Part 13

Mieli tulvillaan näitä toiveita, jotka liittyivät niin läheisesti Kleopatrankin tulevaisuudenunelmiin, Antonius teki lähtöä Aleksandriaan syksyllä vuonna 41 e.Kr. siinä vakaassa aikomuksessa, että liitosta Egyptin kuningattaren kanssa oli nyt tuleva tosi. Hän järjesti niin, että eräs Decimus Saxa, diktaattorivainajan valiokenraaleita, nimitettiin Syyriaan sijoitettujen joukkojen päälliköksi, ja velvoitti sitten hänet ilmoittamaan säännöllisesti kaikesta, mitä partialaiset puuhailivat, ja valmistelemaan näitä vastaan suunniteltua sotaretkeä. Partian kuningas Orodes oli ottanut palvelukseensa erään roomalaisen luopion, Cassiuksen ja Brutuksen entisen liittolaisen, nimeltä Quintus Labienus, joka järjesteli nyt yhdessä kuninkaan pojan Pacoruksen kanssa Partian joukkoja uudelle kannalle Partiaan rajoittuviin Rooman maakuntiin tehtävän hyökkäyksen varalta. Sodan pikaisesta puhkeamisesta ei näyttänyt niin ollen olevan epäilystäkään, minkä tähden Antonius tahtoi saada Egyptin maa- ja merivoimat mahdollisimman nopeasti käsiinsä.

Ollessaan juuri lähdössä Aleksandriaan hän näyttää saaneen Roomasta sanan, että tilanne oli siellä kärjistymässä huippuunsa, ja että hänen veljensä, Lucius Antonius, ja vaimonsa, Fulvia, valmistautuivat käymään Octavianuksen kimppuun. Hänen on sentähden täytynyt ruveta pohtimaan, oliko hänen nyt siirrettävä Aleksandrian matka toistaiseksi ja lähdettävä sen sijaan Roomaan. Asioissa tapahtuneen käänteen on täytynyt harmittaa häntä melkoisesti, sillä hän tiesi vallan hyvin olevansa vielä kykenemätön sotimaan menestyksellisesti Octavianusta vastaan eikä tahtonut mitenkään sekaantua otteluun, joka päättyisi todennäköisesti hänen omaan kukistumiseensa. Jos hän palaisi Italiaan, onnistuisi hän ehkä lopettamaan riidan ja aikaansaamaan sovinnon, joka takaisi rauhan säilymisen, kunnes hän oli itse valmis aloittamaan sodan. Mutta jos hän epäonnistuisi rauhan palauttamisessa, olisi seurauksena tilanne, johon hän ei ollut valmistautunut. Sentähden näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt parempana pysytellä erillään koko riidasta ja antaa roomalaisten olla siinä uskossa, että hän oli kokonaan syventynyt idän kysymyksiin. Menemällä Egyptiin joiksikin viikoiksi hän ei vain eristäytynyt puolueensa hämmästyttävistä edesottamisista Roomassa, vaan saattoi Partiaan tehtävän sotaretkensä varjolla kerätä joukkoja ja rahaa, jotka tulivat olemaan äärettömän hyvään tarpeeseen, jos Octavianus tahtoi kärjistää riidan lopulliseen voimainkoetukseen. Antonius odotti sitäpaitsi nuorekkaan kiihkeästi kaiken sen hurmaavan uusiintumista, millä Kleopatra oli huvittanut häntä, niin että pelkkä ajatuskin joutua jälleen tuiman puolisonsa kanssa yksiin ja saada elää hänen ankaran silmälläpitonsa alaisena on ollut hänelle melkein varmasti jotakuinkin vastenmielinen. Antonius ei ollut suuri valtiomies eikä diplomaatti; hänen teoissaan oli aina määräävänä se, mikä häntä miellytti. Egyptin kuningatar oli tehnyt mitä hämmentävimmän vaikutuksen tähän hetkelliseen luonteeseen, joka oli tämmöisissä asioissa hyvin herkkä nojautumaan kaikenlaisiin syyntapaisiinkin, ja niinpä kelpasi seikka, että hänestä näytti viisaimmalta pysytellä nyt poissa Roomasta, täysin päteväksi valtakirjaksi ryhtyä hankkeeseen, johon kunnianhimo ja mieliteko häntä yhdessä yllyttivät.

Vuonna 41 e.Kr. hän lähti sitten talven tullessa Aleksandriaan, jossa Kleopatra toivotti hänet tervetulleeksi Lochias-niemen kauniiseen palatsiin mitä syvimmin kunnioitettuna vieraana. Tuon loistavan linnan kaikki mahdollisuudet oli otettu huomioon hänen viihdyttämisekseen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin roomalaisen maailman asiat olivat saaneet väistyä kauas taustalle hänen mielessään. Kleopatra puolestaan ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuningattaren kunnianhimo, jonka Caesar oli sytyttänyt, leimahti uuteen paloon Tarsoksessa saavutetun menestyksen lietsomana, ja hän oli päättänyt saada Antoniuksen taistelemaan asiansa puolesta. Huomattuaan, kuinka myöntyväisesti ja vastaanottavaisesti hänen ehdotuksiinsa suhtauduttiin, hän oli ollut heti sitä mieltä, että hänen tuli ruveta Antoniuksen liittolaiseksi tämän yrittäessä päästä Rooman valtaistuimelle. Hänen tehtävänsä oli nyt hurmata Antonius henkilökohtaisella tenhovoimallaan ja huvitusten moninaisuudella ja näyttää hänelle rikkautensa ja valtansa laajuus.

»Olisi todellakin sanojen haaskausta», kirjoittaa Plutarkhos, »ryhtyä kuvaamaan yksityiskohtaisesti Antoniuksen Aleksandriassa keksimiä hullutuksia». Hän vietti useita viikkoja mitä hillittömimpien huvitusten pyörteessä ja antautui ylellisyyteen, jonka vertaista hän ei ollut konsanaan kokenut. Hänen sukunsa oli elänyt koruttomasti ja yksinkertaisesti, ja vaikka hän itse olikin toisinaan tuhlannut suuria summia huveihinsa, ei Roomassa voitu millään tavalla päästä näiden Aleksandriassa vietettyjen juhlien loisteliaisuutta lähellekään. Hänen ystävänsä, monet vain tavallisia näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, eivät olleet liioin mitään loistavia huvittelutaidon opettajia, vaan henkilöitä, jotka pitivät juomien runsautta ja hyvää seuraa hienostunutta ylellisyyttä parempina. Kleopatran palatsissa Antonius kuitenkin huomasi joka taholla ympärillään mitä edistyneimmän kulttuurin luomia keksintöjä ja välikappaleita, jotka tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että liioittelevan Luculluksenkin ponnistukset olisivat joutuneet häpeään. Aleksandriaa on sanottu »vanhan ajan Parisiksi» [Ferrero], eikä ole vaikeata ymmärtää vaikutusta, jonka se teki tämän herkkäverisen roomalaisen mielikuvitukseen, kun ajatellaan, että Antonius oli nyt ensi kerran sivistyneiden miesten ja naisten seurassa, jotka olivat jo päässeet sangen pitkälle ylellisen elämisen taidossa. Kleopatra näyttää sitäpaitsi ottaneen hänet vastaan Egyptin tulevana herrana ja osoittaneen hänelle selvästi, että kaikki tämä loisto olisi hänen, jos hän vain tahtoisi ottaa Kleopatran asian ajettavakseen.

Antonius omaksui pian aleksandrialaisten tavat. Hän vaihtoi roomalaisen pukunsa kreikkalaiseen ja pujotti jalkoihinsa valkoiset attikalaiset kengät, nimeltä phacasium. Hän näyttää puhuneen hyvin kreikkaa, ja kun hovissa kävi paljon kreikkalaisia ylimyksiä, kohteli hän heitä rakastettavasti ja mieltymystä herättävästi. Hän kävi tiheästi oppineiden miesten kokouksissa ja oleskeli paljon temppeleissä ja museossa, saavuttaen siten varman aseman kuningattaren loistavassa seurapiirissä, joka oli ylpeä sivistyneisyydestään ja oppineisuudestaan.

Samalla hän osoitti, vähääkään empimättä, Kleopatralle olevansa mies, jota kyllä kannatti tavoitella. Hän tiesi Kleopatran toivovan häntä lailliseksi puolisokseen dynastiallisista syistä, ja ettei maailmassa ollut Kleopatran kannalta katsoen ketään toista niin sopivaa siihen asemaan. Hän tiesi myös, että nuorena »leskenä», jonka ensimmäinen avioliitto oli ollut niin lyhyt, Kleopatra ikävöi päästä jälleen avioliittoon saadakseen voimakkaan kumppanin, johon nojautua pulmallisissa tilanteissa, ja hellän rakastajan, jonka puoleen kääntyä yksinäisyydessään. Hän tiesi kuningattaren ihailevan hänen herkulesmaista voimaansa ja uljasta muotoansa ja hänen on täytynyt nähdä ensi hetkestä alkaen, ettei kuningattaren rakkauden voittaminen tullut olemaan hänelle sen vaikeampaa kuin suurelle Caesarillekaan. Kuningatar oli nuori, tulinen ja äärimmäisen orpo, eikä sen näkeminen, että hänen mielensä paloi luotettavaan avioliittoon valtiollisten ja henkilökohtaisten syiden takia, vaatinut Antoniukselta mitään terävänäköisyyttä. Antonius kosiskeli häntä niin ollen asiastaan varmana, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin Kleopatra myöntyi hetkellisen luonteensa kaikella kiihkolla ja lämmöllä.

Hovi ja papisto hyväksyivät heti tämän liiton, joka tulkittiin Egyptissä yhtä lailliseksi avioliitoksi, kuin mitä Kleopatran ja Caesarin välinen suhde oli ollut. Siitä on tuskin epäilystäkään, etteikö Kleopatra ottanut Antoniukselta jonkinlaista uskollisuudenlupausta ja tuntenut voivansa luottaa häneen yhtä sokeasti kuin ennen suureen diktaattoriin. Caesar ei ollut pettänyt häntä; hän oli kutsunut Kleopatran Roomaan eikä ollut salannut aiettaan kohottaa hänet valtaistuimelle puolisonaan. Samoin Kleopatra uskoi Antoniuksenkin, joka oli Caesarin todellinen seuraaja, luovan valtakunnan, jota he hallitsisivat yhdessä, ja hänen on täytynyt riemuita sydämessään siitä, että hän oli onnistunut voittamaan tämän miehen omakseen, miehen, joka oli samalla hyväntahtoinen, komea rakastaja ja rohkea valtiollinen esitaistelija.

Tällä tavalla historioitsija voi katsella näiden kahden mahtavan henkilön liittoa sekä diplomaattisessa että romanttisessa valossa. Minun mielestäni eivät Kleopatra ja Antonius näytä olleen vielä kumpikaan kovinkaan syvästi rakastuneita, mutta minä kuvittelen, että kumpaakin jo sykähdytti kaikki se, mikä toisessa oli puoleensavetävää, ja että molemmat uskoivat silloin tämän kauan odotetun puolison ilmestymisen jumalien sallimukseksi. Viehkeän kaunis Kleopatra ja komea Antonius näyttivät varmasti kuin toisilleen luoduilta, eivätkä heidän elämänvaiheensakaan voineet, aineellisen maailman silmillä katsottuina kuninkaallisuudessaan ja kuuluisuudessaan muuhun viitata.

Olemme nähneet, kuinka Antonius antoi hienostuneemmille vaistoilleen täyden vapauden Aleksandriassa, ja kuinka hän, voittaakseen kuningattaren ihailun, osoitti pitävänsä oppineiden seurasta. Samoin laski Kleopatrakin luonteensa kevyemmän puolen täysin valloilleen viehättääkseen roomalaista ystäväänsä, jonka mieltymys hullutteluihin oli niin ilmeinen. Hän saattoi välistä yön tultua, kuten olemme jo kertoneet, pukeutua talonpoikaisnaiseksi ja naamioida Antoniuksen orjaksi ja lähteä sitten kaduille seikkailuja etsimään. He koputtelivat vieraiden talojen oviin ja ikkunoihin ja hävisivät kuin kummitukset, kun heille tultiin avaamaan. Toisinaan heidät tietysti yllätettiinkin, jolloin, kuten Plutarkhos sanoo: »ovenvartijat tahi palvelijat haukkuivat heitä törkeästi, jopa välistä löivätkin, vaikka useimmat arvasivatkin, keitä he olivat».

Kleopatra huvitti vierastaan kaikin tavoin. Hän ratsasti ja metsästi hänen kerallaan erämaassa kaupungin muurien ulkopuolella, purjehti ja kalasti hänen kanssaan merellä tahi Mareotis-järvellä, kuljeskeli hänen seurassaan palatsin suojissa, katseli, kuinka hän paini, miekkaili ja harjoitteli aseidenkäyttöä, pelasi noppaa hänen kanssaan, piti hänelle seuraa viinimaljojen ääressä ja lumosi hänet lemmenleikillä. Seuraava tarina on erinomainen esimerkki heidän rattoisasta elämästään Aleksandriassa tämän muistettavan talven aikana. Antonius istui eräässä sataman aluksessa ongella, mutta kun hän ei saanut ainoatakaan nykäystä, sai eräs sukeltaja hypätä veteen ja kiinnittää vastapyydettyjä kaloja Antoniuksen onkeen, jotka hän sitten kiskoi ylös Kleopatran ystävineen ylistellessä hänen taitavuuttaan. Kuningatar arvasi kuitenkin pian, mistä oli kysymys, ja kutsui seuraavaksi päiväksi paljon väkeä saapuville todistamaan, kuinka petollisesti Antonius menetteli. Sitten hän hankki joitakin Mustalta mereltä tuotuja suolakaloja ja käski erään orjan sukeltaa aluksen alle ja kiinnittää yhden onkeen heti kuin siima oli heitetty. Kun tämä oli tehty, kiskaisi Antonius pinnalle suolakalan, jonka ilmestymistä tervehdittiin sydämellisellä naurulla. Kleopatra lausui silloin ällistyneelle onkimiehelle kohteliaan hilpeästi: »Jättäkää onkivapa, kenraali, meille Pharoksen ja Canopuksen mitättömille hallitsijoille; teidän saaliiksenne sopivat vain kaupungit, maakunnat ja valtakunnat».

Tämän talven aikana Antonius ja kuningatar perustivat yhdessä jonkinlaisen seuran tahi kerhon, nimeltä _Amimetobioi_, »verrattomat eläjät», jonka jäsenet kestitsivät toisiaan kukin vuorostaan joka päivä mitä ylellisimmin. Antonius näyttää todennäköisesti olleen tämän kerhon puheenjohtaja, sillä on löydetty kaksi kirjoitusta, joissa hänestä käytetään nimitystä »verraton» luultavasti juuri sen nojalla. Aleksandriassa asui siihen aikaan eräs Philotas-niminen lääketieteen opiskelija, jonka selostus kuvaa parhaiten tämän kerhon jäsenten toimeenpanemissa juhlissa rehoittanutta tuhlausta. Kuljeskellessaan kerran Kleopatran palatsin keittiöissä Philotas hämmästyi suuresti nähdessään, että paistumassa oli kokonaisina ei sen vähemmän kuin kahdeksan villisikaa. »Teillä taitaa olla paljon vieraita tänään», hän virkkoi keittäjälle, mihin tämä vastasi: »Ei kahtatoista enempää, mutta paisti on tarjottava juuri parhaalleen kypsänä, ja kun Antonius voi aterioida nyt tahi vasta tunnin päästä, ja kun kaikki, mikä on ollut minuutinkaan liian kauan tulella, on kelvotonta, on meidän pidettävä varamme, koska hänen päivällistuntiaan on mahdoton arvata».

Esimerkkinä siitä, mitä ruokia näissä juhlissa tarjoiltiin, minun sallittaneen esittää päivällinen, jonka Mucius Lentulus Niger antoi Roomassa joitakin vuosia aikaisemmin, missä tilaisuudessa Julius Caesarkin oli ollut hänen vieraanaan. Mutta on muistettava, että Kleopatran juhlien ajatellaan olleen paljoa ylellisempiä, kuin mitä Roomassa tiedetään konsanaan vietetyn. Ruokalista oli tämännäköinen: »Merisiiliä, ostereita, simpukoita, rastaita parsan kera, höystettyä lintua, osteri- ja simpukkapiirakkaa, mustia ja valkoisia raakkuja, merivuokkoja, metsävuohen kylkeä, villisian kylkeä, kahdenlaisia punaisia kilpikaloja, emäsian utareita, jauhoitettuja lintuja, villisian päätä, kalapiirakkaa, sorsia, keitettyjä taveja, jäniksiä ja paistettuja lintuja». Varro mainitsee eräässä satiirissaan joitakin huomatuimpia muukalaisia herkkuja, joita tarjoiltiin rikkaiden pöydissä, kuten riikinkukkoja Samoksesta, pyitä Frygiasta, kurkia Meloksesta, vuonia Ambraciasta, tonnokaloja Kalkedonista, kaloja Pessinuksesta, ostereita ja kampasimpukoita Tarentumista, sampia Rhodoksesta, kaloja Kilikiasta, pähkinöitä Thasoksesta ja raakkuja Espanjasta. Silloin käytetyt kasvikset ovat melkein samoja kuin mitä nytkin syödään, perunaa tietystikään lukuunottamatta. [Maquardt: Privatleben, siv. 409.] Pääateria, _caena_, oli usein niin pitkä, että juomingit, _commissatio_, seurasivat sitä välittömästi. Niiden alkaessa valittiin arvanheitolla juhlan yliohjaaja, _arbiter bibendi_, jonka velvollisuutena oli viinin sekoittaminen suureen maljaan. Vieraat lepäsivät lavitsoilla pöydän takana ja kummallakin sivulla ja söivät ruokansa sormillaan. Kukin sai kukkaseppeleen kulmilleen, cinnamonia siroiteltiin tukkaan ja suloisia hajuaineita pirskoiteltiin vaatteille ja sekoitettiin viineihinkin. Aterian aikana esiintyi vieraiden huviksi tanssijattaria, soittajia, näyttelijöitä, voimistelijoita, ilveilijöitä, kääpiöitä ja välistä gladiaattoreitakin, ja myöhemmin pelattiin noppaa tahi muitakin pelejä, miten milloinkin sattui. Huoneen koristamiseen ja kaluston ja pöydän loisteliaisuuteen kiinnitettiin aina suurta huomiota. Kleopatran juhlien loistoa tehosti erikoisesti pöytäkaluston upeus. Nämä astiat ja maljat, joista puhuessaan kuningatar käytti vaatimattomasti sanaa _kerama_, »savituotteita», olivat tavallisesti kullasta ja hopeasta, koristuksina jalokiviupokkeita, ja niin kuulut kauneudestaan, että niitä pidettiin vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täydellisen taidon näytteinä. Palmyran kuningattaren Zenobian kerrotaan keränneen niitä innokkaasti omaa pöytäänsä varten.

Talvi meni näin kuin siivillä juhlissa, huvituksissa ja kaikenlaisessa ilonpidossa. Plutarkhos on jotakuinkin oikeassa sanoessaan, että Aleksandriassa Antonius »tuhlasi haaskaamalla kaikista kalleinta — aikaa», mutta kuukaudet eivät menneet sentään aivan hukkaan. Antonius ja Kleopatra olivat lujittaneet liittoaan mitä läheisimmällä yhteiselämällä, ja molemmat uskoivat, että he taistelisivat taistelunsa yhdessä, silloin kun yritys Octavianuksen kukistamiseksi oli toimeenpantava. Rupeamalla Kleopatran rakastajaksi ja vetoamalla hänen luonteensa puhtaasti vaistomaiseen puoleen Antonius oli saanut häneltä vilpittömän lupauksen, että Egypti tulisi tukemaan häntä kaikissa hänen yrityksissään. Nämä Aleksandriassa vietetyt onnelliset talvipäivät eivät ole siis voineet näyttää hänestä hukkaan menneiltä, koska suuri ja mahtava kuningatar kävi päivä päivältä yhä mukautuvaisemmaksi. Kleopatran rakkaus Antoniusta kohtaan näyttää kehittyneen melkein joka suhteessa samaan suuntaan kuin hänen rakkautensa Julius Caesaria kohtaan. Saatuaan ensi vaikutteen poliittisesta syystä hän oli sitten alkanut tuntea luonnollista ja romanttista mieltymystä roomalaista puolisoaan kohtaan, ja vaikka suhteen kehittyminen läheiseksi yhdyselämäksi johtuikin suurimmaksi osaksi lihan heikkoudesta, näytti se olevan täysin puolustettavissa sillä, että hän edisti siten pyyteitään sukunsa hyväksi. Kleopatra piti Antoniusta miehenään ja tahtoi, että häntä pidettiin Antoniuksen vaimona. Se, ettei avioliittoa oltu julkisesti vahvistettu, merkitsi vähän, sillä hänen, jumalattaren ja kuningattaren, on täytynyt tuntea olevansa maallisten lakien yläpuolella ja täysin vapaa solmimaan suhteita, minkälaisia hyvänsä, joista hän katsoi olevan hyötyä maalleen ja suvulleen, ja jotka tyydyttivät hänen omia naisellisia vaistojaan. Vuoden 40 e.Kr. alussa ilmeni hänelle ja Antoniukselle, että heille tuli syntymään lapsi, ja tämän seikan on täytynyt saada Kleopatran entistä kiihkeämmin pidättämään Antoniusta luonaan Aleksandriassa, kahlehtimaan hänet vierelleen julistuttamalla hänet puolisokseen. Antonius ei kuitenkaan halunnut vastaanottaa Egyptin kuninkaan arvoa ja asemaa, sillä sellainen toimenpide olisi kärjistänyt hänen ja Octavianuksen välisen riidan huippuunsa ja pakottanut hänet heti sotaan ryhmää vastaan, joka Roomassa tunnustettiin lailliseksi puolueeksi. Tämä Antoniuksen haluttomuus tuotti kuningattarelle varmaankin jonkin verran pettymystä, ja minä luulen, että hän alkoi talven lähetessä loppuaan pelätä, miten Antoniuksen vilpittömyyden laita oikein mahtoi olla.

Syrjäyttämällä kaikki tunnetekijät ja jättämällä hetkeksi huomioonottamatta kaikki tämän liiton aineelliset vaikuttimet huomataan, että Antoniuksen asema oli nyt paljoa tyydyttävämpi kuin tuon usein mielipahaan saakka pettyneen kuningattaren. Viettämällä talven Aleksandriassa Antonius oli pysytellyt ulohtaalla Italian valtiollisista selkkauksista ajalla, jolloin hänen läsnäolonsa olisi voinut vaikuttaa asioiden kulkuun hänen omaksi vahingokseen, saanut käytettäväkseen Egyptin rikkaudet ja aseet, milloin hän vain niitä tarvitsi, ja järjestänyt, että lopullinen avioliitto Kleopatran kanssa oli valmis hetkellä, jolloin hän haluaisi kuningatarta kumppanikseen samanlaisen suuren yksinvallan perustamisessa, johon Julius Caesar oli pyrkinyt. Hän ei ollut vielä saattanut itseään peruuttamattomasti huonoon valoon, vaan saattoi palata Roomaan ja entiseen elämäänsä näköjään puhtain käsin. Roomassa ei kukaan moittisi häntä siitä, että hän oli sen varsin tähdellisen tehtävän ohella, jonka takia hänen oli täytynyt mennä Egyptiin, hiukan huvitellutkin, ja hän saisi varmasti ystävänsä hyväksymään ne valtiolliset syyt, joilla hän selittäisi pitkän viipymisensä Aleksandriassa, yhtä helposti, kuin Caesarin puolue oli myöntänyt niiden seikkojen pätevyyden, jotka suuri diktaattori esitti sangen yhtäläisissä olosuhteissa. Antonius oli yhtä oikeutettu esiintymään Egyptin mahtavan hovin suojelijana kuin Julius Caesar ja Pompeius, ja Rooman kaikki valtiomiehet ymmärsivät, kuinka puoluejohtajalle oli tällä ajankohdalla edullista ja tärkeätä saada tuon maan mahtavasta kuningattaresta hyvä liittolainen.

Tilanne ei ollut kuitenkaan läheskään niin suotuisa Kleopatran kannalta katsoen. Tehdessään liiton Antoniuksen kanssa hän oli pannut peliin kaikki, mitä hänellä oli — oman kunniansa ja arvovaltansa samoin kuin sukunsa tulevaisuudenkin, ja mitä hän oli saanut antamiensa suurten lahjojen vastineeksi? Hänelle on nyt täytynyt selvitä, ettei hän ollut saanut muuta kuin hämäriä lupauksia ja epäluotettavia vakuuttelulta. Ilman Antoniuksen apua hän ei ainoastaan menettäisi kaikkia toiveitaan egyptiläis-roomalaisen maailmanvaltakunnan valtaistuimelle pääsemisestä sekä omasta että poikansa Caesarionin puolesta, vaan olisi myös tuomittu ehdottomasti epäonnistumaan koettaessaan estää Roomaa liittämästä Egyptiä alueisiinsa. Roomalaisessa maailmassa oli siihen aikaan vain kaksi mahtavaa johtajaa — Octavianus ja Antonius, ja Octavianus oli hänen leppymätön vihollisensa, koska hänen poikansa Caesarion oli Octavianuksen kilpailija diktaattorin valta-asemasta. Ellei Antonius tukisi häntä, ei hänen maansa vapautta voisi enää mikään pelastaa — ehkä lukuunottamatta sellaista epätoivoista mahdollisuutta, että hän solmisi jonkinlaisen liiton Partian kanssa. Hänen on täytynyt tulla ajatelleeksi, että Egypti, jonka kauppa Etelä-Indian kanssa kasvoi kasvamistaan, saattaisi liittyä Partiaan, jolla on täytynyt olla suuri vaikutusvalta pohjois Indiassa, ja saada Roomalle vihamieliset kansallisuudet liittymään siten vyöhykkeeksi, jonka suuri puoliympyrä käsittäisi Egyptin, Etiopian, Arabian, Persian, Indian, Skyytian, Partian, Armeenian, Syyrian ja ehkä Vähän Aasiankin. Voi otaksua, että sellainen liitto olisi kyennyt pyyhkäisemään Rooman olemattomiin, mutta sen luominen olisi kohdannut melkein voittamattomia vaikeuksia, ja olihan Antonius verrattomasti paljoa lähempänä. Mutta hänen on sittenkin talven lopulla täytynyt alituisesti kysellä itseltään, saattoiko hän luottaa Antoniukseen, jolle hän oli lahjoittanut niin paljon. Hän rakasti Antoniusta, oli antautunut kokonaan hänelle, mutta hänen on täytynyt huomata, että mies oli epäluotettava, huikentelevainen ja eräissä suhteissa vain liian varhain miehistynyt poika. Panokset, joista hän taisteli, merkitsivät ehdottomasti kaikkea sekä hänelle itselleen että hänen maalleen, mutta sankari, johon hän oli pannut toiveensa, oli huoleton ja haluton sitoutumaan mihinkään. Ja nyt, kun hän oli synnyttämäisillään hänelle lapsen ja saattamaisillaan siten hänen silmäinsä eteen sen vakavan vastuunalaisuuden, johon hän, Antonius, oli antautunut, kuten Kleopatra nyt ymmärsi, mitään ajattelematta, olisiko hän nyt hänen turvanaan, kuten Caesar oli ollut, vai hylkäisikö hän hänet?

Voitaneen sentähden kuvitella hänen tunteitaan, kun Antonius helmikuussa vuonna 40 e.Kr. ilmoitti hänelle saaneensa huolestuttavia uutisia Roomasta ja Syyriasta, ja että hänen oli heti lähdettävä Aleksandriasta. Roomasta tulleet uutiset näyttävät olleen verraten hajanaisia, mutta Antonius ymmärsi niistä sen verran, että hänen vaimonsa ja veljensä olivat joutuneet riidassaan Octavianuksen kanssa ilmivihollisuuksiin ja paenneet Italiasta. Syyriasta saatu sana oli sitä vastoin niin selvä ja kiireellinen, ettei sen todenperäisyydestä voinut olla epäilystäkään. Jotkut niistä ruhtinaista, jotka hän oli edellisenä syksynä pannut pois valtaistuimelta samalla kertaa kuin Antigonoksenkin, jonka vaatimukset Palestinan valtaistuimeen hän oli evännyt, olivat tehneet liiton partialaisten kanssa ja marssivat nyt koillisesta käsin Decimus Saxaa, Syyrian maaherraa vastaan. Roomalaisia joukkoja oli sillä taholla sangen vähän, pääasiallisesti vain Brutuksen ja Cassiuksen armeijan rippeitä, jotka tuskin kykenivät tehokkaaseen vastarintaan. Antoniuksen omat uskotut legionat olivat Italiassa, Galliassa ja Makedoniassa, ja monet painavat syyt vaativat niiden pysyttämistä asemillaan. Tilanne oli sentähden sangen vakava, ja Antoniuksen oli pakko lopettaa hupainen vierailunsa Aleksandriassa aivan äkkiä. Plutarkhos sanoo, että »hän ravistelihe työläästi hereille viininhöyryjen raskauttamasta toimettomuudesta» ryhtyen valmistelemaan lähtöään, mutta minä en usko tämän talven menneen niin pilalle, kuin mitä Plutarkhoksen sanoista voisi päätellä. Antonius oli yhdistänyt huvin ja hyödyn, kuten sanotaan, ja oli toista kiihkeästi tavoitellessaan välistä unohtanut toisen, mutta jos asiaa katsotaan vain terveydellisiä seikkoja ajatellen, niin näyttää todennäköiseltä, että metsästykset, ratsastukset ja sotilaalliset harjoitukset, joista Plutarkhos puhuu, olivat pysyttäneet hänet ruumiillisesti jotakuinkin hyvässä kunnossa, tarjolla olleiden ruokien ja juomien hämmästyttävästä paljoudesta huolimatta.

Antoniuksen ja Kleopatran erossa maaliskuun alussa on täytynyt olla todellisen tragedian tuntua. Antonius ei voinut sanoa, mitkä vaikeudet häntä odottivat, eikä hän ollut vielä pyytänyt kuningattarelta sotilaallista apua. Hän varmaankin kehoitti Kleopatraa olemaan alallaan ja odottamaan, kunnes hän voisi ilmoittaa, millä tavalla kuningatar saattoi parhaiten edistää heidän asiaansa, jättäen hänet siten syvään huoleen ja kalvavaan ikävään. Yksin saisi hän, Kleopatra, odottaa nyt aikansa täyttymistä ja yksin hoitaa isätöntä lasta kuin hylätty rakastajatar. Hänen oli hallittava ilman puolison lohdullista tukea ja hänet oli jälleen tuomittu kaikissa suhteissa yksinäisen ja puolisoa vailla olevan kuningattaren yksitoikkoiseen ja ilottomaan elämään. Kuva, joka piirtyi hänen eteensä, oli siis sangen lohduton, mutta tämä eronhetki osoittautui, kuten saamme seuraavassa luvussa nähdä, vieläkin kohtalokkaammaksi, kuin mitä hän osasi ajatellakaan, sillä kun Antonius purjehti Aleksandrian satamasta ja katosi näkyvistä Pharoksen mahtavan tornin taakse, ei Kleopatra tiennyt, ettei hän näkisi Antoniuksen kasvoja, ennenkuin neljän pitkän vuoden päästä.

XIV. LIITTO UUDISTETAAN

Syksyllä vuonna 40 e.Kr., noin kuusi kuukautta sen jälkeen kuin Antonius oli lähtenyt, Kleopatra synnytti kaksoiset, pojan ja tytön, joille hän antoi nimet Aleksanteri Helios ja Kleopatra Selene, aurinko ja kuu. Tämän jälkeen hän häviää historian lehdiltä enemmäksi kuin kolmeksi vuodeksi, meidän kuulematta hänestä tuskin mitään, ennenkuin vuoden 36 e.Kr. alussa. Hän hallitsi omaa valtakuntaansa ja seurasi pelon ja toivon vaiheilla roomalaisen maailman sekavia tapahtumia. Euroopasta on täytynyt tulla aina silloin tällöin tietoja, miten asiat kehittyivät, mutta melkein kaikki nämä uutiset tuottivat hänelle pettymyksiä ja huolia, minkä takia täytyy otaksua, että nämä vuodet kuluivat häneltä syvän alakuloisuuden ja toivottomuuden vallassa. En luule, että kukaan historioitsija on koettanut kiinnittää lukijan huomiota siihen tuskalliseen tilanteeseen, jossa toiveissaan pettynyt pikku kuningatar nyt oli. Kun Antonius lähti hänen luotaan, on hänen täytynyt odottaa Antoniuksen joko palaavan pian takaisin tahi lähettävän miehensä hakemaan häntä luokseen, mutta viikot kuluivat, eikä mitään kuulunut. Ja sillä aikaa kuin hän kärsi yksinäisen lapsivuoteen lohduttomuudesta, oli puoliso syventynyt kokonaan asioihin, joiden kanssa Kleopatralla ei ollut suoranaisesti mitään tekemistä, ja näyttää varmalta, että häilyväinen Antonius oli tukalan tilanteensa painostuksessa karkoittanut hänet melkein täydellisesti mielestään.

Lähtiessään Kleopatran luota keväällä 40 e.Kr. Antonius purjehti suoraan Välimeren poikki Tyrokseen, jossa hän sai mielipahakseen kuulla Syyrian ja Foinikian joutuneen melkein kokonaan partialaisten käsiin, ja ettei heidän pysähdyttämisestään ollut toivoakaan niillä joukoilla, jotka pitivät harvoja jäljellä olevia satamakaupunkeja vielä hallussaan. Hän kiiruhti sentähden kahdensadan laivan kanssa Kyproksen ja Rhodoksen kautta Kreikkaan, jättäen Syyrian toistaiseksi viholliselle. Saavuttuaan Efesokseen hän sai yksityiskohtaisia tietoja Italian tapahtumista, kuinka Octavianus oli voittanut hänen kannattajansa Perugiassa, joka oli lopulta vallattu, ja kuinka kaikki hänen ystävänsä ja sukulaisensa olivat paenneet Italiasta. Hänen vaimonsa Fulvia oli kolmentuhannen ratsumiehen saattamana purjehtinut Brundisiumista Kreikkaan yhtyäkseen siellä mieheensä, ja hänen äitinsä Julia oli paennut rahvaan suosikin Sextus Pompeiuksen, Pompeius Suuren lainsuojattomaksi joutuneen pojan turviin, joka oli ottanut hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Tilanne oli epätoivoinen. Italia oli nyt häneltä suljettu, koska Octavianus oli siellä yksin isäntänä, ja partialaisten voitokas eteneminen uhkasi riistää häneltä itäisetkin maakunnat. Hänen on nyt täytynyt soimata itseään katkerasti siitä, että hän oli tuhlannut aikaansa Aleksandriassa, ja moittia sukulaisiaan heidän kiihkostaan ryhtyä sotaan Octavianusta vastaan.

Kesäkuun lopulla Antonius saapui Ateenaan, jossa hänellä oli edessään kova hetki. Lujamielinen Fulvia tuli sinne häntä kohtaamaan, ja ajatellessaan koko maailman tiedoksi tullutta suhdettaan Egyptin kuningattareen Antonius odotti häntä varmasti hyvin sekavin tuntein. Jälleennäkemistä seuranneen keskustelun on täytynyt olla hyvin katkera. Fulvia todennäköisesti nuhteli levotonta miestään katkerasti siitä, että tämä oli hylännyt hänet ja viipynyt niin kauan Kleopatran luona, Antoniuksen puolestaan soimatessa häntä kiivaasti kaikista Italiassa tehdyistä typeryyksistä, joilla hänen asiansa oli niin onnettomasti sotkettu. Onneton vaimo näyttää lopulta masentuneen, kun Antoniuksen viha ei ottanut leppyäkseen, ja jouduttuaan sairasvuoteelle Sicyonissa, noin kymmenen penikulman päässä Ateenasta, hän kuoli elokuussa, elämään kyllästyneenä. Antonius oli sillä aikaa tehnyt liiton Sextus Pompeiuksen kanssa ja hävitti nyt Italian rannikoita siinä jotakuinkin turhassa toivossa, että hän saisi menneestä arvovallastaan edes jotakin takaisin, mutta saatuaan tiedon Fulvian kuolemasta hän siirsi heti kaiken syyn sodan alkamisesta vaimovainajansa niskoille ja solmi nopeasti rauhan Octavianuksen kanssa. Kilpailijat kohtasivat toisensa Brundisiumissa vuonna 40 e.Kr. ja tekivät keskenään sopimuksen, joka näytti takaavan rauhan säilymisen joiksikin vuosiksi. Asiat järjestettiin siten, että Octavianus oli oleva edelleenkin Italian ehdoton herra, minkä lisäksi hänen tuli saada haltuunsa kaikki eurooppalaiset maakunnat, Dalmatian ja Illyriankin. Antonius säilytti asemansa idän ylivaltiaana, ja hänen alueensa käsitti Makedonian, Kreikan, Bithynian, Aasian, Syyrian ja Kyrenen. Kyrenen länsipuolella olevat Pohjois-Afrikan maakunnat joutuivat kolmannelle triumvirille, mitättömälle Lepidukselle. Tämä rauha vahvistettiin siten, että Antonius nai Octavianuksen sisaren Octavian, joka oli joitakin kuukausia sitten leskeksi jäänyt nuori nainen, ja häät vietettiin Roomassa lokakuussa vuonna 40 e.Kr., kansan osoittaessa ilmeistä mielihyvää nähdessään noiden kahden, joiden riidat olivat aiheuttaneet niin paljon verenvuodatusta ja surkeutta, veljellisessä sovussa Rooman kaduilla.

Kleopatran hämmästys, kun hän sai tiedon Antoniuksen avioliitosta, on varmasti ollut surullinen näky. Kaksoisten syntymästä oli silloin kun heidän isänsä uskottomuus tuli näin ilmi, kulunut vain joitakin viikkoja, eikä Kleopatra ole voinut muuta kuin katkerasti soimata itseään siitä, että hän oli luottanut niin petolliseen mieheen. Hänestä näytti nyt, että Antonius oli tullut Aleksandriaan vain hänen rikkautensa takia, ja toisen vääriä lemmenvaloja uskoen hän oli antanut hänelle kaikkensa vain tullakseen hylätyksi hetkellä, jolloin hän kipeimmin tarvitsi hänen tukeaan. Uutinen Antoniuksen avioliitosta karkoitti hänen mielestään sen suuren valtakunnan, josta hän oli unelmoinut sekä omasta että Caesarin pojan puolesta; tulevaisuuden suunnitelmat oli nyt suunnattava toisaalle. Hänen on täytynyt heti päättää, ettei Antonius saisi häneltä enää mitään apua, ei rahaa eikä sotatarpeita, eikä minkään sellaisen avunannon tarjoamisesta Antoniukselle kahden seuraavan vuoden aikana käydyissä sodissa olekaan mitään todisteita. Kleopatra oli ehkä tuntenut Antoniuksen uuden vaimon Roomassa ollessaan, tahi ainakin kuullut puhuttavan hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja kun Plutarkhos kertoo Octavian olleen kuningatarta nuoremman ja ihanamman, niin voi hyvin ymmärtää Kleopatran epätoivoisen mielentilan. Sydän oli raskas kaikkien suunnitelmien pirstoutumisesta ja mieli, kuten näyttää, ilmi tulessa naisellisesta mustasukkaisuudesta.

Seuraavana vuonna, 39 e.Kr., pääsi Sextus Pompeiuskin julkisen mielipiteen painostuksesta yleisestä rauhasta osalliseksi, kun hänen tyttärensä naitettiin Marcellukselle, Octavianuksen pojalle. Asia järjestettiin Misenumissa (Napolin lähellä), ja kun sopimus oli tehty, kutsui morsiamen isä läsnäolijat juhla-aterialle lippulaivalleen, kuusisoutuiselle kaleerille, »ainoaan taloon, jonka Pompeius on saanut perintönä isiltään», kuten hän selitti. Vieraat joivat paljon, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Antoniuksesta ja Kleopatrasta alkoi kuulua ajattelemattomia pilapuheita. Antoniusta tämä kaikki tietysti harmitti, jopa siinä määrin, ettei tappelu näytä olleen kaukana. Eräs Menas-niminen merirosvopäällikkö, joka oli myös kutsuttu vieraaksi, kuiskasi sen huomatessaan Sextukselle: »Katkaisenko köydet ja teen sinusta koko Rooman valtakunnan herran?» — »Menas», vastasi puhuteltu hiukan mietittyään, »tämä olisi voitu tehdä minulta kysymättä, mutta nyt meidän on oltava alallamme. En voi rikkoa sanaani». Näin Antonius pelastui tulemasta murhatuksi, mutta jos hän olisi menettänyt henkensä tässä tilaisuudessa, kertoisi historia meille todennäköisesti jotakin sellaista, että Sextus ja Kleopatra tekivät sitten keskenään liiton Octavianusta vastaan, liiton, joka olisi ehkä ollut yhtä täynnä romanttisia kohtauksia kuin nyt kertomamme tarina. Kuulemme hämärästi jonkinlaisista neuvotteluista Sextuksen ja kuningattaren välillä, ja on hyvin uskottavaa, että Kleopatra olisi koettanut solmia liittoa miehen kanssa, joka oli Egyptin entisen suojelijan poika, jos tämä olisi päässyt valta-asemaan.