Part 11

Kun hän purjehti Välimeren poikki takaisin Egyptiin, on satojen tulevaisuudensuunnitelmien täytynyt askarruttaa hänen mieltään. Epätoivo, joka oli vallannut hänet diktaattorin kuollessa, kun kaikki hänen suuret toiveensa näyttivät menneen pirstoiksi, on nyt voinut muuttua kiihkeäksi haluksi aloittaa taistelu uudelleen. Caesar oli kuollut, mutta hänen suuri henkensä eli hänen pienessä pojassaan, jonka puolesta, kuten Kleopatra uskoi, Antonius taistelisi, koska se oli Antoniukselle itselleenkin edullista. Diktaattorin Aleksandriaan jättämät legioonat asettuisivat varmasti hänen, Kleopatran, puolelle, ja hän nostattaisi Egyptin kaiken rikkauden ja voiman Octavianusta vastaan. Tuleva sota käytäisiin hänen puoleltaan vain sen valtaistuimen pystyttämiseksi, jonka puolesta Caesar oli antanut henkensä, ja hän suuntaisi aseensa sitä demokraattista hallitusmuotoa vastaan, jota diktaattori oli ehkä juuri hänen aloitteestaan koettanut poistaa, mutta jota Octavianuksen kaltainen mies, kuten hän ajatteli, voisi tyytyä tukemaan. Hänen mahtava Caesarinsa seuraisi häntä tähtien takaisesta asunnostaan, neuvoisi häntä ja veisi heidän poikansa heidän kunnianhimonsa päämaaliin, sillä nyt hän oli totisesti jumala jumalien joukossa. Hiljattain oli pyrstötähti leimunnut seitsemän vuorokautta pilvissä, ja kaikki olivat uskoneet, että murhatun diktaattorin sielu siinä meni suoraan taivaaseen. Nytkin häilyi auringon edessä omituinen auer, ikäänkuin jumalallisen Caesarin lähestyminen olisi himmentänyt taivaankappaleen valon. Kuningatar oli ennen Roomasta lähtöään kuullut pappien ja julkisten viranomaisten sanovan Caesaria jumalaksi ja ehkäpä hän oli nähnyt saman jumalallisen tähden koristavan hänen patsaitaan, kuin mikä asetettiin hänen otsalleen hänen kuoltuaan. Nyt ei Caesar varmastikaan hylkäisi häntä, kuningatartaan ja jumaltoveriaan, eikä sallisi heidän kuninkaallisen poikansa joutua unohduksiin. Jumalallisista korkeuksistaan hän puolustaisi heitä ukkosenvasamillaan ja kiiruhtaisi heidän avukseen tuulen siivillä. Hänellä ei ollut niin ollen syytä vaipua epätoivoon, ja sillä ihmeellisellä toivehikkuudella, joka näyttää olleen hänelle luontaista, hän pani nyt toimeliaat aivonsa ajattelemaan tulevaisuutta ja kohdisti kypsyneen älynsä edessä oleviin velvollisuuksiin. Hän oli ollut huoleton tyttö, silloin kuin Caesar kohtasi hänet Egyptissä, mutta nyt hän oli terävästi ajatteleva nainen, rohkean sukunsa tulinen ja jäntevä edustaja, joka oli valmis taistelemaan kaikkien edeltäjiensä häikäilemättömällä tarmolla raivatakseen tiensä kunnian kukkuloille. Ja hänellähän oli nyt sitäpaitsi valtti kädessään, sillä hänen pieni poikansa oli kaikkien luonnollisien lakien perusteella maailman valtaistuimen laillinen perillinen.

II OSA

KLEOPATRA JA ANTONIUS

XI. ANTONIUKSEN LUONNE JA VALTAANNOUSU

Kun Antonius ja Octavianus kohtasivat toisensa ensi kerran Caesarin kuoleman jälkeen, nautti edellinen kansan luottamusta eikä arkaillut varoittaa Octavianusta yrittämästä vaatia perintöään. Hän sanoi nuorukaiselle suoraan, että tämä oli mieletön luullessaan voivansa vastata diktaattorin perillisen velvollisuuksista niin nuorella iällä, mistä oli seurauksena välien rikkoutuminen. Seuraavassa elokuussa, vuonna 44 e.Kr. päästiin kuitenkin sovintoon, mutta jo lokakuun alkupuolella oli sellainen otaksuma, että Octavianus olisi tehnyt murhayrityksen Antoniusta vastaan, yleisenä puheenaiheena, minkä johdosta riita alkoi uudelleen. Antonius laski nyt liikkeelle sellaisen jutun, että Caesar oli nimittänyt Octavianuksen seuraajakseen ja perillisekseen vain heidän välisensä häpeällisen suhteen perusteella, ja syytti Octavianusta alhaissyntyiseksi seikkailijaksi. Vuoden lopulla Antonius poistui Roomasta, ja kaikki uskoivat toisen kansalaissodan olevan puhkeamaisillaan. Hän julistautui nyt diktaattorivainajan kostajaksi, ja minä pidän mahdollisena, että hän oli lopullisesti päättänyt ryhtyä valvomaan Kleopatran pojan, Caesarionin, oikeuksia Octavianusta vastaan. Tilanne kävi kuitenkin monien vaihteluiden jälkeen sellaiseksi, että häntä alettiin ahdistaa ja vainota Rooman vihollisena, kun taas Octavianuksen voitto näytti varmalta Ciceron hänelle antaman avun ansiosta. Mutta samaan aikaan sattuneet yllättävät tapahtumat, joihin on tarpeetonta tässä kajota, aikaansaivat sen, että riitapuolten kesken saatiin lopulta syntymään sovinto vuonna 43 e.Kr. Nämä miehet, jotka eivät olleet kohdanneet toisiaan moneen kuukauteen, suhtautuivat toisiinsa niin äärimmäisen epäluuloisesti, että heidän sanotaan, kun sovinto oli vahvistettava tavallisella ystävyydensyleilyllä, varuillaan ollen tunnustelleen, oliko toisella kenties miekka tahi tikari togan laskoksiin kätkettynä.

Heti kuin sovinto oli tehty, muodostivat Antonius, Octavianus ja Caesarin entinen ratsuväenpäällikkö Lepidus triumviraatin, joka oli oleva voimassa joulukuun viimeiseen päivään saakka v. 38 e.Kr., ja keskinäisellä sopimuksella määrättiin, että Italiaa ja Roomaa hallittaisiin yhdessä, mutta maakuntien hallinnon ylivalvonta jaettaisiin. Antonius ja Lepidus jakoivat keskenään suurimman ja tärkeimmän osan Octavianuksen saadessa vain Afrikan, Numidian ja saaret. Sitten päätettiin, että he saivat kukin raivata itse vihollisensa tieltään yleisellä proskriptiolla ja verilöylyllä. Luetteloihin merkittiin satakunta senaattoria ja parituhatta muuta rikasta ja vaikutusvaltaista henkilöä, jotka kaikki joutuivat mitä hillittömimmän ajojahdin alaisiksi, ja joiden julmassa murhaamisessa sattui niin kaameita kauhukohtauksia, ettei niillä liene vertaa maailman historiassa. Cicero oli yksi uhri, syynä hänen vastenmielisyytensä Antoniusta kohtaan, joka oli nyt triumviraatin päämies ja niin ollen sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut välittää armonanomuksesta, jonka Octavianus teki puhujan puolesta. Tuomittujen omaisuus takavarikoitiin käyttövaroiksi noille kolmelle, jotka hoitivat näillä väärinsaaduilla rikkauksilla asioitaan ja hallitustaan.

Brutus ja Cassius, Caesarin kuolemaksi koituneen salaliiton molemmat johtajat, olivat nyt joutuneet Antoniuksen ja Octavianuksen kanssa vastatusten ja keräsivät joukkoja Makedoniaan. Cassius ajatteli yhteen aikaan Egyptin valtaamista saadakseen haltuunsa Kleopatran rikkaudet ja laivat, mutta kuningatar, joka oli aina varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta, säästyi tästä koettelemuksesta. Hän oli tietysti Brutuksen ja Cassiuksen, hänen rakkaan Caesarinsa murhaajien, katkera vihollinen, mutta ei voinut toisaalta ruveta triumviraatinkaan liittolaiseksi, koska Octavianus, hänen poikansa kilpailija diktaattorin perinnöstä, kuului siihen. Octavianuksen ja Antoniuksen sovinto on varmaankin antanut hänelle paljon ajattelemista, sillä sehän osoitti, tahi ainakin näytti osoittavan, ettei hän voinut enää turvautua jälkimmäiseen asiansa puolustajana ja esitaistelijana.

Dolabella, joka oli Brutuksen ja Cassiuksen vastustajana myötätuntoinen Antoniusta kohtaan, pyysi nyt Kleopatraa lähettämään diktaattorin Aleksandriaan jättämät legioonat hänelle avuksi yhtäläisen pyynnön saapuessa melkein samaan aikaan Cassiukselta. Kleopatra tietysti epäsi jälkimmäisen, mutta vastasi Dolabellalle myöntävästi. Cassius onnistui kuitenkin saamaan Kyproksen varakuninkaalta Serapionilta joukon egyptiläisiä laivoja, jotka luovutettiin hänelle kuningattaren luvatta. [Katso sivua 213, jossa viittaan, että Serapion oli mahdollisesti päättänyt ryhtyä kannattamaan Arsinoea, joka ehkä vaati Kyproksen valtaistuinta, ja auttaa Brutusta ja Cassiusta Antoniusta vastaan, jota Kleopatra oli todennäköisesti valmis tukemaan.] Cassius löi sitten Dolabellan, mutta Kleopatra ei välittänyt siitä paljoakaan, sillä hänen lähettämänsä legioonat eivät olleet päässeet perille kyllin ajoissa tullakseen tuhotuiksi. Kuningattaren seuraava toimenpide suuntautui tietysti hänen viholliseensa Cassiukseen. Hän koetti yhtyä Antoniukseen, mutta tämän yrityksen toimeenpanoon ryhdyttiin laimeanpuoleisesti sentähden, ettei hän ollut oikein selvillä siitä, miten Antonius suhtautui Octavianukseen, hänen poikansa kilpailijaan, ja kun nousi kova myrsky, joka tuhosi monta hänen laivaansa, ja hääti hänet itsensäkin makuulle merikivun lamauttamana, hän luopui yrityksestä.

Lokakuussa v. 42 e.Kr. Antonius löi Brutuksen ja Cassiuksen Philippoin taistelussa, jossa Cassius kaatui ja Brutus teki itsemurhan. Octavianus ei ollut sairaana ollen juuri ollenkaan taistelussa mukana, niin että voitosta tuleva kunnia annettiin kokonaan Antoniukselle. Octavianusta kohtaan tunnettu vastenmielisyys ilmeni selvästi taistelun jälkeen, sillä vangit, joita kuljetettiin jonossa kummankin kenraalin ohi, tervehtivät kunnioittavasti Antoniusta, mutta herjasivat Octavianusta mitä törkeimmin. Sitten päätettiin, että Antoniuksen oli nyt lähdettävä itään keräämään rahaa ja huolehtimaan, että triumviraatin valta tuli kaikkialla ehdottomasti tunnustetuksi, kun taas Octavianuksen oli koetettava palauttaa järjestystä Italiaan. Afrikkalaisten maakuntien hoito uskottiin vähäpätöiselle Lepidukselle. Se, että Antonius valitsi vaikutusalueekseen itäiset maakunnat, osoittaa selvästi Octavianuksen olleen silloin vielä taustalla, sillä nämä rikkaat maat muodostivat Rooman alueiden tärkeimmän osan. Mukanaan suuri armeija Antonius samosi juhlakulkueessa ensin Kreikan ja sitten Vähän-Aasian halki, asettuen syksykesällä v. 41 e.Kr. toistaiseksi Tarsokseen.

Sieltä hän lähetti erään Dellius-nimisen upseerin Aleksandriaan pyytämään Kleopatraa tulemaan hänen puheilleen neuvottelemaan tilanteesta. Antonius väitti kuningattaren auttaneen Brutuksen puoluetta, minkä väitteen Kleopatra on todennäköisesti kuitannut huomauttamalla, että Antonius oli luopunut hänestä solmiessaan liiton Octavianuksen kanssa. Hän ei voinut kuitenkaan ruveta riitelemään Antoniuksen kanssa, sillä Antonius oli nyt maailman mahtavin mies, minkä tähden hän päätti heti purjehtia Tarsokseen.

Kleopatra tiesi jo, mikä Antonius oli miehiään. Hän oli nähnyt hänet monta kertaa eri tilaisuuksissa Roomassa, olipa todennäköisesti ollut jonkinlaisessa yhteistoiminnassakin hänen kanssaan, saaden samalla tietysti kuulla alituisesti hänen vioistaan ja hyvistä puolistaan sekä Caesarilta että roomalaisilta ystäviltään. Dellius, jonka Antonius oli lähettänyt hänen luokseen, oli kertonut herransa rauhallisista tarkoituksista ja kuvannut hänet mitä hienotunteisimmaksi ja lempeimmäksi soturiksi, ja Kleopatra tiesi itsekin, että häntä kiitettiin jotakuinkin yleisesti kunnon mieheksi. Antonius oli siihen aikaan maailman huomattavin henkilö, jonka luonteesta ja henkilöllisyydestä on varmasti usein keskusteltu Aleksandrian palatsissa samoin kuin kaikissa muissakin hoveissa. Renan on sanonut Antoniusta »suureksi lapseksi, joka pystyi valloittamaan maailman, mutta ei kyennyt pidättymään nautinnoista» — määritelmä, joka on todennäköisesti ollut jo silloin hänestä yleinen. Hänen hahmonsa kohosi kansojen yläpuolelle elämänkohtaloita halliten, ja hän käyttäytyi aina yhtä ylvästelevän hyväntahtoisesti sekä kuninkaita että tavallisia sotamiehiä kohtaan. Hän oli monen mielestä hyväluontoinen jättiläinen, lihallistunut Bacchus, ilon antaja, mutta maissa, jotka hän oli tallannut raunioiksi jalkoihinsa, häntä sanottiin peloittavaksi hävittäjäksi.

Hän oli komea mies. Kookkaana ja vankkarakenteisena, lihakset paisuen kuin gladiaattorilla ja tiheä tukka pieniksi kiharoiksi kähertyen hän muistutti Herkuleen patsaista ja kuvista. Ja tästä sankarista hän laskikin polveutuvansa, suoraan alenevassa polvessa. Otsa oli leveä, nenä kyömy ja suu ja leuka hiukan jykevähköt, mutta siitä huolimatta voimakkaat ja kaunismuotoiset. Ilme oli avoin ja rohkea, ja se hyväntahtoinen piirre, jonka huomaa suun ja silmien vaiheilla (Vatikaanissa olevassa rintakuvassa [Löydetty Tor Sapienzasta, Porta Maggioren ulkopuolelta. Gnaeus Domitius Ahenobarbuksen lyöttämissä kulta- ja hopearahoissa oleva Antoniuksen kuva vastaa tätä rintakuvaa täydellisesti.]), on varmaankin vaikuttanut mitä miellyttävimmältä. Hänen ruumiillinen voimakkuutensa ja muhkea ulkomuotonsa herättivät rajatonta ihailua hänen ystäviensä ja asetoveriensa keskuudessa, ja mitä naisiin tuli, hänen miehekäs vetovoimansa oli useimmille vastustamaton. Hän ei pannutkaan sen käytölle mitään rajoja. Cicero, joka oli hänen katkerimpia vastustajiaan, pilkkasi hänen jykevää leukaansa, jäntevää niskaansa ja leveitä olkapäitään, kuvaten hänet teurastajaksi tahi kilpanyrkkeilijäksi, mutta tämmöinen vääristely on yhtä luonnollista kuin houkuttelevaakin, kun on kysymys piirteistä, jotka ovat omiaan herättämään kateuttakin.

Hänen luonteensa oli, monista suurista vioista huolimatta, harvinaisen rakastettava. Sotilaat jumaloivat häntä ja hänen luottamuksensa säilyttämisen sanotaan olleen heille henkeäkin kalliimman. Plutarkhos sanoo tämän kiintymyksen johtuneen monesta seikasta, kuten hänen ylhäisestä syntyperästään, kaunopuheisuudestaan, suorasta ja luontevasta käytöksestään, vapaista ja terveistä elämäntavoista, tuttavallisuudesta, jolla hän puhutteli kaikkia, ja hänen ystävällisestä huomaavaisuudestaan haavoittuneita ja sairaita kohtaan, joita hän kävi katsomassa osaaottaen heidän kärsimyksiinsä. Taistelun tauottua hän saattoi kierrellä teltasta toiseen lohduttamassa haavoittuneita, joutuen usein mitä kiihkeimmän surun valtaan katsellessaan miestensä tuskia näiden tapaillessa kasvot loistaen hänen käsiään ja sanoessa häntä hallitsijakseen ja kenraalikseen. Hänen luonteensa koruttomuus ei voinut olla herättämättä mieltymystä, sillä ihmiselämän syvä sekavuus ja vilpillisyys johtaa siihen, että avointa ja suoraa luonnetta pidetään aina suuressa arvossa.

Neron läpitunkeva älykkyys ilahduttaa korkeasti sivistyneitä, mutta tavalliseen mieheen tekee Antoniuksen kaltaisen miehen lapsellinen avomielisyys suuremman vaikutuksen. Antonius ei ollut nero, vaan jättiläismäinen keskitason mies, tavallinen mies epätavallisissa olosuhteissa. Hän menestyy suurenmoisesti ja nousee kaikkien vastoinkäymisien yläpuolelle, kunnes antaa petettynä myöten tapahtumien painostukselle.

Hänen luonnollisuutensa ja poikamaisuutensa käyvät hämmästyttävän selvästi ilmi eräistä Plutarkhoksen kertomista kaskuista. Hänen vaimonsa Fulvia kuvataan arvokkaaksi naiseksi, joka »ei ollut syntynyt kehräämään eikä emännöimään, ja joka ei tyytynyt tavallista miestä hallitsemaan, vaan oli valmistautunut pitämään mahtavintakin aisoissa ja komentelemaan itse ylipäällikköäkin». Pitääkseen tätä lujamielistä naista hyvällä päällä Antoniuksen oli tapana tehdä hänelle kaikenlaisia poikamaisia kepposia, hypätä häneen käsiksi jostakin pimeästä sopesta ja muuta sellaista. Kun Caesar oli paluumatkalla Espanjan sodasta, levisi huhu, että hänet oli voitettu, ja että vihollinen lähestyi Roomaa. Antonius oli lähtenyt vastaanottamaan päällikköään ja sai tästä huhusta hyvän aiheen kujeilla tuimalle puolisolleen. Siinä mielessä hän pukeutui tavalliseksi leiriloiseksi ja palasi kotiinsa, päästen taloon sanomalla, että hänellä oli Antoniukselta hyvin tärkeä kirje, joka hänen oli annettava itse Fulvialle. Hänet saateltiin hyvin levottomaksi käyneen emännän luo, jonka eteen hän jäi seisomaan mykkänä ja salaperäisenä, muistuttaen epäilemättä sangen suuresti jonkun nykyaikaisen huvioopperan espanjalaisesta rosvosta. Fulvia kysyi juhlallisesti, oliko hänen puolisolleen tapahtunut jotakin, mutta äänetön vieras ei vastannut mitään, vaan ojensi hänelle kirjeen, ja kun Fulvia ryhtyi hermostuneesti avaamaan sitä, kiskaisi Antonius viitan yltään, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Sitten hän kiiruhti matkoihinsa ja saapui Caesarin keralla kaikessa loistossa ja kaikella tilaisuuteen kuuluvalla juhlallisuudella Roomaan diktaattorin vaunuissa ajaen.

Myöhemmin hän teki alinomaa yhtäläisiä kepposia Aleksandriassa, jossa hänellä oli muun muassa tapana vaeltaa öisin kaupungilla Kleopatran keralla palvelijaksi pukeutuneena ja häiritä ystäviään oviin ja ikkunoihin koputtelemalla, mihin vastattiin usein, kuten Plutarkhos kertoo, kiivailla haukkumisilla ja lyönneilläkin, vaikka useimmat arvasivatkin, kuka rauhanhäiritsijä oli. Antonius oli poika koko ikänsä, ja hänen henkilöllisyyteensä painunut bacchusmaiseen jumalallisuuteen viittaava leima lienee johtunut suurimmaksi osaksi juuri tästä ylimielisestä huolettomuudesta, joka oli hänelle vaikeimpinakin aikoina ominaista. Hänen ystäviensä on täytynyt ajatella, että henkilössä, joka suhtautui hänen laillaan kaikkiin vaaroihin, oli varmasti jotakin jumalallista.

Hän ei kärsinyt juuri mitään esteitä, kun oli nautinnoista ja mieliteoista kysymys, ja hallitseminen oli hänelle kuin ajanvietettä aterioiden välillä. Hänen oli eräänä aamuna pidettävä tärkeä julkinen puhe Roomassa, mutta vietettyään yön hyvän ystävänsä Hippiaksen, erään näyttelijän, häissä ja juotuaan siellä kohtuuttomasti hän saapui aivan päihtyneenä kokoukseen. Seisoen horjuvin jaloin kiihkeästi odottavan kuulijakunnan edessä hän oli aloittamaisillaan puheensa, mutta tuli samassa pahoinvoivaksi — luonto kosti kärsimänsä väkivallan hänelle kaikkien nähden. Tämmöiset tapaukset, joita sattui silloin tällöin, herättivät, kuten Cicero sanoo, suoranaista inhoa häntä kohtaan Rooman ylhäisön piireissä, mutta samalla on huomautettava, että yllämainittu kömmähdys tapahtui hänen ollessaan vielä nuori mies, ja että hän oli myöhempinä vuosinaan paljoa kohtuullisempi tavoissaan. Hän oli kyllä suurimman osan elämäänsä taipuvainen liiallisuuteen juhlimisessa ja juomisessa, mutta ei ole mitään syytä otaksua hänen vajonneen kroonillisen juoppouden asteelle, ellei ehkä aivan viime vuosinaan. Häntä ei kuvittele sellaiseksi, että hän olisi ryypiskellyt yhtenään joko julkisesti tahi salassa luopumattoman juopon tavoin, mutta juhlissa ja muissa seuratilaisuuksissa hän kulautteli viiniä halukkaasti ja joi kaikkien kanssa. Kun oli puute ruoasta ja viinistä, mitä sattui usein hänen sotaretkillään, ei pidättyväisyys vaatinut Antoniukselta mitään ponnistuksia. Kun hänet ja hänen legioonansa karkoitettiin kerran Ciceron toimesta Roomasta, antoi hän, Plutarkhoksen sanoja käyttääksemme, »käytöksellään mitä ihmeteltävimmän esimerkin sotilailleen. Hän, jonka elämä oli ollut vielä äsken niin ylellistä ja herkuttelevaa, kykeni nyt vaikeudetta juomaan huonoa vettä ja elämään villihedelmillä ja juurilla».

Antonius oli tietysti jonkin verran raakalainen, ja hänen käytöksensä saa usein ajattelemaan gööttien ja viikingien tapoja. Hän joi paljon, oli toisinaan häikäilemätön ja raaka ja pilanteossa äänekäs, piti naisista, reuhasi kuin koulupoika ja kiroili todennäköisesti kuin hevosmies. Mutta hänen työkykynsä säilyi kaikesta huolimatta, paria viimeistä vuotta lukuunottamatta, niin hyvänä, ettei hän pelännyt työtä milloinkaan, mikä ilmenee siitäkin, että hän oli Caesarin oikea käsi ja myöhemmin idän ehdoton yksinvaltias. Hänen henkilöllisyytensä oli niin voimakas ja ihmisluonteen hyvät ja huonot puolet olivat yhtyneet hänessä sillä tavalla, että hänen pelkkä yhdennäköisyytensä tavallisen sotilaan kanssa ja hänen keskitason kansalaistyyppiin kuuluva olemuksensa nostivat jo sinänsä hänet tavallisen kansalaisen yläpuolelle. Jokaisen yksilön turhamaisuutta hiveli se, että mies, joka ei ollut älyltään eikä avuiltaan häntä etevämpi, oli kuitenkin päässyt puolen maailman herraksi. Hän, joka hallitsi nyt maailmaa käsittämättömällä taidolla, ei ollut ihmeellinen nero, vaan tavallinen vankka, miehekäs, koruton ja urhoollinen mies. Kun Antoniukselle näytettiin Megarassa pientä senaatintaloa, joka näyttää olleen vanha rakennustaiteen helmi, ja josta kaupungin sivistyneet asukkaat olivat ylpeitä, kerrotaan hänen sanoneen, »etteihän se nyt ole kovinkaan suuri, mutta äärimmäisen rappeutunut» — huomautus, joka johdattaa mieleen Oxfordissa vierailleen amerikkalaisen matkailijan arvostelun, että rakennukset olivat suuresti korjauksen tarpeessa. Hituinen rehellistä poroporvarisuutta ei ole haitaksi.

Purppuran kosketuksella on myös, kuten Stevenson on meille huomauttanut, oma merkityksensä. Antonius oli aina jossakin määrin näyttelijä, ja kun hän esiintyi, mikä oli hänestä hyvin mieluista, käyttäytyi hän yhtä suurieleisesti kuin luonnollisestikin. Ollessaan puhujalavalla hän koetti vangita kuulijakuntansa katseet samalla kun hän sovitti sanansa korviahiveleviksi. Olemme nähneet, kuinka hän kuuluisaa hautajaispuhettaan Caesarin ruumiin ääressä pitäessään nosti innostuksen hetkellä näkyviin murhatun diktaattorin veriset vaatteet ja näytti kansalle veritahrat ja salamurhaajien tikarien reiät. Tahtoessaan tehdä syvän vaikutuksen uupuneisiin ja kiusaantuneisiin joukkoihinsa Mediasta peräytyessään hän pukeutui rumaan surupukuun, jota hän piti niin itsepintaisesti, että hänen upseereillaan oli täysi työ saada hänet vaihtamaan sen kenraalin punaiseen viittaan. Hän jäljitteli puvussaan mielellään Herkulesta, jonka asuun hän oli todellakin jo luonnostaankin kuin luotu, ja esiintyi julkisissa kokouksissa usein »mekkovyö alhaalla lanteilla, leveä miekka sivulla ja avara, karkea viitta harteilla», tehden siten, kuten voi kuvitella, sangen muhkean vaikutuksen. Sivistyneessä Ateenassa vieraillessaan hän ajatteli olevan ehkä sopivampaa esiintyä rauhanmiehenä, ja niinpä tapaammekin hänet kaupungin julkisissa kilpakisoissa hovimestarin puku yllään ja valkoiset kengät jalassa jonkun kantaessa sauvaa, tämän rauhallisen toimen tunnusmerkkiä, hänen edellään. Mutta siitä huolimatta hän innostui näyttelemään tässäkin tilaisuudessa Herkuleen osaansa siinä määrin, että hän nousi ja erotti ottelijat tarttumalla heitä niskatukkaan ja pitelemällä heitä matkan päässä toisistaan. Hänen mieltymyksensä näyttelemiseen johti myöhempinä vuosina omituisiin tapoihin: hän esiintyi usein Bacchukseksi pukeutuneena ja hänen jokapäiväiset vaatteensa olivat kalleinta purppuraa ja täynnä suuria jalokiviä.

Näyttämön loisto viehätti häntä aina, ja hän oli sitäpaitsi tullut huomaamaan, että näyttelijöiden ja ilveilijöiden seura veti häntä erikoisesti puoleensa. Näyttelijä Sergius oli hänen parhaita ystäviään Roomassa, ja hän oli niin ylpeä erään Cytheris-nimisen näyttelijättären tuttavuudesta, että hän pyysi tätä usein seuraksi huviretkille ja lahjoitti hänelle aivan yhtä hienon kantotuolin, kuin hänen omalla äidillään oli, minkä on täytynyt olla vanhuksesta äärimmäisen harmillista. Näillä retkillä hän antoi pystyttää puiden siimekseen Tiberin rannoille upeita huvimajoja, joissa hänen vierailleen tarjoiltiin loistoaterian ohella mitä kalleimpia viinejä kultaisista haarikoista. Jos matka oli virallisempaa laatua, otti hän mukaansa kokonaisen sirkusseurueen ja järjesti kansan huviksi näytöksiä, joissa esiintyi ilveilijöitä, soittoniekkoja ja eläimiä, kuten esimerkiksi vaununvetäjiksi opetettuja leijonia. Cytheris oli usein hänen mukanaan näillä matkoilla kuin ajanvietteenä, ja seurueeseen saattoi sitäpaitsi kuulua joukko tanssijattaria ja laulajia. Näiden jonkin verran kevytkenkäisten nuorten naisten majoittaminen yöpymispaikoissa »vakavien perheenisien ja -äitien koteihin», kuten Plutarkhos sanoo, herätti suurta närkästystä, mutta toisaalta tämä kaikki viittaa vaikuttimiin, joita ei voida tulkita vain poikamaiseksi hämmästyttämisen haluksi. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän mennyt sopivaisuuden rajojen yli, jos niikseen tuli, ja kohdellut ystävällisesti henkilöitä, joita toiset pitivät hylkiöinä. Hän on voinut Charles Lamb'in tavoin osoittaa pitävänsä »ihmisestä sellaisena, jollainen hänen ei pitäisi olla», mikä voi olla harkitusti rajoitettuna hyvinkin ihailtavaa, mutta todennäköisempää on, että tämmöiset teot kuin yllämainitsemammekin johtuivat pikemminkin ajattelemattomuudesta, sillä hän ei pitänyt siinä suhteessa suurtakaan lukua toisten tunteista. Mutta jos hänelle huomautettiin siitä ja osoitettiin, että hän käyttäytyi loukkaavasti ja sopimattomasti toisia kohtaan, »saattoi hän katua vilpittömästi käytöstään», kuten Plutarkhos sanoo.

Hän ei välittänyt paljoakaan yleisestä mielipiteestä eikä ottanut lainkaan huomioon sitä, missä määrin hänen toimenpiteensä saattoivat herättää närkästystä ja mielipahaa. Hän oli suuresti seuralaistensa ja ystäviensä johdettavissa, ja jos kaikki näytti onnelliselta ja iloiselta hänen ympärillään, ei hän katsonut olevan syytä käydä yksityiskohtaisemmin asioihin käsiksi. Aasiassa ollessaan hän harkitsi armeijansa kuntoisuuden säilyttämisen vaativan, että kaupunkeja piti verotettaman, ja määräsi, asiaa sen perusteellisemmin ajattelematta, että vero oli otettava kaupungeilta, jotka olivat jo suorittaneet veronsa. Oli kuin hän olisi todellakin unohtanut sen, minkä tähden eräs Hybreas valitti hänelle siitä Aasian kaupunkien nimessä ja muistutti edellisestä veronkannosta. »Jos sitä ei ole teille suoritettu», hän sanoi, »niin kysykää kantomiehiltänne, ja jos se on maksettu ja nyt jo käytetty, olemme mennyttä». Antonius huomasi heti toisen olevan oikeassa, käsitti, mitä kärsimyksiä hän oli ollut matkaansaattamaisillaan, ja ollen, kuten sanotaan, herkkämielinen hän ryhtyi heti muihin toimenpiteisiin. Miehenä, jolla oli sangen hyvät käsitykset itsestään, ja jota ystävät sangen suuresti imartelivat karkealla tavallaan, hän oli hidas huomaamaan omia virheitään, mutta jos hän katsoi menetelleensä väärin, katui hän vilpittömästi eikä hävennyt milloinkaan pyytää anteeksi niiltä, joita oli loukannut. Hän oli heitä hyvittäessään poikamaisen ylenpalttinen ja lahjoja antaessaan niin tuhlaavainen, että hänen sanotaan menneen sellaisissa tapauksissa anteliaisuudessaan paljoa pitemmälle kuin toisia kohtaan osoittamassaan ankaruudessa.

Hän oli aina antelias sekä ystävilleen että vihamiehilleen ja näyttää perineen tämän ominaisuuden isältään, joka Plutarkhoksen lyhyestä maininnasta päättäen oli hyväntahtoinen vanhus, vaimoaan hieman pelkääväinen ja taipuvainen antamaan lahjoja ystävilleen hänen tietämättään. »Antoniuksen avokätisyys lahjojen ja suosionosoitusten jakelemisessa ystävilleen ja asetovereilleen oli», sanoo Plutarkhos, »suurena tekijänä hänen valtaanpääsyssään ja auttoi häntä menestymään suureksikin tultuaan vielä kauan senjälkeen kuin tuhannet hullutukset jouduttivat hänen perikatoaan». Hän oli ystäviään kohtaan niin tuhlaavaisen antelias ja vieraanvarainen, että hänellä oli aina velkoja — jo nuorena miehenä kokonainen omaisuus. Rahan arvo oli hänelle hyvin hämärä käsite, ja hänen ajattelematon rahojen käsittelynsä oli yleisenä puheenaiheena. Hän käski kerran hovimestarinsa antaa huomattavan suuren rahasumman eräälle tarvitsevalle ystävälleen, minkä tämä tekikin, summan suuruudesta kuitenkin niin järkytettynä, että hän laski sen pieninä hopearahoina yhteen kasaan näkyvälle paikalle saadakseen herransa muuttamaan mielensä kasan suuruuden nähdessään. Antonius tulikin sen huomattuaan paikalle ja tiedusteli sen tarkoitusta, mihin hovimestari vastasi merkitsevästi, että siinä oli summa, joka piti annettaman hänen ystävälleen. »Niinkö?» ihmetteli Antonius aivan rauhallisesti, »ja minä kun luulin, että kolikoita olisi paljoa enemmän. Niitä on liian vähän; pane toinen verta lisää».

Hän oli yhtä jalomielinen kuin anteliaskin. Kun Armeenian voitettua ja vangiksi joutunutta kuningasta Artavasdesta kuljetettiin kultaisiin kahleisiin kytkettynä hänen triumfissaan Aleksandrian kaduilla, ei hän surmauttanut vankiaan triumfin päätyttyä, kuten roomalaisilla oli tapana. Ja kun konsuli Domitius Ahenobarbus karkasi juuri Actiumin taistelun edellä Octavianuksen puolelle, jättäen jälkeensä kaikki tavaransa ja koko seurueensa, ei Antonius alentunut rikastumaan petollisen ystävänsä kustannuksella eikä kostamaan kohtelemalla huonosti hänen pulaan joutuneita seuralaisiaan, vaan toimitti ylevän jalomielisesti kaiken, mikä hänelle kuului, hänen uuteen olinpaikkaansa. Philippoin taistelun jälkeen hän tahtoi välttämättä saada vastustajansa Brutuksen elävänä käsiinsä, mutta eräs Lucilius-niminen upseeri esti sen esiintymällä voitettuna kenraalina ja antautumalla Antoniuksen sotilaille. Miehet veivät hänet riemusaatossa Antoniuksen luo, mutta tultuaan hänen eteensä vanki selitti heti, ettei hän ollut Brutus, vaan oli vain teeskennellyt pelastaakseen herransa, ja ilmoitti olevansa valmis sovittamaan petoksensa hengellään. Antonius kääntyi sen kuultuaan närkästyneen ja kiihtyneen joukon puoleen ja sanoi:

»Näen, toverit, teidän olevan kuohuksissa ja pahoillanne siitä, että teitä on näin petetty, ja pitävän sitä häpeällisenä ja kunniaanne loukkaavana, mutta nyt saatte tietää, että olette tuoneet paremman saaliin, kuin mitä lähditte etsimään. Tehän etsitte vihollista, mutta olettekin nyt tuoneet minulle ystävän. Sillä parempi on, että tämän Luciliuksen kaltaiset miehet ovat ystäviämme kuin vihamiehiämme». [On ilahduttavaa lukea, että Lucilius oli loppuun saakka hänen uskollinen ystävänsä.]

Tämän sanottuaan hän syleili urhoollista upseeria ja antoi hänelle luvan poistua vapaasti minne tahtoi. Ja kun Brutus, hänen vanhan ystävänsä Julius Caesarin ja hänen veljensä Caiuksen murhaaja, päätti pian sen jälkeen itse päivänsä, ei hän asettanut kostoksi vainajan ruumista häväistyksille alttiiksi, kuten usein tehtiin, vaan peitti sen hienotunteisesti omalla punaviitallaan ja määräsi, että se oli haudattava hänen kustannuksellaan sotilaallisin menoin. Samoin hän menetteli Pelusiuminkin valtauksessa, jossa Archelaus sai surmansa. Voitetun vastustajan ruumis etsittiin kaatuneiden joukosta ja haudattiin kuninkaallisin kunnianosoituksin. Hän käyttäytyi nuorempana ollessaan Lepidustakin kohtaan, jonka armeijan hän oli voittanut puolelleen, äärimmäisen kohteliaasti. Hän oli tilanteen ehdoton herra ja Lepidus todellisuudessa hänen vankinsa, mutta hän tahtoi siitä huolimatta, että kukistuneen kenraalin oli edelleenkin oltava armeijansa päällikkönä, ja puhutteli häntä aina kunnioittavasti isäksi.

Hän oli usein nuorekkaan ajattelematon ja toimi sen mukaisesti. Magnesiassa ollessaan hän lahjoitti kerran keittäjälleen mainion illallisen palkinnoksi komean talon, joka oli, sanottakoon ohimennen, toisen miehen oma. Tämä piirre oli Antoniuksessa muutenkin aivan ilmeinen, ja on oikeastaan tulkittava jonkinlaiseksi malttamattomuudeksi. Tahtoessaan nuorena tulla nopeasti kuuluisaksi hän rupesi yhtäkkiä yhteistoimintaan Clodiuksen, »sen ajan julkeimman ja pahimman kansanvillitsijän» kanssa ja vietti hänen kerallaan hurjaa ja säännötöntä elämää, kunnes erosi kumppanuudesta yhtä odottamatta ja lähti Kreikkaan, kaunotaiteiden tutkimiseen innostuneena. Myöhemmältä ajalta on hänen rynnistyksensä Meediaan, joka tapahtui niin äkkiä ja niin kiireesti, että hänen oli pakko jättää kaikki sotakoneensakin jälkeensä, mitä kuvaavin esimerkki tästä kärsimättömyydestä. Actiumin taistelu, joka lopetti hänen uransa, kääntyi tappioksi vain hänen äkillisen mielijohteensa takia, ja se, että hän päätti itse päivänsä, oli myös jossakin määrin kärsimättömyydestä johtuvaa asioiden luonnollisen kulun jouduttamista.

Tämä piirre teki luontaisen urhoollisuuden keralla hänestä sangen uljaan soturin ja, kun onni oli myötäinen, loistavan kenraalin. Hän ei pelännyt mitään ja näyttää pitäneen vaaroja mieluisana vaihteluna elämän yksitoikkoisuudessa. Aristobulusta vastaan käydyssä sodassa hän ryntäsi ensimmäisenä vihollisen varustuksille, voitti sitkeästi oteltuaan omaansa paljoa suuremman armeijan, otti Aristobuluksen ja hänen poikansa vangiksi ja tuhosi kuin kostava jumala vihollisarmeijan melkein kokonaan. Hänen nopea etenemisensä Pelusiumiin erämaan poikki ja tämän linnoituksen loistavasti suoritettu valtaus tuottivat hänelle myös suurta mainetta. Plutarkhos kertoo, »ettei sodassa Pompeiusta vastaan ollut ainoatakaan taistelua, niin monta kuin niitä olikin, jossa hän ei olisi kunnostautunut; hän pysähdytti kahdesti pakokauhun valtaaman armeijan, käännytti sen takaisin, vei rynnäkköön ja voitti, niin että hän oli lähinnä Caesaria armeijan mainehikkain mies». Onnettomalla paluumatkalla Meediasta hän osoitti mitä suurinta urhoollisuutta ja ryhtyi heti Armeeniaan päästyään, kaikista kokemistaan kauhuista huolimatta, valmistelemaan toista sotaretkeä. Sellainen ei ollut enää tavallista rohkeutta.

Hän oli hyvä, mutta ei mikään poikkeuksellisen taitava kenraali, vaikka onkin totta, että Caesar uskoi Pharsaloksessa armeijansa vasemman sivustan hänen hoitoonsa johtaessaan itse oikeata; mutta hänen suuri rohkeutensa ja hänen taitonsa herättää luottamusta ja kunnioitusta miehissään tekivät hänestä luotettavan päällikön. Sotamiesten sanotaan suorastaan jumaloineen häntä. Hänen uljas, miehekäs olemuksensa vaikutti puoleensavetävästi heidän vaistoihinsa, jotka sotilaallinen elämä oli kasvattanut ihannoimaan miehekästä voimaa, ja se tuttavallisuus, jota hän osoitti miestensä kanssa seurustellessaan, antoi sitäpaitsi heidän kiintymykselleen hyvin henkilökohtaisen leiman, niin että jokainen sotilas toimi, ikäänkuin kenraalin katse olisi seuraillut juuri häntä. Hän saattoi mennä heidän telttoihinsa, istua heidän pöytäänsä ja syödä ja juoda heidän kerallaan. Hän oli mukana harjoituksissa ja näyttää kyenneen kilpailemaan juoksussa, painissa ja nyrkkeilyssä parhaimmankin kanssa. Hän laski leikkiä ylhäisten ja alhaisten kanssa ja piti siitä, että hänelle annettiin sana sanasta ja kaksi parhaasta. »Hänen pilantekonsa oli», sanoo Plutarkhos, »pisteliästä ja ärsyttävää, mutta hänen valmiutensa mihin hyvityksiin tahansa taittoi siltä kärjen, eikä hän närkästynyt milloinkaan, jos toiset kujeilivat hänen kustannuksellaan, vaan oli yhtä tyytyväinen». Hän oli sanalla sanoen »armeijan ilo ja ihastus».