Part 3

Perheensä keskuudessa Ptolemaiokset olivat epätavallisen tunnottomia ihmishengen pyhyyteen nähden, ja suvun historia on koko pituudeltaan täynnä roistomaisia murhaajia. Siinä suhteessa he ilmaisivat ei-egyptiläisen verensä, sillä Niilin kansa oli ja on vieläkin hyväntahtoista, miellyttävää väkeä, joka ei ole taipuvaista väkivaltaan, vaan kunnioittaa lähimmäisen oikeuksia. On ehkä mielenkiintoista mainita tässä joitakin niistä murhista, joista Ptolemaiokset ovat vastuunalaisia. Ptolemaios III:n murhasi hänen poikansa Ptolemaios IV, joka näyttää myös suunnitelleen veljensä Magasin, setänsä Lysimakhoksen, äitinsä Berenicen ja vaimonsa Arsinoen murhat. Ptolemaios V kuvataan yhtä julmaksi ja väkivaltaiseksi hallitsijaksi, jolla näyttää olleen tapana murhata kaikki, jotka loukkasivat häntä. Ptolemaios VII oli, sanoo Polybius, egyptiläisten tavoin äkkipikainen ja raivopäinen, vaikkakin yleensä luonne, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä. Ptolemaios VIII murhasi nuoren veljenpoikansa, valtaistuimen perillisen, ja nai pojan äidin, leskeksi jääneen Kleopatra II:n, joka synnytti hänelle hiukan myöhemmin pojan, nimeltä Memphites. Oliko Ptolemaios VIII sitten todellakin pojan isä, ei tiedetä. Hänen sanotaan murhanneen myöhemmin tämänkin pojan ja lähettäneen ruumiin palasiksi silvottuna äidille. Sitten hän nai veljentyttärensä, Kleopatra III:n, joka näyttää leskeksi jäätyään murhanneen Kleopatra II:n. Tämä Kleopatra III synnytti pojan, joka nousi myöhemmin valtaistuimelle Ptolemaios XI:nä, ja jonka hän koetti sittemmin murhata. Mutta osat vaihtuivatkin niin, että poika murhasi hänet. Hän karkoitti Ptolemaios X:n ja asetti Ptolemaios XI:n valtaistuimelle sillä seurauksella, että uusi kuningas murhasi hänet heti hänen vaivojensa palkaksi. Ptolemaios XII murhasi äitipuolensa hänet ensin naituaan, ja tuli itse pian sen jälkeen murhatuksi. Ptolemaios XIII, suuren Kleopatran isä, murhasi tyttärensä Berenicen ja useita muitakin henkilöitä.

Suvun naiset olivat vielä väkivaltaisempia kuin miehet. Mahaffy käyttää heitä kuvatessaan muun muassa sanoja:

»Suureen valtaan ja mahtiin pääseminen edellyttää, että käytettävissä on paljon väkeä ja rahaa; keskinäinen viha, kaikkien perhesiteiden ja sukulaisrakkauden ylenkatsominen, mielikeinona veljen- ja sisarenmurha — sellaiset turmeltuneisuuden kuvat saavat jokaisen ajattelevan henkilön pysähtymään ja kysymään, olivatko nämä naiset menettäneet inhimillisen luonteensa ja saaneet tilalle runoilijan hyrkaniolaisen tiikerin».

Tämän murhanhimoisen suvun maine ei ollut monessa muussakaan suhteessa kadehdittava. Ensimmäiset kolme Ptolemaiosta olivat huomattavan lahjakkaita ja kykeneviä hallitsijoita, mutta muut suurimmaksi osaksi veltostuneita ja turmeltuneita. He olivat kuitenkin taiteiden ja tieteiden suojelijoita ja tekivät niiden hyväksi tosiasiallisesti paljoa enemmän kuin tuskin kukaan toinen hallitsijasuku koko maailmassa. Ptolemaiosten Aleksandria oli jossakin määrin sellaisten tieteenhaarojen kuin anatomian, mittausopin, nesteiden tasapaino-opin, maantieteen ja tähtitieteen synnyinsija, ja samalla myös mitä tärkeimmässä asemassa taiteen maailmassa. Kuninkaallinen palatsi oli maailmanmaineessa loistostaan ja ylellisyydestään, ja hallitsija eli elämänsä ehtymättömässä yltäkylläisyydessä, joka voitti kaikki toiset hovit. Kun Scipio Africanus kävi Egyptissä, vaikutti Ptolemaios IX, meidän Kleopatramme isoisän isä, liikanimeltä Physkon, »paisukas», hänen mielestään liikalihavuudesta huohottavalta syöttiläältä. Kävellessään palatsiin kuninkaan keralla, joka huohotti hänen vierellään liian läpikuultava puku yllään, Scipio kuiskasi eräälle ystävälleen, että olihan Aleksandrialla hänen vierailustaan edes jotakin hyötyä — se oli saanut nähdä kuninkaansa kävelyllä. Ptolemaios X:n, Kleopatran isoisän, sanotaan saaneen pilkkanimensä »virnan» (Lathyros) siitä, että hänen nenänsä muistutti virnasta tahi jostakin samankaltaisesta monikukkaisesta palkokasvista, mistä ilmenee selvästi, ettei hänkään ollut tavoissaan kohtuuden mies. Ptolemaios XI oli niin lihava ylensyömisestä ja -juomisesta, että hän vain harvoin käveli ilman kainalosauvoja, paitsi juovuspäissään, jolloin hän kyllä kykeni teutaroimaan kumppaniensa keralla tukea kaipaamatta. Ptolemaios XIII, Kleopatran isä, inhosi kohtuutta siinä määrin, että hän uhkasi ottaa hengiltä filosofi Demetriuksen, koska tämä ei juonut itseään juovuksiin hovin juhlassa — tuon miespoloisen oli pakko tehdä se julkisesti seuraavana päivänä pelastaakseen henkensä. Tämmöiset poiminnot näyttävät meille Ptolemaiokset pahimmillaan, emmekä voi olla kysymättä, miten on käsitettävissä, että Kleopatra, joka oli sukunsa viimeinen hallitsija Egyptissä, olisi voinut olla muuta kuin kauttaaltaan turmeltunut nainen. Ei ole kuitenkaan, kuten pian saamme nähdä, mitään suurempaa syytä otaksua hänen olleen sellainen.

Kleopatran isä, Ptolemaios XIII, pilkkanimeltä Auletes, »puhaltaja», oli turmeltunut, pieni mies, joka kulkee Egyptin valtiollisen näyttämön poikki melkeinpä keskeytymättömässä humalassa. Seuraamme hänen juopunutta elehtimistään, kun hän johtaa Bacchus-juhlan juominkeja palatsissaan; näemme hänen typerät vehkeilynsä ja suunnittelunsa horjuvan valtaistuimensa säilyttämiseksi; kuulemme hänen huilunsa äänet, kun hän soittelee pitkien päiviensä ratoksi; ja tunnemme, ettei hänestä kannattaisi puhuakaan, ellei yleinen valtiollinen tilanne antaisi siihen aihetta. Rooman ja Egyptin väliset poliittiset suhteet, joilla tuli olemaan Ptolemaiosten dynastian viimeisinä aikoina niin moninainen vaikutus kummankin maan historiaan, alkoivat nimittäin jo hänen aikanaan kehittyä arveluttavaan suuntaan. Pydnan taistelun (167 e.Kr.) jälkeen Rooma oli saanut melkein täydellisen yliherruuden koko helleeniläisessä maailmassa ja alkoi pian ryhtyä toimenpiteisiin itäisen Välimeren koko kaupan anastamiseksi. Ptolemaiosten valtakauden loppupuolella suuri tasavalta loi jo ahnaita silmäyksiä Egyptiin, vaanien tilaisuutta siepatakseen tuon rikkaan maan haltuunsa.

* * * * *

Lagidein päähaara päättyi Ptolemaios XII:een (Aleksanteri II:een), joka murhattiin (hallittuaan yhdeksäntoista päivää), ja joka oli noussut valtaistuimelle Rooman avulla. Ptolemaios X:n (Soter II:n) ainoa laillinen lapsi oli Berenice III, Ptolemaios XII:n orpana ja myöhemmin puoliso, mutta heidän avioliittonsa oli lapseton. Ptolemaios X:llä oli kaksi poikaa, Berenice III:n velipuolia, mutta he olivat kumpikin aviottomia; äidin nimeä ja asemaa ei enää tiedetä. Voihan olla, että he olivat Kleopatra IV:n lapsia, joka oli eronnut heidän isästään tämän noustessa valtaistuimelle, tahi ettei äiti ollut kuninkaallista sukua. Ptolemaios XII:n kuoltua toinen näistä nuorukaisista julistautui Egyptin faaraoksi, saaden historiassa nimen Ptolemaios XIII, ja toinen Kyproksen kuninkaaksi, myös nimellä Ptolemaios. Aleksandrialaiset hyväksyivät Ptolemaios XIII:n empimättä kuninkaakseen, sillä, avioton tahi ei, hän oli suvun vanhin miespuolinen jälkeläinen, mikä merkitsi sitä, että jos he olisivat kieltäytyneet tunnustamasta häntä hallitsijakseen, suvun valtakausi olisi päättynyt siihen ja roomalaiset olisivat heti vallanneet maan. Cicero käyttää uudesta kuninkaasta puhuessaan sanoja _nec regio genere ortus_, tarkoittaen, ettei hänen äitinsä ollut hallitseva kuningatar hänen syntyessään, kuka tämä äiti sitten lienee ollutkin, mutta Aleksandrian väestöllä ei ollut halua ruveta riitelemään hänen syntyperästään, koska hän oli ainoa, joka säilytti heidät Rooman tiukasta yliherruudesta vapaina.

Hän oli tuskin ehtinyt nousta valtaistuimelle nimellä Ptolemaios (XIII) Neos Dionysos, kun tuli ilmi, että Ptolemaios XII (Aleksanteri II) oli määrännyt testamentissaan Rooman tasavallan perillisekseen ja tehnyt siten vapaaehtoisesti lopun hallitsijasuvustaan. Tällainen menettelytapa ei ollut mitään uutta. Pergamonin, Kyrenaikan ja Bithynian kuninkaat olivat tehneet samoin, ja näyttää todennäköiseltä, että Ptolemaios XII oli ottanut tämän askeleen tarkoituksessa saada roomalaisilta rahallista ja aatteellista tukea pyrkiessään valtaistuimelle tahi jostakin muusta yhtä pakottavasta syystä. Senaatti tunnusti testamentin oikeaksi, mutta Ptolemaios XIII:n puolue tietysti kielsi sen. On arveltu, ettei testamentintekijä ollutkaan Ptolemaios XII, vaan eräs toinen Aleksanteri, Ptolemaios XI (Aleksanteri I), tahi eräs hämärä henkilö, joka tunnetaan nimellä Aleksanteri III. Mutta sitä tuskin voitaneen epäilläkään, etteikö testamentti ollut oikea; toinen asia oli, oliko se laillisesti pätevä. Ensinnäkin se oli todennäköisesti kirjoitettu ennen, kuin Ptolemaios XII nousi valtaistuimelle, ja toiseksi se saattoi olla laillinen vain siinä tapauksessa, ettei valtaistuimen perillistä ollut, mutta Aleksandrian asukkaat olivat tunnustaneet Ptolemaios XIII:n lailliseksi perilliseksi. Joka tapauksessa kävi niin, ettei Rooman senaatti ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin noiden uusien kuninkaiden syöksemiseksi valtaistuimelta, ei Egyptin eikä Kyproksen, vaikka se ei heitä julkisesti tunnustanutkaan, vaan otti testamentintekijän yksityisomaisuudesta tuon testamentin nojalla mitä otettavissa oli.

Tämä johtui osaksi siitäkin, että suuri puolue Roomassa vastusti tasavallan enempää sekaantumista idän asioihin, eikä senaatti ollut sillä hetkellä halukaskaan luovuttamaan sellaista valtaa, kuin minkä tämän uuden maakunnan maaherra olisi tullut saamaan, yhden miehen käsiin. Egyptiä pidettiin rikkaana ja tärkeänä maana, mahtavuudessa toisena Rooman jälkeen. Etelän rikkaiden maiden avaimet olivat sen hallussa, ja se näytti yhdeltä pääkulkutieltä Arabiaan ja Indiaan. Aleksandrian vuotuiset tulot olivat siihen aikaan aivan yhtä suuret kuin Rooman valtion tulot, eikä Egyptin hovi ollut myöhemminkään, silloin kun Pompeius oli niin tuntuvasti lisännyt valtionrahaston vuosisummaa, rikkaudessa Roomasta sanottavastikaan jäljessä [Mommsen]. Aleksandriasta oli tullut Ateenan jälkeen opin ja sivistyksen ahjo, ja sitä pidettiin silloin maailman toisena kaupunkina. Sentähden pelättiin, että tähän kaukaiseen, merentakaiseen maahan lähetetyt armeijat ja kenraalit saattaisivat sulautua valvottavakseen saamansa maan elämään ja perustaa uuden itäisen valtakunnan, josta koituisi Roomalle uhka, jopa pelonkin syy.

Egyptin uusi kuningas, josta voimme nyt käyttää hänen pilkkanimeään Auletes, oli hyvin huolissaan tämän testamentin olemassaolosta ja koetti koko hallitusaikansa päästä rahalla Rooman odotetusta sekaantumisesta valtakunnan asioihin. Hän oli onneton ihminen. Hän ei pyytänyt muuta kuin saada juopuneen rauhassa nauttia kuninkaallisesta vallastaan, päästä kalvavasta pelostaan, että valtakunta riistettäisiin häneltä. Hän osasi nauttia yltäkylläisen elämän suloista, eikä mikään ollut hänestä sen hauskempaa kuin osanotto Dionysoksen juhlajuominkeihin. Hän soitti huilua melko taitavasti ja näyttää joskus selvänä ollessaan viettäneen monta rattoisaa hetkeä tyytyväisesti sormiellen huiluaan auringonpaisteessa. Mutta tietoisuus, että roomalaiset saattoivat millä hetkellä hyvänsä tulla ja syöstä hänet valtaistuimelta, synkensi hänen koko hallitusaikansa, ja sitä ajatellen voi kuvitella hänen lyhentäneen monta alakuloista iltaa puhaltamalla pienestä soittimestaan kotimaansa valittavia joikuja, jotka hyväilivät korvaa kuin satakielen sävelet.

Hänen viidentenä hallitusvuotenaan, toisin sanoen v. 75 e.Kr., lähetti eräs hänen sukulaisensa, Selene, kaksi poikaansa Roomaan tarkoituksessa saada heidät sitä tietä Egyptin, Kyproksen ja Syyrian valtaistuimille, hanke, jota Auleteen on täytynyt seurata syvästi huolestuneena. Hän tiesi heidän jakelevan lahjoja senaattoreille oikealle ja vasemmalle, samoin kuin senkin, että tämä oli ainoa keino saada Rooman tasavallan sydän heltymään, mutta pidättyi itse vielä toistaiseksi käyttämästä maansa varoja tällä tavalla. Jonkin ajan kuluttua hän sai sitten mielihyväkseen kuulla, että Selene oli luopunut yrityksestään Rooman tunnustuksen saamiseksi. Hänen kolmantenatoista hallitusvuotenaan Pompeius lähetti Lentulus Marcellinuksen johdolla laivaston puhdistamaan Egyptin rannikkoa merirosvoista, ja kun Lentuluksesta tehtiin konsuli, lyötti hän rahoihinsa Ptolemaiosten kotkan ja ukkosennuolen merkiksi, että hänen Egyptissä suorittamansa tehtävä oli ollut hallinnollinen toimenpide. Kolme vuotta myöhemmin lähetettiin toinen roomalainen laivasto Aleksandriaan antamaan pontta senaatin tahdolle eräissä riitakysymyksissä, Auleteen saadessa jälleen elää välittömän valtaistuimelta sortumisen pelossa.

Vuonna 65 e.Kr. hänen juopunut rauhansa häiriintyi jälleen, kun huhu tiesi kertoa Rooman aikoneen lähettää Crassuksen tahi Julius Caesarin valtaamaan hänen maansa, mutta hankkeesta ei tullutkaan mitään. V. 63 e.Kr. Pompeius liitti Syyrian Rooman alueisiin, ja silloin Auletes lähetti hänelle paljon rahaa ja sotatarpeita ystävyyden hinnaksi ja pyysi häntä vierailulle Egyptiin. Pompeius otti kyllä vastaan kuninkaan rahat, mutta ei katsonut tarpeelliseksi käyttää hyväkseen hänen vieraanvaraisuuttaan.

Vuonna 59 e.Kr. Auletes lopulta päätti itse lähteä Roomaan saadakseen Pompeiuksen tahi sinä vuonna konsulina olevan Caesarin suosiollisella avulla senaatin julkisesti tunnustamaan hänen oikeutensa Egyptin valtaistuimeen. Koska hän oli ihmisenä kaikinpuolin turmeltunut ja mitätön, ei hän voinut odottaakaan roomalaisten välittävän hänen toivomuksistaan, ellei heille maksettu hyvin, ja sentähden hän otti mukaansa niin paljon rahaa kuin vain irti sai. »Roomassa olivat ihmiset», kuten Mommsen sanoo, »unohtaneet rehellisyyden. Henkilöä, joka kieltäytyi ottamasta lahjoja, ei pidetty vilpittömänä, vaan henkilökohtaisena vihamiehenä». Sinne saavuttuaan Auletes siis antoi runsaita lahjoja eri senaattoreille saadakseen heiltä tukea, ja Rooman silloiset rahamiehet näyttävät nylkeneen häntä mitä järjestelmällisimmin. Kun sitten Egyptistä tuodut varat loppuivat, hän lainasi suuren summan rikkaalta Rabirius Postumukselta, joka houkutteli eräät ystävänsäkin lainaamaan kuninkaalle. Nämä miehet muodostivat Auleteen rahoittamiseksi jonkinlaisen yhtymän, jonka oli siinä tapauksessa, että hänet julistettaisiin valtakuntansa lailliseksi kuninkaaksi, maksettava kullekin heistä paljoa suurempi summa, kuin mitä he olivat hänelle antaneet.

Auleteen vierailu sattui pahaan aikaan. Tasavalta oli merirosvoja ja Mithridatesta vastaan käytyjen sotien jälkeen kovassa rahapulassa, ja Egyptin valtauksesta puhuttiin paljon. Crassus, tribuuni Rullus ja Julius Caesar olivat osoittautuneet aikeen kiihkeiksi kannattajiksi, niin että Egyptin onneton kuningas huomasi asemansa mitä epätoivoisimmaksi. Mutta kuudentuhannen talentin suuruinen lahja (noin 300 milj. Suomen markkaa) sai vihdoin Caesarin, joka oli aivan vararikon partaalla, antamaan Auleteelle tuon toivotun tunnustuksen. Tämä häpeällinen kauppa vahvistettiin siten, että Caesar pakotti väellä ja voimalla senaatin hyväksymään »Egyptin kuningasta koskevan lain», jossa Ptolemaios nimitettiin »Rooman kansan liittolaiseksi ja ystäväksi».

Seuraavana vuonna (58 e.Kr.) roomalaiset valmistautuivat valtaamaan Kyproksen yhä jatkuvan rahapulansa auttamiseksi. Ehdotuksen tekijä oli Publius Clodius, roistomainen poliitikko, joka vihasi Kyproksen Ptolemaiosta sentähden, että tämä oli kerran, kun Clodius oli joutunut merirosvojen vangiksi, tarjonnut hänestä lunnaiksi vain kaksi talenttia (noin 120,000 mk.). Ptolemaios ei kyennyt veljensä tavoin ostamaan roomalaisia, ja niinpä Cato nousi maihin ja liitti saaren Kilikian maakuntaan. Kuninkuuden velvoituksista jossakin määrin tietoisena Ptolemaios myrkytti itsensä heti. Hän piti parempana kuolla kuin kärsiä sen nöyryytyksen, että hänet karkoitettiin valtaistuimelta, jonka hän oli anastanut. Hänen seitsemäntuhannen talentin (noin 400 milj. Smk.) suuruinen rahastonsa joutui Caton käsiin, joka tehtyään siihen ensin epäilemättä melkoisen loven [vai teenkö vääryyttä Utican sankarille?] luovutti jäännöksen senaatille.

Auleteella ei ollut paljoakaan iloa saamastaan Rooman kannatuksesta. Hänen omat aleksandrialaisensa nousivat melkein heti sen jälkeen kapinaan, raivostuneina velkojen maksamisen aiheuttamasta verotaakan kasvamisesta ja siitä, että kuningas kieltäytyi ottamasta Kyprosta takaisin roomalaisilta, ja karkoittivat hänet Egyptistä. Ollessaan matkalla Roomaan hän poikkesi Rhodokseen Caton puheille, jonka hän oli kuullut majailevan siellä, toivoen saavansa apua tältä kuuluisalta senaattorilta. Roomalaisista saamiensa henkilökohtaisten kokemusten perusteella hän lähetti Catolle kuninkaallisen kutsun tahi käskyn saapua hänen luokseen. Mutta senaattori, joka sattui sinä päivänä potemaan sappivaivoja ja oli juuri niellyt lääkeannoksensa, ei ollut sillä tuulella, että hän olisi välittänyt lähteä kunnioittamaan juopuneita kuninkaita käynnillään. Hän lähetti sanan Auleteelle, että jos tämä tahtoi tavata häntä, oli hänen parasta tulla kaupunkiin hänen, Caton, asuntoon, eikä Egyptin kuninkaalla ollut siis muuta neuvoa kuin nöyrtyä ja lähteä senaattorin luo. Cato ei edes noussut, kun Auletes saateltiin sisään, vaan kehoitti lyhyesti kuningasta istuutumaan ja piti hänelle koristelemattoman saarnan, kuinka toivotonta ja typerää hänen oli mennä Roomaan asiaansa ajamaan. Hän lausui, että vaikka koko Egypti muutettaisiin hopeaksi, niin se tuskin riittäisi tyydyttämään niiden roomalaisten ahneutta, jotka hänen oli lahjottava, ja kehoitti vakavasti Auletesta palaamaan Egyptiin ja sopimaan alamaistensa kanssa. Senaattoria kohdannut sairaus näyttää rajoittaneen keskustelun verraten lyhyeksi, ja tietämättä oikein, mitä oli tehtävä, Auletes käänsi laivansa Italiaa kohden.

Sillä aikaa oli kuninkaan tytär, Berenice IV, anastanut isänsä valtaistuimen ja hallitsi Egyptiä kaikessa rauhassa. Tämä prinsessa ja hänen sisarensa, Kleopatra VI, joka kuoli pian sen jälkeen, olivat Auleteen ainoat lapset hänen ensimmäisestä avioliitostaan Kleopatra V:n kanssa, mutta palatsin lastensuojissa oli vielä neljä muuta pienokaista eräästä toisesta avioliitosta. Kuka heidän äitinsä oli ja elikö hän vielä, sitä ei historia kerro. Näistä neljästä lapsesta, joista kaksi nousi myöhemmin valtaistuimelle Ptolemaios XIV:nä ja Ptolemaios XV:nä, oli onneton prinsessa Arsinoe kolmas ja kirjamme sankaritar, suuri Kleopatra VII, neljäs, tällöin noin yhdentoistavuotias, koska hän oli syntynyt talvella 69—68 e.Kr.

Roomaan päästyään Auletes kääntyi senaatin puoleen henkilönä, jolta on lain varjolla, mutta sittenkin vääryydellä riistetty senaatilta ostamansa omaisuus. Hän jakeli jälleen lahjuksia johtaville henkilöille ja lainaili rahaa joka taholta, vaikka hänen luotonantajansa eivät todennäköisesti olleet enää yhtä avokätisiä kuin edellisellä kerralla. Caesar oli silloin kaukana Galliassa eikä siis ollut lahjottavissa. Pompeius ei näytä, merkillistä kyllä, huolineen hänen rahoistaan, vaikka hän pyysikin kuningasta vieraakseen huvilaansa, mikä osoittaa, että ajatus asettaa Auletes takaisin valtaistuimelleen oli herättänyt voimakasta vastakaikua tässä vaikutteille alttiissa roomalaisessa. Hän oli tavallaan jo esiintynytkin Egyptin hovin holhoojana, ja tuskinpa voitaneen epäilläkään, etteikö hän toivonut saavansa Auleteelta, tälle antamansa avun palkaksi, oikeutta käyttää hyväkseen Auleteen suunnattoman arvokkaiden alueiden rikkauksia ja varoja.

Aleksandrialaiset, jotka vastustivat kiihkeästi Auleteen asettamista takaisin valtaistuimelleen, lähettivät nyt Roomaan sata henkilöä käsittävän lähetystön ajamaan heidän asiaansa senaatissa, mutta karkoitettu hallitsija palkkasi nyt epätoivon vimmassaan joukon roistoja, jotka karkasivat lähetystön kimppuun Puteolin, nykyisen Pozzuolin, lähellä ja tappoivat monta. Eloonjääneet lahjottiin puhumattomiksi, ja niin saatiin koko juttu haudatuksi. Lähetystön johtaja, filosofi Dion, pääsi pakenemaan kahakassa, mutta hänet myrkytettiin heti Roomaan saavuttuaan Auleteen toimesta. Kuningas saattoi jälleen hengittää vapaasti, ja kaikki olisi voinut käydä hyvin ja roomalainen armeija olisi annettu hänen käytettäväkseen, ellei eräs valtiollinen vastustaja olisi sattunut löytämään ennustusta, joka määräsi, että jos Egyptin kuningas tuli pyytämään apua, oli häntä autettava ystävyydellä eikä aseilla. Toivonsa menettänyt Auletes lähti silloin Roomasta ja asettui Efesokseen jätettyään pääkaupunkiin Ammonios-nimisen asiamiehen seuraamaan tapahtumia ja ilmoittamaan niistä hänelle.

Kolme vuotta myöhemmin, tammikuussa 55 e.Kr., otettiin hänen asiansa Roomassa vielä kerran käsiteltäväksi, ja Pompeius koetti laimeasti auttaa häntä takaisin valtaistuimelle, mutta tehtävän luovuttaminen yhdelle miehelle peloitti senaattia niin suuresti, ettei päästy ratkaisuun. Ehdotettiin, että Lentulus Spinther, Kilikian maaherra, kiertäisi ennustuksen jättämällä Auleteen Ptolemaisiin (Acreen) ja menemällä itse Egyptiin armeijoineen, mutta kuningas epäilemättä oivalsi viekkaiden roomalaisten keksineen tämän vain voidakseen anastaa hänen maansa, ja näyttää vastustaneen suunnitelmaa ymmärrettävästi närkästyneenä. Silloin ehdotettiin, että Lentulus lähtisi Egyptiin ilman armeijaa, vain luottaen Rooman nimen voimaan, ja siten noudattaen ennustuksen määräystä.

Lopulta Auletes tarjosi kokonaista 10,000 talenttia (noin 600 milj. Smk.) valtakuntansa hinnaksi seurauksella, että Aulus Gabinius, Syyrian maaherra, joka oli mitä kipeimmässä rahapulassa, valmistautui miehittämään Egyptin ja asettamaan Auleteen valtaistuimelle kaikista ennustuksista huolimatta. Tietäen saavansa luvatusta summasta melkoisen osan Gabinius oli hyvin kiihkeä aloittamaan sodan, vaikka hänen sanotaan pelänneen mahdollista epäonnistumistakin. Sotaretkeä valmisteltiin kaikella kiireellä, ja pian oltiin valmiit marssimaan erämaan poikki Egyptiin.

Sillä aikaa olivat aleksandrialaiset naittaneet Berenice IV:n eräälle hyvin kunnianhimoiselle ja vaikutusvaltaiselle miehelle, Kappadokian Komanan ylimmäiselle papille, Archelaukselle, Pompeius Suuren suojatille, joka oli Pompeiuksen avulla päässyt ylimmäiseksi papiksi 64 e.Kr. ja koettanut heti saada hänen välityksellään Rooman kannatusta, mutta onnistumatta. Gabinius ei hidastellut julistaa sotaa Archelausta vastaan, vaan teki sen empimättä väittäen, että Archelaus muka suosi Pohjois-Afrikan rannikolla rehoittavaa merirosvousta ja rakensi laivastoa, jonka voitiin pelätä käyvän Roomalle haitalliseksi; eikä viipynyt kauan, ennenkuin hänen armeijansa oli matkalla Gazasta Pelusiumiin. Pääjoukon edellä samoavan ratsuväen päällikkönä oli Marcus Antonius, nuori ja tarmokas soturi, jonka tulevaisuutta ei silloin vielä mikään himmentänyt. Pelusiumin rajalinnoitus vallattiin hänen johdollaan, ja pian olivat Rooman legioonat marssimassa Aleksandriaa kohti. Palatsin varusväki liittyi hyökkääjiin, Archelaus surmattiin, ja kaupunki antautui.

Valtaistuin palautettiin heti Auleteelle, ja Berenice IV otettiin hengiltä. Kaupunkiin jätettiin suuri joukko roomalaista jalkaväkeä ja kelttiläistä ja germaanilaista ratsuväkeä valvomaan järjestystä, ja näyttää siltä kuin myös Antonius olisi jäänyt joksikin ajaksi Aleksandriaan. Prinsessa Kleopatra oli nyt noin neljäntoista vuotias tyttö, jonka nuorekkaan kauneuden ja viehkeyden sanotaan jo silloin tehneen voimakkaan vaikutuksen roomalaisen ratsuväen päällikköön. Välimeren itäpäässä on neljäntoistavuotias tyttö jo täysin kehittynyt ja aikoja sitten saavuttanut niin sanotun naimaiän. Tähän tapaamiseen on tuskin syytä kiinnittää huomiota, mutta tulevien tapahtumien enteenä sillä on oma mielenkiintonsa.

Roomalaiset alkoivat nyt vaatia, että Auleteen oli maksettava heille lupaamansa summat. Rabirius Postumus näyttää olleen hänen suurimpia velkojiaan, ja voidakseen maksaa hänelle ei kuninkaalla ollut muuta keinoa kuin nimittää hänet valtionrahaston hoitajaksi, niin että kaikki verot menivät hänen käsiensä kautta. Rabirius oli samalla kärsimättömäksi käyneen Julius Caesarin ja todennäköisesti myös Gabiniuksen edustaja. Tilanne oli siis jotakuinkin samanlainen kuin meidän aikanamme 1870-luvulla, jolloin Egyptiin lähetettiin erityinen eurooppalainen valtuuskunta hoitamaan valtion raha-asioita, niin että hallitsijan yksityiset velat tulisivat maksetuiksi. Erona on vain se, että Auleteen velkojat olivat Rooman johtohenkilöitä; suuren tasavallan varjo, jonka näemme häilyvän Aleksandrian hovin yllä, on siitä seikasta lähtöisin. Rooma oli kietoutunut selvittämättömästi Egyptin asioihin. Lainattu roomalainen raha oli saatava takaisin; roomalaiset viranomaiset hoitivat kaikki verot; kaupungissa oli roomalainen miehitysarmeija, ja kuningas hallitsi Rooman senaatin luvalla sille testamenttaamaansa valtakuntaa.

Vuonna 54 e.Kr. aleksandrialaiset yrittivät karistaa roomalaisen ikeen niskoiltaan ja karkoittivat Rabiriuksen Egyptistä. Rooman huomio kohdistui jälleen Aleksandriaan, ja on luultavaa, että maa olisi vallattu ennen pitkää, ellei Partian sotaretken tyrmistyttävä loppu seuraavana vuonna, jolloin Crassus lyötiin ja surmattiin, olisi antanut roomalaisille muuta ajattelemista. Auletes ei saanut kuitenkaan kauan iloita kalliisti ostetusta koskemattomuudestaan, sillä hän kuoli kesällä 51 e.Kr., jättäen jälkeensä toisessa avioliitossaan syntyneet neljä lasta, joiden tuntematon äiti ei ollut todennäköisesti enää elossa. Kleopatra, sennimisistä seitsemäs, oli heistä vanhin, ja isänsä kuollessa noin kahdeksantoistavuotias. Hänen sisarensa Arsinoe, jota hän ei lainkaan sietänyt, oli joitakin vuosia nuorempi. Toiset kaksi olivat poikia, vanhempi noin yhdentoista ja nuorempi noin kuuden vuoden ikäinen, joista edellinen tunnetaan historiassa Ptolemaios XIV:nä ja jälkimmäinen Ptolemaios XV:nä. [Porphyrius sanoo hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena, ja Josephus laskee hänen olleen kuollessaan viidentoistavuotias. Siten hän olisi ollut Kleopatran noustessa valtaistuimelle seitsemän vuoden ikäinen, mikä näyttää kylläkin uskottavalta.] Auletes oli omien katkerien kokemustensa neuvomana kirjoittanut yksityiskohtaisen testamentin, jossa hän määritteli selvästi toivomuksensa vallanperimykseen nähden. Asiakirjaa oli tehty kaksi kappaletta. Toista säilytettiin Aleksandriassa, mutta toinen oli toimitettu asianomaisesti todistettuna ja sinetöitynä Roomaan Pompeiukselle, joka oli kohdellut kuningasta ystävänä tämän Roomassa käydessä, toivomuksella, että se talletettaisiin _aerariumiin_. Tässä testamentissa Auletes määräsi, että hänen vanhimman elossa olevan tyttärensä ja vanhimman elossa olevan poikansa oli hallittava yhdessä, ja velvoitti roomalaiset, heidän jumaliinsa ja kaikkiin heidän kanssaan tekemänsä sopimuksiin vedoten, katsomaan, että testamenttia noudatettiin. Sen lisäksi hän pyysi vielä roomalaisia olemaan uudelle kuninkaalle kuin holhoojana, aivan kuin hän olisi pelännyt sisaren voivan ruveta sortamaan veljeään, jopa toimittavan tämän kokonaan tieltään pois. Samalla hän varoitti mitä vakavimmin lapsiaan muuttamasta tätä vallanperimysjärjestystä; näiden sanojen on ajateltu tarkoittaneen, että hän pelkäsi Kleopatran voivan joutua saman kohtelun alaiseksi Arsinoen puolelta. Seikka sellainen, että Ptolemaiosten hovissa oli kuninkaan kuollessa kaksi poikaa ja kaksi tytärtä ei ennustanut hyvää rauhan säilymiselle, ja tätä ajatellen voidaan otaksua, että Auletes, joka oli tietysti pannut merkille Kleopatran ja Arsinoen keskinäisen kylmyyden, pelkäsi pahinta. Tuntien sukunsa sisäisen historian ja tietäen, että hänen omat kätensäkin punoittivat hänen tyttärensä Berenicen verestä, jonka hän oli murhannut maanpaosta palatessaan, hänen on täytynyt olla täysin selvillä verisen sodan mahdollisuuksista lastensa kesken, ja ollen vanhoillaan jo sairas verenvuodatuksesta ja toivoen vain häiriintymätöntä rauhaa levossa ja mukavuudessa itselleen ja jälkeläisilleen hän teki kaiken voitavansa varatakseen ja vakauttaakseen heille sen huolettomuuden, jota hän oli itse niin harvoin saanut nauttia.

Hänen määräyksensä, että hänen kahdeksantoistavuotiaan tyttärensä oli hallittava yhdessä yhdentoistavuotiaan veljensä kanssa, edellytti sisaren ja veljen välistä avioliittoa. Ptolemaiokset olivat mukautuneet siinä määrin vanhoihin egyptiläisiin tapoihin, että tällainen veljen ja sisaren välinen valtiollinen avioliitto oli tarpeen vaatiessa yhä mahdollinen. Se oli Egyptissä hyvin vanha laitos ja perustui alkujaan naisten vallanpyrkimyslakiin, joka määräsi hallitsijan vanhimman tyttären valtakunnan perilliseksi. Poika, jonka isä oli valinnut valtaistuimensa perilliseksi, tahi joka vaati sitä joko oikeudella tahi pakolla, sai valtakunnan laillisesti omakseen naimalla tämän perijättären. Kun sellaista perijätärtä ei ollut olemassa, tahi kun valtaistuimen miespuolisella tavoittelijalla ei ollut vakavampia kilpailijoita, näyttää tämä sääntö tulleen usein syrjäytetyksi, mutta sen laiminlyömisestä on vain harvoja esimerkkejä, milloin valtaistuimeen kohdistetut vaatimukset oli olosuhteiden pakosta laillisesti vahvistettava.

Kun siis Auleteen vanhin tytär ja vanhin poika nousivat isän testamentin nojalla yhdessä valtaistuimelle Kleopatra VII:nä ja Ptolemaios XIV:nä, pidettiin heidän muodollista avioliittoaan luonnollisena asiana. Tästä avioliitosta ei ole mitään todisteita, ja voihan olla, että se siirrettiin Kleopatran tahdosta kuninkaan nuoruuden takia. Avioliitot yhdennellä- ja kahdennellatoista ikävuodella olivat kyllä tavallisia muinaisessa Egyptissä, mutta eivät kreikkalaisten mielestä oikein hyväksyttäviä, ja tähän vedoten on kuningattaren ollut todennäköisesti verraten helppoa ottaa valta omiin käsiinsä. Nuori Ptolemaios XIV annettiin eunukki Potheinoksen hoitoon. Tämä näyttää olleen noiden ainaisten palatsivehkeilijöiden tyypillinen edustaja, joiden kanssa historioitsija joutuu aivan kiusallisen paljon tekemisiin. Kuninkaalla oli opettajana eräs vastenmielinen kreikkalainen kaunopuhuja, Theodotos, jolla oli myös verraten paljon vaikutusvaltaa hovissa, ja kolmantena seuralaisena eräs häikäilemätön egyptiläinen soturi, nimeltä Achillas, palatsin varusväen päällikkö. Nämä kolme pääsivät pian melkoiseen valtaan ja onnistuivat, nuoren herransa nimessä kun toimivat, anastamaan hallitsijankin vallasta huomattavan osan omiin käsiinsä. Kleopatra näyttää mukautuneen siihen kärsivällisesti. Hän oli vielä vain nuori tyttö, ja hänen neuvonantajansa näyttävät olleen vähemmän tarmokkaita ja vallanhimoisia kuin veljen. Hän suoritti kyllä kaiken sen, mikä hallituksessa oli muodollista laatua, koska kuningas oli alaikäinen, mutta näyttää siltä kuin Potheinos ja hänen ystävänsä olisivat olleet maan todelliset hallitsijat.

Noin kaksi tahi kolme vuotta Auleteen kuoltua lähetti Marcus Calpurnius Bibulus [Hän oli ollut konsulina Julius Caesarin kanssa 59 e.Kr.], Syyrian varakäskynhaltija, kaksi poikaansa Aleksandriaan antamaan määräyksen sinne sijoitetuille roomalaisille joukoille liittyä hänen armeijaansa, jonka piti lähteä sotaretkelle partialaisia vastaan. Nämä aleksandrialaiset joukot kuuluivat siihen miehitysarmeijaan, jonka Gabinius oli jättänyt Egyptiin Auleteen turvaksi 55 e.Kr., ollen enimmäkseen, kuten on jo sanottu, gallialaista ja germaanilaista ratsuväkeä, jäyhiä miehiä, joiden on täytynyt olla rotevuutensa ja karkeiden tapojensa takia kaupungin kummana ja kauhuna. Nämä _Gabiniani milites_ olivat tähän aikaan kotiutuneet uuteen majoituspaikkaansa ja ottaneet itselleen vaimoja Aleksandrian kreikkalaisista ja egyptiläisistä perheistä. Vaikka heidän keskuudessaan oli melkoinen joukko roomalaisen jalkaväen veteraaneja, jotka olivat taistelleet Pompeiuksen johdolla, oli kuri jo tuntuvasti huonontunut, ja kun Syyrian maaherran käsky saapui, puhkesi heti kapina; raivostuneet ja todennäköisesti juopuneet sotilaat murhasivat Bibuluksen kummankin poika poloisen. Kun tapahtumasta ilmoitettiin palatsiin, käski Kleopatra heti vangita murhaajat. Käsittäen, että tilanne tuli käymään heille kapinallisena joukkona mahdottomaksi, sotilaat luovuttivat johtajansa näköjään vastustuksetta. Kuningatar lähetti sitten vangit kahleissa Bibulukselle, mutta tämä, joka oli Rooman ylimystön parhaimpia, palautti poikansa murhaajat hänelle takaisin ilmoittaen, ettei rankaisuoikeutta ollut tällaisissa tapauksissa muilla kuin senaatilla. Historia ei kerro näiden miesten lopullisesta kohtalosta, eikähän itse tapahtumallakaan ole meille muuta merkitystä, kuin että me näemme Kleopatran menetelleen tässä ensimmäisessä historian selostamassa hallinnollisessa toimenpiteessä huomaavaisen harkitusti ja rehellisesti roomalaisia naapureitaan kohtaan.

Pian sen jälkeen lähetti Pompeius (49 e.Kr.) poikansa Gnaeus Pompeiuksen Egyptiin hankkimaan laivoja ja miehiä kansalaissotaa varten, joka ei näyttänyt olevan enää vältettävissä, ja Gabiniuksen joukot noudattivat kutsua mielihyvin, käsittäen, että sota Julius Caesaria vastaan tuli olemaan paljoa edullisempi kuin retki julmia partialaisia vastaan. Aleksandriasta lähti viisikymmentä sotalaivaa ja viisisataa miestä Gnaeuksen keralla, ja on mahdollista, että ne liittyivät Bibulukseen, joka oli silloin Pompeiuksen amiraali Adrianmerellä. Gnaeus Pompeiuksen sanotaan viehättyneen Kleopatran kauneuteen ja sulouteen, jopa onnistuneen päästä tuttavalliseen suhteeseen kuningattaren kanssa, mutta mitään todistusta ei ole olemassa siitä, että tekeillä olisi ollut jotakin vakavampaa. Katson näiden juttujen, jotka kiertelivät silloin kulkupuheina, johtuneen vain siitä, että Aleksandriassa oli pohdittu Kleopatran ja tuon nuoren roomalaisen avioliiton mahdollisuutta. Pompeius Suuri oli roomalaisen maailman herra ja avioliitto hänen poikansa kanssa olisi ollut yhtä tervetullut kuin aikaisemmin Berenicen ja Komanan ylimmäisen papin avioliitto. Mutta ehdotus ei näytä saaneen kyllin suurta kannatusta ja raukeni siihen.