Part 7

Kleopatra oli kiihkeä isänmaanystävä sikäli, että hän valvoi omaa ja sukunsa menestystä erittäin innokkaasti, ja hänen on täytynyt panna mitä suurimmalla tyydytyksellä merkille suunta, johon asiat kehittyivät. Miehestä, jota hän rakasti, ja joka rakasti häntä, saattoi tulla milloin hyvänsä Rooman ja sen alueiden todellinen hallitsija, ja lapsi, jonka hän pian lahjoittaisi hänelle, oli silloin oleva, jos se oli poika, koko maailman perillinen. Hänen sukunsa oli vuosikausia pelännyt, että Rooma pyyhkäisisi sen olemattomiin ja liittäisi hänen valtakuntansa tasavaltaan, mutta nyt oli ilmestynyt sellainen mahdollisuus, että Egyptistä ja niistä maista, joiden porttina Niilin laakso oli, saattoi tulla yhdenvertainen Rooman kanssa maailman kansojen suuressa yhteensulattamisessa. Muistettakoon, ettei Rooma ollut vielä valloittanut Egyptiä, vaan että Egypti oli tällä hetkellä rikkain ja tärkein maa tasavallan ulkopuolella. Kaikki aleksandrialaiset ja egyptiläiset uskoivat itse olevansa maailman ensimmäinen kansa, minkä tähden unelma, että Egypti saattoi näytellä pääosaa egyptiläis-roomalaisessa valtakunnassa, ei ollut Kleopatrasta millään tavalla eriskummallinen.

Hänelle oli nyt selvää, miten hänen tuli menetellä. Hänen täytyi koettaa saada Caesarin mieltymys säilymään ja samalla mitä suurimmalla huolella vaalia niitä yksinvaltaan kohdistuvia pyyteitä, jotka alkoivat orastaa hänen mielessään. Hänen täytyi kiinnittää Caesar itseensä niin lujasti, että kun aika tuli, hän oli nouseva maailman valtaistuimelle yhdessä hänen kanssaan; hänen piti osoittaa Caesarille valtansa koko laajuus ja kuninkuutensa loisto ja pitää hänet aina siitä tietoisena, niin että vain hänen verensä, eikä kenenkään muun, oli Caesarin mielestä sopiva sekoitettavaksi hänen omaansa sitä ainoata kuningassukua luotaessa, joka oli hallitseva koko maailmaa.

Näyttää siltä kuin lähestyvä äitiys olisi tyynnyttänyt hänen luonteensa hurjuutta ja kunnianhimoiset suunnitelmat kohottaneet hänen mielensä tasolle, josta hänen on täytynyt silmäillä halveksivasti aikaisempia taistelujaan hukkunutta Ptolemaiosta, mestattua Potheinosta, murhattua Achillasta ja lainsuojattomaksi julistettua Theodotosta vastaan. Hän, Kleopatra, oli auringon tytär, kuun sisar ja taivaallisten olentojen sukulainen; hänellä oli puolisona Venuksen ja Olympon jumalien jälkeläinen, ja heidän liittonsa vielä syntymätön hedelmä oli totisesti oleva sekä maan että taivaan kuningas.

Historioitsijat ovat, sekä vanhat että nykyiset, siinä yhtä mieltä, että Kleopatra oli sielullisesti poikkeuksellisen voimakas nainen. Hänen luonteensa oli oikullisuudestaan huolimatta yhtä luja kuin hänen henkilöllisyytensä oli tarmokas; vetoaminen suuren roomalaisen korkealle tähtäävään kunnianhimoon ei ollut hänelle varmastikaan lainkaan vaikeata. Kun tilanne niin vaati, käyttäytyi hän arvokkaasti, vanhan kuningassuvun jälkeläiselle sopivalla tavalla, ja hänen olemuksensa kuninkaallisuus ilmeni hänen hullutteluissaankin. Hän vaikutti naiselta, joka ihannoi aina yksinvaltiuden loistoa, eikä hänen tässä suhteessa Caesariin tekemäänsä vaikutusta saa jättää huomioonottamatta. Caesarin kaltainen mies ei voinut elää kuutta kuukautta läheisessä suhteessa kuningattareen, tuntematta jossakin määrin kuninkuuden komeutta. Kleopatra edusti yksinvaltiutta sen täydellisimmässä muodossa; hänen sanansa oli Egyptissä laki. Hänen kuninkaallisen elämäntapansa sävy on jo sinänsä varmasti antanut Caesarille uutta ajattelemisen aihetta, ja Caesarin luonteen sen piirteen, joka sai hänet inhoamaan pelkkää ajatustakin joutua jonkun toisen alaiseksi, on täytynyt saada hänet seuraamaan yksinvaltiaan kuningattaren toimintaa vilpittömällä ihailulla ja kalvavalla kateudella. Kleopatran hovissa oli epäilemättä kerrottu tarinoita muinaisista faaraoista ja Aleksandrian kuninkaista, ja on todennäköistä, että niistä oli jäänyt yhtä ja toista Caesarin mieleen. Kleopatran katsantokannan, joka on kuninkaallisimpia mitä voi ajatella, on täytynyt jo pelkällä outoudellaan vaikuttaa häneen.

Egyptin kuningattaren vaikutuksen alaisena ja oman rajattoman kunnianhimonsa kannustamana Caesar alkoi siten vähitellen vakavasti ajatella maailmanvallan luomista, jota hän hallitsisi kuninkaana, ja kuningassuvun perustamista, joka tulisi istumaan korkeimmalla maallisella valtaistuimella. Hänen on täytynyt ilmeisesti oivaltaa, että kuninkaat hallitsivat kuninkaallisen verensä oikeudella, ja ettei hänen verensä, vaikka se olikin jaloa ja vaikka sen sanottiin olevan jumalallista syntyperää, ollut sellaista, joka olisi antanut hänen jälkeläisilleen kiistämättömän vallan alamaistensa yli. Monien kuninkaiden jälkeläisellä on kuninkuuteen oikeus, jota valloittajan poika ei saa, olipa hänen syntyperänsä kuinka kuninkaallinen hyvänsä. Niin ajatteli Napoleonkin, kun hän nai itävaltalaisen prinsessan ja perusti maahansa hallitsijasuvun käyttämällä hyväkseen toisesta maasta tuotua kuninkaallista verta. Silmäillessään siis ympärilleen tätä ajatusta mielessään hautoen Caesar ei olisi juuri voinut valita ketään muuta kuin Kleopatran sukunsa esiäidiksi. Roomalaisia kuningassukuja ei ollut enää ainoatakaan olemassa, ja sentähden oli kreikkalainen paras, vaikkakaan ei ainoa mahdollinen; ja Egyptin Ptolemaiokset olivat puhtaita makedonialaisia, jotka polveutuivat kansan käsityksen mukaan, joskaan eivät todellisuudessa, Caesarin sankarin, Aleksanteri Suuren kuninkaallisesta suvusta. Hän on voinut niin ollen kehitellä hyvinkin innostuneesti ajatusta, että Rooman tulevat hallitsijat tulivat istumaan perinnöllisen oikeuden nojalla myös Egyptin vanhalla valtaistuimella, ja samoin on epäilemättä Kleopatraakin innoittanut ajatus, kuinka tulevat faaraot, jotka olivat hänen lihaansa ja vertansa, hallitsivat Roomaakin perinnöllisen oikeuden nojalla.

Kleopatran oli välttämättä saatava itselleen aviomies. Hänen naimisiinmenonsa oli jo siirtynyt yli sen iän, jolloin sellainen askel olisi ollut otettava, ja liitto hänen hallitsijaveljensä kanssa, olipa se minkälainen hyvänsä, ei voinut olla muuta kuin muodollinen. Caesar oli ilmestynyt hänen elämäänsä, hurmannut hänen nuoren mielensä ja tullut hänen lapsensa isäksi — on siis aivan luonnollista, että hän koetti kaikilla keinoilla, mitä hänellä oli käytettävissä, tehdä Caesarin elinkautiseksi puolisokseen, sekoittaen siten omaan kuninkaalliseen sukuunsa Rooman jalointa verta. Ei ole epäilystäkään, etteikö hän aikonut, onnistuipa hänen tehdä Caesarista itsestään Egyptin faarao tahi ei, antaa Egyptin valtaistuinta heidän lapselleen, jonka Ptolemaios-nimeen hän olisi lisännyt Caesarien sukunimen. Sitä ajatellen voitaneen sanoa, vaikka tämä väitteeni näyttääkin ensin kummastuttavalta, että Rooman keisarikunnan synty oli sangen suuressa määrin Egyptin kuningattaren ansiota, sillä Caesarin ja Kleopatran liitto oli monessa suhteessa keisariuden kehto.

Nämä toistaiseksi vielä haaveina kangastelevat suunnitelmat ilmenivät kuitenkin sangen selvinä ja todellisina Caesarin kiihkossa saada tietää, oliko odotettu pienokainen tyttö vai poika; ja näyttää hyvin todennäköiseltä, että hänen päätöksensä jäädä vielä Egyptiin johtui pääasiallisesti hänen halustaan viipyä Kleopatran luona niin kauan, kunnes tähän kysymykseen oli saatu vastaus. Tämä ja isän vastuunalaisuus, jota hän tunsi nyt ehkä ensimmäisen kerran koko huikentelevaisen elämänsä aikana, saivat hänet siirtämään Roomaan paluunsa tuonnemmaksi. Hän näyttää osoittaneen mitä suurinta hellyyttä kuningattarelle, jota hän alkoi pitää vaimonaan, ja hän tahtoi epäilemättä vilpittömästi olla hänen luonaan sen kovan koetuksen hetkellä, jonka tuo nuori ja hentorakenteinen tyttö sai nyt ensi kerran kokea. Historioitsijoiden on ollut tapana väittää Caesarin viipymisen Egyptissä, sen jälkeen kuin sota oli päättynyt ja Egyptin asiat saatu järjestykseen, johtuneen aistillisuuden hurmasta, ja kuningattaren pitäneen häntä vankinaan taidokkaalla lemmenleikillä ja henkilöllisyytensä hekumallisella viehätysvoimalla. Tässä on jätetty eräs elämään välittömästi sisältyvä luonnollinen asia huomioonottamatta. Nainen, joka on antamaisillaan ihmiskunnalle sukunsa suuren lahjan, ei kykene eikä halua nostattaa rakastajansa kuumeisia intohimoja. Hänen tilansa saa miehen osoittamaan kiintymyksensä hellempiä puolia. Miehen vastuunalaisuus ilmenee huomaavaisuutena, mielenkiintona, myötätuntona ja kiitollisuutena, ja on aivan järjetöntä otaksua, että jokin sellainen intohimo, jonka vallassa Caesarin ajatellaan silloin olleen, olisi ollut missään suhteessa määräävä hänen käytökselleen. Jos voima, joka pidätti häntä Egyptissä, oli rakkautta, oli se miehen rakkautta vaimoaan kohtaan, isäksi tulevan miehen kunnioitusta naista kohtaan, joka oli pian maksava veronsa luonnolle hänen tahtoonsa mukauduttuaan. Mutta kuten olemme jo nähneet, rakkaus ei ollut ainoa tekijä, joka pidätti häntä Egyptissä. Niitä oli muitakin. Oli kunnianhimoa, yhä korkeammalle tähtääviä pyyteitä, uusien valloitusten suunnitteluja ja ylinnä haave hallita kuninkaana omalla perustamallaan valtaistuimella, seuraajina ikuisiksi ajoiksi hänen omat jälkeläisensä, kaikki hänen omaa lihaansa ja vertansa.

[Yleensä ollaan sitä mieltä, että Caesar lähti Egyptistä ennen Caesarionin syntymää, mutta tämä mielipide on siihen katsoen, että Appianus »anoo hänen viipyneen Egyptissä yhdeksän kuukautta, näyttänyt minusta aina väärältä, sillä on varmasti enemmän kuin sattuma, että hän, kohdattuaan Kleopatran edellisessä lokakuussa, siirsi lähtönsä juuri siihen kuukauteen, jona Kleopatran piti tulla äidiksi. Plutarkhoksen maininnan voitaneen tulkita tarkoittavan sitä, että Caesar lähti Syyriaan poikansa syntymän jälkeen. Ja ajattelen, että Ciceron huomautus eräässä vuoden 47 e.Kr. kesäkuussa päivätyssä kirjeessä jostakin vakavasta esteestä, joka pidätti Caesaria lähtemästä Aleksandriasta, tarkoittaa juuri sitä tapausta, jota Caesar odotti. Ne, jotka sanovat, ettei Caesar viipynyt Egyptissä yhdeksää kuukautta, asettuvat kielteiselle kannalle niiden kirjailijoiden totuudessa pysymiseen, jotka kertovat Caesarin tehneen retken Niiliä ylös, eivätkä ota huomioon Appianuksen todistusta, että diktaattorin vierailu kesti yhdeksän kuukautta. Caesarionin seitsemännentoista syntymäpäivän juhliminen viittaa vielä kaiken muun lisäksi siihen, että hän oli syntynyt heinäkuun alussa eikä myöhemmin.]

Toivottua tapahtumaa odotellessaan Caesar ei halunnut olla toimettomana Aleksandrian palatsissa. Hän tahtoi itse todeta sen maan rikkaudet, joka oli katsottava hänen vaimonsa myötäjäisiksi, ja sentähden hän päätti tehdä rauhallisen tutkimusretken Niiliä ylös. Kuninkaallinen _dahabiyeh_ eli perhealus pantiin siis kuntoon hänelle ja Kleopatralle, jolle virralla vietettävä joutilas, mutta rattoisa elämä oli mielenkiintonsa puolesta todennäköisesti hyvinkin terveellistä, ja sekä Caesarin omille legioonalaisille että huomattavalle lukumäärälle Kleopatran joukkoja annettiin käsky laittautua valmiiksi sijoittumaan neljäänsataan Niilin alukseen. Laivojen lukumäärä viittaa, että retkikuntaan kuului useita tuhansia sotureita, ja näyttää siltä kuin Caesar olisi aikonut tunkeutua kauas Sudaniin. [Yleensä on ajateltu, että retki oli vain huvimatka, mutta laivojen lukumäärästä (Appianuksen mukaan) käy ilmi, että mukana oli paljon joukkoja, joiden suuruudesta Suetoniuskin puhuu.] Kuninkaallinen alus, _thalamegos_, kuten kreikkalaiset sitä nimittivät, oli tavattoman suuri monisoutu [Athenaioksen kuvaamaa thalamegosta ei käytetty tässä tilaisuudessa, mutta hänen kuvauksestaan saa käsityksen sen ylellisyydestä], jossa oli pylväspihoja, juhlasaleja, seurusteluhuoneita, makuuhuoneita, Venukselle ja Dionysokselle pyhitettyjä pyhättöjä, ja eräs luolantapainen eli »talvipuutarha». Puuaines oli seetriä ja sypressiä ja koristuksina oli maalauksia ja kultalehtisommitteluja. Sisustus oli kreikkalainen, erästä ruokailuhallia lukuunottamatta, joka oli sisustettu egyptiläiseen tyyliin. Muut alukset olivat epäilemättä kaleereita ja alkuasukasten tavallisia kuljetuslaivoja.

Laivasto siirtyi Aleksandriasta Niilin lähimmän haaran suuhun ja suuntasi sitten matkansa etelään Memfikseen, jossa Kleopatra näki ehkä ensimmäisen kerran suuret pyramiidit ja sfinksin. Thebeen, muinaiseen pääkaupunkiin, joka oli jo melkoisesti rappeutunut, saavuttiin todennäköisesti noin kolmen viikon kuluttua, ja on luonnollista, ettei Caesar voinut olla ihmettelemättä sen loistavia temppeleitä ja muistomerkkejä, jotka kaunistivat Niilin kumpaakin rantaa. On mahdollista, että Kleopatra antoi juuri hänen ehdotuksestaan siirtää erään kaukaisen edeltäjänsä suuren obeliskin, joka koristi Luxorin temppeliä, Aleksandriaan, jossa se pystytettiin lähelle Forumia. Kantaan hakattiin sitten selostus tästä uudelleenpystyttämisestä. [Se lahjoitettiin Britannian hallitukselle ja seisoo nyt Thamesin rannalla Lontoossa. Tunnetaan nimellä Kleopatran neula.] Matkaa jatkettiin todennäköisesti Assuaniin ja ensimmäisille putouksille saakka, jonne saavuttiin noin neljän tai viiden viikon kuluttua Aleksandriasta lähdön jälkeen, ja näyttää kuin Caesar olisi sieltä kääntynyt takaisin pohjoiseen. Suetonius sanoo hänen halunneen kiihkeästi taivaltaa kauemmaksi Niiliä ylös, mutta että joukot olivat vastahakoisia ja niskoitteluun valmiita, mikä ei ole lainkaan kummallista, sillä alusten kiskominen putouksia ylös olisi vaatinut suunnattomia ponnistuksia. Ja kuumat etelätuulet, jotka puhaltavat usein keväisin, olisivat lisäksi tuntuvasti vaikeuttaneet matkan tekoa. Lämpö voi tähän vuodenaikaan kohota aivan äkkiä Egyptin miellyttävän talven lenseydestä kesän sietämättömiin korkeuksiin ja hellettä saattaa kestää neljä viisi päivää.

Oli miten oli, Caesar kääntyi paluumatkalle saatuaan nähdä maan rikkauden ja hedelmällisyyden ja hankittuaan alkuasukkailta epäilemättä kaikki saatavissa olevat tiedot kauppateistä Niililtä Bereniceen, Indiaan, Meroeen. Napataan ja Etiopiaan. Retkikunta saapui takaisin Aleksandriaan oltuaan matkalla todennäköisesti noin yhdeksän tahi kymmenen viikkoa — toisin sanoen kesäkuun lopulla, ja minusta näyttää, että Kleopatran aika täyttyi heinäkuun ensimmäisellä viikolla.

Lapsi oli poika ja niin ollen ihastuneen isän toivottu perillinen, jonka egyptiläiset tunnustivat heti kuningattarensa ja Caesarina ilmestyneen Ammon-jumalan lailliseksi lapseksi. Pienokaiselle annettiin nimeksi Caesar, kotipiirissä Caesarion, joka on saman sanan kreikkalainen diminutiivimuoto, mutta virallisesti hän oli tietysti nimeltään Ptolemaios, tämän nimen kuudestoista ja viimeinen kantaja. Eräässä kaksikielisessä kirjoituksessa, jota säilytetään nyt Turinissa, viitataan häneen sanoilla »Ptolemaios, jota sanotaan myös Caesariksi», huomautus, joka toistuu usein egyptiläisissä kirjoituksissa.

Diktaattorilla ei ollut enää aikaa viipyä Egyptissä. Viime kuukausina hän oli karkoittanut Rooman asiat mielestään eikä ollut edes vaivautunut kirjoittamaan mitään määräyksiäkään sikäläiselle hallitukselle. Mutta nyt hänen oli luotava se maailmanvalta, josta tämä Kleopatran seurassa vietetty talvi oli saanut hänet unelmoimaan, ja toimenpiteet, joihin hänen tuli ensiksi ryhtyä, olivat Välimeren takaiset sotaretket; Partia oli nujerrettava ja lopuksi valloitettava India. Sitten kuin koko tunnettu maailma oli niin laajalti hänen vallassaan, että vain Egypti oli alueineen enää Roomasta erillään, hän julkaisisi äkkiä avioliittonsa tuon maan kuningattaren kanssa, liittäisi hänen maansa ja sen äärettömät rikkaudet Roomaan ja julistautuisi maailman ehdottomaksi ja ainoaksi yksinvaltiaaksi. Suunnitelma oli loistava ja suuren miehen mittainen. Ja kuten saamme pian nähdä, ei ole juuri mitään syytä epäillä, etteivätkö nämä häikäisevät unelmat olisi tosiasiallisesti toteutuneet, elleivät hänen vihollisensa olisi murhanneet häntä juuri niiden toteutumisen aattona. Nykyiset historioitsijat selittävät yksimielisesti, että Caesar haaskasi aikaa Egyptissä viipyessään ja uhrasi kuhertelulle viikot ja kuukaudet, jotka olisi pitänyt käyttää maailman asioiden järjestämiseen. Näitä yhdeksää kuukautta ei kuitenkaan tuhlattu, kaukana siitä, vaan ne kulutettiin tosiasiallisesti juuri Rooman keisarikunnan luomisessa. Caesar sortui kyllä itse murhaajien puukkoihin, mutta, kuten tulemme näkemään, hänen suunnitelmansa eivät rauenneet. Kleopatra kehitti niitä edelleen Antoniuksen avulla, ja Octavianus toteutti ne lopulta.

Purjehtiessaan Aleksandrian Isosta satamasta Caesarin on täytynyt kohdistaa terävät, harmaat silmänsä erikoisella mielenkiinnolla palatsin upeisiin rakennuksiin, jotka kohosivat kaupungin edessä Lochias-niemellä, ja hänen tiukasti sulkeutuneen suunsa ympärillä on varmaankin karehtinut hänelle tunnusmerkillinen pieni ja hieman ivallinen hymynhäive, kun hän ajatteli muutosta, jonka sen ylellisyydessä vietetyt kuukaudet olivat aikaansaaneet hänen ajatustavassaan. Hänen täytyi olla tulisen kiihkeä pääsemään käsiksi suureen tehtäväänsä, mutta eräs näky oli siitä huolimatta varmasti painunut hänen sydämensä syvyyteen — hämyinen huone, jossa Egyptin onnellinen pikku kuningatar lepäsi nyt niin hiljaisena ja lempeänä, rinnoillaan vastasyntynyt Caesar, koko maailman kuningaskunnan ainoa perillinen.

VIII. KLEOPATRA JA CAESAR ROOMASSA

Caesarin toiminta Egyptistä lähdön jälkeisenä vuotena ei kaipaa tämän kertomuksen tarkoitukseen katsoen yksityiskohtaista selostusta. Lähtien Aleksandriasta luultavasti heinäkuun ensimmäisellä viikolla hän purjehti nopeakulkuisella kaleerilla avomeren poikki Antiokiaan, jonne tuli siten matkaa noin 80 penikulmaa, ja saapui perille joitakin päiviä ennen saman kuun puoliväliä. [Hän on voinut suorittaa matkan suotuisalla tuulella viidessä päivässä tahi lyhyemmässäkin ajassa.] Siellä hän viipyi päivän tahi pari maan asioita järjestellen ja purjehti sitten Efesokseen, jonne oli Antiokiasta meritse noin 96 penikulmaa, päästen perille todennäköisesti heinäkuun kolmannen viikon lopulla. Antiokiassa hän oli kuullut, että Pharnakes, Mithridates Suuren poika, oli lyönyt erään hänen kenraalinsa, Domitius Calvinuksen, ja karkoittanut hänet Pontoksesta, minkä tähden hän näyttää lähettäneen heti kolme legioonaa lyötyjen joukkojen avuksi käskien näiden odottaa häntä koillisessa Galatiassa tahi Kappadokiassa. Oltuaan sitten päivän tahi pari Efesoksessa hän kiiruhti mahdollisimman nopeasti määräämälleen kohtauspaikalle, mukanaan vain noin tuhat ratsumiestä, ja saavuttuaan Zelaan elokuun toisena tahi ehkä hiukan aikaisemmin hän tukahdutti heti kapinan. Galliassa hän oli tehnyt yksinään yli kymmenen penikulman päivämatkoja ja oli saanut raskaasti kuormitetun armeijankin kulkemaan harvinaisen pitkiä päivämatkoja, kuten esimerkiksi silloin, kun hän marssi Roomasta Espanjaan, minkä matkan hän suoritti kahdessakymmenessäseitsemässä päivässä, niin että hän on voinut yhtyä pääarmeijaansa ja ruveta valmistautumaan Zelan taisteluun jo heinäkuun viime päivinä. Musertava tappio, jonka hän tuotti viholliselle heti sen jälkeen, kun hän oli ottanut päällikkyyden, oli teko, josta hänellä oli todellakin syytä ylpeillä. Se kutkuttikin siinä määrin hänen turhamaisuuttaan, että kirjoittaessaan Roomaan eräälle Amantius-nimiselle ystävälleen hän kuvasi sotaretken noilla kolmella kuuluisalla sanalla, _Veni, vidi, vici,_ »Tulin, näin, voitin», mikä osoittaa selvästi, että hän alkoi pitää itseään nopealiikkeisenä, vastustamattomana puolijumalana.

Sieltä hän purjehti sitten vihdoinkin Italiaan ja saapui Roomaan syyskuun lopulla, siis melkein ummelleen vuoden kuluttua Egyptiin tulonsa jälkeen, mutta hän ei viipynyt Roomassa kuin kaksi ja puoli kuukautta. Joulukuun puolivälissä hän lähti Pohjois-Afrikkaan, jossa Cato, Scipio ja toiset Pompeiuksen pakoilevat ystävät olivat perustaneet Numidian kuninkaan Juban avulla tilapäisen hallituksen ja kokoilivat joukkojaan. Saavuttuaan Hadrumetumiin joulukuun 28 p. hän aloitti siekailematta sodan, joka päättyi pian vihollisen täydelliseen tappioon ja tuhoutumiseen Thapsuksen luona huhtikuun 6 p. Pompeiuksen puolueen kuuluisat johtajat Faustus Sulla, Lucius Africanus ja Lucius Julius Caesar teloitettiin; Lucius Manlius Torquatus, Marcus Petrius, Scipio ja Cato tekivät itsemurhan, ja Plutarkhos kertoo, että taistelua seuranneessa verilöylyssä surmattiin noin viisikymmentätuhatta miestä. Palattuaan Roomaan heinäkuun 25 p. 46 e.Kr. Caesar alkoi heti valmistella triumfiaan, joka piti vietettämän seuraavassa kuussa, ja näyttää jo lähettäneen sanan Kleopatralle, joka oli viettänyt hiljaisen vuoden äitinä Aleksandriassa, tulla pienokaisineen Roomaan.

Dion sanoo kuningattaren saapuneen Roomaan vasta triumfin jälkeen, mutta monet nykyiset kirjailijat [varsinkin tohtori Mahaffy] ovat sitä mieltä, että hän tuli pääkaupunkiin ennen sitä. Itse olen taipuvainen otaksumaan, että hän tuli yhtä matkaa prinsessa Arsinoen, eunukki Ganymedeen ja toisten triumfissa kuljetettavien egyptiläisten vankien kanssa, joiden tuomisesta Roomaan Caesar oli todennäköisesti antanut määräyksen jo keväällä Thapsuksen taistelun jälkeen. Triumfin näkeminen ei voinut olla Kleopatralle vastenmielistäkään, sillä hänen oli täytynyt pitää Aleksandriassa sattunutta viime sotaa enemmän roomalais-egyptiläisenä kapinan tukahduttamisena kuin roomalaisten sotana egyptiläisiä vastaan. Caesarin voitiin selittää sotineen ensin hänen ja hänen veljensä Ptolemaios XIV:n puolesta kapinoivaa Achillasta ja Ganymedestä vastaan ja sitten samaa Ptolemaiosta vastaan, joka oli mennyt vihollisen puolelle, niin että Kleopatra ja hänen sankarinsa saattoivat kumpikin juhlia voittoa. Kleopatran sopi siis hyvin olla Arsinoen ja Ganymedeen nöyryytyksen näkijänä, ja läsnäolo tässä tilaisuudessa oli hänestä senkin tähden toivottavaa, koska se tavallaan osoitti, etteivät hän ja hänen maansa olleet kärsineet minkäänlaista tappiota. Caesar taas tahtoi varmaankin hänen olevan saapuvilla sentähden, että Kleopatra saisi nähdä vaikuttavan todistuksen hänen mahdistaan ja nauttimansa suosion suuruudesta. Caesar oli juuri nimitetty kolmannen kerran diktaattoriksi, ja tämä vaali oli epäilemättä saanut hänet tuntemaan asemansa varmaksi ja että nousu yksinvaltiuteen, jossa Kleopatra ja hänen poikansa tulivat näyttelemään oleellista osaa, oli lähellä. Hän alkoi katsoa olevansa arvostelun yläpuolella, ja Pontoksen ja Numidian voitot, jotka hän oli saanut elettyään yhdeksän kuukautta Egyptin hovin kuninkaallisessa ilmapiirissä, olivat vaikuttaneet häneen niin rohkaisevasti, ettei hän epäröinyt esitellä tulevaa puolisoansa jo nyt Rooman kansalle. Hänellä oli vielä paljon tekemistä, ennen kuin he kykenivät nousemaan maailman valtaistuimelle, mutta siitä ei ole epäilystäkään, etteikö hän nyt tahtonut Kleopatran alkavan tehdä itseään tunnetuksi pääkaupungissa, ja niin ollen minusta näyttää hyvin todennäköiseltä, että hän toivoi Kleopatran läsnäolon hänen triumfinsa katselijana kumoavan kaikki sellaiset viittaukset, jotka sisällyttivät Kleopatran siihen Egyptiin, jonka hän oli voittanut, valloitukseen, josta hän aina kerskaili. [Kun Caesar palasi Roomaan, lyötiin hänen kunniakseen raha, jossa oli sanat Aegypto capta.]

Egyptin kuningattaren saapuminen Roomaan oli tapahtuma, joka varmasti herätti yleistä huomiota. Matkatavaroiden paljous, niitä oli tietysti kuormittain, ja lukuisat hälisevät eunukit ja orjat, jotka huolehtivat hänen varusteistaan, kuuluttivat epäilemättä hyvin huomiota herättävästi hänen lähestymisensä. Hänen pikku veljensä, Ptolemaios XV, nyt yhden- tahi kahdentoistavuotias, joka oli pakotettu seuraamaan mukana pelosta, että hän saattaisi noudattaa suvun traditiota ja julistautua maansa ainoaksi hallitsijaksi, lisäsi huomattavasti kuningattaren saapumisen aiheuttamaa hälinää. Mutta se, johon kaikkien katseet uteliaimmin kohdistuivat, oli varmasti Caesarien ja Ptolemaioksien vuoden vanha perillinen, jota hoitajat ja tärkeydestään tietoiset, puuhakkaat hoitajattaret ympäröivät, sillä roomalaiset, jotka tunsivat diktaattorinsa, arvasivat kaikki isyyden. Kleopatra ja hänen seurueensa sijoitettiin Caesarin Tiberin takaisiin puutarhoihin, erääseen Tiberin oikealla rannalla nykyisen Villa Panfilin läheisyydessä olevaan viehättävään huvilaan; ja on otaksuttavissa, että Caesarin laillinen puoliso Calpurnia jäi kaupunkiin jonkun toisen talon valtiattareksi.

Caesarin suhdetta Kleopatraan tähän aikaan ei ole helppo määritellä. Ei ole juuri ajateltavissa, että hän olisi ollut enää häneen syvästi rakastunut, sillä jatkuva kiintymys on hänen kaltaisilleen luonteille sula mahdottomuus. Ollessaan talvella tahi varhain keväällä Pohjois-Afrikassa hän oli suuresti mielistynyt Eunoeen, Mauretanian kuninkaan Bogudin vaimoon ja oli lohduttautunut, Kleopatran joksikin ajaksi menetettyään, tekemällä hänet rakastajattarekseen. Mutta Egyptin kuningattarella oli häneen vieläkin paljon vaikutusvaltaa, ja kun Kleopatra saapui Roomaan, voidaan otaksua, että heidän Aleksandrian palatsissa viettämänsä läheinen yhdyselämä uusiintui Caesarin Tiberin takaisessa huvilassa. Ensimmäinen hurma oli kuitenkin jo ohitse, ja heidän on kummankin täytynyt käsittää, että heidän suhteensa perusta oli nyt verrattavissa kummankin hyötyä tarkoittavaan liikesopimukseen. He eivät olleet vielä julkisesti avioliitossa, mutta molemmilla oli se varma käsitys, että heidän avioliittonsa tunnustettaisiin pian Roomassakin, kuten oli jo käynyt Egyptissä. Otaksun, että Caesar toivotti tuon älykkään, vilkkaan ja kuninkaallisen tytön mitä suurimmalla mielihyvällä tervetulleeksi ja oli onnellinen voidessaan sijoittaa hänet huvilaansa, jonne hän saattoi mennä milloin hyvänsä päivällä ja illalla nauttimaan vieraansa rattoisasta ja virkistävästä seurasta. Heidän pieni poikansakin oli hänelle viehätys ja ilon aihe. Pienokainen oli nyt neljäntoista kuukauden ikäinen, ja hänen Caesarin näköisyytensä, myöhemmin niin silmäänpistävä, oli varmasti jo ilmeinen. Suetonius sanoo pojan olleen suuresti isänsä näköinen, niin että katse, käytöstapa ja varsinkin käynti ilmaisivat selvästi hänen syntyperänpä. Tämä jo nyt huomattavissa oleva yhdennäköisyys ilahdutti varmaankin sangen suuresti Caesaria, joka oli ulkonäöstään ja henkilöllisyydestään niin arka ja ylpeä, ja sen täytyi muodostua hänen ja Kleopatran välille niin pysyväiseksi siteeksi kuin hänen eteenpäin pyrkivälle ja levottomalle luonteelleen oli ylimalkaan mahdollista. Kuningatar taas oli todennäköisesti äärimmäisen onnellinen seurustellessaan suuren diktaattorin kanssa, joka edusti sekä miehuuden että hienostuneisuuden ihannetta. Hänen on täytynyt rakastaa Caesarin nerokkuutta, hänen tahtonsa suurta voimaa ja hänen tarmokkuuttaan, ja vaikka ennenaikainen vanhuus ja sairaalloisuus vaikuttivatkin, ettei hänestä ollut enää hehkuvan rakastajan osaan, piti Kleopatra häntä rakastettavana ystävänä ja aviopuolisona, henkilönä, jonka seurassa vietetyt läheisen tuttavallisuuden hetket lämmittivät häntä ja tekivät hänet onnelliseksi. He sopivat yhteen niin hyvin kuin kaksi kunnianhimoista luonnetta konsanaan voi sopia, ja heidät sitoi sitäpaitsi peruuttamattomasti toisiinsa menneen lemmenpalon muisto, palon, joka ei ollut vieläkään kokonaan sammunut, keskinäisen yhteisymmärryksen synnyttämä myötätunto, maallisten pyyteiden samankaltaisuus ja yhteinen vastuunalaisuus heille syntyneestä lapsesta.

Kleopatran saapuminen Roomaan herätti tietysti pahennusta, johon Caesar tapansa mukaan suhtautui kylmän välinpitämättömästi. Roomalaiset surkuttelivat Calpurniaa, diktaattorin laillista vaimoa, joka oli, mentyään vuonna 59 e.Kr. naimisiin, saanut olla niin paljon yksin, ja heitä hämmästytti ja loukkasi se, että Caesarin puoluelaiset osoittivat kuningattarelle aivan avoimesti kunnioitustaan. Nykyisen käsityksen mukaan oli muka roomalaista ylhäisöä närkästyttänyt se seikka, että sen keskuuteen tuotiin itämaalainen nainen, mutta minä en löydä mitään todisteita, jotka antaisivat tukea tälle käsitykselle. Jokaisen oli päinvastoin täytynyt tietää, ettei Kleopatran suonissa virrannut pisaraakaan egyptiläistä verta, vaan että hän oli rotupuhdas Makedonian kreikkalainen ja hallitsi kaupunkia, joka oli kreikkalaisen sivistyksen keskus. Mutta siitä on kyllä todisteita, etteivät roomalaiset pitäneet hänestä. Cicero kirjoitti halveksivansa häntä, ja Dion kertoo kansan säälineen prinsessa Arsinoea, hänen sisartaan, jonka surkea kohtalo oli Kleopatran ja Caesarin yhteistoiminnan seurauksia. Hänen tulonsa ei nostattanut kuitenkaan niin suurta hälinää, kuin mitä olisi voitu odottaa, sillä hän näyttää käyttäytyneen pääkaupungissa tahdikkaan vaatimattomasti ja välttäneen kaikkea komeilua.

Triumfi, jonka Caesar vietti elokuussa Rooman huvittamiseksi ja omaksi nautinnokseen, kesti neljä päivää. Ensimmäisenä päivänä hän esiintyi kulkueessa Gallian valloittajana ja nousi pimeän tultua soihtujen valossa Kapitoliumille. Vaunujen kahdenpuolen asteli neljäkymmentä elefanttia, soihdunkantajat selässä. Onneton Vercingetorix, jota oli pidetty vankina kuusi pitkää vuotta, teloitettiin tämän vaikuttavan paraadin päätyttyä — julma ja häpeällinen teko kunnioitettavaa vastustajaa kohtaan, joka oli vapaaehtoisesti antautunut Caesarille pelastaakseen heimolaisensa enemmästä rangaistuksesta. Teloitus sinänsä saattoi kyllä johtua siitä, että oli tapana surmata kulkueessa kuljetetut vangit triumfin päättäjäisiksi. Toisena päivänä juhlittiin diktaattorin voittoa Egyptissä, ja prinsessa Arsinoea kuljetettiin kahleissa katujen halki, arvatenkin yhdessä Ganymedeen kanssa. Jälkimmäinen sai luultavasti surmansa näytöksen päätyttyä, mutta edellinen säästettiin ehkäpä kohteliaisuudesta Kleopatran sukua kohtaan. Kulkueessa kannettiin Achillaksen ja Potheinoksen kuvia, joita väkijoukot tervehtivät ivahuudoilla, kun taas eräs vanhaa ja kuuluisaa Niilin jokijumalaa Nilusta esittävä veistos ja Pharoksesta, maailman ihmeestä, tehty luonnos muistuttivat katselijoita sen maan merkityksestä, joka oli nyt Rooman suojeluksen alainen. Sellaisia Afrikan eläimiä, joita ei oltu Roomassa ennen nähty, kuten giraffeja, talutettiin saattueessa, jossa oli paljon muitakin Egyptin ja Etiopian ihmeitä näytteillä kansan kummana. Kolmas päivä oli omistettu Pontoksen valloitukselle ja voittajan edessä kannettiin suurta taulua, johon oli maalattu hänen ylpeä ilmoituksensa _Veni, Vidi, Vici_. Neljäntenä juhlittiin Pohjois-Afrikassa saatuja voittoja, mutta panemalla näytteille saaliiksi saatuja roomalaisia aseita Caesar teki tämän viimeisen juhlasaattonsa tavallaan loukkaavaksi roomalaisille. Hän oli kyllä ensin koettanut selittää, että vaikka sota olikin käyty Pompeiuksen puolueeseen kuuluneita roomalaisia vastaan, tarkoitti triumfi vain Numidian kuningasta Jubaa, joka oli liittynyt viholliseen, mutta kun kulkueessa nähtiin karkeita pilakuvia Catosta ja muista Caesarin henkilökohtaisista vihollisista, oli loukkaus vielä vakavampi. Katselijoiden on täytynyt aprikoida, oliko tällainen kunnioitettavien roomalaisten pilkkaaminen, joiden ruumiit olivat vielä tuskin kylmenneet haudoissaan, lainkaan soveliasta. Näyttää todellakin siltä, että Caesarin arvostelukyky oli näissä asioissa hieman hämmentynyt tämän sotilaallisesti ja hallinnollisesti menestyksellisen vuoden kuluessa, ja että hän oli alkanut halveksia vastustajiaan, ikäänkuin he eivät olisi voineet olla muuta kuin harhaanjohdettuja narreja. Tässä ilmenee ehkä sama luonteenominaisuus, joka sai hänet Egyptissä empimättä vastaanottamaan jumalallisen aseman ikäänkuin hänelle kuuluvana oikeutena ja pani hänet aina tähtäämään yksinvaltiuteen; eihän sellainen mies, joka pitää itseään olentona, jota kaikkien tulee palvoa, ja vastustajiaan vain pilkanteon esineinä, voi olla täysin normaali.

Eräs seikka osoittaakin jotakuinkin varmasti, ettei Caesar ollutkaan tähän aikaan henkisesti oikein tasapainossa. Hänellä oli ollut jo joitakin vuosia kaatuvatautikohtauksia, ja tämä vaikea tauti alkoi nyt käydä ilmeisemmäksi ja kohtaukset tiheämmiksi. Thapsuksen taistelussa hänen sanotaan saaneen sellaisen kohtauksen ja samoin eräässä toisessakin tilaisuudessa, kun hän parhaillaan suoritti virallisia tehtäviään. Tämmöinen sairaalloisuus on voinut olla suurena syynä hänen kasvavaan suuruudenhulluuteensa, niin että hänen yhä lujittuva uskonsa omaan jumalallisuuteensa on ehkä juuri siten selitettävissä. Lombroso sanoo kaatuvataudin olevan oleellisen tekijän melkein kaikissa tapauksissa, milloin joku uskoo olevansa Jumalan poika tahi jumalallinen sanansaattaja. Akhnaton, muinaisen Egyptin suuri uskonpuhdistaja, poti kaatuvatautia, profeetta Muhammedilla oli samanlaisia kohtauksia ja monella muulla uskonpuhdistajalla samoin. Mitä harhanäkyjä ja ilmestyksiä Caesar näki tämän tautinsa vaikutuksesta, ei osata sanoa, mutta siitä voidaan olla varmoja, että Kleopatra piti niitä selvinä ilmoituksina hänen läheisestä suhteestaan jumaliin ja muistutti häntä aina niitä tulkittaessa sekä hänen jumalallisesta syntyperästään että omasta peritystä jumalallisuudestaan, josta Caesar oli hänen puolisonaan tullut osalliseksi.