopatra regina regum filiorum regum_ — »Kuningatar Kleopatran ja kuningasten hänen kuningaspoikiensa (kunniaksi)». Samalla Antonius ehkä antoi valaa pronssisen kuvapatsaankin, joka esitti Aleksanteri Heliosta tulevan valtakuntansa kuninkaallisessa asussa, sillä hiljattain on löydetty eräs kuva, joka näyttää esittävän juuri häntä siinä puvussa. Sitten hän kirjoitti senaatille Roomaan Armeenian sodasta ja kaikesta muusta, ja kehoitti asiamiehiään hankkimaan muodollisen vahvistuksen muutoksille, joita hän oli tehnyt valtaistuinten jaossa alueillaan. Nämä uutiset herättivät Italiassa hämmästystä ja katkeraa vihaakin virallisissa piireissä. Antoniuksen miehet katsoivat parhaaksi salata nämä kirjeet senaatilta, mutta kun Octavianus ei hellittänyt, vaan vaati, että ne oli saatettava julkisuuteen, täytyi heidän monien juonittelujen jälkeen lopulta taipua. Heti alkoi kierrellä juttuja, joissa Antonius esiintyi jonkinlaisena itämaisena sulttaanina. Hänen kerrottiin vajonneen hillittömään irstailuun ja olevan aina juovuksissa, ja kun sellaista syytöstä ei voitu esittää Kleopatraa vastaan, sanottiin, että kuningatar pysyi selvänä taikasormuksen avulla, joka karkoitti viinin höyryt päästä.

Ja voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Antonius ollutkin tähän aikaan sangen kohtuuton tavoissaan. Hänen ja Octavianuksen välisen suursodan lähestyminen huolestutti häntä sanomattomasti, minkä lisäksi hänen on täytynyt tuntea, että hänen asemansa Rooman kansan suosikkina alkoi arveluttavasti horjahdella. Odottaessaan tapahtumien kehitystä hän rupesi rajusti juomaan unohtaakseen huolensa, mutta siten hän menetti vähitellen Kleopatran kunnioituksen. Kleopatra itse ei juonut milloinkaan paljon viiniä, koska hän oli siitä päättäen, mitä äsken sanoimme, aina selvä, ja hänen on nyt täytynyt seurata yltyvällä levottomuudella sen miehen hillitöntä elämää, johon hänen oli pakko luottaa päästäkseen pyyteidensä perille.

Se, että Antonius unohti roomalaisuutensa ja kävi päivä päivältä yhä enemmän itämaisen ruhtinaan kaltaiseksi, ei huolestuttanut häntä suurestikaan. Siinä Antonius luonnollisesti erosi suuresta diktaattorista, jonka muisto kävi Kleopatralle sitä kalliimmaksi, kuta enemmän hän vertasi hänen toimeliaisuuttaan Antoniuksen lisääntyvään laiskuuteen, mutta kun hän oli ollut koko elämänsä ajan tottunut itämaisten hallitsijoiden tapoihin, ei Antoniuksen kohtuuttomuus ole voinut häntä suurestikaan järkyttää, paitsi mikäli se vaikutti turmiollisesti Antoniuksen kuntoisuuteen päällikkönä. Nyt kun riita Octavianuksen kanssa oli kärjistymässä huippuunsa, oli hänen valtaistuimensa ja koko elämänsä kokonaan sen varassa, pystyikö Antonius innostamaan ja johtamaan, ja minä rohkenen sanoa, että idän tapojen kohtuullinen omaksuminen teki hänet miellyttävämmäksi niille, joiden kanssa hän tuli työskentelemään.

»Kleopatra», sanoo raju puoluepukari Florus, »vaati juopuneelta kenraalilta rakkautensa hinnaksi Rooman valtakuntaa, ja Antonius lupasi hänelle sen, ikäänkuin roomalaiset olisivat olleet helpommat voittaa kuin parthialaiset... Unohtaen maansa, nimensä, togansa ja asemansa tunnusmerkit hänestä tuli sekä sisäisesti että ulkonaisesti kokonaan rappiolle joutuen se hirviö, jonka nyt tunnemme. Kädessään hän piti kultaista valtikkaa ja kupeellaan käyrämiekkaa; purppuraviitta oli täynnä suuria jalokiviä ja otsalla kimalteli diadeemi, että hän olisi kuningattaren vertainen, jota hän rakasti».

Aleksandrian palatsia oli viime vuosina paljon koristeltu ja kaunistettu, niin että se oli nyt kaikinpuolin sopiva tämän idän karskin yksinvaltiaan suurille tavoille. Lucanus kertoo, kuinka suurenmoisen loistavaksi kuninkaallinen palatsi oli muuttunut. Katot oli somistettu korkokuvilla ja leikkauksilla ja kannatusorret oli päällystetty kullalla. Seinät ja pilari olivat yleensä hienosta marmorista, mutta kaunisteluun oli käytetty myös paljon agaattia ja punaista porfyyriä. [Otaksun, että Lucanuksen mainitsema »purppurakivi» oli kuninkaallista porfyyriä, jota saatiin Gebel Dukhanin kivilouhimoista, vaikka en olekaan varma, käytettiinkö sitä jo näin varhain. Matkoistani näillä kivilouhimoilla kerrotaan kirjassani Matkoja Ylä-Egyptin erämaissa.] Joidenkin salien permannot olivat onyxistä tahi alabasterista, ebenpuuta oli yhtä paljon kuin tavallista puuta, ja norsunluuta näkyi kaikkialla. Ovet oli koristeltu smaragdeilla ja Indiasta tuoduilla kilpikonnankivillä. Istuimissa ja lepolavitsoissa oli säihkyviä jalokivisommitteluja, monet esineet aivan hohtivat jaspiksen ja karneolin paljoudesta, ja arvioimattoman kalliita norsunluupöytiä oli paljon. Seinäverhoissa, peitteissä ja matoissa oli tyroslaista väriloistoa, kullan kimallusta ja konsonellin liekehtivää tulipunaista. Orjat, jotka liikkuivat näissä saleissa ja käytävissä, olivat kaikki kauneinta valioväkeä. Toiset olivat tummia, toiset valkoisia; toisilla oli etiopialaisten musta villatukka, toisilla Gallian ja Germanian kultaiset tahi pellavaiset kiharat. Plinius kertoo Antoniuksen ostaneen kaksi poikaa ja maksaneen kummastakin noin 152,000 markkaa, ja että poikien sanottiin olevan kaksoiset, vaikka olivatkin todellisuudessa eri maista. Lucanus kirjoittaa Kleopatrasta:

»Hän hengittää raskaasti koristeidensa painosta, ja hänen valkoiset rintansa kuultavat sidonilaisen kankaan läpi, joka oli kudottu tiheäksi kiinalaisissa kangaspuissa, mutta jonka niililäiset ammattitaiturit olivat venyttäneet ohueksi loimia höllentämällä».

Kasvava kaupankäynti Indian kanssa oli täyttänyt palatsin itämaiden loistavilla tuotteilla, ja tavallisten jokapäiväistenkin tarvekalujen ja esineiden kreikkalainen ja egyptiläinenkin luonne alkoi hävitä kaikilta maailman kulmilta haalittujen kapineiden sekamelskaan.

Tässä teatraalisessa ympäristössä Antonius näytteli jonkinlaisella lapsellisella ylimielisyydellä idän puolijumalallista yksinvaltiasta. Selvinä hetkinään hänen on täytynyt olla syvästi huolestunut ja levoton, mutta muulloin hän käyttäytyi kuin liian varhain miehistynyt poika. Hän oli mielissään siitä, että hänet tunnustettiin yleisesti Bacchukseksi eli Dionysokseksi, ja kuuli kernaasti sanottavan itseään uudeksi »Liber Pateriksi». Tämän jumalan kunniaksi toimeenpannuissa juhlissa hän ajeli Aleksandrian kaduilla samanlaisissa vaunuissa, joissa tuon huvittelevan jumalan kuviteltiin aina esiintyvän, päässään kultainen kruunu, joka näyttää olleen usein toisella korvallisella, thyrsossauva kädessä, murattiköynnöstä olkapäillä ja pitkävartiset nauhakengät jalassa. Siten hän matkasi komeaa Canopus-katua pitkin hyppivien ja mekastavien naisten ja miesten saattamana kahdenpuolen tunkeilevan yleisön huudellessa hänelle hilpeitä tervehdyksiä. Hänen kunniakseen alettiin rakentaa temppeliä Regian alueelle aivan Forumin länsipuolelle, mutta se valmistui vasta joidenkin vuosien kuluttua, jolloin se omistettiin Octavianukselle ja sai nimekseen Caesareum. Eräässä tilaisuudessa hän nimitti ystävänsä Plancuksen merenjumala Glacukseksi, minkä johdosta Plancus tanssi jossakin juhlassa alasti ja siniseksi maalattuna, merileväseppele päässään ja kalanpyrstö häntänä.

Antonius ei ollut milloinkaan välittänyt paljoakaan arvokkuudestaan, ja nyt hänelle oli idän ilojen hallitsijana aivan samantekevää, miltä hän näytti vakavien miesten silmissä. Hänen nähtiin usein kulkevan jalan Kleopatran vaunujen vieressä ja juttelevan saattelevien eunukkien ja palvelijoiden kanssa. Hän nimitytti itsensä kilpaleikkien ylitoimitsijaksi — virka, jota ei pidetty erikoisen kunnioitettavana. On ilmeistä, että Kleopatran seura oli käynyt hänelle hyvin rakkaaksi, ja ihmetellen pantiin merkille, että hän seurasi nyt kuningatarta kaikkialle. Hän ratsasti kaduilla hänen vierellään, suoritti viralliset ja uskonnolliset menot hänen puolestaan ja istui hänen vieressään, kun hän ratkaisi asioita julkisessa tuomioistuimessa. Ollessaan joskus yksin tuomarina hän saattoi nähdessään Kleopatran ajavan ohi nousta kesken käsittelyn paikaltaan ja kiiruhtaa sanaa sanomatta ulos ja mennä hänen kanssaan palatsiin oikeudenjäsenten, poliisien ja vankien jäädessä tuijottamaan suu auki hänen jälkeensä.