Part 19
Antoniuksella ei ollut mitään tekemistä näiden suurten hankkeiden kanssa. Hän kuljeskeli sillä aikaa Paraetoniumin autioilla rannoilla vastoinkäymisiinsä syventyneenä, valittaen kenraaliensa ja ystäviensä kiittämättömyyttä ja syyttäen heitä petturuudesta, muistamatta, kuinka hän itse oli käyttäytynyt Actiumissa. Eikä Kleopatra ole voinut muuta kuin toivoa kaikesta sydämestään hänen pysyvän poissa ahertaessaan uusien hankkeidensa valmisteluissa ja kerätessään rahaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, sekä hyvillä että huonoilla, suurta päämääräänsä varten. Hänen on niin ollen täytynyt suhtautua sangen sekavin tuntein jonkin ajan kuluttua saamaansa ilmoitukseen, että Antonius oli tulossa. Saapuessaan pääkaupunkiin ehkä marraskuussa Antonius hämmästyi nähdessään hänen toimeliaisuutensa ja vastustaen nyt sekä taistelun jatkamista että itään lähtöä hän koetti saada Kleopatran innostuksen sammumaan puhumalla toivehikkaasti kaikista uskollisista joukoistaan, joiden menosta vihollisen puolelle hän ei ollut vielä kuullut. Hän näyttää myös osoittaneen, että Octavianuksen kanssa voitaisiin solmia rauha, jonka nojalla Kleopatran suku saisi pitää valtaistuimensa. Antonius onnistuikin tavalla tahi toisella jäähdyttämään hänen intonsa ja lamauttamaan hänen tarmonsa. Itse hän tahtoi nyt poistua julkisesta elämästä ja asettua johonkin sellaiseen kaupunkiin kuin Ateena, jossa hän voisi elää yksityisenä kansalaisena, huomiota herättämättä. Hän oli täysin tietoinen Kleopatran ylenkatseesta ja ajatteli, että eiköhän olisi ajanoloon parasta, jos hän nyt jättäisi Kleopatran yksikseen. Hän näyttää joka tapauksessa hartaasti toivoneen, ettei Kleopatra odottaisi hänen antautuvan enää mihinkään seikkailuihin — asia, josta heidän on täytynyt olla täydellisesti samaa mieltä, sillä Kleopatra ei ole enää voinut uskoa hänelle mitään. Hänen poikansa Caesarion oli juuri mieheksi tulossa ja vastaisi nuoruutensa voimassa sataa veltostunutta Antoniusta.
Eräs odottamaton tapaus keskeytti kuitenkin hänen suunnitelmansa, ja huono onni näytti jälleen alkavan seurata hänen askeleitaan. Petran läheisyydessä majailevat nabathealaiset arabialaiset, jotka olivat huonoissa väleissä egyptiläisten kanssa, hyökkäsivät Suezin uusille telakoille, karkoittivat varusväen ja polttivat ensimmäiset Välimerestä maitse kiskotut kaleerit samoin kuin ne, jotka olivat parhaillaan rakenteilla. Kleopatra ei voinut lähettää sinne riittävästi väkeä telakoiden suojaksi, minkä tähden hänen oli luovuttava suuresta yrityksestään.
Pian sen jälkeen saapui itse Canidius Aleksandriaan nähtävästi ilmoittamaan Antoniuksen joukkojen antautuneen kaikkialla Octavianukselle, ja ettei Antoniuksella ollut enää jäljellä muuta kuin Egypti ja sen armeija. Antoniuksen olisi nyt pitänyt silloisten kunnialakien mukaan välttämättä surmata itsensä, mutta hänen mielessään oli syntynyt eräs uusi ajatus, joka viehätti hänen tunteellista näyttelijäluonnettaan. Hän ei kuolisi, vaan eläisi Ateenan Timonin lailla koko ihmiskunnan vihollisena. Hän rakentaisi itselleen pienen talon, jonka seiniä meren vellovat laineet huuhtelisivat, ja siellä hän viettäisi yksinäisyydessä elämänsä loppupäivät, kaikkia uhmaten. Isossa satamassa oli aivan Antirrhodoksen saaren länsipuolella Forumin ja Neptunuksen temppelin läheisyydessä noin kolmensadan metrin pituinen ulkoneva laituri tahi aallonmurtaja [Minun käsittääkseni sitä ei ole voitu alkaa rakentaa tähän aikaan, vaikka Plutarkhos sanookin niin. On paljoa todennäköisempää, että se oli jo olemassa.], joka ei näytä olleen suuruudestaan huolimatta siihen aikaan käytännössä. Antoniuksen päähän pälkähti nyt panna se kuntoon ja rakentaa pieni huvila sen kärkeen, jossa hän sitten eläisi yksinäisyydessä. Kleopatralla oli liian paljon muita huolia välittääkseen miehensä päähänpistoista. Hän näyttää päinvastoin rohkaisseen häntä kuin lasta ja rakennuttaneen yllämainitulle paikalle pienen näppärän huvilan, jolle hän antoi Antoniuksen ihmisvihaajaihanteen kunniaksi nimen Timonium. On kuin hän olisi nyt tyyten vieraantunut Antoniuksesta, joka oli puolestaan epäilemättä iloinen päästessään rauhaan hänen vihaisilta silmäyksiltään ja myrkyllisiltä sanoiltaan. Uudesta asunnostaan hän saattoi nähdä Kleopatran palatsin, ja illoin ovat Lochias-niemeltä ja sataman ympäriltä pilkoittavat kirkkaat valot ja Pharoksen mahtava roihu tummaan veteen tähtien keralla kuvastuessaan varmaankin olleet kyllin romanttinen näky kenelle hyvänsä haaveilijalle. Päivällä hän saattoi seurata tulevien ja menevien alusten liikehtimistä satamassa, ja Kleopatran toimeliaiden ja levottomien aleksandrialaisten melu ja hyörinä, joka kantautui matalana kohinana kaupungilta, antoi pätevän pohjan hänen timoninkirouksilleen.
Kuuluisa Timon, minun lienee ehkä tarpeetonta kertoa, oli Ateenan kansalainen, joka eli Peloponnesolaissodan aikana ja esiintyi Aristofaneen ja Platonin komedioissa. Hän inhosi sydämestään kaikkia ihmisiä ja seurusteli vain kahden henkilön kanssa. Toinen oli Alkibiades, jota hän kunnioitti sentähden, että Alkibiades oli todennäköisesti tuottava paljon harmia Ateenalle, ja toinen Apemantus, joka oli hänkin vakaumuksesta ihmisvihaaja. Kun Timon ja Apemantus istuivat kerran kahdenkesken viiniä maistellen, huomautti jälkimmäinen: »Rattoisaa, vai mitä, Timon?», tahtoen osoittaa, kuinka suuriarvoisena hän piti sitä seikkaa, ettei hänen vihatuista kanssaihmisistään ollut muita saapuvilla. »Rattoisaa kyllä», vastasi Timon, »ellet sinä olisi täällä». Erään toisen kerran Timon nousi julkisessa kansankokouksessa puhujan paikalle ja lausui: »Ateenan miehet! Minulla on pieni maatilkku ja siellä viikunapuu, jonka oksiin monet kansalaiset ovat suvainneet hirttäytyä, ja koska olen nyt päättänyt rakentaa sinne talon, niin tahdon ilmoittaa tässä julkisesti, että kaikki ne, joiden tekee mieli, voivat nyt mennä sinne hirttäytymään, ennenkuin kaadan puun». Ennen kuolemaansa hän sepitti kaksi hautakirjoitusta, joista toinen kuului:
»Tässä lepää Timon, ihmisvihaaja. Mene ja herjaa minua, muukalainen — _mene_!»
Toinen, joka hakattiin hänen hautakiveensä, kuului:
»Vaivalloisesta elämästä vapaana mä lepään tässä. Älä kysy nimeäni, vaan ota kiroukseni ja mene».
Sellainen oli mies, jota Antoniuksen nyt teki mieli jäljitellä, ja sortunut autocrator saa nyt jäädä toistaiseksi rauhaan kolkkoon yksinäisyyteensä, sillä aikaa kuin seuraamme Kleopatran kiihkeää kamppailua valtaistuimensa puolesta. Kuningattaren toiminta kohdistui nyt kiireellisten ja tärkeiden asioiden järjestämiseen. Hän lähetti lähetystöjä naapurivaltakuntiin vahvistamaan entisiä ystävyyssuhteita; Aleksandriaa ja Egyptiä oli hallittava äärimmäisen ankarasti, ettei mitään kapinoita tahi mellakoita puhkeaisi näinä kohtalokkaina päivinä; ja samalla oli alamaisten maksettava raskaita veroja, jotta kuningattarella olisi rahaa hankkeisiinsa. Hallitsemisen on täytynyt olla hyvin työlästä ja huolekasta, ja pelko lähestyvästä tilinteosta Octavianuksen kanssa synkensi kaiken kuin ukkospilvi. Oli aivan varmaa, että Octavianus hyökkäisi piakkoin Egyptiin, vaikka se ei käynytkään juuri nyt, pääasiallisesti rahapulan takia, päinsä. Ateenassa vierailtuaan hän oli mennyt Vähään-Aasiaan, josta hänen piti edetä Syyrian halki Egyptiin, heti kuin hän oli saanut tarpeeksi rahaa.
Judean kuningas Herodes näyttää saapuneen vuoden 31 e.Kr. lopulla Aleksandriaan neuvottelemaan tilanteesta Antoniuksen kanssa, joka oli hänen entinen ystävänsä ja suojelijansa. Hänen vastenmielisyytensä Kleopatraa kohtaan ja hänen aikeensa murhata kuningatar tämän ollessa kotimatkalla hänen maansa halki lienevät vielä lukijan muistissa. Lausuttuaan nyt kuningattarelle tavanomaiset kohteliaisuudet hän näyttää ryhtyneen vakaviin keskusteluihin Antoniuksen kanssa, jota hän ehkä kävi tapaamassa tämän erakkomajassa meren äärellä. Josephus kertoo hänen yllyttäneen kukistunutta triumviriä toimittamaan Kleopatran hengiltä ja selittäneen, että hän vain siten saattoi toivoa Octavianuksen säästävän hänen henkensä. Antonius ei ollut kuitenkaan halukas mihinkään sellaiseen, sillä hän ei tahtonut ostaa vapauttaan vaimonsa hengellä, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä lähestyvästä tuomiosta. Herodes halusi tietysti Egyptin hurmaavan kuningattaren katoavan ainiaaksi näköpiiristä, koska Kleopatra saattaisi voittaa Octavianuksen myötätunnon ja voisi saada pitää egyptiläiset ja syyrialaiset alueensa, missä tapauksessa Judea ei pääsisikään hänen hankalasta ja vaativaisesta naapuruudestaan. Mutta kun hän ei saanut Antoniusta suostumaan, palasi hän Jerusalemiin ja purjehti pian sen jälkeen Rhodokseen osoittamaan Octavianukselle kunnioitustaan. Antonius lähetti siitä kuullessaan erään Alexis Laodicealaisen hänen jälkeensä pyytämään, ettei Herodes hylkäisi hänen asiaansa. Tämä Alexis oli ollut tärkein välittäjä, kun Antoniusta suostuteltiin eroamaan Octaviasta, ja Kleopatra oli usein käyttänyt hänen apuaan saadakseen Antoniuksen tekemään jotakin, josta Antonius itse oli epäröivällä kannalla. Mutta nyt hän petti sekä Kleopatran että Antoniuksen osoittaman luottamuksen, sillä hän ei palannutkaan Herodeen hovista Egyptiin, vaan lähti tarjoamaan palvelustaan Octavianukselle. Octavian kostonhimoinen veli ei ollut kuitenkaan unohtanut hänen osaansa avioerojutussa, ja hänet surmattiin tutkinnotta ja tuomiotta petturuutensa palkinnoksi. Herodes taas onnistui lepyttämään voittajan sanomalla avoimesti olleensa Antoniuksen ystävä, mutta että hän oli nyt valmis tarjoamaan alamaista kuuliaisuuttaan toisille. Siten hän sai pitää valtaistuimensa, vaikka melkein kaikki muut kuninkaat ja ruhtinaat, jotka olivat auttaneet Antoniusta, eroitettiin.
Helmikuun alkupuolella 30 e.Kr. Octavianus palasi Italiaan rauhoittamaan hajaantuneita joukkojaan, joiden keskuudessa oli sattunut levottomuuksia sen johdosta, ettei hän kyennyt maksamaan sotureiden palkkoja. Hän viipyi siellä kuukauden verran ja purjehti maaliskuun alussa takaisin Vähään-Aasiaan. Dion sanoo, että hänen Rooman matkastaan ja Vähään-Aasiaan paluustaan kuultiin Aleksandriassa samalla kertaa, todennäköisesti vasta huhtikuussa, mutta minusta tuntuu uskomattomalta, että tieto hänen aikaisemmasta matkastaan olisi viipynyt niin kauan. Joitakin huhuja hänen paluustaan on täytynyt kulkeutua Kleopatran kuuluviin maaliskuun kuluessa.
Uutinen tästä viivytyksestä sai toivon jälleen elpymään, ja kuningatar päätti hyötyä tästä kallisarvoisesta odotusajan pidennyksestä mahdollisimman paljon. Muistettaneen, että hänen poikansa oli syntynyt, ellen erehdy, heinäkuun alussa 47 e.Kr., mutta hiukan myöhemmin lisättiin kalenteriin noin kahdeksankymmentä päivää virheellisyyksien poistamiseksi, niin että pojan syntymäpäivän todellinen vuosipäivä tuli olemaan huhtikuun keskipaikkeilla. [Tämä syntymäpäiväjuhla, jota nyt vietettiin, ei ole minun mielestäni voinut olla myöhemmin kuin huhtikuun keskivaiheilla, minkä tähden Caesarion ei ole liioin voinut syntyä myöhemmin kuin heinäkuun alussa, seikka, joka pidentää Julius Caesarin Egyptissä oloa, kuten olemme aikaisemmin osoittaneet. Se mielipide näyttää aina olleen yleinen, että tätä syntymäpäivää vietettiin poliittisista syistä aikaisemmin kuin muulloin, mutta päivämäärä oli oikea, kuten saamme nähdä.] Tänä vuonna, 30 e.Kr. hän täytti seitsemäntoista, ja syntymäpäivän viettoon alettiin valmistautua siihen aikaan, jolloin Octavianuksen otaksuttiin vielä olevan Roomassa rauhoittamassa tyytymättömiä joukkojaan. Kleopatra päätti sentähden viettää päivän suurella loistolla ja tehostaa sen merkitystä ja juhlallisuutta kuuluttamalla julkisesti, että Caesarion oli nyt täysi-ikäinen. Oliko seitsemästoista syntymäpäivä sitten tavallisesti se ikävuosi, jolloin Egyptin hallitsijan katsottiin tulleen täysi-ikäiseksi, ei voitane varmuudella sanoa, mutta se taas on varmaa, että tuon ikärajan saavuttaminen siirrettiin vain aniharvoin, jos milloinkaan, myöhemmäksi. Kleopatra näyttää halunneen tehdä suuren asian tästä poikansa täysi-ikäiseksi tulemisesta, joka oli osoittava aleksandrialaisille, kuten Dion sanoo, »että heillä oli nyt mies kuninkaana». Kansa sai ajatella, jos niin halusi, että hän itse oli kukistunut ja tuomionsa saanut nainen, mutta tästä alkaen sillä oli mies johtajanaan, jumalallisen Julius Caesarin poika, jonka oikeuksien puolesta hän oli taistellut hänen lapsena ollessaan, mutta joka kykeni tästä lähtien pitämään itse puolensa. Hänen pojallaan olisi joka tapauksessa, kävipä hänelle itselleen kuinka hyvänsä, paremmat mahdollisuudet säilyttää valtaistuimensa, jos hänet asetettaisiin täysikasvuisena miehenä sille lujasti istumaan. Hän itse voisi tulevaisuudessa työskennellä kuin kulissien takana, ja hänen poikansa jatkaisi sitä suurta työtä, jonka hän oli koettanut saada valmiiksi.
Kun Antonius sai erakkomajassaan kuulla tekeillä olevasta juhlasta, näyttää hän käyneen hyvin levottomaksi. Caesarion ja hänen oikeutensa olivat olleet suurena syynä hänen kukistumiseensa, ja hänen on täytynyt jonkin verran säikähtää kuningattaren häikäilemättömyyttä, josta Octavianus saisi uutta närkästymisen aihetta. Aleksandriassa valmistauduttiin nyt viettämään mitä loistavimmin Octavianuksen kilpailijan, Julius Caesarin vallan ja omaisuuden vaatijan, täysi-ikäiseksi tuloa. Oliko tämä toimenpide ovelaa politiikkaa, vai röyhkeää uhmailua? Hän näyttää havahtuneen toimettomuudestaan pienen Timoniuminsa yksinäisyydessä ja lähteneen keskustelemaan kuningattaren kanssa, saaden todennäköisesti hänen puheistaan sen käsityksen, että hänen vaimonsa tahtoi nyt luovuttaa valtansa suureksi osaksi poikansa käsiin, uskoa nuoruuden tarmolle tehtävän, jota keski-ikä ei ollut kyennyt suorittamaan. Toimenpiteen tämä puoli viehätti häntä, ja hän päätti menetellä samoin, antaa nuoremman polven edustaa häntä tästä lähtien. Hänen ja Fulvian poika Antyllus, joka oli Caesarionia ehkä noin vuotta nuorempi, oli myös Aleksandrian palatsissa, ja Antonius sopi Kleopatran kanssa, että molemmat nuorukaiset julistettaisiin yhdessä täysi-ikäisiksi (ephebi), minkä jälkeen Antyllus saisi esiintyä täysikasvuisen roomalaisen puvussa. Kleopatra näyttää samalla kehoittaneen miestään luopumaan naurettavasta eristäytymisestään ja joko auttamaan puolustussuunnitelmien laadinnassa tahi kerta kaikkiaan poistumaan Egyptistä. Antonius oli jo ehtinyt sydämestään kyllästyä yksinäisyyteensä ja luopui ilolla Timonin osastaan. Hän muutti takaisin palatsiin, ja sekä hän että Kleopatra tekivät joitakin yrityksiä entisten suhteiden palauttamiseksi. Heidän tiensä olivat kuitenkin jo liian kaukana toisistaan voidakseen enää millään tavalla yhtyä. Yksinäisyydessään Antonius oli miettinyt kärsimiään luuloteltuja vääryyksiä ja suhtautui nyt vaimoonsa epäluuloisesti, ja mitä taas Kleopatraan tuli, ei hän hyväksynyt miestään enää vertaisekseen, vaan piti häntä oliona, joka ei ansainnut muuta kuin ylenkatsetta, vaikka häntä täytyi hiukan sääliäkin.
Syntymäpäiväjuhlallisuudet vietettiin mitä suurimmalla loistolla, ja koko kaupunki juhli ja huvitteli monta päivää. Lähestyvää myrskyä ei muistellut kukaan, ja Aleksandriaan niinä päivinä saapuneen vieraan olisi ollut todella vaikeata uskoa tulleensa kaupunkiin, jonka hallitsijat olivat juuri kärsineet raskaan tappion sodassa vihollista vastaan, tämän vihollisen valmistautuessa parhaillaan hyökkäämään heidän omaan maahansa, Egyptiin. Kleopatraa ei voitu saada myöntämään, että peli oli menetetty, vaan hän esiintyi murheistaan ja raskaasta huolitaakastaan huolimatta niin hilpeänä ja toivehikkaana, että sen olisi pitänyt herättää kaikkien historioitsijain ihailua. Antoniukseen tilanne vaikutti sitävastoin peräti turmiollisesti, sillä päästyään syntymäpäiväjuhlissa jälleen rajun elämän makuun hän päätti elää loppuelämänsä hillittömästi huvitellen. Kutsuen koolle »Verrattomat eläjät», juomakerhon, jonka hän oli perustanut joitakin vuosia sitten, hän kehoitti sen jäseniä kirjoittautumaan erääseen uuteen seuraan, jolle hän antoi nimen _Synapothanoumenoi_, »Kuolkaamme yhdessä». »Syökäämme, juokaamme ja iloitkaamme, sillä huomenna kuolemme», on varmaankin ollut hänen tunnuslauseensa, ja hän näyttää eläytyneen tähän uuteen päähänpistoonsa yhtä hetkellisen syvällisesti, kuin Timonin osaansakin. Voimatta enää esiintyi koko maailmalle Bacchuksen tahi Herkuleen kiitollisessa osassa, hän näytteli nyt kuulijakunnalle, jonka hän oli itse valikoinut, ja esiintyi palatsin saleissa poikamaisen ylimielisesti, jylhästi, mutta ei vilpittömässä mielessä huvittelijana, joka juhli hyvän ystävänsä Kuoleman keralla. Hän ei aikonutkaan kuolla, vaan toivoi saavansa siirtyä, kuten entinen virkaveljensä Lepidus, kolmas triumviri, häiriintymättömän yksityiselämän rauhaan, mutta tilanne, johon hän huomasi nyt joutuneensa, oli niin eriskummallinen, ettei tämä »jättiläismäinen lapsi» voinut olla käyttämättä sitä jollakin tavalla hyväkseen. Hänhän oli kuin valtiovanki, joka oli lähetetty takuuta vastaan takaisin kotinsa ylellisyyteen.
Kleopatra taas oli ottanut kaikki mahdollisuudet huomioon ja valmistautunut niiden varalle, ja toivoessaan voivansa selviytyä jollakin tavalla pulastaan hän ei unohtanut kuolemaakaan, joka saattoi tulla hänen kohtalokseen. Aleksandriassa saatiin pian kuulla, että Octavianus oli palannut Vähään-Aasiaan, ja Kleopatran on täytynyt silloin tuntea, että hänen mahdollisuutensa selviytyä vaikeuksista onnellisesti olivat hyvin pienet. Hän alkoi sentähden kerätä innokkaasti kaikenlaisia myrkkyjä ja kävi usein vankiloissa kokeilemassa kuolemaantuomituilla vangeilla. Hän seurasi jännittyneesti eri myrkkyjä saaneiden vankien kuolinkamppailua, hylkäsi ne, jotka tuottivat tuskia ja aiheuttivat suonenvetoa, ja kokeili edelleen sellaisilla, jotka näyttivät tekevän elämästä erkanemisen helpoksi. Hän kokeili myös myrkyllisillä käärmeillä, joiden annettiin purra sekä eläimiä että ihmisiä, ja Plutarkhos sanoo »hänen tulleen siihen vakaumukseen, ettei mitään myrkkyä voitu verrata kyykäärmeen puremaan, joka ei aiheuttanut suonenvetoa eikä tuskia, vaan vaivutti raskaaseen uneen, joka syveni vähitellen tajuttomuudeksi. Kasvot hikoilivat heikosti, tietoisuus hävisi vähitellen, eikä uhri tuntenut nähtävästi mitään tuskia, vaan näytti vain silloin vaivautuneelta, kun häntä koetettiin ravistaa hereille, kuten henkilö, joka nukkuu sikeää unta». Hän päätti surmata itsensä tällä tavalla pahimmassa tapauksessa, ja kun tämä kysymys oli ratkaistu, kohdisti hän jälleen koko huomionsa tilanteeseen.
Octavianus oli edennyt toukokuussa Syyriaan, jonne varusväeksi jätetyt joukot olivat kaikki antautuneet. Hän lähetti Cornelius Galluksen Afrikkaan ottamaan siellä antautuneet legioonat komentoonsa, ja tämä armeija oli nyt miehittänyt Paraetoniuminkin, jossa Antonius oli viipynyt jonkin aikaa pakonsa jälkeen. Aleksandriassa ei tiedetty vielä mitään tämän rajavarustuksen joutumisesta vihollisen käsiin, mutta uutinen Octavianuksen tulosta Syyriaan oli jo levinnyt kaupungille ja aiheuttanut varmaankin suurta hämminkiä. Kleopatra teki sen johdosta sankarillisen ja ylevän päätöksen. Hän lähetti toukokuun lopulla Caesarionin kasvattajansa Rhodonin keralla Niiliä ylös Koptokseen [Petran arabialaisten vihamielisyyttä ajatellen ei ole todennäköistä, että hänet olisi lähetetty sinne meritse Suezista, mitä tietä kauppiaatkin käyttivät vain harvoin] ja sieltä edelleen erämaan poikki Berenicen satamaan, johon oli niin monta laivaa, kuin hän sai koolle, määrätty odottamaan häntä. Nuori Caesar näyttää saaneen mukaansa suuren rahasumman ja matkustaneen melko loisteliaasti. Hänen odotettiin saapuvan Bereniceen kesäkuun lopulla, ja kun Indiaan menevät kauppiaat lähtisivät heinäkuun puolivälissä pitkälle matkalleen, purjehtisi hänkin tuohon kaukaiseen maahan päästäkseen siellä Hindustanin kuninkaan ystäväksi, jolloin hän ehkä onnistuisi yhdistämään idän kansat siihen suureen liittoon, josta Kleopatra oli niin usein unelmoinut. Itse hän päätti jäädä Aleksandriaan neuvotellakseen ensin Octavianuksen kanssa, saisiko hän pitää valtaistuimensa, ja taistellakseen sitten loppuun saakka, jos se uhattaisiin riistää häneltä. Hän ei ajatellutkaan pakoa [hänen sanotaan kuollessaan katuneen, ettei hän paennut], ja vaikka hän ryhtyikin poikansa turvallisuutta ajatellen huolestuneen äidin hellyydellä näihin vaarallisiin toimenpiteisiin, ei hänelle näytä johtuneen mieleenkään seurata häntä itään, josta hän olisi voinut odottaa löytävänsä ainakin väliaikaisen turvapaikan. Caesarionista eroamisen on täytynyt olla hänen onnettoman elämänsä raskaimpia hetkiä. Hänen turvallisuutensa ja hänen oikeuksiensa puolesta Kleopatra oli taistellut seitsemäntoista vuotta, ja nyt hänen täytyi lähettää hänet Indian kävijöiden mukana vaarallisen meren poikki vieraisiin maihin pelastaakseen hänet voittoisan kilpailijansa Octavianuksen käsistä hänen itsensä jäädessä torjumaan vihollista ja taistelemaan heidän yhteisen valtaistuimensa puolesta. Pojan isän Julius Caesarin muisto nousi varmaankin jälleen hänen mieleensä näinä murheenpäivinä, ja hän katseli usein hänen kuviaan ja luki uudelleen häneltä saamiaan kirjeitä. Ja lähettäessään nyt nuoren Caesarin tälle pitkälle matkalle noihin vieraisiin maihin, jotka olivat aina herättäneet hänen isässään mitä suurinta mielenkiintoa, hän ei ole voinut olla pyytämättä apua siltä, jota koko roomalainen maailma palvoi Divus Caesarina, vaan on tuskassaan ja murheessaan rukoillut häntä kiiruhtamaan ainoan poikansa ja maallisen perillisensä avuksi.
XIX. EGYPTIN VALTAUS JA ANTONIUKSEN KUOLEMA
Historioitsijasta täytyy tuntua jonkin verran vastenmieliseltä ryhtyä turmelemaan sitä romanttista tarinaa, joka kertoo Antoniuksen ja Kleopatran välillä tähän aikaan vallinneesta hellästä suhteesta, mutta muu ei auta, sillä ei voida kieltää, etteivätkö he olleet nyt päättäneet elää erossa toisistaan. Samoin ei näytä olevan mitään epäilystä siitä, etteivätkö he suhtautuneet toisiinsa kylmästi ja epäluuloisesti. Antonius oli elänyt niin kauan yksin Timoniumissaan, ettei hänellä ollut mitään tekemistä vaimonsa suunnitelmien kanssa, ja minä puolestani en löydä merkkiäkään siitä romanttisesta käsikädessä kuolemaan menosta, jota on totuttu pitämään heidän traagillisen tarinansa loistavana loppuna. Sen sijalle tahtoisin asettaa tuon pikku kuningattaren yksinäisen ja sankarillisen taistelun kohtaloaan vastaan, taistelun, jonka täytyy herättää kaikkien ihailua. Kun hänen miehensä oli pettänyt niin täydellisesti kaikki hänen toiveensa, näyttää maan hallitsemisen ja puolustuksen järjestämisen koko taakka joutuneen hänen hartioilleen. Hänen on täytynyt olla yötä päivää hirveässä levottomuudessa, alituisena painajaisena ajatus kohtalosta, jota hän jo odotti, mutta siitä huolimatta hän osoitti lannistumatonta rohkeutta, ei ollut konsanaan epäröivällä kannalla taisteluun nähden eikä poikennut kertaakaan omaan ja sukunsa suuruuteen tähtäävän kunnianhimonsa viitoittamalta tieltä, jota minun mielestäni tuskin voitaneen eroittaa hänen todellisista velvollisuuksistaan maataan kohtaan.
Kun Octavianus valmistautui kesäkuussa 30 e.Kr. samoamaan Syyriasta Egyptiin, koettivat sekä Kleopatra että Antonius ryhtyä neuvotteluihin hänen kanssaan. He lähettivät erään Euphronius-nimisen kreikkalaisen, nuorempien prinssien entisen opettajan, esittämään hänelle asiaansa. Kleopatra ilmoitti antautuvansa sillä ehdolla, että Caesarion saisi pitää valtaistuimensa, mutta Antonius ei pyytänyt muuta kuin saada elää yksityishenkilönä joko Aleksandriassa tahi Ateenassa. Kleopatra lähetti tämän lähetystön mukana kruununsa, valtikkansa ja juhlavaununsa siinä toivossa, että Octavianus antaisi ne takaisin, ellei hänelle itselleen, niin ainakin hänen pojalleen. Asia ei kuitenkaan onnistunut aivan niin, kuin oli ajateltu. Octavianus ei tahtonut kuulla mistään myönnytyksistä Antoniuksen suhteen, mutta Kleopatralle hän ilmoitti salaisesti erään Thyrsus-nimisen vapautettunsa välityksellä, että hän suhtautui kuningattareen suosiollisesti ja oli taipuvainen jättämään Egyptin rauhaan, jos kuningatar järjestäisi niin, että Antonius kuolisi. Todellisuudessa Octavianus ei aikonut säästää Kleopatraa sen paremmin kuin muitakaan, vaan teki tämän ehdotuksen vain saadakseen hänet petetyksi. Hän näyttää ajatelleen kaikki valmiiksi. Antonius murhattaisiin tahi pakotettaisiin päättämään itse päivänsä, koska oli kiusallista tuomita hänet kuolemaan ja teloittaa hänet julkisesti. Caesarion, hänen kilpailijansa, tulisi myös saamaan väkivaltaisen lopun. Kleopatra koetettaisiin saada elävänä vangiksi, niin että Octavianus voisi näytellä häntä triumfissaan, minkä jälkeen hänet lähetettäisiin maanpakoon, ja hän, Octavianus, anastaisi hänen alueensa ja maksaisi joukkonsa saadulla saaliilla. Hänen myöhempi käytöksensä kuningatarta kohtaan perustuu, kuten saamme nähdä, joka suhteessa tähän kiihkeään haluun saada hänet elävänä käsiinsä, mutta Antoniusta kohtaan hän oli loppuun asti leppymättömän vihamielinen.
Vapautettu Thyrsus oli neuvokas ja ymmärtäväinen mies, joka osasi laatia Kleopatralle niin sulavat puheet, että tilanne tuli kaikinpuolin pohdituksi. Kuningatar pyrki hinnalla millä hyvänsä säilyttämään valtaistuimensa ja kykeni maksamaan Octavianukselle samalla rahalla. Hän tahtoi johtaa Octavianuksen harhaan ja uskotella luottavansa hänen sanoihinsa. Hän osoitti suurta huomaavaisuutta Thyrsusta kohtaan, kohteli häntä kunnioittavasti ja neuvotteli usein hänen kanssaan. Antonius, jonka ei sallittu olla näissä salaisissa neuvotteluissa saapuvilla, kävi päivä päivältä kiukkuisemmaksi ja epäluuloisemmaksi. Ei ole todennäköistä, että Kleopatra olisi suostunut hänen murhaamisestaan tehtyyn ehdotukseen, mutta tilanne oli sellainen, ettei ajatus hänen mahdollisesta itsemurhastaan ole voinut olla hänelle kovinkaan vastenmielinen. Uskallan sanoa hänen neuvotelleen täysin avomielisesti Thyrsuksen kanssa, millä tavalla Antoniusta olisi paras muistuttaa kunnian vaatimuksista. Dion Cassius sanoo Octavianuksen lähettäneen Kleopatralle hellempiäkin terveisiä, mutta se on todennäköisesti perätöntä, vaikka Thyrsus on kyllä voinut vihjaista, että kuningattaren sankarillinen suhtautuminen vastoinkäymisiinsä oli liikuttanut hänen herraansa, joka halusi sentähden voittaa hänen myötätuntonsa. Antonius sai mahdollisesti kuulla jotakin sellaista heidän neuvotteluistaan, ja vapautetun luottamuksellinen suhtautuminen kuningattareen teki hänet ehkä mustasukkaiseksi, koska hän kävi entistä epäluuloisemmaksi ja näyttää käyttäytyneen, ikäänkuin olisi ollut raivosta räjähtämäisillään. Hän usutti äkkiä väkensä Thyrsuksen kimppuun, ruoskitti häntä, lähetti hänet takaisin Octavianuksen luo ja selosti mukaan panemassaan kirjeessä tekonsa. »Miehen utelias ja tunkeileva käytös suututti minua», hän kirjoitti, »eikä minun asemassani olla juuri kärsivällisiä. Mutta jos menettelyni loukkaa sinua, niin onhan sinulla vapautettuni Hipparkos luonasi. Hirtä hänet ja ruoski häntä, niin olemme selvät». Hipparkos oli todennäköisesti karannut Octavianuksen puolelle, niin että Thyrsuksen ruoskittamisessa ja ehdotetussa hyvityksessä oli hitunen jylhää huumoria, joka näyttää miellyttäneen Kleopatraa. Antoniuksen osoittama rohkeus se ilahdutti häntä kaikista enimmän, ja hän alkoi heti kohdella miestään kunnioittavammin, koska tämä kykeni vielä, kuten hän nyt näki, esiintymään miehekkäästi ja kuninkaallisesti. Plutarkhos kertoo Kleopatran suhtautuneen häneen nyt hyvin huomaavaisesti ja rohkaisseen häntä kaikin tavoin karkoittaakseen hänen aivan aiheettomat epäluulonsa, ja tämä muutos näyttää antaneen Antoniukselle uutta rohkeutta, innostaneen häntä käyttäytymään uljaasti ja ryhdikkäästi ja poistaneen velttouden, joka oli ollut viime aikoina niin silmäänpistävä. Kleopatra näyttää tahtoneen osoittaa hänelle, ettei hänellä ollut minkäänlaista petosta mielessä, ja saada hänet ymmärtämään, kuinka hän todellisuudessa suhtautui Octavianukseen. Kleopatran omaa syntymäpäivää oli vietetty talvella hyvin vaatimattomasti, mutta kun Antoniuksen syntymäpäivä tuli — hän oli syntynyt kesällä — toimeenpani hän loistavan juhlan ja antoi runsaita lahjoja kaikille, jotka olivat nauttineet hänen vieraanvaraisuudestaan. Oli kuin hän olisi tahtonut kaikkien tietävän, että hän seisoisi Antoniuksen vierellä loppuun saakka, jos Antonius käyttäytyisi miehen lailla ja menisi tähän viimeiseen taisteluun siinä seikkailunhengessä, joka oli ollut hänelle itselleen aina ominaista, samoin kuin senkin, että Antoniuksen oli poistuttava hänen tieltään, ellei hän rohkenisi tarttua miekkaansa ja koettaa onneaan. Thyrsuksen ruoskimisesta oli siis seurauksena väliaikainen sovinto aviopuolisoiden kesken [Plutarkhos näyttää olleen selvästi siinä käsityksessä], ja Antonius toimi jonkin aikaa voimansa päivistä muistuttavalla tarmolla ja rohkeudella.
Kuullessaan Cornelius Galluksen armeijan olevan matkalla Cyrenaican, nykyisen Tripoliksen läpi Egyptin länsirajaa kohti hän otti joitakin laivoja mukaansa ja kiiruhti Paraetoniumiin järjestämään puolustusta tehokkaaksi. Mutta kun hän maihin noustuaan lähestyi varustuksen muureja ja vaati päällikköä puheilleen, alettiin sisäpuolella puhaltaa torviin niin kovasti, että hänen äänensä hukkui kokonaan. Joidenkin minuuttien kuluttua varusväki teki hyökkäyksen, ajoi hänet ja hänen miehensä takaisin satamaan, sytytti joitakin hänen laivojaan tuleen ja karkoitti hänet merelle. Aleksandriaan palattuaan hän sai kuulla, että Octavianus lähestyi Pelusiumia, Egyptin itärajalla olevaa linnoitusta, jonka päällikkönä oli Seleukos-niminen upseeri, ja pian sen jälkeen saapui uutinen, että linnoitus oli antautunut.
Antonius, jonka hermot olivat jännityksestä varmaankin aivan pilalla, syytti silloin raivoisasti Kleopatraa, että Kleopatra oli pettänyt hänet antamalla Seleukokselle salaisen määräyksen luovuttaa linnoituksen Octavianukselle lähestyvän vihollisen lepyttämiseksi. Kleopatra kielsi sen jyrkästi ja todistaakseen sanansa hän vangitutti Seleukoksen vaimon ja lapset ja luovutti heidät miehelleen, joka sai surmauttaa heidät siinä tapauksessa, että hänen todistettiin olleen salaisessa yhteydessä petturin kanssa [Dion Cassius sanoo Kleopatran koettaneen vehkeillä Octavianuksen hyväksi, mutta syytös on aivan aiheeton ja ilmeisesti sellainen, jolla koetetaan halventaa vihattua vastustajaa], teko, joka näyttää todistavan täydellisesti hänen viattomuutensa.
Epäluulot masensivat kuitenkin jälleen Antoniuksen mielen ja karkoittivat vaisusti lepattavan rohkeuden hänen sydämestään. Epätoivoisena ja hätääntyneenä hän lähetti Euphroniuksen toistamiseen Octavianuksen puheille, nyt yhdessä poikansa Antylluksen kanssa, ja pani heidän mukaansa suuren rahasumman, toivoen saavansa vihamiehensä sillä lepytetyksi. Octavianus otti rahat, mutta ei ollut kuulevinaankaan Antylluksen anomuksia isänsä puolesta. Kaiken tämän on täytynyt olla Kleopatrasta mitä vastenmielisintä, sillä tuskin hän on voinut ymmärtää, kuinka mies saattoi alentua sellaiseen halpamaisuuteen ja raukkamaisuuteen, että koetti päästä vihollisestaan kullalla — kullalla, joka kuului, se muistettakoon, hänen vaimolleen. Hänen hämmästyksensä ja mielipahansa eivät supistuneet kuitenkaan vain siihen, vaan hän sai vielä tietää, että Antonius oli kaiken lisäksi lähettänyt erään Turullius-nimisen entisen senaattorin kahleissa Octavianukselle. Turullius oli Julius Caesarin murhaajia ja ainoa, joka oli heistä vielä elossa, sillä kaikki muut olivat kuolleet kuin kostavan sallimuksen vainoamina. Hän oli nyt joutunut Antoniuksen käsiin, ja koska Kleopatran poika oli Julius Caesarin perillinen, olisi mies pitänyt luovuttaa kuningattarelle rangaistavaksi. Mutta Antonius oli lähettänyt hänet sen sijaan Octavianukselle tavalla, jota ei voitu muuten tulkita, kuin että hän tunnusti Octavianuksen diktaattorin edustajaksi. Octavianus surmautti heti Turulliuksen ja suoritti siten sen, mitä kosto murhatun Caesarin puolesta oli ollut vielä vailla, mutta Antoniuksesta hän ei välittänyt sen vertaa, että olisi edes ilmoittanut saaneensa vangin huostaansa. Kun armahduksesta ei kuulunut mitään, näyttää Antonius ajatelleen jonkin aikaa pakoa Espanjaan tahi johonkin toiseen maahan, jossa hän voisi piilotella tahi käydä sissisotaa, kunnes muutos Rooman asioissa antaisi hänelle tilaisuuden ilmestyä jälleen näyttämölle, mutta Kleopatra, joka oli nyt päättänyt puolustaa pääkaupunkiaan, vaikutti sankarillisella esimerkillään niin paljon, että hänen jalommat luonteenominaisuutensa pääsivät lopulta voitolle, ja hän rohkaisi mielensä vielä kerran seisoakseen kuningattaren vierellä loppuun saakka. Heidän tilanteensa oli kyllä vaikea, mutta ei epätoivoinen. Aleksandria oli lujasti linnoitettu kaupunki. Ne neljä roomalaista legioonaa, jotka oli jätetty Egyptiin sotanäyttämön ollessa Kreikassa, olivat vielä siellä samoin kuin makedonialaiset henkivartiajoukotkin. Egyptiläisiä joukkoja oli epäilemättä myös verraten paljon muurien sisäpuolella ja satamassa oli Actiumista paennut laivasto ja paljon muitakin sotalaivoja. Kaupungissa oli siis peloittava sotavoima valmiina puolustukseen, ja rajattomasti rikas Egypti maksoi näille miehille niin hyvin, että he olivat paljoa onnellisemmassa asemassa kuin Octavianuksen soturit, jotka eivät olleet saaneet moneen kuukauteen palkkaansa.