Part 6

Caesar oli tähän aikaan sunnuntaituulella ja hänen elämänsä palatsissa oli mitä hilpeintä. Miehenä, joka oli tottunut ylenkatsomaan kaikkea vastuunalaisuutta, ja joka ei antanut minkään painostaa mieltään, hän oli karistanut kaikki valtiolliset huolet hartioiltaan, ja kun hän sai noin lokakuun 25 p. Roomasta uutisen, että hänet oli valittu diktaattoriksi koko seuraavaksi vuodeksi (47), ei hänellä ollutkaan mitään syytä olla huolissaan. Katkeroittuneen nuoren Ptolemaioksen pysytellessä synkkänä taustalla Caesar ja Kleopatra seurustelivat avoimesti keskenään ja pitivät hauskaa todennäköisesti joka päivä, sillä seurustelu Caesarin kaltaisen miehen kanssa johti välttämättä tämmöiseen tuttavallisuuteen. Ei voida liioin odottaa, että tuo vain kahdenkymmenenvuotias, rohkea ja tulinen tyttö olisi käyttäytynyt niin omituisissa ja jännittävissä olosuhteissa varovaisesti ja sopivaisuutta paljonkaan ajatellen. On mahdollista, että hänet oli jo vihitty avioliittoon hallitsijaveljensä kanssa, kuten Egyptin hovissa oli tapana, mutta samalla mitä todennäköisintä, ettei tämä avioliitto ollut muuta kuin tyhjä muodollisuus. Ei ole siis mitään syytä epäillä, etteikö hän ollut siinä suhteessa todellisuudessa vielä täysin vapaa kohdatessaan Caesarin.

Piiritetyn palatsin iloista ja huoletonta elämää ei häirinnyt ensin mikään, mutta sitten sattui äkkiä kaksi tapausta, jotka antoivat Caesarille ja Kleopatralle hetkeksi muutakin ajattelemista ja jotka aiheuttivat heti todella vakavien vihollisuuksien puhkeamisen. Pikku prinsessa Arsinoe, joka oli sukunsa kaikkien naisten tavoin varmaankin hyvin rohkea ja reipas tyttö, pakeni hoitajansa Ganymedeen keralla [Muinaisen Egyptin prinsseillä ja prinsessoilla oli usein miespuolisia »hoitajia», mikä oli hyvin korkea arvonimi. Egyptiläisissä kirjoituksissa sanotaan välistä »suuri hoitaja ja kasvattaja».] äkkiarvaamatta palatsista Achillaksen egyptiläisten joukkojen turviin. Ganymedes oli epäilemättä suunnitellut asettaa prinsessan valtaistuimelle, Kleopatran oleillessa kummankin veljensä keralla saarrettuna Lochias-niemelle, ja he alkoivatkin heti päästyään egyptiläisten päämajaan lahjoa kaikkia vaikutusvaltaisia upseereita ja virkamiehiä asiansa hyväksi. Mutta Achillas, joka pelasi omaa peliään, katsoi viisaammaksi pysyä uskollisena hallitsijalleen ja koettaa vapauttaa hänet Caesarin käsistä. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Ganymedes ja Achillas riitautuivat. Jälkimmäinen murhattiin siekailematta, ja murhaaja asettui hänen tilalleen, ryhtyen jatkamaan sotaa uudella tarmolla. Ennenkuin Arsinoe ja Ganymedes sieppasivat ohjakset käsiinsä, oli Potheinos ollut Achillaksen kanssa salaisesti yhteydessä, ilmeisesti suunnitellen Caesarin murhaamista ja omaa ja kuningas Ptolemaioksen pakoa palatsista. Caesar sai tietää salaliitosta parturiltaan, »eräältä toimeliaalta ja tarkkaavaiselta mieheltä, joka urkki äärimmäisessä vaatimattomuudessaan kaikki asiat tietoonsa» [Plutarkhos]. Potheinos vangittiin juhlassa, joka oli toimeenpantu Ptolemaioksen ja Kleopatran välisen sovinnonteon kunniaksi, ja mestattiin heti, kuolema, jota runoilija Lucanus sanoo hänelle aivan liian hyväksi, koska se oli sama, joka juuri hänen toimestaan oli tullut suuren Pompeiuksen osaksi. Mikäli nyt voidaan arvostella, oli Caesar täysin oikeutettu lopettamaan tämän kavalan ja häikäilemättömän eunukin maalliset konnuudet. Hän kuului siihen hovien toimihenkilöiden luokkaan, jonka tapaa kaikkialla idän koko historiassa, ja joka herättää aina inhoa kunniallisemmassa lännessä, mutta hänen puolustuksekseen on muistettava, että hän tarkoitti toimenpiteillään, mikäli tiedämme, yhtä paljon nuoren hallitsijansa, Ptolemaioksen, kuin omien pyyteidensä parasta, ja että hänen petollisuutensa suuntautui valtaa vastaan, joka pusersi säälimättömästi hengiltä kaikki saavutettavissa olevan maailman kuningasperheet, ja jonka tunkeutuminen maahan merkitsi siis perikatoa ja turmiota. Ja se, että hän maksoi ystäviensä Achillaksen ja Theodotoksen tavoin kaiken tämän verellään ja kyynelillään, riittänee jo vapauttamaan hänet näin monen vuosisadan kuluttua enemmästä tuomitsemisesta.

Ensimmäinen sotatoimenpide, joka antoi Caesarille jonkin verran huolta, oli se, että vihollinen saastutti veden ja teki hänen sotilaansa siten hermostuneiksi. Juomavesi tuli kuninkaalliselle alueelle kaupungin toisella puolella olevasta järvestä maanalaisia kanavia myöten, ja heti kun Caesar oivalsi, että kanavat voitiin tukkia, hän teki rynnäkön etelään käsin, todennäköisesti Auringon portilta Järvisatamaan vievää leveätä katua pitkin, mutta kohtasi niin jäykkää vastarintaa, että mieshukka olisi ollut varmasti tuntuva, jos hän olisi toteuttanut aikeensa. Se ei ollut kuitenkaan tarpeellista, sillä piiritetyllä alueella suoritettu koekaivojen kaivaminen johti samassa siihen onnelliseen tulokseen, että yllätyksenä kaikille hyvää vettä löytyi runsaasti.

Siten hän säästyi häpeästä tulla ajetuksi pois kaupungista, johon hän oli saapunut sellaisella komeudella, ja pakotetuksi peräytymään Välimeren taakse, missä tapauksessa hänen itseottamansa tehtävä ja kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat Kleopatran tulevaisuuteen nähden olisivat jääneet täyttämättä.

Hiukan myöhemmin hänelle tuotiin se tervetullut sanoma, että Seitsemäsneljättä legioona oli jo tullut Välimeren poikki Vähästä-Aasiasta mukanaan elintarpeita, aseita ja piirityskoneita, mutta ettei se ollut päässyt vastatuulen takia perille, vaan oli ankkuroinut jonkin matkan päähän Egyptin rannikolta. Caesar purjehti heti koko laivastollaan tulijoita vastaan, jättäen kaikki sotilaansa asemiinsa ja ottaen mukaansa vain laivojen rhodoslaisen miehistön, ja kun avuksi kiiruhtanut legioona oli siirtynyt hänen laivoihinsa, suuntasi hän matkan takaisin satamaan, karkoitti helposti Pharoksen pohjoispuolelle kokoontuneet egyptiläiset alukset ja laski riemuiten entiselle ankkuripaikalleen palatsin alapuolelle.

Hän oli nyt niin varma voimastaan, että hän purjehti eräänä päivänä saaren ympäri ja hyökkäsi egyptiläisen laivaston kimppuun sen omassa satamassa Heptastadiumin takana ja teki sille suurta tuhoa. Sitten hän nousi maihin Pharoksen länsipäässä, joka oli vielä vihollisen hallussa, valtasi varustukset väkirynnäköllä ja pääsi omien miestensä yhteyteen, jotka hän oli sijoittanut majakan ympärille itäpäähän. Hänen tarkoituksensa oli nyt, kun hän oli saanut saaren haltuunsa, vallata Onnellisen paluun satama Heptastadiumia myöten ja tehdä sitten siltä taholta ratkaiseva hyökkäys kaupunkiin. Mutta siinä hänelle sattui vaarallinen vastoinkäyminen. Kun hän johti henkilökohtaisesti hyökkäystä Heptastadiumin etelä- eli kaupunginpuoleista päätä vastaan, sotilaiden pakkautuessa pengermälle saarelta ja Ison sataman aluksista, tekivät egyptiläiset vimmatun hyökkäyksen sen pohjoispäähän ja sulkivat roomalaiset kaupungin ja saaren väliin niiden suureksi hämmästykseksi, jotka seurasivat taistelua Lochiaksen puolelta. Vihollinen tunki vimmatusti päälle sillan kummastakin päästä, mutta aluksia oli onneksi heti käsillä niille, jotka pääsivät hengissä tästä verisestä yhteentörmäyksestä, ja hetkisen kuluttua olivat kaikki, jotka kynnelle kykenivät, kavunneet veneisiin ja sousivat täyttä vauhtia Ison sataman poikki. Mutta siihen alukseen, johon Caesar oli ehättäytynyt, hyppi niin paljon väkeä, että se kaatui; voimme kuvitella, miltä tämä järkyttävä kohtaus näytti, kun maailman valtias ui pakoon henkensä edestä, pidellen toisella kädellä korkealla tärkeätä asiakirjakääröä, joka oli sattunut olemaan mukana, raahaten hampaissaan punaista sotilasviittaa, ja tuon tuostakin sukelluttaen kaljua päätään säästyäkseen heittoaseilta, joilla sillalla rehentelevät ja pilkkasanoja huutelevat, voitokkaat egyptiläiset häntä kiukkuisesti pommittivat. Eräs hänen laivoistaan kiiruhti nopeasti paikalle, ja siten hän palasi palatsiin, kylmissään ja likomärkänä, menetettyään lopulta viittansakin, sotilaallisen arvonsa hellityn tunnusmerkin. Neljäsataa legioonalaista ja paljon merimiehiä tuhoutui tässä taistelussa, useimmat hukkumalla, ja nyt Caesarille alkoi ehkä ensi kerran selvitä, ettei tämä sota, johon hän oli tullut antautuneeksi, ollutkaan vain huvittavaa leikkiä, kuten hän oli ajatellut. Hän oli jo oleillut palatsissa ainakin neljä kuukautta kuljeskellen päivät täysin turvallisena varustustensa vaiheilla ja nauttien illat Kleopatran seurasta. Hänen on täytynyt saada koko tämän ajan säännöllisesti tietoja Roomasta, jossa hänen rento, mutta täysin luotettava sotapäällikkönsä Antonius hoiti hänen asioitaan, ja on ilmeistä, ettei siellä ollut tapahtunut mitään, joka olisi tehnyt hänen paluunsa välttämättömäksi. En pidä oikeana sitä yleistä otaksumaa, että hän olisi ollut palatsissa täydellisesti saarroksissa ja pakotettu taistelemaan henkensä edestä, vaan katson hänen asemansa olleen aina yhtä avonainen kuin varmakin. Hän olisi voinut purjehtia Välimeren poikki milloin hyvänsä, ja jos hän olisi halunnut, olisi hän voinut lähteä Italiaan pariksi kolmeksi viikoksi ja palata Aleksandriaan, tilanteen siitä sanottavasti kärsimättä. Hänen laivastonsa oli osoittautunut kykenevänsä varjelemaan häntä kaikilta vaaroilta avomeren puolelta, kuten esimerkiksi silloin, kun hän purjehti seitsemättäneljättä legioonaa vastaan, ja tässä tapauksessa olisi joukot jätetty, kuten silloinkin, linnoitettuihin asemiinsa turvaan. Syyriasta saapui runsaasti kaikenlaisia tarveaineita, ja kun hän olisi päässyt Kyprokseen saakka, olisi hän voinut palauttaa rhodoslaiset merimiehet takaisin Aleksandriaan huolehtimaan, että tämä kuljetus jatkui säännöllisesti.

Näin ollen on hyvin todennäköistä, ettei hänellä ollut mitään halua keskeyttää rattoisaa talvikauttaan Egyptin pääkaupungissa, jossa hän oli täydellisesti viehättynyt sekä maan pieneen kuningattareen että tämän hänelle esittämiin tehtäviin. Hän oli jo vanhahko mies, ja vuosien taakka sai hänet ajattelemaan tilapäisellä vastenmielisyydellä rauhattomuutta, joka odotti häntä Roomassa. Lännessä hän oli jo päässyt kunnianhimonsa perille, ja huomatessaan nyt joutuneensa sotaan, jota hän piti, sanoisinko, vain helposti läpäistävänä ja vaarattomana seikkailuna, hän päätti taistella loppuun saakka, tuloksesta varmana, ja ottamalla syyksi tämän mielenkiintoisen ja ajoittain jännittävänkin tehtävän jäädä naisen luo, jota hänen huikentelevainen mielensä nyt ihannoi. Hän alkoi jo huomata, että Egyptin alistamisella hänen tahtoonsa oli suuri valtiollinen merkitys, kuten pian selitämme, ja hänestä tuntui sentähden hyvin vastenmieliseltä jättää kuningatar, johon hän oli sitäpaitsi lämpimästi kiintynytkin, oman onnensa nojaan. Tämä taistelu ei ollut jälkeenpäin hänestä enää niin mielenkiintoinen, että hän olisi välittänyt itse kirjoittaa sen historiaa, kuten hän oli kirjoittanut muista sotaretkistään, vaan hän antoi erään toverinsa laatia siitä virallisen selostuksen, ja tällä kirjailijalla on ollut melkoinen työ todistaa, että taistelu oli vakavaa laatua. Teos on nyt saavuttanut yksimielisen hyväksymisen, mutta siihen on joka tapauksessa suhtauduttava varovasti. Sitä ei pidä ottaa sen vakavammalta kannalta kuin selitystäkään, että Caesarin jääminen Aleksandriaan johtui alkuperäisesti sopimattomista merituulista, jotka vaikeuttivat laivojen pääsyä satamasta. Vuotuiset pohjatuulet ovat voineet viivyttää hänen lähtöään viikon tahi pari, mutta se ei merkitse mitään, kun on aivan ilmeistä, ettei hän tahtonutkaan nostaa purjeita, ja _De Bello Alexandrinon_ tekijällä on epäilemättä ollut lupa peitellä Caesarin selvää välinpitämättömyyttä Roomaa kohtaan syyttämällä hänen pitkällisestä poissaolostaan vihollisen voimakkuutta ja kohtalon kovuutta.

Jouduttuaan niin nolosti tappiolle Heptastadiumilla Caesar näyttää päättäneen todenteolla rangaista aleksandrialaisia ja ryhtyä sodankäyntiin suuremmalla tarmolla. Syyriasta oli suuri armeija tulossa hänen avukseen erämaan poikki, päällikkönä Pergamonin Mithridates, Mithridates Suuren poika, juutalainen Antipater, Herodeksen isä, ja Iamblichus, Sampsiceramuksen poika, eräs kuuluisa arabialainen päällikkö Hemesasta. Caesar tiesi olevansa näiden joukkojen saavuttua kyllin voimakas musertamaan vastarinnan ja pakottaman Egyptin kuuliaisuuteen. Siinä mielessä hän otti askeleen, joka osoittaa selvästi hänen päättäneen käydä tuimasti ja lujasti asioihin käsiksi ja tavalla, joka oli tekevä Kleopatran äkkiä maan ainoaksi hallitsijaksi, niin että hän kykenisi laskemaan valtakuntansa kaiken mahdin Caesarin käsiin.

Prinsessa Arsinoesta ei ollut tullut Egyptin kuningatarta Ganymedeen kaikista ponnistuksista huolimatta, ja kuninkaallinen armeija koetti yhä vapauttaa kuningas Ptolemaiosta ja taistella hänen lippunsa alla. Caesar päätti sentähden luovuttaa nuorukaisen heille, tietäen, kuten sodan historioitsijakin myöntää, ettei vihollisuuksien keskeytyminen tämän toimenpiteen johdosta ollut lainkaan uskottava. Hän sanoo tarkoituksen olleen antaa Ptolemaiokselle tilaisuuden rauhan tekoon, ja selittää, että hänen oli, jos sota tuli jatkumaan, paljoa kunniallisempaa taistella kuningasta kuin »kaiken maailman roskaväkeä ja luopioita» vastaan. Totuus lienee kuitenkin se, että Caesar tahtoi päästä pojasta, joka esti häntä toteuttamasta suunnitelmaansa hallituksen siirtämisestä kokonaan Kleopatralle, luovuttamalla hänet viholliselle hetkellä, jolloin tieto Syyriasta lähteneen armeijan tulosta teki egyptiläisten tappion varmaksi; näin hän lähetti pojan joko varmaan kuolemaan tahi alennukseen. Ptolemaios poloinen ymmärsi sen varmasti itsekin, koska hän purskahti itkuun ja pyysi saada jäädä palatsiin, kun Caesar käski hänen mennä ystäviensä luo. Hän tiesi aivan hyvin, ettei egyptiläisillä ollut enää mitään voiton mahdollisuutta — ja että voittaja kohtelisi ja rankaisisi häntä vihollisena niin pian kuin hän oli liittynyt omiinsa. Caesar oli taas puolestaan tietoinen siitä, että hänen oli vaikeata olla noudattamatta Auleteen testamenttia, joka määräsi Ptolemaioksen Kleopatran kanssahallitsijaksi, jos Ptolemaios oli roomalaisten voiton hetkellä vielä hänen suojeluksessaan. Kuninkaan kyyneleistä ja hätääntyneistä kunnioituksen- ja kuuliaisuudenlupauksista ei siis välitetty, vaan hänet saateltiin viipymättä palatsista riemuitsevien aleksandrialaisten huomaan, kun taas nuorempi veli, jolle Caesar oli lahjoittanut turvallisen etäällä olevan Kyproksen valtaistuimen, jäi Kleopatran keralla roomalaisten valvontaan.

Syyriasta lähtenyt armeija saapui pian Egyptin itärajalle, valtasi rynnäköllä Pelusiumin ja joutui taisteluun kuninkaan joukkojen kanssa lähellä Niilin suistoa. Egyptiläiset lyötiin helposti, ja voittajat marssivat suiston itäreunaa seuraten Memphistä kohti (nykyisen Kairon lähellä), jonka alapuolella menivät sitten Niilin poikki länsirannalle. Nuori Ptolemaios, joka ei odottanut armoa Caesarilta, asettui urhoollisesti johtamaan niitä joukkoja, joita ei välttämättä tarvittu palatsin piiritykseen, ja marssi suiston poikki mitelläkseen miekkaansa Mithridateen ja hänen liittolaistensa kanssa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt lähteä kaupungista, kun Caesar purjehti satamasta niin monen miehen keralla, kuin mitä laivue suinkin saattoi kuljettaa, ja suuntasi matkan itään, ikäänkuin hän olisi aikonut Canopukseen tahi Pelusiumiin. Pimeän tultua hän kääntyikin sitten päinvastaiselle suunnalle ja laski joukkonsa maihin autiolle rannikolle joitakin penikulmia Aleksandriasta länteen. Siten hän vältti Egyptin laivaston ja osoitti, että hän oli ollut koko piiritysajan täysin esteetön liikkumaan merellä miten tahtoi. Hän marssi sitte erämaan läntistä reunaa pitkin sisämaahan, kuten hänen ystävänsä marssivat itäistä, ja yhdytti heidät suiston kärjessä jonkun matkaa Memphiksestä pohjoiseen ja kääntyi viivyttelemättä takaisin egyptiläisten lähestyvää armeijaa ahdistamaan. Heidän tulostaan kuultuaan Ptolemaios varustautui lujaan asemaan erään kunnaan juurelle, niin että Niili oli vasemmalla sivustalla, suo oikealla, ja eräs kanava edessä, mutta kun oli tapeltu kaksi päivää, murtautuivat liittolaiset saartoliikkeellä hänen leiriinsä ja saavuttivat täydellisen voiton. Saartoliikkeen suoritus oli uskottu eräälle Carfulenus-nimiselle upseerille, joka kaatui sitten Mutinassa Antoniusta vastaan taistellessaan. Ptolemaios näyttää hänen lähestyessään hypänneen yhteen rannalle varatuista veneistä, mutta hänen esimerkkiään noudattavien pakolaisten suuri paljous painoi veneen upoksiin, eikä nuorta kuningasta nähty senjälkeen enää milloinkaan hengissä. Kerrotaan, että hänen ruumiinsa tunnettiin myöhemmin kultaisesta haarniskasta, joka hänellä oli yllään, ja jonka paino oli epäilemättä syynä hänen pikaiseen kuolemaansa. Hänen traagillinen loppunsa viidentoistavuotiaana ratkaisi erään hyvin pulmallisen kysymyksen, sillä jos hän olisi joutunut vangiksi, olisi Caesarin täytynyt joko armahtaa hänet ja julistaa hänet isän testamentin mukaisesti Kleopatran kanssahallitsijaksi tahi viedä hänet vankina Roomaan ja luovuttaa hänet triumfin päätyttyä teloittajille, kuten oli tapana. Poika tiesi kohtalonsa jo silloin, kun hän kyynelin rukoili saada jäädä palatsiin, ja hänen äkillinen menehtymisensä Niilin mutaisiin vesiin päätti kalvavan tuskan, jossa hän oli varmaankin viime ajat elänyt, tietoisena siitä, että hän oli Caesarin hillittömän kunnianhimon tiellä, ja että häntä odotti varma kuolema.

Caesar lähti ratsuväkineen viipymättä paluumatkalle ja marssi maaliskuun 27 p. 47 e.Kr. [meidän ajanlaskumme mukaan jolloinkin tammikuussa] voittosaatossa Aleksandriaan, joka otti hänet vastaan portit avoinna. Surupukuun pukeutuneet asukkaat rukoilivat häneltä armeliaisuutta ja anteeksiantoa ja lähettivät hänelle jumaliensa kuvia täydellisen alistumisensa merkiksi. Prinsessa Arsinoe ja Ganymedes luovutettiin hänelle vankeina, minkä jälkeen hän ratsasti loistokulkueessa kaupungin halki palatsiin, jossa Kleopatra otti hänet vastaan voittoisana sankarina ja pelastajana.

VII. CAESARIONIN SYNTYMÄ JA CAESARIN LÄHTÖ EGYPTISTÄ

Ptolemaioksen kuolema ja Aleksandrian alistuminen lopettivat sodan, ja palatsiin jälleen kotiutunut Caesar sai vihdoinkin aikaa ryhtyä Egyptin asioiden järjestelyyn, tehtävä, jota sota oli niin kauan viivyttänyt. Kleopatran pieni veli, nuorempi Ptolemaios, oli vain yhdentoistavuotias poikanen, joka ei näytä osoittaneen sellaisia ilmeisen älykkyyden tahi luonteen lujuuden merkkejä, että hän olisi käynyt vastenmieliseksi Caesarille tahi sisarelleen, minkä tähden järjestettiin niin, että hänet asetettaisiin valtaistuimelle kuolleen veljensä tilalle nimelliseksi kuninkaaksi ja Kleopatran puolisoksi. Kuten muistettaneen, Caesar oli lahjoittanut Kyproksen tälle pojalle ja hänen sisarelleen Arsinoelle, mutta nyt, kun viimemainittu oli vankina ja epäsuosiossa ja edellinen liian nuori aikaansaadakseen pahennusta Egyptissä, ei heitä pakotettu lähtemään saarikuningaskuntaansa. Aleksandrialaisia kohtaan, joiden kapina oli ollut hänelle kuin parhainta ajanvietettä, silloin kun hän oli alkanut toteuttaa Kleopatran suhteen tekemäänsä päätöstä, Caesar oli lempeä ja katsoi toisissa kaupunginosissa tehdyn suuren tuhon riittävän rangaistukseksi. Juutalaisille hän kuitenkin myönsi samat oikeudet, kuin kreikkalaisilla oli, heidän viime sodassa antamansa avustuksen palkinnoksi, askel, jonka on täytynyt jonkin verran närkästyttää asukkaiden enemmistöä. Sitten hän perusti vakinaisen roomalaisen miehitysarmeijan Kleopatran ja tämän pikku veljen tukemiseksi ja järjestyksen valvomiseksi Aleksandriassa ja koko maassa. [Nyt Egyptissä olevan brittiläisen miehitysarmeijan tehtävä oli alkuperäisesti aivan sama. Sen tuli tukea khediviä ja valvoa järjestystä.] Tämän armeijan muodostivat ne kaksi legioonaa, jotka olivat olleet Caesarin kanssa palatsiin saarrettuina, ja sen päälliköksi Caesar nimitti erään taitavan upseerin, nimeltä Rufinus. joka oli omien ansioidensa nojalla ylennyt tavallisesta rivimiehestä tähän asemaan, ollen alkuperäisesti Caesarin omia vapautettuja. Yleensä selitetään, että Caesar luovuttamalla päällikkyyden Rufinuksen kaltaiselle ammattisoturille eikä kenellekään senaattiin kuuluvalle henkilölle, osoitti ylenkatsovansa Egyptiä, mutta itse olen sitä mieltä, että hän teki sen vain saadakseen hoitaa Egyptin asioita täysin omintakeisesti, sillä Rufinus oli epäilemättä hänen miehensä. Emme tiedä, miten Gabiniuksen joukoille kävi, jotka olivat taistelleet Caesaria vastaan, mutta on todennäköistä, että ne hajoitettiin toisiin maihin sijoitettuihin legiooneihin.

Nyt oltiin huhtikuussa [meidän ajanlaskumme mukaan helmikuussa], ja Caesar oli viipynyt Egyptissä seitsemättä kuukautta. Hän oli luultavasti ensin aikonut palata Roomaan marraskuussa, mutta aleksandrialaisten vihamielisyys ja sittemmin palatsin piiritys olivat antaneet hänelle hyväksyttävän syyn jäädä edelleen Kleopatran luo. Luonteeltaan henkilönä, joka oivalsi tilaisuudet ja osasi hyötyä niistä, hänessä oli näiden kuukausien aikana herännyt kiihkeä mielenkiinto Egyptin asioita kohtaan, ja kuten olemme nähneet, olivat ne ja hänen kiintymyksensä kuningattareen vallanneet hänen mielensä kokonaan. Sodan päättyminen ei merkinnyt hänelle tämän mielenkiinnon loppumista, vaan pikemmin suunnitelmien toimeenpanon alkua. Mahdollisuuksien, jotka olivat nyt hänellä tarjona laajaan hyötymiseen Egyptistä, on täytynyt antaa hänelle paljon ajattelemista. Kleopatra oli epäilemättä kertonut hänelle maansa ihmeistä, joita hän ei ollut vielä milloinkaan päässyt itse toteamaan. Caesar oli kuullut häneltä Niilin laakson rikkaudesta ja saanut siitä näkyväisiä todistuksia, ja marssiessaan suiston halki hänen oli täytynyt huomata se itsekin. Ala-Egyptin penikulmittain jatkuvat viljavainiot ovat näky, joka vaikuttaa jokaiseen, ja Caesar oli epäilemättä kuullut puhuttavan myös ylisen Niilin vauraudesta, maasta, jonka rauhallisella ja lainkuuliaisella väestöllä oli aikaa korjata kolme satoa vuodessa ja rakentaa suuria temppeleitä jumalilleen ja palatseja ylimyksilleen. Egyptin vuotuisen viljaveron, joka maksettiin luonnossa, on täytynyt nousta noin kuuteensataanseitsemäänkymmeneenmiljoonaan hehtoon vuodessa, määrä, joka saatiin Augustuksen aikana, ja tämän seikan, jos minkään, on täytynyt herättää Caesarissa ahneutta.

Hän oli todennäköisesti kuullut myös Indian kaupasta, joka oli jo alkanut kukoistaa ja jolla tuli olemaan joitakin vuosia myöhemmin mitä suurin merkitys, ja hänelle oli epäilemättä kerrottu Etiopiasta, Egyptin takana olevasta melkein satumaisesta maasta, josta Niilin vedet tulivat. Egypti oli aina ollut houkutteleva maa, yhtä mielenkiintoinen sekä keinottelijoille että valloittajille, ja ne kunnianhimoiset suunnitelmat, jotka olivat saaneet kaikki sen valloittajat innostumaan, panivat varmaan Caesarinkin mielikuvituksen liikkeelle, aivan samoin kuin ne olivat lumonneet Aleksanteri Suuren kolmesataa vuotta aikaisemmin. Tuntien, että hänen tehtävänsä Galliassa ja luoteessa oli nyt ainakin pääasiallisesti suoritettu, hän on ehkä voinut hautoa Rooman aseiden kiidättämistä Etiopian etäisimpiin osiin, menoa Punaisen meren poikki Arabiaan, tahi Aleksanteri Suuren lailla tunkeutumista Indiaan ja idän ihmeellisiin valtakuntiin. Samoinhan unelmoi kahdeksantoistasataa vuotta myöhemmin Napoleon Bonapartekin armeijansa marssittamisesta Egyptin halki Hindustaniin, ja samoin kohdisti Englantikin pyrkiessään säilyttämään rakastetun Indiansa (kuten Kinglake kirjoitti profeetallisesti vuonna 1844) katseensa Niilin laaksoon, jonka se saikin lopulta haltuunsa ikäänkuin toivomuksen passiivisen voiman vaikutuksesta. Kreikkalaiset olivat jo kauan otaksuneet, että Niili virtasi idästä aina Indian ylängöiltä saakka, ja Egyptiä pidettiin niinäkin aikoina, joita tässä nyt käsittelemme, idän porttina. Aleksandrian — Indian kauppatien maine kasvoi vuosi vuodelta. Kauppiaat matkasivat Niiliä ylös Koptoksen kaupunkiin, sieltä karavaaneissa erämaan poikki Berenicen satamaan, ja sieltä laivalla Muzirisiin, joka on Indian länsirannikolla nykyisen Kalkutan ja Mysoren lähellä. On mahdollista, että kaukaisen valloitus- ja tutkimusretken viehätys, johon Egypti oli maantieteellisen asemansa nojalla johdattanut niin monta miestä, oli saanut Caesarinkin valtoihinsa, ja että hän antoi ajatustensa vaeltaa kauppiaiden mukana Itään meneviä suuria teitä. Hänen on täytynyt ottaa huomioon se seikka, että vielä kukistamattomat partialaiset tekisivät marssin Aasian poikki Indiaan mitä vaikeimmaksi ja vaarallisimmaksi yritykseksi, ja sentähden jonkin verran epäillä, kykenikö hän sitä tietä seuraten saavuttamaan saman menestyksen kuin Aleksanteri Suuri; mutta täältä Egyptistä vei Indiaan tie, jota saattoi seurata vakavammatta vaaratta. Kauppiaat lähtivät Berenicestä Egyptin rannikolta heinäkuun puolivälissä ja saapuivat Indian länsirannikolle syyskuun puolivälissä; ja olisi todellakin kummallista, ellei Caesar olisi ainakin jonkin verran ajatellut mahdollisuutta viedä armeijansa tätä tietä maihin, jotka Aleksanteri, hänen ihanteensa, oli aikoinaan valloittanut.

Monet tämmöiset mahdollisuudet askarruttivat varmasti hänen mieltänsä ja olivat ehkä osaltaan vaikuttimena hänen haluunsa viipyä vielä jonkin aikaa tässä mielenkiintoisessa maassa, mutta oli eräs toinenkin ja vielä painavampi syy, joka vaati häntä jäämään Egyptiin vielä muutamiksi viikoiksi. Kleopatra oli tulemaisillaan äidiksi. Seitsemän kuukautta oli kulunut niistä lokakuun päivistä, jolloin Caesar oli niin kiihkeästi ryhtynyt kuningattaren sydäntä valloittamaan omia hankkeitaan edistääkseen, ja nyt piti kohdakkoin tämän lemmensuhteen hedelmä, heidän lapsensa, laskettaman hänen käsivarsilleen. Vaikka hän olikin vanha viettelijä, näyttää kuitenkin siltä, että tilanne oli hänestä erilainen kuin ne, joissa hän oli ennen ollut. Kleopatra oli loistavalla älyllään, hilpeydellään, käytöksensä ainutlaatuisella viehkeydellään, puuttumattomalla rohkeudellaan ja rajattomalla optimismillaan onnistunut säilyttämään hänen rakkautensa ja kiintymyksensä kaikki nämä kuukaudet, jotka he olivat yhdessä viettäneet, ja tehnyt samalla Caesarin luonteen hellempäänkin puoleen vaikutuksen, jota tämä ei voinut vastustaa. Hän tahtoi olla Kleopatran luona hetkellä, jolloin aika täyttyi, ja sitäpaitsi on todennäköistä (sillä Caesarin toimenpiteillä oli yleensä sekä käytännölliset että tunnevaikutteensa), että hän toivoi nyt saavansa perillisen maalliselle vallalleen ja asemalleen, joka oli tuleva siten täysin laillistetuksi. Hänen pitkä seurustelunsa kuningattaren kanssa oli muuttanut suuresti hänen katsantokantaansa, eikä minun mielestäni voitane juuri epäilläkään, etteikö hän suunnannut ajatuksiaan kiihkeästi tulevaisuuteen aavistellen uusia vaiheita ja suuria muutoksia elämässään.

Hän oli nyt Kleopatran toivomuksesta suostunut siihen, että hänet tunnustettiin Egyptissä kuningattaren jumalalliseksi puolisoksi, Jupiter Ammoniksi ihmiseksi tulleena. Heidät oli vihitty jonkinlaiseen avioliittoon, ja ainakin Egyptin kansan, arvostelevia aleksandrialaisia ehkä lukuunottamatta, oli pakko tunnustaa heidän liittonsa lailliseksi. Lapsen lähenevä syntyminen oli pakottanut Kleopatran ilmaisemaan suhteensa Caesariin ja samalla osoittamaan alamaisilleen, ettei hän, heidän kuningattarensa, ollut vain pelkkä roomalaisen seikkailijan rakastajatar. Niinpä hän oli alkanutkin heti veljensä ja muodollisen puolisonsa Ptolemaios XIV:n kuoltua levittää uskomusta, että Julius Caesar oli itse Egyptin ylijumala ihmiseksi tulleena, ja että pian syntyvä lapsi oli jumalallisen liiton hedelmä. Temppelien seinille, kuten esim. Hermonthisissa Theben lähellä, veistettiin korkokuvia, joissa Kleopatran nähdään keskustelevan ihmishahmossa esiintyvän Ammon-jumalan kanssa, ja joissa jumalien kuvataan avustavan lapsen taivaallista syntymistä. Vanhassa Egyptissä oli käytetty samantapaista mytologista todistelutapaa varhaisempienkin hallitsijoiden syntymään nähden, kuten Hatshepsutista (1500 e.Kr.) ja Amenhotep III:sta (1400 e.Kr.), mainitakseni kaksi valaisevaa esimerkkiä. Tapauksissa, jolloin sitä tiedetään käytetyn, oli lapsen kuninkaallinen syntyperä epävarma, ja silloin keksittiin ja otettiin käytäntöön tämä tarina jumalallisesta kanssakäymisestä. Kleopatran aikana se oli papiston johtamille egyptiläisille siis vanhastaan tunnettua eikä millään tavalla kummastuttavaa tahi outoa. Kleopatran myöhempinä hallitusvuosina sattui tapahtumia, joiden katsottiin johtuvan tästä yliluonnollisesta suhteesta, ja onpa meille säilynyt eräs kirjoituskin, joka on hakattu »Kleopatran ja Ammonin liiton kahdentenakymmenentenä vuonna».

Caesar oli siis täysin myöntyväinen siihen, että häntä pidettiin Egyptissä jumaluusolentona. Hänen sankariaan, Aleksanteri Suurta, oli samoin pidetty jumalana, ja Aleksanteri oli julistautunut Ammonin pojaksi ja antanut veistää itsestään kuvan, jossa hänellä oli oinaksen sarvet, tämän jumalan merkit, ohimoilla. Vaikka Caesarin usko jumaliin oli silmäänpistävän heikkoa, oli hän aina kerskaillut jumalallisesta syntyperästään, koska hänen sukunsa juonti alkunsa Juluksesta, jonka isä, Aeneas, oli Anchiseen ja Venuksen poika, ja sentähden on täysi syy otaksua, että Kleopatra koetti taivuttaa ja saada hänet ajattelemaan ja uskomaan olevansa todellakin maan päälle tullut jumala. Kleopatra itse hallitsi Egyptiä jumalallisen oikeuden nojalla eikä katsonut olevan mitään syytä epäillä, etteikö hän ollut auringonjumalan edustaja maan päällä, välittäjä ihmisen ja hänen luojansa välillä. Egyptiläiset, joskaan eivät aleksandrialaiset, heittäytyivät kasvoilleen hänet nähdessään ja tervehtivät häntä jumalana, aivan samoin kuin heidän esi-isänsä olivat tervehtineet muinaisia faaraoita. Häntä oli sanottu varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen jumalaksi, ja oli ihan luonnollista, että häntä nimitettiin Egyptin temppeleissä kuolemattomaksi. Ne, jotka tulivat hänen seuraansa, osallistuivat hänen jumalallisuudestaan, ja hänen seuralaisensa olivat pyhiä hänen egyptiläisten alamaistensa silmissä. Caesarista tuli hänen puolisonaan siten jumala; ja heti kuin heidän liittonsa oli virallisesti vahvistettu, omaksui hän julkisestikin, _ex officio_, jumalallisen olennon luonteen. Saamme pian nähdä, kuinka hän Roomaankin tultuaan piti itseään tavallista kuolevaista korkeampana olentona ja kuinka hän oman etunsa kannalta luopui entisestä epäuskostaan kuolemattomia kohtaan ja julistautui vähää ennen kuolemaansa julkisesti maan päälle tulleeksi jumalaksi. Nämä kummastuttavat uskomukset eivät olleet kuitenkaan vielä tähän aikaan, josta nyt kerromme, kehittyneet lopullisesti selviksi; ja on todennäköistä, ettei hän oikein tiennyt itsekään, mitä niistä piti ajatella. Kleopatra oli täyttänyt hänen mielensä oudoilla ajatuksilla ja imarrellut, vaikkakin luultavasti tarkoituksetta, hänen turhamaisuuttaan siinä määrin, että jos Caesar katsoi voivansa myöntää toisen ja paremman maailman olemassaolon, oli hän samalla valmis uskomaan kuuluvansa siihen ja tulleensa sieltä. Kleopatra tiesi, että häntä itseään pidettiin jumalana; hän rakasti Caesaria ja oli tehnyt tästä vertaisensa; hän tiesi vielä, että Caesarinkin kerrottiin polveutuvan jumalista; ja minusta näyttää, että hän suhtautumalla siihen kuin selvään asiaan pakotti Caesarin kohdistamaan huomionsa tähän jumaluuskysymykseen, herättäen hänessä tunteen, että hän oli jumala, mikä luulo vahvistui seuraavina vuosina lujaksi varmuudeksi.

Tämä oman jumalallisuutensa käsite, jonka näemme saavan yhä enemmän sijaa Caesarin mielessä, toi luonnollisesti mukanaan tunteen itsevaltiaan vallasta, ja herätti halun omaksua kuninkuuden etuoikeudet. Kleopatra näyttää nyt sanoneen häntä puolisokseen, ja Egyptissä hänet tunnustettiinkin, kuten olemme jo sanoneet, Kleopatran lailliseksi puolisoksi. Hän oli jo tavallaan Egyptin kuningas, ja sen, ettei häntä oltu vielä kruunattu julkisesti faaraoksi, on täytynyt johtua kokonaan hänen omasta vastahakoisuudestaan sellaisen askeleen ottamiseen. Egyptiläisten on nyt täytynyt olla hyvin halukkaita tarjoamaan hänelle Ptolemaioksien valtaistuinta, aivan samoin kuin he olivat hyväksyneet Archelauksen, Komanan ylimmäisen papin, Berenice IV:n, Kleopatran sisarpuolen puolisoksi; ja päivinä, jolloin heidän nuori kuningattarensa oli niin pian tuleva äidiksi, he ovat varmasti tunteneet vilpitöntä ja kiihkeää halua saada tilanteen järjestetyksi kuningattaren avioliitolla Caesarin kanssa ja viimeksimainitun ylentämisellä valtaistuimelle. Mikään ei olisi ollut valtiollisesti sen onnellisempaa kuin kuningattaren ja Rooman mahtavimman miehen välinen julkinen avioliitto, ja olemmehan jo nähneet sellaista liittoa pohditun Gnaeus Pompeiukseen nähden niihin aikoihin, jolloin tämän isä hallitsi Rooman tasavaltaa. Seikka, että Caesar oli jo ennestään naimisissa, vaimo asuen Roomassa, ei ollut egyptiläisten mielestä todellinen este. Hän ei ollut lahjoittanut Caesarille poikaa, minkä tähden avioliitto voitiin purkaa toisen hedelmällisemmän eduksi. Kleopatran itsensäkin on täytynyt olla kiihkeän halukas jakamaan Egyptin valtaistuin Caesarin kanssa, sillä hän näki epäilemättä varsin selvästi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin heistä tulisi koko roomalaisen maailman hallitsijat, koska Caesar oli jo Rooman yksinvaltias ja tunnustettu diktaattori. Jos hän saisi Caesarin ottamaan vastaan faaraoiden kruunun, kuten Komanan Archelaus oli tehnyt, oli täysi syy otaksua, että Caesar koettaisi saattaa Rooman tarjoamaan hänelle hänen oman maansa valtaistuimen. Kallistuminen yksinvaltaa kohti oli Roomassa, pääasiallisesti Pompeiuksen ansiosta, jo sangen ilmeistä, ja sekä Caesarin että Kleopatran on täytynyt käsittää, ettei heidän tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin heille oli tuossa kaupungissa valtaistuin tarjona, jos he hoitivat pelinsä taitavasti.