Part 20

Kleopatra ei kuitenkaan odottanut suoriutuvansa hengissä voimain koetuksesta, ja vaikka Octavianus lähetteli hänelle edelleen vakuutteluja suopeudestaan, oli hänen turvallisuutensa hintana aina Antoniuksen pää, ja sitä hän ei tahtonut maksaa. Tähän kohtaan ei ole mielestäni kiinnitetty tarpeeksi huomiota arvosteltaessa kuningattaren käytöstä. Dion Cassius sanoo kiihkoisasti Octavianuksen luvanneen, että hän saisi pitää kaikki, sekä vapautensa että rajattoman valtansakin, jos hän surmaisi Antoniuksen, ja Plutarkhos todistaa yhtä selvästi Octavianuksen ilmoittaneen hänelle, ettei hän voisi esittää ainoatakaan kohtuullista pyyntöä, johon hän ei olisi valmis suostumaan, jos Kleopatra vain toimittaisi Antoniuksen hengiltä tahi edes karkoittaisi hänet turvapaikastaan Egyptistä. Antonius oli osoittanut joutuneensa kokonaan rappiolle. Hän oli käyttäytynyt mitä raukkamaisimmalla tavalla. Hän oli melkein aina juovuksissa ja epäluotettava. Eikä Kleopatralle ja hänen asialleen näyttänyt olevan hänestä enää mitään hyötyä. Kleopatra oli kuitenkin, vaikka Antoniuksen kuolema olisi merkinnyt vaikeuksista vapautumista, liian uskollinen ja liian ylpeä suostuakseen hänen murhaamiseensa. Hän uhmasi Octavianusta ja tiedoitti, että jos tämä himoitsi hänen juopon miehensä kelvotonta päätä, oli hänen revittävä maahan kaupungin muurit ja etsittävä se käsiinsä.

Kuningatar oli ajan tavan mukaan rakennuttanut viime vuosina itselleen haudan ja hautatemppelin, jossa hän lepäisi kuoltuaan ja jossa hänen henkeään palvottaisiin tavanomaisilla uhritoimituksilla ja papillisilla menoilla. Tämän mausoleumin ympärillä oli Plutarkhoksen mukaan toisia, ilmeisesti kuninkaalliselle perheelle ja hovin jäsenille varattuja rakennuksia, mutta se ei ollut Canopuksen varrella Seman eli kuninkaallisen nekropoliin alueella, vaan meren rannalla Isis-Afroditen temppelin vieressä Lochias-niemen länsirinteellä. Päättelen Plutarkhoksen huomautuksista, että kuningattaren hauta oli temppelirakennusten välittömässä yhteydessä, ja jos olen oikeassa, on tämä seikka varmasti johtunut siitä, että Kleopatra tahtoi tulla haudatuksi sen jumalattaren pyhätön alueelle, joksi hänet oli tunnustettu. Isiksen temppelissä rukoiltaisiin siten hänen kuoltuaan tavallaan hänen henkeään, ja hänen maalliset jäännöksensä olisivat sitten tämän suojelusjumalattaren pyhiä reliikkejä. [Tämä tosiasia, jonka merkitystä ei ole huomattu, on mielenkiintoinen todistus siitä, että Kleopatra katsoi olevansa lihaksi tullut Venus-Afrodite-Isis.] Mausoleumi oli kuuluisa korkeudestaan ja kauneudestaan. Se oli todennäköisesti tehty hienosta marmorista ja näyttää sisältäneen monta huonetta. Kuvittelisin, että alhaalla oli pylväskäytävän perällä, johon tultiin kaksipuolisesta, kauniisti koristetusta seetriovesta, sisempi pyhättö, jossa kuningattaren ruumisarkku oli jo valmiina odottamassa, ja että pylväskäytävästä päästiin kiviportaita myöten yläkerran huoneisiin, joiden permanto eli alakerran katto oli tehty suurista graniittilaatoista. Näiden huoneiden isoista, avoimista ikkunoista on täytynyt nähdä toisista merelle ja toisista Isiksen temppelin pihalle, mutta alakerran pylväskäytävässä ja pyhätössä ei ollut egyptiläisten rakennusten tavalliseen tyyliin minkäänlaisia ikkunoita, vaan valo pääsi ovesta ja pienistä katonrajaan jätetyistä aukoista. Heinäkuun helle kykeni tuskin tunkeutumaan tämän kivisen mausoleumin kammioihin ja vilpoisen merituulen on täytynyt leyhähdellä alituisesti yläkerran huoneiden läpi ulkopuolelta paahtavan, häikäisevän auringonpaisteen menettäessä tehonsa marmoriseiniin kilpistyessään. Idänpuoleisista ikkunoista kuului kivilaituriin murtuvien aaltojen kumeata pauhua ja lokkien kirkunaa, kun taas pappien laulu viereisessä temppelissä ja kaupungin etäinen humu olivat näiden ilmavien huoneiden viileyteen kantautuessaan kuin ääniä unohdetusta maailmasta.

Sinne Kleopatra päätti muuttaa asumaan, heti kuin Octavianus ryhtyisi piirittämään kaupunkia, ja jos kaupunki valloitettaisiin, surmaisi hän itsensä. Siinä mielessä hän antoi viedä kaikki kullat, hopeat, helmet, jalokivet ja muut kalleutensa mausoleumiin, jossa ne asetettaisiin erääseen yläkerran huoneeseen vitsakimpuista ja rohtimista kyhätylle roviolle. Jos kävisi niin, että hänen täytyisi päättää päivänsä kurjuudestaan päästäkseen, antaisi hän käärmeen iskeä myrkkyhampaansa hipiäänsä, sytyttäisi viimeisillä voimillaan rovion palamaan ja hävittäisi siten yhdellä kertaa sekä ruumiinsa että rikkautensa. Hän jäi kuitenkin vielä toistaiseksi palatsiin ja valvoi toimenpiteitä, joihin oli ryhdytty kaupungin puolustamiseksi.

Octavianuksen joukot saapuivat heinäkuun viime päivinä muurien edustalle ja leiriytyivät Hippodromiin ja sen ympärille. Hippodromi oli kallioisella paikalla kaupungin itäpuolella. Ratkaisun lähestyessä Antonius osoitti jälleen, että entisestä rohkeudesta oli sentään vielä jotakin jäljellä. Keräten joukkonsa hän teki rohkean uloshyökkäyksen, karkasi Octavianuksen ratsuväen kimppuun, löi sen perinpohjin ja karkoitti jäännökset takaisin leiriin. Ja kun hän palatsiin palatessaan kohtasi Kleopatran yllään vielä ryvettynyt ja verentahrima haarniskansa, kietaisi hän kätensä kuningattaren hennon vartalon ympärille ja suuteli häntä kaikkien nähden. Sitten hän esitteli kuningattarelle erään upseerinsa, joka oli suuresti kunnostautunut taistelussa, ja Kleopatra lahjoitti miehelle heti loistavan kypärin ja kultaisen rintahaarniskan. Tämä upseeri puki vielä samana iltana haarniskan ylleen ja karkasi Octavianuksen leiriin.

Seuraavana aamuna Antonius lähetti jonkinlaisen ylimielisyyden puuskassa sanansaattajan haastamaan Octavianusta kaksintaisteluun, kuten hän oli tehnyt ennen Actiumin taistelua, mutta hänen vihollisensa vastasi siihen myrkyllisesti, »että Antonius keksisi kyllä toisiakin keinoja, millä päättää päivänsä». Hän päätti silloin, että oli parempi saattaa asiat kertakaikkiaan ratkaisuun käymällä vastustajan kimppuun kaikin voimin sekä maalla että merellä kuin ruveta odottamaan pitkällisen piirityksen tulosta, ja kun Kleopatra oli hyväksynyt tämän suunnitelman, lähetettiin kaikille joukko-osastoille käsky valmistautua yleiseen taisteluun, joka määrättiin elokuun 1 päiväksi. Antonius, jonka rohkeus ei nyt pettänyt, pyysi tämän päivän aattoiltana palvelijoita auttelemaan häntä auliisti illallispöydässä ja kaatamaan runsaasti viiniä, koska heillä saattoi olla huomispäivänä uusi isäntä, hänen itsensä, Bacchuksen lihaksituleman, viinin ja ilon jumalan, maatessa kuolleena tappotantereella. Hänen läsnäolevat ystävänsä alkoivat sen kuullessaan itkeä, mutta Antonius selitti heille nopeasti, ettei hän suinkaan aikonut kuolla, vaan toivoi vievänsä heidät loistavaan voittoon.

Myöhään samana iltana, kun merituuli oli tyyntynyt ja tähtien valossa uinailevassa kaupungissa vallitsi pimeän ja helteisen kesäyön syvä hiljaisuus, alkoi äkkiä kuulua etäistä huilujen ja kymbaalien soittoa ja jotakin iloista säveltä laulavia ääniä. Soitto läheni ja pian voitiin eroittaa tanssivien jalkojen töminää ja kuin jotakin hurjaa juomalaulua loilottavan saattueen huutoa ja mekastusta. Tämä meluisa kulkue näyttää Plutarkhoksen kuvauksen mukaan suunnanneen kulkunsa suoraan kaupungin halki Canopuksen porttia kohti, jonka luona meteli yltyi ylimmilleen. Sitten äänet äkkiä hiljenivät ja häipyivät kuulumattomiin. Mutta kaikki, jotka olivat havahtuneet yön pimeydessä tähän hurjaan soittoon ja lauluun, uskoivat varmasti kuulleensa Bacchuksen saattohumun, kun hän jätti väkineen sortuneen lihaksitulemansa ja meni voittoisan Octavianuksen luo. [Melun saattoivat aiheuttaa Octavianuksen etujoukot, jotka oli sijoitettu aivan Canopuksen portin edustalle.]

Heti kuin päivä vaikeni Antonius vei joukkonsa ulos itäisistä porteista ja järjesti ne taisteluun korkealle paikalle muurien ja Hippodromin väliin jonkun matkan päähän merenrannasta. Sieltä hän näki laivastonsa purjehtivan ulos Isosta satamasta ja suuntaavan kulkunsa Octavianuksen laivoja kohti, jotka olivat järjestyneet noin neljän kilometrin päähän kaupungista itään lähelle rannikkoa, mutta hänen suureksi mielipahakseen egyptiläiset alukset eivät yrittäneetkään hyökätä vastustajan kimppuun, kuten hän oli käskenyt. Sen sijaan ne tervehtivät Octavianuksen laivastoa airoillaan ja saatuaan samanlaisen vastauksen liittyivät viholliseen, minkä jälkeen kaikki lähtivät purjehtimaan yhdessä Isoa satamaa kohti. Silmäillessään sitten toisaalle Antonius näki äkkiä ratsuväkensä laukottavan Octavianuksen puolelle, niin ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin jalkaväkensä, jonka vihollinen tietysti hajoittaisi käden käänteessä. Oli turhaa yrittääkään taistella ja menettäen kaiken toivon hän pakeni takaisin kaupunkiin huutaen kaikille, että Kleopatra oli pettänyt hänet. Kun hän syöksyi palatsiin hämmentyneiden upseereidensa seuraamana, takoen otsaansa ja kiroten naista, joka oli, kuten hän sanoi, luovuttanut hänet vihollistensa käsiin, niin Kleopatra pakeni huoneistaan, ikäänkuin peläten, että Antonius voisi raivossaan ja epätoivon vimmassaan vaikka tappaa hänet miekallaan. Ehtien saada mukaansa vain palvelijattarensa Iraksen ja Charmionin hän juoksi minkä jaksoi palatsin tyhjien salien ja käytävien läpi, aution pihan poikki ja pääsi lopulta Isiksen temppelin viereen rakennettuun mausoleumiinsa. Virkamiehet, palvelijat ja vartiat näyttävät kaikki paenneen hetkellä, jolloin kuului huuto, että laivasto ja ratsuväki olivat menneet vihollisen puolelle, ja temppelin läheisyydessä oli todennäköisesti vain joitakin säikähtyneitä pappeja, jotka tuskin saattoivat tuntea kuningatarta hänen juostessaan ilman tavallista seuruettaan huohottaen hautarakennuksen avoimelle ovelle. He syöksähtivät sisään hämyiseen pylväskäytävään, nämä kolme naista, salpasivat oven kiireesti ja epäilemättä pönkittivät sen kaikella, mitä irti saivat, penkeillä, uhripöydillä ja muilla sisustukseen kuuluneilla esineillä, riensivät sitten yläkertaan ja heittäytyivät varmaankin kauhusta suunniltaan upeille lepolavitsoille Kleopatran valmistautuessa heti surmaamaan itsensä. Ikkunoista heidän on täytynyt nähdä joidenkin Antoniuksen upseerien kiiruhtavan paikalle, koska he saattoivat hetkisen kuluttua lähettää tälle sanan, että kuningatar aikoi juuri surmata itsensä. Jonkin ajan kuluttua, hiukan rauhoituttuaan, Kleopatra päätti kuitenkin odottaa, ennenkuin ottaisi tämän ratkaisevan askeleen, päästäkseen varmuuteen Octavianuksen todellisista aikeista hänen suhteensa, ja tehtyään tämän päätöksen hän näyttää koettaneen parhaansa mukaan tyyntyä. Ja tuijottaessaan siinä idänpuoleisista ikkunoista päivänpaisteiselle merelle hän näki egyptiläisten laivojen ja vihollisen alusten soutavan vieri vieressä Isoon satamaan.

Ei ole mitään syytä otaksua, että Kleopatra olisi pettänyt miehensä, tahi että hänellä olisi ollut mitään tekemistä juuri tapahtuneiden karkaamisten kanssa. Heidän vastarintansa äkillinen herpaantuminen, kun aamu ei ollut vielä kulunut puoliväliinkään, on varmasti ollut hänelle hirveä isku, ja mitä Antoniuksen syytöksiin tulee, on hän epäilemättä katsonut niiden johtuneen vain hermostuneesta ja oikullisesta mielentilasta, joka oli ollut hänen miehelleen viime vuosina tunnusmerkillistä. Antonius oli edellisenä iltana luvannut suuren rahasumman kaikille Octavianuksen sotureille, jotka karkaisivat hänen puolelleen, ja on enemmän kuin todennäköistä, että Octavianus oli puolestaan tehnyt samanlaisen tarjouksen egyptiläisille merimiehille ja sotureille. Nämä merimiehet olivat vain vuosi sitten veljeilleet Antoniuksen mukana olleiden roomalaisten kanssa Ambracian lahdessa, ja kun viimemainitut olivat menneet Octavianuksen puolelle Actiumin taistelun jälkeen, oli heitä nyt lukuisasti vihollisen laivoilla. Egyptiläisiä vaadittiin siten taistelemaan ystäviänsä vastaan, joiden vieraanvaraisuutta he olivat usein nauttineet, ja joiden taistelukuntoisuutta, kun he olivat nyt liittyneet Octavianuksen voittoisiin joukkoihin, heillä ei ollut mitään syytä epäillä. Heidän karkaamiseensa ei siis tarvittu minkäänlaista aloitetta Kleopatran puolelta; tilanne oli sellainen, ettei toisin olisi voinut juuri käydäkään.

Antonius oli kuitenkin liian kiihtynyt hillitäkseen kieltään, ja hän näyttää astelleen huoneissaan jonkinlaisessa hulluutta lähentelevässä raivotilassa, kiroten Kleopatraa, hänen maataan ja kaikkia, jotka olivat pettäneet hänet. Hetkisen kuluttua tulivat upseerit, jotka olivat kiiruhtaneet Kleopatran jäljessä mausoleumille, ilmoittamaan hänelle, että kuningatar oli surmannut itsensä, sillä niin he olivat tulkinneet hänen terveisensä. Antoniuksen riehunta näyttää loppuneen heti, järkytys lamautti hänet kokonaan. Ensin hän oli todennäköisesti aivan tyrmistynyt, mutta kun sanojen koko merkitys pääsi tunkeutumaan hänen sekaviin aivoihinsa, ei vihasta ja epäluulosta ollut merkkiäkään jäljellä. »Antonius!» hän huudahti, »miksi viivytellä enää? Sallimus on riistänyt sinulta sen ainoan, jonka puolesta olisit voinut sanoa tahtovasi vielä elää». Näin sanoen hän syöksyi makuuhuoneeseensa riuhtoen yltään haarniskaansa ja huutaen orjaansa Erosta avuksi. Hänen kuultiin sitten ruumiinsa yläosaa paljastaessaan puhuvan ääneen Kleopatralle, jonka hän uskoi kuolleen. »Kleopatra», hän sanoi, »en sure, että minun täytyy nyt erota sinusta, sillä olen pian luonasi jälleen, mutta mieltäni pahoittaa se, että nainen voitti minunlaiseni suuren kenraalin rohkeudessa». Hän oli jonkin aikaa sitten ottanut Erokselta juhlallisen lupauksen, että Eros surmaisi hänet, milloin hän käskisi, ja kääntyen nyt hänen puoleensa hän antoi tämän käskyn, muistuttaen Erosta valastaan. Eros vetäisi miekkansa, ikäänkuin aikoen täyttää hänen pyyntönsä, mutta pyörähti samassa poispäin, painoi terän omaan rintaansa ja kaatui henkitoreissaan permannolle. Antonius kumartui hänen ylitseen ja lausui: »Hyvin tehty, Eros! Hyvin tehty!» Ottaen sitten miekan hän lisäsi: »Olet osoittanut isännällesi, miten on tehtävä se, mihin sinulla ei ollut sydäntä», ja sen sanottuaan hän iski miekan ruumiiseensa kylkiluiden alapuolelle ja horjahti vuoteelleen.

Haava ei ollut kuitenkaan heti kuolettava, ja kun verenvuoto oli hetkisen kuluttua tauonnut, tuli Antonius tuntoihinsa. Joitakin egyptiläisiä palvelijoita oli kerääntynyt hänen ympärilleen, ja hän rukoili heitä nyt lopettamaan hänen tuskansa. Mutta kun he näkivät hänen vielä elävän, riensivät he pois huoneesta ja jättivät hänet siihen, missä hän lepäsi, tuskissaan kiemurtelemaan. Heistä on joidenkin täytynyt viedä tapahtumasta sana kuningattarelle, joka istui mausoleumin ikkunassa, sillä pian tuli hänen sihteerinsä, Diomedes, ilmoittamaan Antoniukselle, ettei Kleopatra ollut vielä surmannut itseään, ja että hän tahtoi saada Antoniuksen ruumiin mausoleumiin. Antonius pyysi silloin kiihkeästi, että hänet vietäisiin kuningattaren luo, ja palvelijat nostivat hänet vuoteelta tilapäisille paareille ja lähtivät kiireesti kantamaan häntä sinne. Mausoleumin ovelle näyttää vähitellen kerääntyneen väkeä, ja kun kuningatar näki Antoniusta kantavan miesjoukon lähestyvän, on hän varmaankin alkanut pelätä, että joku heistä voisi palkinnon toivossa vangita hänet heti kuin hän avaisi oven ja viedä hänet elävänä Octavianukselle. Ehkäpä hän oli suuressa hädässään vetäissyt oven salvatkin niin lujasti ja syvälle koloihinsa, ettei niitä saatu enää auki. Oli miten oli, ovea ei avattu Antoniukselle, ja siinä hän lepäsi ikkunan alla tuskissaan vaikeroiden ja rukoillen saada kuolla Kleopatran sylissä. Plutarkhos kertoo, että »Kleopatra heitti silloin ikkunasta köysiä, joihin hänet sidottiin, ja hän ja hänen kaksi palvelijatartaan, ainoat, joiden hän oli sallinut tulla mukaansa mausoleumiin, kiskoivat hänet ylös. Saapuvilla olleet sanovat, etteivät he olleet milloinkaan nähneet surullisempaa näkyä, kun kuolevaa ja yltäpäältä verissään olevaa Antoniusta kiskottiin ylös hänen yhä ojennellessaan käsiään Kleopatraa kohti ja koettaessaan viimeisillä voimillaan jännittää ruumistaan. Hänen nostamisensa ei ollut naisille todellakaan helppo tehtävä, mutta takertuen köysiin kaikin voimin ja vetäen minkä jaksoi pää ikkunasta ulkona Kleopatra sai hänet lopulta suurella vaivalla ylös alhaalla olevien rohkaistessa häntä huudoillaan ja ottaessa kaikin tavoin osaa hänen tuskaansa».

Ikkunan on täytynyt olla verraten korkealla maasta, ja kun Antonius oli kookas ja painava mies, eivät nuo kolme naista olisi minun käsittääkseni konsanaan jaksaneet saada häntä niin korkealle, elleivät alhaalla olijat olisi tuoneet tikapuita ja auttaneet heitä, jääden sitten epäilemättä tikapuille tätä järkyttävää kohtausta katsomaan.

Raahattuaan hänet ikkunasta sisään naiset kantoivat hänet vuoteelle, johon hän todennäköisesti pyörtyi nostamisen aiheuttamista tuskista. Näky oli niin säälittävä, että Kleopatra joutui aivan suunniltaan ja purskahti itkuun. Hän löi rintoihinsa ja repi vaatteensa ja koetti aina välillä saada haavasta vuotavaa verivirtaa pysähtymään, niin että hänenkin kasvonsa, kaulansa ja kätensä olivat pian tahriintuneet vereen. Heittäytyen Antoniuksen viereen hän sanoi häntä herrakseen, miehekseen ja hallitsijakseen. Kuolevan hirveät tuskat herättivät hänessä sanomatonta sääliä ja paljon entistä rakkautta, ja hän otti niin kiihkeästi osaa hänen kärsimyksiinsä, että unohti kokonaan oman epätoivoisen tilanteensa. Antonius tuli lopulta jälleen tuntoihinsa ja pyysi viiniä. Siitä hiukan virkistyttyään hän koetti lohduttaa kuningatarta ja kehoitti häntä sopimaan Octavianuksen kanssa, mikäli se oli kunniallisilla ehdoilla mahdollista, ja sanoi, ettei voittajan ystävien joukossa ollut muita kuin eräs Proculeius, johon Kleopatra saattoi luottaa. Plutarkhos kertoo hänen lopuksi pyytäneen viime henkäyksiä vetäessään, »ettei Kleopatra surkuttelisi häntä tässä hänen kohtalonsa viimeisessä käänteessä, vaan pikemminkin riemuitsisi hänen puolestaan muistellessaan hänen entistä onneaan, joka oli ollut ihanampaa ja täydellisempää, kuin mitä oli konsanaan nähty, eikä ollut päättynyt kunniattomasti. Roomalainen oli lyönyt roomalaisen».

Tämän sanottuaan hän painautui pitkälleen ja heitti pian henkensä sen naisen sylissä, jonka etuja hän oli niin huonosti valvonut, ja jonka hän nyt jätti yksin taistelemaan viimeistä suurta taistelua valtaistuimensa ja poikansa tulevaisuuden puolesta.

XX. KLEOPATRAN KUOLEMA JA OCTAVIANUKSEN TRIUMFI

Kleopatran tilanne oli tällä hetkellä äärimmäisyyteen saakka kaamea. Hänen miehensä verinen ruumis lepäsi vuoteella, peitteenä vaatteet, jotka hän oli repinyt yltään. Palvelijattaret Charmion ja Iras olivat todennäköisesti kyyristyneet johonkin soppeen rintoihinsa lyöden ja äänekkäästi valittaen, kuten kreikkalainen tapa vaati jonkun kuollessa. Auringon paahtamalle pihalle näyttää kokoontuneen avoimen ikkunan alle joitakin roomalaisia ja egyptiläisiä, ja otaksun, että niiden pystyttämät tikapuut, jotka olivat auttaneet kuningatarta Antoniuksen nostamisessa, olivat vielä paikoillaan seinää vasten. Tämä elokuun päivä oli varmaankin jo kulunut ohi puolenpäivän, niin että aurinko paistoi sisään huoneeseen, valaisten epäjärjestykseen joutunutta sisustusta ja läjäytyneiden mattojen vielä tuoreita veriläikkiä, jotka osoittivat, mistä kuolevan raskasta ruumista oli raahattu. Toisella puolella kohisi meri, mutta toiselta kuului Octavianuksen sotureiden huutoja ja heidän aseidensa helähtelyä, ilmoittaen Kleopatralle, että vihollinen oli saapunut palatsiin. Hän saattoi odottaa millä hetkellä hyvänsä antautumisvaatimusta, ja todennäköisesti yritettäisiin pyrkiä sisään ikkunoista. Hän oli kuitenkin päättänyt, ettei häntä saataisi konsanaan elävänä vangiksi, ja oli epäilemättä antanut selvästi ymmärtää, että hän sytyttäisi heti viereiseen huoneeseen tehdyn hautarovion ja polttaisi itsensä poroksi, jos väkivaltaan ryhdyttäisiin. Vangiksi joutuminen merkitsi hänelle todennäköisesti häväistystä Octavianuksen triumfissa ja valtaistuimen menettämistä, kun taas antautuminen keskinäisen sopimuksen perusteella saattoi luonnistua niin hyvin, ettei häneen koskettaisi eikä valtaistuinta riistettäisi hänen suvultaan. Näyttää uskottavalta, että hän antoi nyt kummallekin seuralaiselleen aseita mahdollisten hyökkäysten varalle ja käski heidän varoittaa kaikkia, jotka yrittäisivät kiivetä tikapuille, että liekit tulisivat nielemään hänet ja kaikki hänen satumaisen arvokkaat aarteensa, jalokivensä ja muut kalleutensa, ennenkuin he ehtisivät ikkunan tasallekaan.

Antoniuksen viimeisestä henkäyksestä oli kulunut vain joitakin minuutteja, kun Proculeius, josta hän oli puhunut Kleopatralle juuri ennen kuolemaansa, ilmestyi näyttämölle, vaatien Octavianuksen nimessä puheillepääsyä. Hän kolkutti ovelle ja kehoitti Kleopatraa avaamaan, ja hänen äänensä on varmaankin kajahdellut alhaalta pylväskäytävästä Kleopatran kuuluviin, joka istui todennäköisesti portaiden yläpäässä, kuin maan alta — kolkkona kuin pimeiden voimien kutsu. Mutta peläten tulevansa vangituksi hän ei tohtinut avata, vaikka hän olisi kyennytkin irroittamaan raskaat salvat, vaan asteli edestakaisin miehensä ruumiin vaiheilla tuskallisessa epätietoisuudessa. Lopulta hän kuitenkin kiiruhti marmoriportaita alas hämyiseen pylväskäytävään ja seisahtui oven eteen kasatun röykkiön eteen, huutaen Proculeiusta nimeltä. Tämä vastasi ja nyt he pitivät lyhyen neuvottelun. Kleopatra ilmoitti antautuvansa, jos Octavianus vannoisi, että Egyptin valtaistuin annettaisiin hänen pojalleen Caesarionille, mihin Proculeius vastasi vain toistamalla, että Octavianus tulisi varmasti olemaan hyvin armollinen häntä kohtaan. Kleopatra ei tyytynyt siihen, ja roomalainen upseeri palasi hetkisen kuluttua herransa luo, minkä jälkeen Kleopatraa ei häiritty, ennenkuin myöhään illalla. Proculeius kuvasi Octavianukselle kuningattaren tilanteen ja osoitti, ettei ollut todennäköisesti lainkaan vaikea päästä mausoleumiin tikapuiden avulla ja saada nopeasti ja taitavasti toimimalla Kleopatra vangituksi, ennenkuin hän ennättäisi sytyttää rovion. Octavianus lähetti silloin hänet ja Cornelius Galluksen, joka oli nyt saapunut Aleksandriaan, koettamaan ja jälkimmäinen meni suoraan mausoleumin ovelle kolkuttamaan ja pyytämään kuningatarta puheilleen. Kleopatra meni heti portaita alas ja alkoi keskustella Cornelius Galluksen kanssa suljetun oven läpi, ja näyttää siltä kuin hänen palvelijattarensa olisivat, kiihkeinä kuulemaan, mitä sanottiin, poistuneet vartiopaikaltaan yläkerran ikkunoiden luota ja seisoneet portaiden alimmaisilla askelmilla hänen takanaan. Heti kuin kuningattaren kuultiin puhuvan ja alkavan selitellä antautumisensa ehtoja, juoksi Proculeius rakennuksen toiselle puolelle, korjasi tikapuiden asentoa ja kiipesi nopeasti ikkunaan kahden roomalaisen upseerin keralla. Hypättyään sekasortoiseen huoneeseen hän juoksi Antoniuksen ruumiin ohi ja syöksyi portaita alas, kohdaten niiden alapäässä Charmionin ja Iraksen ja nähden hämärästi Kleopatran seisovan suljetun oven luona häneen selin. Toinen naisista kirkaisi Proculeiuksen nähdessään ja huusi valtiattarelleen: »Onneton Kleopatra, sinut on vangittu!» Kuningatar pyörähti ympäri ja kiskaisi upseerin nähdessään vyöltään tikarin ja kohotti sen iskuun, jonka piti vapauttaa hänet kaikista kauhuista. Mutta Proculeius oli häntä vikkelämpi. Hän kävi häneen käsiksi niin nopeasti ja rajusti, että kuningatar horjahti varmaankin takaisin ovea vasten, iski kouransa hänen ranteeseensa ja pusersi tikaria puristavan pienen käden auki. Pidellen sitten hänen molempia käsiään hän käski seuralaistensa ravistaa hänen vaatteitaan ja tunnustella, olisiko niihin kätketty aseita tahi myrkkyä. Samalla hän nuhteli kuningatarta siitä, että tämä tahtoi surmata itsensä. »On häpeä, Kleopatra», hän lausui, »että koetat riistää Octavianukselta näin hyvän tilaisuuden osoittaa armeliaisuuttaan. Teet siten itsellesi ja hänelle suurta vääryyttä ja saatat maailman uskomaan, että kenraaleista inhimillisin oli petollinen ja leppymätön vihollinen». Sitten hän näyttää käskeneen raivata pois oven eteen pinotun röykkiön ja avata oven, niin että Cornelius Gallus pääsi auttamaan häntä kuningattaren ja hänen kahden seuralaisensa vartioimisessa. Pian sen jälkeen toi Octavianuksen vapautettu Epaphroditus käskyn, että Kleopatraa oli kohdeltava mahdollisimman lempeästi ja kohteliaasti. Hänen suhteensa oli kuitenkin ryhdyttävä mitä ankarimpiin varovaisuustoimenpiteisiin, ettei hän saisi tehdä itselleen mitään pahaa, ja näitä ohjeita noudattaen upseerit näyttävät sulkeneen hänet tarkasti vartioituna erääseen yläkerran huoneeseen, toimitettuaan ensin huolellisen aseiden ja myrkkyjen etsinnän.

Octavianus saapui virallisesti Aleksandriaan vähää ennen auringon laskua. Hän tahtoi tehdä kaupungin väestöön sen vaikutuksen, että hän oli hyväntahtoinen ja rauhaarakastava, ja oli sentähden ottanut erään aleksandrialaisen filosofin, nimeltä Areios, josta hän muutenkin piti, mukaansa vaunuihinsa. Kun juhlasaattue eteni upeaa Canopusta pitkin, näkivät jännittyneet katselijat Octavianuksen pitävän filosofia kädestä ja puhelevan hänelle mitä ystävällisimmin. Pian alkoi kierrellä huhuja, että voittaja oli itkenyt surusta saadessaan kuulla Antoniuksen kuolemasta ja lukenut esikunnalleen vastustajansa hänelle kirjoittamia raivoisia kirjeitä ja omia maltillisia vastauksiaan, osoittaen siten olleensa pakotettu riitaan. Hän näyttää nyt kieltäneen ankarasti kaikenlaisen väkivallan ja ryöstön, ja säikähtyneet aleksandrialaiset alkoivat pian ilmestyä piilopaikoistaan kaupungin mahtimiesten saadessa määräyksen kokoontua Gymnasiumiin. Octavianus nousi puhumaan heille illan alkaessa hämärtyä, ja kun hänen piti alkaa, heittäytyivät he kaikki pitkälleen hänen eteensä nöyrtymisensä merkiksi. Hän käski heidän nousta ja sanoi antavansa heille kaikki anteeksi, ensiksikin Aleksanteri Suuren takia, joka oli perustanut heidän kaupunkinsa, toiseksi kaupungin itsensä takia, joka oli niin suuri ja kaunis, kolmanneksi heidän jumalansa Serapiksen kunniaksi [Plutarkhos ei mainitse Serapista selostaessaan niitä syitä, joihin Octavianus sanoi armeliaisuutensa perustuvan, mutta Dion mainitsee] ja lopuksi osoittaakseen kiitollisuuttaan ystävälleen Areiokselle, jonka pyynnöstä hän säästäisi monta henkeä.

Saatuaan siten kaupunkilaiset rauhoittumaan, jotka varmaankin tervehtivät häntä jonkinlaisena vapauttajana ja pelastajana, hän poistui asuntoonsa, jossa hän näyttää kylmään tapaansa määränneen, että ne Kleopatran ja Antoniuksen hoviin kuuluneet henkilöt, joista Areios ei erikoisesti välittänyt, oli heti surmattava. Antyllus poloinen, Antoniuksen poika, jonka hänen opettajansa Theodorus oli ilmiantanut Octavianukselle, murhattiin heti Kleopatran Julius Caesarille rakennuttamassa temppelissä, jonne hän oli paennut. Kun pyöveli katkaisi hänen päänsä, koetti Theodorus varastaa hänen kaulaansa koristaneen kallisarvoisen jalokiven, mutta yritys huomattiin ja Theodorus vietiin Octavianuksen luo, joka tuomitsi hänet heti ristiinnaulittavaksi. Kleopatran lapset Ptolemaios ja Kleopatra Selene, jotka olivat vielä Aleksandriassa, joutuivat ankaran silmälläpidon alaisiksi, ja Octavianus näyttää ilmoittaneen Kleopatralle, että lapset surmattaisiin, jos hän koettaisi tehdä itselleen pahaa. Siten hän saattoi olla jotakuinkin varma, että kuningatar luopuisi itsemurhahankkeistaan, sillä, kuten Plutarkhos sanoo »sellainen uhkaus sai hänen päätöksensä (surmata itsensä) horjumaan ja raukeamaan».

Otaksun, että Antoniuksen ruumista ryhdyttiin nyt valmistelemaan haudattavaksi. Vaikka palsamoiminen olikin vielä verraten tavallista Aleksandrian kreikkalaisten ja egyptiläisten keskuudessa, en kuitenkaan luule, että häntä olisi koetettukaan perusteellisesti palsamoida, vaan että ruumis oli joidenkin päivien kuluttua valmis hautaan pantavaksi. Monet Octavianuksen armeijan roomalaiset upseerit ja hänen mukanaan Egyptiin tulleet muukalaiset ruhtinaat pyysivät kunnioituksesta kuollutta kenraalia kohtaan saada toimeenpanna hautajaiset omalla kustannuksellaan, mutta ruumis jätettiin Kleopatran toivomuksesta hänen huostaansa ja samalla annettiin määräys, että hänen käskyjään hautajaismenoihin nähden oli toteltava. Antonius vietiin siten kaikella kuninkaallisella loistolla ja kunnialla hautaan, joka oli todennäköisesti rakennettu jo kauan sitten häntä varten kuningattaren mausoleumin lähelle. Kleopatra saatteli häntä — murheenmurtama ja säälittävä, pieni olento, ympärillään ryhmä itkeviä ja valittavia naisia, ja kun papit polttivat suitsuaan ja lauloivat yksitoikkoisia hymnejään, löi hän hennoilla käsillään epätoivoisesti rintoihinsa huudellen vainajaa nimeltä. Antoniuksen surkea kuolema ja hänen viimeiset hellät sanansa, kun hän lepäsi vaikeroiden hänen vuoteellaan, olivat karkoittaneet hänen mielestään kaikki muistot heidän välillään vallinneesta eripuraisuudesta, ja näinä viimeisinä raskaina hetkinä hän muisteli vain sitä, mikä heidän suhteessaan oli ollut onnellista. Hänen on nyt äärimmäisessä orpoudessaan täytynyt kiihkeästi kaivata entisen Antoniuksen vilkasta ja rattoisaa seuraa, ja hänen on ollut varmaankin hyvin vaikeata päästä kiusauksesta lopettaa elämänsä kurjuus siinä hänen haudallaan. Mutta Octavianuksen uhkaus lapsien kohtalosta pidätti hänen kättään, eikä hän ollut sitäpaitsi suuressa surussaankaan menettänyt kaikkea toivoa Egyptin pelastamisesta Rooman kynsistä. Hänen oma valtansa oli mennyttä, sen hän tiesi, ja paras kohtalo, mitä hän saattoi toivoa, oli tulla karkoitetuksi jonnekin, jossa hän saisi elää rauhassa, mutta Octavianuksen suhtautuminen häneen osoitti kaikinpuolin, että hän oli taipuvainen antamaan hänen valtaistuimensa hänen jälkeläisilleen. Hän ei tiennyt, kuinka vilpillisesti Octavianus menetteli häntä kohtaan, kuinka hän koetti kaikin tavoin rohkaista häntä saadakseen hänet hengissä Roomaan ja voidakseen näytellä häntä kahleisiin kytkettynä pilkkasanoja huutelevalle yleisölle. Hän ei ymmärtänyt, että hänelle lähetetyt ystävällisesti rohkaisevat ja hellempiinkin tunteisiin viittaavat tervehdykset oli kirjoitettu harkitun viekkaasti, ja että kauniit lupaukset hänen lastensa tulevaisuudesta oli annettu silloin, kun Octavianus todennäköisesti parhaillaan lähetteli kiireellisiä tiedoituksia Bereniceen, houkutellen Caesarionia kääntymään takaisin, saadakseen hänet surmatuksi. Hän ei ymmärtänyt Octavianuksen luonnetta, ei ollut häntä ehkä konsanaan nähnytkään, ja toivoi voivansa lopulta jotenkin vaikuttaa häneen. Hän oli pelannut ihmeteltävää peliään Egyptin ja Rooman yhdistämiseksi yhdeksi suureksi valtakunnaksi, jota hänen ja suuren Julius Caesarin jälkeläiset hallitsisivat, ja oli hävinnyt. Mutta oli vielä toivoa, että hän voisi pelastaa yleisestä haaksirikosta sen, millä hän oli pelinsä alkanut — Egyptin itsenäisen valtaistuimen, ja voidakseen tehdä sen hänen täytyi elää vielä jonkun aikaa ja suhtautua urhoollisesti olemassaoloonsa, joka tuntui nyt ahdistavalta painajaiselta.

Palattuaan hautajaisista mausoleumiin, johon hän oli päättänyt jäädä asumaan, hän sairastui kovaan kuumeeseen ja houraili monta päivää. Surussaan ja epätoivossaan hän oli sitäpaitsi pahoinpidellyt hentoa ruumistaan niin säälimättömästi, että iskujen aiheuttamat tulehtumat ja ajettumat tuottivat verraten ankaria tuskiakin. Houriossaan hänen kuultiin aina tämän tästä huudahtavan avuttomasti: »_En tahdo_, että minua näytellään triumfissa!» ja rukoilevan, että hänen annettaisiin kuolla. Kerran hän kieltäytyi nauttimasta mitään ravintoa ja pyysi lääkäriään, erästä Olympusta auttamaan häntä pääsemään hiljaa pois tästä maailmasta. [Plutarkhos kertoo tämän lääkärin kirjoittaneen näistä viime päivistä tarkan selostuksen, jota hän on ilmeisesti käyttänyt lähteenä.] Mutta kuullessaan hänen käyvän päivä päivältä heikommaksi Octavianus varoitti häntä jälleen. Ellei hän koettaisi elää, ei hän liioin armahtaisi hänen lapsiaan. Ja tämä hänen äidinvaistoihinsa kohdistunut uhka ikäänkuin kahlehti hänet kiinni elämään, niin että hän teki sen, mikä oli parantumiselle välttämätöntä, ja nieli kiltisti annetut lääkkeet ja virvokkeet.

Elokuun helteiset päivät menivät menojaan, ja lopulta kuningatar kykeni, tosin heikkona ja kuihtuneena, jälleen olemaan jalkeilla. Hän oli tällöin kolmenkymmenenkahdeksan ikäinen ja oli varmaankin menettänyt sen nuoruuden raikkauden, joka oli ollut hänelle aina tunnusmerkillistä, mutta kasvojen kalpeus ehkä teki hänen loistavat silmänsä entistä ihmeellisemmiksi, ja kun ajatellaan hänen tummaa tukkaansa, on sen täytynyt, huolimattomasti kiinnitettynä, vielä tehostaa hänen surumielistä kauneuttaan. Äänen viehättävä sointu ei ole voinut hävitä ja käytöksessä ilmennyt omituinen valppaus on voinut vain lisääntyä sairauden ja kestetyn hermojännityksen vaikutuksesta. Hänen henkilökohtainen viehätysvoimansa oli vielä niin suuri, että eräästä Cornelius Dolabellasta, roomalaisesta upseerista, jolle hänen vartiointinsa oli uskottu, tuli pian hänen harras palvelijansa. Hän lupasi ilmoittaa kuningattarelle kaikki, mitä Octavianus päättäisi hänen suhteensa.