Part 17

Sitten sattui eräs tapaus, joka herätti mitä suurinta levottomuutta Antoniuksen koko puolueessa. Miehistä, jotka olivat tähän aikaan Ateenan johtavia henkilöitä, meni kaksi Octavianuksen puolelle. Toinen oli Titius, josta olemme jo puhuneet Sextus Pompeiuksen vangitsemisen ja kuoleman yhteydessä, ja toinen Plancus, narri, joka oli maalannut itsensä siniseksi ja tanssinut alasti eräässä juhlassa Aleksandriassa, kuten olemme kertoneet. Velleius sanoo häntä »kuningattaren katalimmaksi imartelijaksi, mieheksi, joka oli orjaakin matelevaisempi». Sitä ajatellen ei siis lainkaan hämmästytä, että kuningatar oli töykeä häntä kohtaan, minkä hän selittää olleen syynä luopumiseensa. Nämä miehet olivat kumpikin todistajina Antoniuksen testamentissa, jonka jäljennös oli talletettu Vestan neitsyeiden huostaan, ja tultuaan Roomaan he ilmoittivat sen sisällön Octavianukselle, joka meni heti Vestan temppeliin, anasti asiakirjan ja luki sen joitakin päiviä myöhemmin senaatille. Monet senaattorit pitivät toimenpidettä aivan sopimattomana, mutta olivat siitä huolimatta uteliaita kuulemaan, mitä testamentissa sanottiin, eivätkä siis vastustaneet sen lukemista. Ainoa kohta, josta Octavianus saattoi nostaa hälinän, oli kuitenkin vain se, jossa Antonius määräsi, että hänen ruumiinsa oli, jos hän kuolisi Roomassa, toimitettava, sitten kuin se oli viety juhlasaatossa Forumin poikki, Aleksandriaan ja haudattava Kleopatran viereen.

Nämä kaksi petturia alkoivat nyt levitellä Italiassa kaikenlaisia halventavia juttuja Antoniuksesta ja panetella kuningatarta, jonka he kertoivat saaneen Antoniuksen täydellisesti valtaansa juottamalla tälle varkain — he olivat siitä varmat — jotakin lemmenjuomaa. Kun ajattelemme, että nämä Plancuksen kaltaisten juorukellojen esittämät syytökset kohdistuivat kaikki Antoniuksen kiintymykseen Kleopatraan, niin huomaamme, kuinka vähään todellisuudessa supistui se, mistä Kleopatraa voitiin moittia. Antonius, he sanoivat, oli hänen taikavoimansa lumoissa; Antonius oli sallinut efesolaisten tervehtiä häntä kuningattarena; Kleopatra oli pakottanut hänet lahjoittamaan hänelle Pergamonin (eräs kaupunki Efesoksen lähellä) 200,000 teosta käsittävän kirjaston; Antonius juopui viinistä Kleopatran pysyessä tietysti taikuuden avulla selvänä; Antoniuksesta oli tullut hänen orjansa, joka pesi hänen jalkansakin, ja niin edespäin. Tämmöiset juorut olivat Kleopatran hirveästä pahuudesta sepitettyjen tarinoiden pohjana, eikä kestä kauan, ennenkuin kuulemme häntä sanottavan »irstaan Canopuksen porttokuningattareksi, joka tahtoi asettaa haukkuvan Anubiin Jupiterin tilalle ja hukuttaa roomalaisen torven äänen sistrumin helinään». [Propertius. Canopus oli egyptiläinen satama, maineeltaan jotakuinkin nykyisen Port Saidin vertainen. Anubis oli egyptiläinen sakaalijumala, jonka palvelus liittyi kuoleman yhteydessä suoritettuihin menoihin.]

Antoniuksen Roomassa olevat ystävät lähettivät nyt, väestön enemmistön vihamielisyydestä levottomina, erään Geminiuksen Ateenaan varoittamaan johtajaansa ja ilmoittamaan hänelle, että hänet julistettaisiin pian valtion viholliseksi. Päämajassa hänen epäiltiin kuitenkin liikkuvan Octavian asioilla, ja sekä Kleopatra että Antonius kohtelivat häntä sangen kylmästi. Hänelle annettiin huonoin paikka pöydässä ja kumpikin teki hänelle alituisesti mitä purevimpia huomautuksia. Hän ei ollut siitä ensin milläänkään, mutta kun Antonius kysyi lopulta eräänä iltana kummankin ollessa jonkun verran juovuksissa aivan suoraan, mitä tekemistä hänellä oli Ateenassa, hypähti Geminius paikaltaan ja vastasi sanovansa sen sitten, kuin he olivat selviä, mutta yhden asian hän sanoisi heti, olipa hän juovuksissa tahi selvä, että kaikki olisi hyvin, jos vain kuningatar palaisi Egyptiin. Antonius raivostui, mutta Kleopatra hillitsi mielensä ja vastasi ivallisesti: »Teitte hyvin, Geminius, ilmaistessanne salaisuutenne, meidän tarvitsematta luovuttaa teitä kiduttajalle». Päivää tahi paria myöhemmin hän purjehti tiehensä Ateenasta ja kiiruhti takaisin Roomaan.

Samoin lähti Marcus Silanus, joka oli ollut upseerina Julius Caesarin armeijassa Galliassa, ja hänkin kertoi Roomassa kaikenlaista Kleopatran suuresta vallasta ja Antoniuksen pehmeydestä. Octavianuksen virallinen sodanjulistus tuli pian sen jälkeen, mutta hän ei julistanut sotaa Antoniusta, vaan Kleopatraa vastaan. Antoniukselta riistettiin siinä kaikki toimi- ja käskyvalta, koska hän oli, selitettiin, sallinut naisen käyttää sitä hänen sijastaan. Octavianus lisäsi, että Antonius oli ilmeisesti juonut juomia, jotka olivat vieneet häneltä järjen, ja että kenraaleina, joita vastaan roomalaiset tulisivat taistelemaan, olisivat arvatenkin Egyptin hovieunukit Mardonios ja Potheinos [samanniminen eunukki näytteli, kuten muistettaneen, tärkeätä osaa Kleopatran nuoruudessa] ja Kleopatran kamaripalvelijattaret Iras ja Charmion, sillä hehän olivat nyt Antoniuksen pääneuvonantajat. Kuningattaren täytyi siten pakostakin käsittää, että hänen läsnäolonsa päämajassa vahingoitti vakavasti Antoniuksen asiaa, mutta samalla hän tiesi Antoniuksen voivan menetellä petollisesti häntä kohtaan, jos hän lähtisi nyt Egyptiin, ja olihan hänellä sitäpaitsi pätevä syy pysytellä sotatapahtumien välittömässä läheisyydessä, koska sota oli julistettu häntä eikä Antoniusta vastaan. Saadakseen tilanteesta Italiassa vallalle päässeen käsityksen muuttumaan Antonius lähetti sinne suuren joukon asiamiehiä, joiden piti koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen hänen edukseen, ryhtyen itse valmistautumaan lopulliseen voimainkoetukseen. Hän oli päättänyt odottaa, kunnes Octavianus kävisi hänen kimppuunsa, osaksi sentähden, että uskoi suuren laivastonsa kykenevän tuhoamaan vihollisen, ennenkuin se pääsisi maihin Kreikan rannikoille, ja koska Octavianuksen joukot menettäisivät taistelukuntoisuutensa todennäköisesti jo paljoa aikaisemmin. Sotatilan seuraukset tulisivat hyvin pian tuntumaan Italiassa, mutta Kreikassa ja Vähässä-Aaasiassa se tuskin aiheuttaisi mitään muutosta hintatasossa. Egypti kykenisi yksinään luovuttamaan viljaa koko armeijan tarpeeksi, mutta Italia joutuisi pian nälänhädän partaalle; Egyptistä saataisiin rahaa joukkojen palkkojen säännölliseen maksamiseen, mutta Octavianus ei tiennyt, mistä hankkia varoja. Tilanne oli Italiassa todellakin niin vaikea ja kapinan mahdollisuus vihollisarmeijassa niin, suuri, ettei Antonius odottanutkaan joutuvansa suurempaan maataisteluun. Hän oli sentähden tuntenut asemansa niin turvalliseksi, että hän oli katsonut voivansa jättää neljä legioonaa Kyreneen, neljä Egyptiin ja neljä Syyriaan ja uskoa itäisen Välimeren koko rannikon puolustuksen sinne tänne siroitelluille pienemmille joukko-osastoille. Hänen armeijansa Kreikassa käsitti noin 100,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä ja on varmasti näyttänyt riittävän suurelta, koska vihollisen armeija oli pienempi. Octavianuksella oli ainakin 250 sotalaivaa, 80,000 jalkasoturia ja 12,000 ratsumiestä.

Talven lähestyessä Kleopatra ja Antonius etenivät koko armeijan keralla Ateenasta Patraehen, johon leiriydyttiin talveksi. Patrae oli lähellä Korintin lahden suuta Akhaian puolella ja suunnilleen noin kolmenkymmenenkahden penikulman päässä Italian rannikosta. Laivasto lähetettiin kauemmaksi pohjoiseen Ambracian lahteen, jossa sillä oli väljä ja kapeasuinen satama, ja etuvartiolaivueita sijoitettiin Korkyraan, nykyiseen Korfuun, noin yhdentoista penikulman päähän Italiasta. Nyt seuranneen odotuksen aikana, kun talven myrskyt tekivät sotimisen mahdottomaksi, Antonius ja Octavianus lähettivät toisilleen monta kiivasta tiedoitusta. Joukkojen tyytymättömyydestä ja muonituskysymyksessä esiintyneistä vaikeuksista kiusaantuneena Octavianuksen kerrotaan kirjoittaneen Antoniukselle ja pyytäneen, ettei Antonius pitkittäisi sotaa, vaan tulisi heti Italiaan hänen kanssaan ottelemaan. Hän lupasi, ettei Antoniuksen maihinnousua häirittäisi, ja sanoi ryhtyvänsä taisteluun vasta sitten, kun Antonius oli täysin valmis kohtaamaan hänet kaikkine joukkoineen. Antonius vastasi haastamalla Octavianuksen kanssaan kaksintaisteluun, vaikka hän olikin jo, kuten hän huomautti, vanhanpuoleinen mies. Octavianus kieltäytyi, minkä johdosta Antonius kehoitti häntä tuomaan armeijansa Pharsaloksen aukeille, jossa Julius Caesar ja Pompeius olivat taistelleet lähes seitsemäntoista vuotta sitten. Tämä tarjous evättiin samoin, ja molemmat suuret armeijat jäivät niin ollen siihen, missä olivat, tuijottamaan toisiinsa Joonian meren poikki.

Octavianus lähetti nyt sanan Kreikkaan ja pyysi niitä roomalaisia senaattoreita, jotka olivat vielä Antoniuksen luona, palaamaan Roomaan, jossa heidät otettaisiin hyvin vastaan, ja tämä kehoitus oli varmasti monelle mieluinen, vaikka kukaan ei tohtinut sitä vielä noudattaa. Useat näistä senaattoreista paheksuivat syvästi johtajansa hillittömiä tapoja ja kadehtivat Kleopatran suurta vaikutusvaltaa, joka ei näyttänyt suinkaan ennustavan hyvää tasavallan asialle. Sodan julistaminen Kleopatraa eikä heitä vastaan oli koskenut heihin kovasti ja tuntui vielä katkerammalta, kun saatiin kuulla, että Octavianus oli uhratessaan tavanomaisen uhrin jumalille vihollisuuksien alkaessa noudattanut niitä menoja, jotka tulivat kysymykseen vain silloin, kun lähdettiin sotaan _muukalaista_ vihollista vastaan. Hän oli seisonut, kuten Rooman vanhat tavat määräsivät, Bellonan temppelin edessä Campus Martiuksella ylimmäisen papin puku yllään ja heittänyt keihään kädestään merkiksi siitä, että sota oli julistettu muukalaista vihollista vastaan.

Ambracian lahdesta alkoi samaan aikaan kuulua hälyyttäviä huhuja, joita ei voitu salata. Varastot olivat huvenneet loppuun talven kuluessa, ja soutajaorjien ja merimiesten keskuudessa oli alkanut raivota kaikenlaisia tauteja, niin että heistä oli melkein kolmasosa tuhoutunut. Saadakseen uutta väkeä tilalle Antonius oli antanut upseereilleen käskyn pakottaa palvelukseen jokaisen, jonka he vain saivat käsiinsä. Talonpoikia, orjia, kylväjiä, kyntäjiä, aasinajajia ja tavallisia matkamiehiäkin raahattiin laivoihin, mutta miehistöä ei saatu sittenkään täysilukuiseksi, niin että monet jäivät taisteluun kelpaamattomiksi. Nämä uutiset herättivät leirissä mitä suurinta levottomuutta, ja kun sotatoimien alkaminen tuli maaliskuussa 31 e.Kr. talvimyrskyjen asettuessa yhä lähemmäksi, oli Patraessa monta miestä, jotka toivoivat kaikesta sydämestään olevansa turvassa omassa maassaan.

Ensimmäisen iskun iski Octavianus lähettämällä ratsuväenosaston Kreikan etelärannikolle hyvän ystävänsä Marcus Vipsanius Agrippan johdolla. Tämä joukko valtasi Methonen ja oli etsivinään maihinnousupaikkaa pääarmeijalle, minkä johdosta Antonius valmistautui heti marssimaan etelään torjumaan odotettua hyökkäystä. Mutta sillä aikaa kuin Antoniuksen huomio oli kohdistunut tälle taholle Octavianus pujahtikin armeijoineen Brundisiumista ja Tarentumista Korkyraan ja sieltä mantereelle, lähtien samoamaan Epeiroksen halki Ambracian lahtea kohti, jossa Antoniuksen huonoon kuntoon joutunut laivasto majaili. Antonius kääntyi heti pohjoiseen mahdollisimman nopeasti ja saapui Actiumin niemelle lahden etelärannalle melkein samaan aikaan kuin Octavianus ilmestyi vastakkaiselle eli pohjoiselle niemelle. Oivaltaen, että laivaston kimppuun aiottiin hyökätä, Antonius järjesti sen taisteluun ja täytti tyhjät paikat, missä tarvittiin, legioonasotureilla, minkä nähdessään Octavianus ei ryhtynytkään heti taisteluun. Antonius majoittui sitten niemelleen suureen leiriin, jonne Kleopatrakin saapui joitakin päiviä myöhemmin.

XVII. ACTIUMIN TAISTELU JA PAKO EGYPTIIN

Actiumin taistelu on antanut historioitsijoille kaikkina aikoina paljon päänvaivaa, eikä kukaan ole kyennyt tyydyttävästi selittämään siihen liittyneitä tapauksia ja mikä ne aiheutti. En voi hyväksyä Ferreron esittämää älykästä teoriaa eikä ole liioin helppoa yhtyä täydellisesti klassikkojenkaan antamiin selityksiin. Selostan tapaukset tässä luvussa sellaisina kuin itse ajattelen niiden tapahtuneen, mutta sitä en tahdo tietenkään väittää, että tulkintani olisi lopullisesti oikea. Lukija voi kuitenkin verrata selityksiäni klassikkoihin, ja jos hän tekee sen, on hän huomaava, kuten hän on jo epäilemättä huomannutkin tämän teoksen muissa osissa, että tapahtumien ja tosiasioiden selostukset perustuvat sinänsä kaikki näihin vanhoihin kirjailijoihin, kun taas niitä selittävät teoriat, jotka edustavat minun omaa mielipidettäni, ovat sen luontoisia, että niistä saadaan vapaasti väitellä.

Octavianus ei välittänyt jäädä niemelleen Antoniuksen läheiseen naapuruuteen, vaan siirtyi armeijoineen hiukan loitommalle ja asettui linnoitettuihin asemiin jonkun matkan päähän Ambracian lahden suusta. Antonius vei heti osan armeijaansa suuren satamansa pohjoisrannalle, saaden siten lahden suun kokonaan haltuunsa. Octavianuksen leirin ympärille kohosi pian ylitsepääsemätön maavallitus, minkä lisäksi hän rakennutti pitkän muurin leiristä Joonian meren rantaan saakka, ettei vihollinen voisi häiritä elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden maihintuontia, jotka oli kaikki hankittava meren takaa. Laivansa, jotka olivat erinomaisessa kunnossa ja hyvästi miehitetyt, hän järjesti siten, että lahden suu tuli täydellisesti saarretuksi. Antoniukselle selvenikin pian, että hänen laivastonsa oli nyt suljettu lahteen eikä voinut päästä avomerelle muuten kuin taistelemalla kapean väylän joka tuumasta. Octavianus oli siten herra Joonian merellä ja Italian kanssa jokapäiväisessä liikenneyhteydessä, jota ei niin ollen mikään häirinnyt. Hän ei voinut kuitenkaan poistua linnoitetusta leiristä, sillä ympäristö oli kokonaan Antoniuksen hallussa. Kun siis Octavianus piti Antoniuksen laivastoa lahteen suljettuna, piiritti Antonius hänen leiriään, ja kun Octavianus isännöi merellä ja tuotatti kaiken, mitä tarvitsi, esteettömästi Italiasta, oli Antonius herrana maalla ja sai tarvikkeensa säännöllisesti ja keskeytyksettä Kreikasta. Näin jouduttiin kuolleeseen kohtaan, kummankaan voimatta tehdä mitään. Minusta on selvää, että ratkaisevaan taisteluun voitiin päästä vain kahdella tavalla. Joko oli Antoniuksen peräydyttävä Actiumista ja houkuteltava Octavianus jäljessään Kreikkaan tahi laivaston murtauduttava avomerelle ja pakotettava nälkäsaarrolla Octavianus antautumaan. Monet Antoniuksen kenraalit kannattivat edellistä menettelytapaa ja vaativat Antoniusta peräytymään, että Octavianus saataisiin lähtemään varustuksestaan. Kleopatra näyttää kuitenkin pitäneen saarroksen murtamista ja yliherruuden palauttamista merellä edullisempana. Antoniuksen armeijassa oli hänen mielestään ehkä liian monta eri kansallisuutta edustettuina, niin ettei voiton saanti maalla voinut olla sentähden täysin varmaa, ja peräytyminen tällä hetkellä, olipa sitten tarkoitus mikä hyvänsä, saattoi helposti aiheuttaa väärinkäsityksiä ja karkauksia. Sen sijaan hän katsoi voivansa luottaa Egyptin laivastoon ja Antoniuksen omiin laivoihin, jos miehistöt tehtiin täysilukuisiksi alusten lukumäärää supistamalla, ja hän uskoi, että noin 300 laivaa kykeni suorittamaan ulosmurtautumisen ja Octavianuksen sulkemisen vuorostaan saarroksiin. Otaksun kuitenkin Domitius Ahenobarbuksen ja toisten vastustaneen kiivaasti tätä ehdotusta, ja koska tilanne ei näyttänyt kärsivän tästä toimettomuudesta, ei toistaiseksi ryhdytty mihinkään.

Jolloinkin kesäkuussa Antonius pani ratsuväenosaston vartioimaan lahden rantoja ja estämään Octavianukselta vedensaannin, mutta toimenpiteestä luovuttiin, kun siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Pian senjälkeen löi petturi Titius pienen joukon Antoniuksen ratsuväkeä, ja Agrippa kaappasi joitakin hänen laivojaan, jotka olivat risteilleet vartiopaikoillaan lahden seutuvilla. Octavianus kuulutti nämä menestykset Roomassa suurina ja tärkeinä voittoina, ja että hän oli sulkenut Antoniuksen laivaston lahteen. Samalla hän lähetti asiamiehiä Kreikkaan saadakseen väestön luottamuksen vastustajaan horjumaan, ja nämä miehet näyttävät osittain onnistuneenkin puuhissaan.

Nämä Octavianuksen mitättömät voitot näyttävät hermostuttaneen Antoniusta ja vaikuttaneen masentavasti armeijaan. Kleopatran on myös täytynyt olla sangen alakuloinen niiden johdosta, sillä hiljattain oli sattunut monta kummallista ja pahaenteistä tapausta. Eräs egyptiläinen ennustaja oli kerran sanonut Antoniukselle, että hän sortuisi ennen Octavianusta, ja seurattuaan miehensä nopeata rappeutumista kahden viime vuoden kuluessa Kleopatra pelkäsi nyt, että ennustuksessa oli todellakin perää. Ateenasta oli äsken tullut tieto, että äkkiä noussut hirmumyrsky oli kaatanut Bacchuksen patsaan, jumalan, jota Antonius edusti, eräästä jättiläisten taistelua esittävästä ryhmästä, ja murskannut Fumeneen ja Attaloksen suuret patsaat, joihin oli kumpaankin hakattu Antoniuksen nimi. Joitakin kuukausia aikaisemmin oli salama iskenyt Herkuleen, Antoniuksen esi-isän temppeliin Patraessa, ja melkein samaan aikaan oli eräs pieni kaupunki, jonka Antonius oli perustanut Pisaurumin lähelle Italian itärannikolle Anconasta pohjoiseen, tuhoutunut maanjäristyksessä. Nämä ja muut samantapaiset pahaenteiset tapahtumat tekivät Kleopatraan hyvin masentavan vaikutuksen ja alituiset riidat Antoniuksen ja tämän kenraalien kanssa näyttävät hermostuttaneen hänet äärimmilleen. Kesäkuun lopussa tahi elokuun alussa ilmestyivät sääsket alavalle maaperälle pystytetyn leirin kiusaksi, ja kun kesän kostea helle oli muutenkin tehnyt mielet ärtyisiksi, alettiin sotasuunnitelmista riidellä uudella kiihkolla. Domitius Ahenobarbus, Dellius, Amyntas ja muut yllyttivät Antoniusta peräytymään sisämaahan ja ryhtymään Octavianuksen kanssa taisteluun, heti kuin tämä lähtisi hänen jälkeensä, mutta Kleopatra näyttää pitäneen vieläkin saarroksen murtamista välttämättömänä ja vaatineen epäröivää miestään tekemään sen ensiksi. Yritys oli kyllä vaarallinen, mutta juuri se puoli viehättikin Kleopatraa enimmän. Jos heidän laivastonsa onnistuisi tuhoamaan Octavianuksen laivaston, olisi hän leirissään kuin satimessa. Heidän ei tarvitsisi edes odottaa hänen antautumistaan, vaan he voisivat jättämällä kahdeksankymmentä- tahi satatuhatta miestä vartioimaan, ettei hän pääsisi pakoon, viedä Italiaan kaksi- tahi kolmekymmentätuhatta legioonasoturia ja vallata tyhjän Rooman. Pääkaupungissa ei ollut yhtään senaattoria eikä mitään varusväkeä, sillä Octavianus oli hiljattain kutsunut koko senaatin leiriinsä antaakseen suurempaa pontta toimenpiteilleen, ja kun hänen laivastonsa saatiin kerran hävitetyksi, ei mikään estäisi Antoniusta ja Kleopatraa ratsastamasta Roomaan, sillä aikaa kuin hänet pakotettaisiin Kreikassa nälkäsaarrolla antautumaan. Vain yksi meritaistelu ja Rooma olisi heidän! Tämä oli varmasti edullisempaa kuin hidas ja vaivalloinen peräytyminen sisämaahan.

Antonius ei saanut kuitenkaan kenraaleitaan suostumaan siihen. He näyttivät pitäneen yritystä liian vaarallisena, ja jos he pääsisivät voitolle, niin aikoiko Antonius marssia Roomaan Kleopatra vierellään? Kansalaiset eivät sietäisi sitä konsanaan kaiken sen jälkeen, mitä oli kuultu kuningattaren yliluonnollisesta vaikutusvallasta häneen. Menköön hän takaisin Egyptiin Antoniuksen nauttimaa suosiota pilaamasta. Kuinka Antonius voisi esiintyä maailmalle hyvänä tasavaltalaisena kuninkaallisen Kleopatran käsivarsi kainalossaan? Egyptin laivastoa ei sitäpaitsi tarvittaisi ollenkaan, jos tuosta meritaisteluajatuksesta luovuttaisiin, vaan se saisi lähteä kotiinsa, jos se nimittäin onnistuisi murtautumaan ulos. Kleopatra oli luovuttanut laivoja, mutta sotureita tuskin nimeksikään, niin että maalla voitiin taistella hänen avuttaankin ja niin ollen hyvällä omallatunnolla, sillä Octavianus ei voisi enää sanoa sotivansa Kleopatraa vastaan. Rahat, jotka Kleopatra oli hankkinut sotaretkeä varten, olivat melkein lopussa, niin että hänestä ei ollut enää heidän asialleen mitään hyötyä. Meritaisteluehdotus oli siis hylättävä ja kuningatar lähetettävä laivoineen kiireesti takaisin Egyptiin, sillä siten, ja vain siten voitiin armeijan tuskastuneet tasavaltalaiset ainekset saada jälleen riveihin. Kleopatra oli ollut, sanoivat he, sodan johtava sielu; Kleopatra oli hankkinut rahat; Kleopatraa vastaan oli Octavianus julistanut sodan; Kleopatran nimi ja hänestä levitetyt valheet olivat nostattaneet Rooman kannattamaan Octavianusta; Kleopatra se oli, jonka sanottiin nyt johtavan yksinään koko armeijaa, ja jota kaikki senaattorit, kuninkaat ja kenraalit raivoisasti kadehtivat. Ellei häntä saatu lähtemään, oli koko asia mennyttä.

Antonius näyttää käsittäneen näiden väitteiden todenperäisyyden ja luvanneen koettaa saada vaimonsa palaamaan Egyptiin ratkaisua odottamaan, ja kun Canidiuskin, joka oli siihen saakka kannattanut Kleopatran läsnäoloa päämajassa, kehoitti häntä nyt pyytämään kuningatarta siirtymään syrjään taistelusta, joka oli heidän omansa, kävi asia hänelle vielä selvemmäksi. Sentähden näyttää siltä kuin hän olisi kehoittanut kuningatarta lähtemään, selittäen, että onnistumisesta voitiin olla vain siinä tapauksessa varmoja.

Kleopatra oli tietysti raivoissaan. Hän ei luottanut Antoniukseen ja näyttää sangen suuresti epäilleen, välittäisikö Antonius enää lainkaan hänen asiastaan voiton saatuaan. Hän epäili sitäkin, tulisiko Antonius lainkaan pääsemään voitolle. Tämä oli nyt vain raunio entisestään, sillä liian vilkas eläytyminen Bacchuksen osaan oli turmellut hänen hermonsa ja luonteensa. Hänellä ei ollut enää sitä tarmoa ja päättäväisyyttä, jota tarvittiin yksinvaltaisen valtaistuimen perustamiseen Roomaan, ja Kleopatra tunsi, että hänen poikansa Caesarion saisi hänestä sangen surkean edustajan, vaikka hän nyt onnistuisikin voittamaan Octavianuksen. Käytettyään hänen laivojaan ja rahojaan niin kauan kuin niitä riitti Antonius voisi hylätä hänen asiansa, ja se seikka, että he taistelivat Caesarin pojan ja perillisen oikeuksien puolesta, mikä oli jo nyt joutunut taustalle, voisi tulla syrjäytetyksi ainiaaksi. Miehensä jättäminen tällä kohtalokkaalla hetkellä on hänestä täytynyt tuntua hulluudelta. Estääkseen enemmät karkaamiset Antonius todennäköisesti ilmoittaisi heti, kun hän oli kääntänyt selkänsä, olevansa periaatteiltaan tasavaltalainen, minkä lisäksi hän voisi, juomisesta veltostunut kun oli, sotkea asiat niin auttamattomasti, ettei hän saattaisi peruuttaa kansanvaltaisia lupauksiaan konsanaan. Koska hän, Kleopatra, oli huonoissa väleissä hänen kenraaliensa kanssa, saattoi Antonius sanoa heille heti, ettei Kleopatra merkinnyt hänelle kerrassaan mitään, vaan että hän oli valmis vaikka eroamaankin hänestä voiton varmuuden takia. Olihan kyllä ilmeistä, että Antonius oli kiintynyt häneen ja turvautui häneen kaikissa asioissa, näyttäen aivan avuttomalta ilman häntä, mutta Kleopatra tiesi kokemuksestaan, että hänen kunnianhimonsa saattoi olla rakkautta voimakkaampi. Sentähden hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä, ja Antonius oli liian hyväluontoinen ruvetakseen käyttämään pakkokeinoja.

Tämä keskustelu näyttää kuitenkin johtaneen siihen, että Antonius päätti murtaa saarroksen mahdollisimman pian ja riistää Octavianukselta kaikki paon mahdollisuudet sulkemalla hänet leiriinsä. Jos hän voittaisi Octavianuksen laivaston, olisi hän ainakin avannut tien Kleopatralle, joka voisi silloin purjehtia laivoineen kenenkään häiritsemättä takaisin omaan maahansa. Hän kiiruhti laivojensa miehittämistä ja lähetti Delliuksen ja Amyntaksen Trakiaan hankkimaan lisää ratsuväkeä. Kleopatra osoitti hänelle, että heidän leirinsä oli äärimmäisen epäterveellisellä paikalla. Joukoista menehtyisi paljon sotilaita malariaan, ellei niitä siirrettäisi muualle, ja hän näyttää kehoittaneen Antoniusta muuttamaan koko leirin lahden pohjoisrannalle, jossa armeija pääsisi terveellisempiin oloihin ja voisi pitää Octavianusta paremmin silmällä heidän valmistautuessaan meritaisteluun. Domitius Ahenobarbus vastusti tähän taisteluun ryhtymistä yhtä kiivaasti kuin ennenkin, ja nähtyään, ettei Kleopatra tulisi poistumaan päämajasta, vaan saisi ehdotuksensa saarroksen murtamisesta hyväksytyksi ja heidän suunnitelmansa sisämaahan peräytymisestä kumotuksi, hän ei voinut enää jäädä samaan leiriin kuningattaren kanssa. Mennen eräälle alukselle, kuten hän sanoi terveytensä takia, hän pujahti Octavianuksen puolelle ja tarjosi tälle palvelustaan. Hän ei saanut kuitenkaan iloita valintansa onnellisista seurauksista, sillä sairastuttuaan kuumeeseen jo Actiumissa ollessaan hän kuoli, ennenkuin samanniminen taistelu taisteltiin.

Hänen lähtönsä, joka sattui todennäköisesti elokuun alussa, oli raskas isku Antoniukselle, joka näyttää syyttäneen siitä vaimoaan, ollen epäilemättä aivan oikeassa. Hän vaati nyt päättäväisemmin kuin ennen Kleopatraa poistumaan päämajasta ja palaamaan Egyptiin, mistä oli seurauksena ankara riita, jota kesti arvatenkin niin kauan kuin he vielä viipyivät Kreikassa. Minusta näyttää, että kuningatar kieltäytyi ensin jyrkästi ja syytti Antoniuksen tahtovan päästä hänen asiastaan erilleen. Hän on ehkä pilkaten huomauttanut, että heidän välinen sopimuksensa ja egyptiläisroomalaisen valtakunnan suunnitelmat oli tehty siihen aikaan, jolloin Antonius oli katkaissut välinsä melkein kokonaan Rooman kanssa ja tarvitsi rahallista apua, mutta nyt hänellä oli neljäsataa kunnioitettavaa tasavaltalaista senaattoria mielipiteisiinsä vaikuttamassa, ja piti tällä hetkellä heidän kannatustaan epäilemättä paljoa tärkeämpänä kuin hänen, Kleopatran, antamaa tukea. Antonius oli pettänyt hänet kerran ennenkin, eikä häntä ihmetyttäisi lainkaan, jos nyt kävisi samoin.

Hänen suuttumuksensa, epäluulonsa ja mielipahansa tuntuivat Antoniuksesta varmasti hyvin raskailta ja hän olisi ehkä antanut jälleen perään, ellei leirissä olisi sattunut kolme uutta karkaamistapausta. Ilmeisesti kadehtien Kleopatran suurta valtaa Paphlagonian kuningas meni Octavianuksen puolelle ja kertoi siellä Antoniuksen leirissä vallitsevasta epäsovusta. Toiset, eräs Quintus Postumius-niminen roomalainen senaattori ja eräs arabialainen päällikkö Emesasta, nimeltä Iamblichus, saatiin kiinni ja surmattiin niiden kauhistuttamiseksi, jotka ehkä aikoivat myös karata vihollisen puolelle. Toinen revittiin kappaleiksi ja toinen kidutettiin kuoliaaksi. Octavianuksen asia sai joka päivä yhä enemmän kannatusta Antoniuksen joutuessa yhä purevamman pilkan kohteeksi Egyptin pikku kuningattaren takia, joka näytti johtavan kaikkia hänen neuvottelujaan ja saaneen hänet pelkäämään vihaansa. Octavianuksen soturit alkoivat käydä rohkeiksi ja julkeiksikin. Kun Antonius meni kerran erään upseerin seurassa alas satamaan vallien suojassa, jotka oli luotu tien kahdenpuolen, oli joitakin vihollissotureita kavunnut muurin yli ja asettunut väijyksiin tielle. Kimppuun käydessään he sieppasivat kuitenkin erehdyksessä upseerin Antoniuksen asemesta, joka pelastui nopeasti pakenemalla.

Hermostuneena suunnasta, johon tapahtumat alkoivat kehittyä, Antonius vaati jälleen kuningatarta palaamaan Egyptiin, ja hänen moitteensa ja nuhteensa vaikuttivat lopulta, että Kleopatra päätti lähteä ja ottaa laivastonsa mukaansa. Tehtyään tämän päätöksen hän näyttää kohdelleen Antoniusta äärimmäisen vihamielisesti, niin että Antonius, hermostunut kun oli, alkoi pelätä kuningattaren voivan vaikka tappaa hänet. Hänen silmänsä näyttivät aivan liekehtivän vihasta, kun hän katsoi Antoniukseen, ja halveksiminen, jota hän nyt tunsi miestään kohtaan, näkyi kasvojenilmeessäkin. Antonius näyttää kartelleen häntä kuin pahuutta tehnyt poika ja sanoneen ystävilleen uskovansa, että Kleopatra saattaisi murhata hänet vihassaan. Kuullessaan siitä Kleopatra päätti antaa hänelle opetuksen, jota hän ei unohtaisi. Eräänä iltana heidän syödessään illallista hän käski täyttää maljansa samasta astiasta, josta oli tarjoiltu kaikille, ja maisteltuaan viiniä hän ojensi maljan Antoniukselle ikäänkuin sovinnon merkiksi. Antonius vei maljan kiihkeästi huulilleen ja oli juuri painamaisillaan huulensa samaan kohtaan, josta kuningatar oli juuri juonut, kun Kleopatra, ikäänkuin tehdäkseen eleensä rakastettavammaksi, irroitti kukkakiehkuran tukastaan ja kastoi sen viiniin. Antonius vei maljan huulilleen, mutta Kleopatra löi sen samassa hänen kädestään, sanoen, että viini oli myrkytettyä. Antonius väitti hänen erehtyneen, koska hän oli juuri juonut itse samasta maljasta, mutta Kleopatra selitti kylmästi, että kukkakiehkura, jonka hän kastoi viiniin ojennettuaan maljan Antoniukselle, oli myrkytetty. Hän oli tahtonut tällä tavalla osoittaa Antoniukselle, kuinka turhaa tämän oli pelätä henkeään, sillä jos hän, Kleopatra, olisi todellakin ajatellut jotakin sellaista, olisi hän voinut tehdä sen milloin hyvänsä yhtä viekkaasti. »Olisin voinut surmata sinut milloin hyvänsä», hän sanoi, »jos olisin tullut toimeen ilman sinua».

Kuvittelen kuningattaren käyttäytyneen sen jälkeen hyvin kopeasti ja ylenkatseellisesti ja pitäneen Antoniuksen vaatimusta, että hänen oli lähdettävä, luottamuksen rikkomisena. Sisimmässään hänen on kuitenkin täytynyt pelätä, että Antonius saattaisi todenteolla hylätä hänet, ja huoli siitä, miten hänen maalleen ja suvulleen lopulta kävisi, on varmasti kalvanut hänen sydäntään yötä päivää, mutta Antoniusta kohtaan hän näyttää osoittaneen vain kylmyyttä ja ylenkatsetta, tehden siten hänen olonsa kurjaakin kurjemmaksi. Antonius ei tohtinut kuitenkaan muuttaa hänen lähdöstään tekemäänsä päätöstä, sillä hän näyttää ilmaisseen salaisuutena joillekin senaattoreille, että Kleopatra oli luvannut poistua, mikä oli jo suuresti asettanut leirissä kauan vallinnutta mieltenkuohua. Olen sitä mieltä, että Antonius ja Kleopatra olivat sopineet seuraavasta suunnitelmasta. Kun Octavianus oli saarrettu niin tehokkaasti, että hänen oli mahdotonta päästä ulos leiristään, miehitettäisiin kaikki lahdessa olevat merikelpoiset alukset Antoniuksen valiosotureilla, saarros murrettaisiin ja Octavianuksen laivasto hävitettäisiin. Heti kuin se oli tehty, hyökättäisiin sekä meritse että maitse Octavianuksen kimppuun, ja ottaen sitten Egyptin laivaston mukaansa Kleopatra purjehtisi Aleksandriaan Antoniuksen mennessä yksin Roomaan.

Tämä suunnitelma oli minun mielestäni ainoa keino, jolla Antoniuksen armeija saattoi vapautua Egyptin vaikutusvallasta. Jos Kleopatran olisi pitänyt mennä maitse Vähän-Aasian ja Syyrian kautta omalle maalleen, olisi hänen peräytymisensä tulkittu kaikissa maissa, joiden läpi hän kulki, paoksi ja aiheuttanut heti pakokauhua ja kapinoita Egyptin laivaston jäädessä kuitenkin Ambracian lahteen osoittamaan läsnäolollaan, että Kleopatra ja hänen Egyptinsä olivat yhä sodan päätekijät. Jos taas kuningatar peräytyisi meritse laivoineen, avaisi meritaistelu, jolla saarros piti murrettaman, hänelle tien. Tasavaltalaisten vaatimus, että kuningattaren oli palattava omaan maahansa, ja Kleopatran oma itsepintainen ehdotus, että sota oli ratkaistava meritaistelulla, saivat siten kilvan Antoniuksen siihen vakaumukseen, että hänen oli parasta panna kaikki meritaistelun varaan, voitostaan varmana.

Kun siitä oli sovittu, ilmoitti Antonius armeijalle, että saarros murrettaisiin elokuun 29 p., mutta sen, että egyptiläiset laivat lähtisivät tiehensä heti taistelun jälkeen, saivat tietää vain muutamat harvat. Laivojen joukossa oli paljon sellaisia, jotka olivat taisteluun kelpaamattomia ja vailla tarpeellista miehistöä, minkä tähden Antonius käski polttaa ne, sillä vihollinen saattoi anastaa ne, sillä aikaa kuin hän risteili Joonian merellä, ja hyötyä niistä, vaikka ne olivatkin hänelle itselleen arvottomat. Kuusikymmentä parasta egyptiläistä alusta ja ainakin kolmesataa [Vanhojen kirjailijoiden ilmoittamat lukumäärät ovat hyvin ristiriitaisia, mutta Plutarkhos sanoo Octavianuksen ilmoittaneen vallanneensa kolmesataa laivaa.] muuta laivaa varustettiin taisteluun, ja on selvää, ettei egyptiläisten ajateltua lähtöä ollut helppo pitää salassa näiden valmistusten aikana. Kleopatran kuudenkymmenen laivan täytyi saada pitää suuret purjeensa päästäkseen meren poikki, ja kun purjeita ei otettu tavallisesti taisteluun, annettiin koko laivastolle käsky ottaa kaikki purjeet mukaan, ettei egyptiläisten laivojen varustautumista pitkälle matkalle huomattaisi. Antonius selitti, että purjeita tarvittaisiin vihollista takaa-ajettaessa. Toinen pulma oli siinä, miten Kleopatran tavarat ja kalleudet, hopeat, kullat ja jalokivet, saataisiin kaikessa hiljaisuudessa laivalle, mutta siitä selviydyttiin lopulta siten, että ne laivattiin pimeän tultua huomiota herättämättä.

Kenraaleista, jotka eivät älynneet, että Antonius pakotettiin tähän meritaisteluun niiden toimesta, jotka tahtoivat vapauttaa hänen puolueensa egyptiläisistä, olivat monet jyrkästi vastustavalla kannalla, ja eräs jalkaväen upseeri pyysi kerran monia arpiaan osoittaen Antoniusta taistelemaan maalla. »Kenraali», lausui hän, »millä ovat haavamme ja miekkamme sinua niin pahoittaneet, että tahdot nyt luottaa lahoneisiin lautoihin? Anna egyptiläisten ja foinikialaisten tapella merellä, mutta johda sinä meitä maalla, jossa tiedämme kuolla missä seisomme, tahi voittaa». Antonius ei vastannut, vaan viittasi kädellään, ikäänkuin kehoittaen häntä olemaan hyvällä mielellä.