Part 8

Syyskuun lopulla Caesar hämmästytti suuresti roomalaisia eräällä toimenpiteellä, joka ilmaisee jotakuinkin selvästi hänen kantansa tässä asiassa. Hän pyhitti upean temppelin Venus Genetrixille, jumalalliselle esiäidilleen, ja asetti sen marmoriseen pyhättöön Kleopatran patsaan, jonka oli veistänyt viime viikkojen kuluessa kuuluisa roomalainen kuvanveistäjä Archesilaus. [Tämän seikan voi mielestäni katsoa tukevan mielipidettä, että Kleopatra oli ollut Roomassa jo useita viikkoja.] Tämän teon merkitys on jäänyt nykyisiltä historioitsijoilta huomioonottamatta. Asettamalla tähän Venuksen pyhättöön, silloin kun se vihittiin tarkoitukseensa, kuvan Egyptin kuningattaresta, joka oli omassa maassaan Isis-Afroditen edustaja maan päällä, Caesar kuulutti Kleopatran jumalallisuuden ja ilmoitti kansalle, että hänen huvilaansa vierailullaan kunnioittava kuninkaallinen tyttö oli Venus itse lihaksi tulleena. Saamme pian nähdä, kuinka Kleopatra joitakin vuosia myöhemmin meni Antoniusta vastaan Venukseksi pukeutuneena ja kuinka kansa tervehti häntä silloin ja muulloinkin maan päälle tulleena Venuksena. Samoin käy ilmi, että hänen mausoleuminsa oli osa Venus jumalattaren temppeliä. Hänet todettiin sekä tähän aikaan että myöhemminkin eroituksetta Isikseksi, Venus-Hathoriksi ja Venus-Afroditeksi, ja tämä traditio säilyi vielä hänen kuoltuaankin siinä määrin, että toinen hänen kuuluisista helmikorvarenkaistaan pantiin kahtia ja puolikkaat koristivat lopuksi Rooman Pantheonissa ollutta Venuksen patsasta. Tältä ajalta on löydetty rahoja, joissa Kleopatra on kuvattu Afroditeksi, sylissään Caesarion, arvatenkin Eroksena. Caesar kerskaili aina sukunsa suhteesta tähän jumalattareen, ja Kleopatran patsaan asettaminen hänen rakentamaansa uuteen temppeliin on mielestäni tulkittava siten, että hän tahtoi roomalaisten pitävän kuningatarta »nuorena jumalattarena», nimi, jonka kreikkalaiset ja egyptiläiset olivat antaneet Kleopatralle Egyptissä.

Ei ole aivan varmaa, aikoiko Caesar itsekin nähdä Kleopatraa tässä valossa, mutta yhä tihenevät kaatuvatautikohtaukset ja jatkuvat harhanäyt ovat hyvinkin voineet johtaa siihen, niin suuri epäilijä kuin diktaattori oli aikaisemmin ollutkin. Näyttää kuitenkin oikeutetummalta otaksua, että hän koetti vain vaikuttaa suotuisasti kansan mielikuvitukseen valmistellessaan suuren suunnitelmansa toteuttamista, ja että hän antautui asiaansa innostuneena siinä mielessä itsekin jonkinlaiseen itsepetokseen. Hän ei tarkistanut eikä määritellyt näitä mielipiteitään, vaan näyttää ajattelemattoman turhamaisuuden johtamana päätyneen siihen epämääräiseen vakaumukseen, mikä oli kylläkin hänen suuren päämääränsä mukainen, että hän itse oli enemmän kuin ihminen, ja ettei Kleopatrakaan ollut joka suhteessa tavallista kuolevaista lihaa ja verta. Pettihän Aleksanteri Suurikin jossakin määrin itseään, koska hän siitä huolimatta, että hän sanoi itseään Jupiter-Ammonin pojaksi, oli kerran haavoittuessaan valmis huomauttamaan, että hänen suonistaan vuosi tavallista kuolevaista verta. Napoleon Bonapartekin julistautui Egyptissä sotiessaan Jumalan profeetaksi ja kuvaili vielä jälkeenkinpäin, puoleksi leikillään tosin, eräälle ystävälleen, kuinka hän oli nähnyt itsensä näyssä uuden uskonnon perustajana.

Caesarin rakennuttaman uuden temppelin vihkiäisiä, temppelin, joka oli asiallisesti sanoen vain Kleopatralle omistettu pyhättö, vietettiin loistavilla juhlallisuuksilla, jotka näyttävät saaneen pääkaupungin herkkämielisen väestön hullaantumaan innostuksesta. Suuria gladiaattorinäytäntöjä järjestettiin, ja eräällä keinotekoisella järvellä taisteltiin pienoismeritaistelu yleisön huvittamiseksi. Rahvaan enemmistö oli valmis ilman muuta hyväksymään Kleopatran patsaan asettamisen temppeliin, sillä Roomassa oltiin siihen aikaan hyvin mielistyneitä uusiin ja muukalaisiin jumaluuksiin, sekä taivaallisiin että maallisiin. Varsinkin egyptiläisen jumalattaren Isiksen palvonta, johon Kleopatra oli Venuksena niin läheisessä suhteessa, oli saanut lujan jalansijan kansan mielikuvituksessa. Tämän jumalattaren palvonta oli viime vuosina päässyt mitä suurimpaan suosioon Rooman alempien luokkien keskuudessa, ja kun vuonna 58 e.Kr. säädetty laki, joka kielsi muukalaisten temppelien rakentamisen erääseen määrättyyn kaupunginosaan, velvoitti repimään erään Isikselle pyhitetyn temppelin, ei saatu ketään, joka olisi suostunut kajoamaan pyhään rakennukseen. Lucius Paulluksella, konsulilla, ei ollut lopulta muuta neuvoa, kuin kääriä ylös togansa ja ryhtyä repimistyöhön omin käsin. Koko vihkiäistoimitus, jonka Caesar oli varoja säästämättä järjestänyt, onnistui erinomaisesti, ja Kleopatran patsas sai jäädä Ciceron närkästyksestä huolimatta kansan hyväksymänä pysyväisesti Venuksen pyhättöön. Mitään varoja ei säästetty tässä eikä muissakaan tilaisuuksissa kansan suosion voittamiseksi — kerrankin oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä loistoaterialla Caesarin kustannuksella. Tämmöinen kansan liehittely oli siihen aikaan varsin tarpeellinen, sillä vaikka diktaattori olikin nyt todellisuudessa kaikkivaltias ja vaikka hänen valtuuksiensa jatkamisesta kymmeneksi vuodeksi eteenpäin olikin puhetta, ei hänen puolueensa ollut vielä kyllin luja ja yksimielinen. Antonius, Caesarilaisten oikea käsi, oli tähän aikaan herransa kanssa jostakin riideltyään epäsuosiossa, ja hänen sanottiin hautovan kostoa ja olevan valmiin murhaamaan Caesarin. Alkoi ilmetä, ettei Pompeiuksen puolue ollutkaan Pharsaloksesta ja Thapsuksesta huolimatta vielä saanut kuoliniskuaan. Eräät diktaattorin toimenpiteet olivat herättäneet melkoista pahennusta, ja Roomassa oli henkilöitä, jotka käyttivät hyväkseen joka tilaisuutta moittiakseen häntä ja ylistääkseen hänen vihollistaan Catoa, jonka järkyttävä kuolema Thapsuksen taistelun jälkeen ja muiston häpäiseminen äskeisessä triumfissa olivat tehneet niin kiusallisen vaikutuksen. Cicero kirjoitti tästä onnettomasta miehestä ylistävän muistokirjoituksen, johon Caesar vastasi julkaisemalla Anti-Catonsa, joka oli sävyltään katkera ja myrkyllisen vihamielinenkin. Ylhäisön piireissä tehtiin Kleopatrasta kaikenlaisia ilkeämielisiä huomautuksia, ja kun diktaattori vahvisti julkisesti lapsen syntyperän ja oikeutti hänet käyttämään Caesarin nimeä, alettiin kuiskailla, että hänen ja kuningattaren laillinen avioliitto oli milloin hyvänsä odotettavissa.

Valtiolliset riidat olivat Rooman sekavalle väestölle hyvin mielenkiintoisia, ja vaikka Caesarin asema näyttikin täysin lujalta ja järkkymättömältä, oli paljon henkilöitä, jotka olivat aina valmiit nousemaan häntä vastaan. Forumilla kahakoitiin tähän aikaan melkein herkeämättä, ja kaduilla ja julkisilla paikoilla oli alituista levottomuutta huomattavissa. Päivän kysymyksiin kohdistuvat vihjaukset saivat teattereissa osakseen myrskyistä suosiota [kuten esimerkiksi silloin, kun näyttelijä Diphilus viittasi Pompeiukseen sanoilla »Nostra miseria tu es — Magnus» (Cicero)] ja senaatissakin sattui usein yhteentörmäyksiä. Oli oltava kansan mieliksi, ja Caesarin täytyi aina huolehtia, että parvekeyleisö oli tyytyväinen. Onnekseen hän osasi perinpohjin taidon saada huomion kohdistumaan itseensä [käytän Omanin sanoja], ja hänen miellyttävä käytöksensä ja kaunis ja silmäänpistävä olemuksensa tekivät toivotun vaikutuksen kansan mielikuvitukseen. Hänen suhteensa Kleopatraan oli hänelle yleensä vain eduksi Rooman alempien luokkien keskuudessa, jotka olivat tervehtineet häntä karkean leikillisesti Gallian naisten kauhuna; Rooman kirjava väestö ei välittänyt rahtuakaan siitä, että Kleopatra oli muukalainen. Rooman rahvas oli suureksi osaksi kaikkien maailman kansallisuuksien sekoitusta eikä pitänyt lainkaan merkillisenä, sitä, että Caesarin rakastajatar ja todennäköisesti tuleva vaimo oli kreikkalainen. Rooman kaikissa teattereissa saattoi silloin joutua istumaan muukalaisen kuulijakunnan keskelle ja kuulemaan näytelmiä, joita esitettiin (Caesarin kustannuksella) eri kielillä, kuten kreikan, foinikian, hebrean, Syyrian ja espanjan kielillä. Näiden kansankerroksien mielestä Kleopatran on täytynyt olla ihmeellinen nainen, jumalien läheinen sukulainen, joka oli tullut kuuluisasta kaupungista meren takaa heidän oman puolijumalallisen diktaattorinsa seurasta nauttimaan, ja he olivat valmiit kannattamaan häntä valtiollisen tilanteen miellyttävänä ja romanttisena lisätekijänä.

Niistä monista uudistuksista, joita Caesar nyt pani toimeen, oli yksi hänen Egyptissä vierailunsa suoranainen seuraus. Ajanlaskun säännöttömyyksistä oli ollut paljon haittaa, ja diktaattori päätti nyt, todennäköisesti Egyptin kuningattaren ehdotuksesta, kutsua Roomaan Kleopatran tähtientutkijoita laatimaan uutta ajanlaskujärjestelmää, jonka piti perustua Eudoksoksen egyptiläiseen kalenteriin. Sosigenes oli siihen aikaan Aleksandrian kuuluisin tähtientutkija, ja Caesar kääntyi nyt, ehkä Kleopatran neuvosta, hänen puoleensa. Hyvin huolellisten laskelmien perusteella päätettiin pidentää vuosi 46 e.Kr. viisitoista kuukautta eli 445 päivää käsittäväksi, niin että nimellinen päivä tuli vastaamaan todellisuutta. Niin sanottu Juliaaninen kalenteri, johon meidän nykyinen ajanlaskumme perustuu, syntyi siten, ja on mielenkiintoista ajatella, että tästä aivan uudesta kuukausijaosta, jota nyt käytetään koko maailmassa, saamme kiittää Kleopatraa.

Caesarin mielestä olivat tähän aikaan hänen suunnitelmansa idän valloittamiseksi etualalla. Vuonna 65 e.Kr. oli Pompeius tuonut Roomaan paljon yksityiskohtaisia tietoja itään vievästä maatiestä. Tämä tie lähti Mustanmeren rannalta Phasiksesta, nousi samannimistä jokea ylös lähteille saakka Iberiaan, oikaisi poikkimaisin Cyruksen (Kur) laaksoon ja päätyi Kaspian mereen, jatkuen sen toiselta puolelta Oxus jokea ylös, joka virtasi siihen aikaan Kaspian mereen, sen latvoille ja sitten Kashmirin kautta Indiaan. Roomassa on täytynyt olla jonkin verran puhetta sotajoukon viemisestä tätä tietä myöten itään, ja kuten olemme nähneet näyttää Caesar Egyptissä ollessaan pohtineen kysymystä viedä Rooman sotajoukot sinne Egyptin suurta kauppatietä. Mutta vaikka jälkimmäisen tien on täytynytkin näyttää hänestä huomioonottaen kaikki asianhaarat sangen sopivalta lisävoimien kuljettamiseen, tuntuu hän pitäneen Aasian poikki vievää maatietä ensi valloitusretkelleen edullisempana. Tämän tien sulkivat partialaiset, ja Caesar ilmoitti nyt aikovansa ryhtyä sotimaan tätä kansaa vastaan. Ei ole mitään todistamassa hänen halunneen seurata Aleksanteri Suuren jälkiä Partian toiselle puolelle Indiaan, mutta minä olen sitä mieltä, että niin oli asia. Hän oli tutkinut Aleksanteri Suuren saavutuksia ja sanonut julkisesti, että hänen mielensä paloi samanlaisiin. Hänen oli täytynyt kuulla Pompeiukselta Indiaan johtavasta maatiestä, johon roomalaiset olivat tutustuneet Mithridateen sodan aikana. Hän rakasti harvinaisella kiihkolla etäisiä valloitus- ja tutkimusretkiä. Hän oli ollut joitakin kuukausia tutkimassa olosuhteita Egyptissä — maassa, jossa siihen aikaan yleisesti puhuttiin Indiasta ja Idän uudesta kauppatiestä. Ja hän oli heti Egyptistä palattuaan alkanut valmistella sotaretkeä sitä ainoata kansaa vastaan, joka sulki maatien itään. Tunnetusta maailmasta oli vain köyhä Germaania saattamatta Rooman valtikan alaiseksi. Indiassa olivat ennenkuulumattomien rikkauksien mahdollisuudet tarjona. Ja Kleopatra yritti lopulta itsekin päästä noihin kaukaisiin maihin. Näiden seikkojen nojalla minusta näyttää se johtopäätös selvältä, että Caesarin aikeet Partian suhteen olivat vain jo päätetyn Idän valloituksen valmisteluja. Noiden etäisten maiden rikkaudet olivat jo yleisenä puheenaiheena, ja Roomaan alkoi jo tähän aikaan virrata Indian kauppatavaroita, kuten timantteja, jalokiviä, silkkiä, mausteita ja hajuaineita, siinä määrin, että niitä myötiin siellä vuosittain Pliniuksen jonkin verran liioitellun laskelman mukaan noin 760 miljoonan markan arvosta. [Plinius kertoo, että Indiaan vietiin vuosittain noin 76 miljoonaa markkaa maksuksi tavaroista, joista jälleenmyytäessä saatiin noin sadankertainen hinta.] Olisiko Caesar, maailman suurin tuhlari ja ahnain ryöstäjä, voinut vastustaa kiusausta yrittää saada haltuunsa Partian takaista saalista? Hän ei puhunut näistä suunnitelmista mitään, mutta saattaa silti olettaa, että tämmöiset ajatukset täyttivät nyt kokonaan hänen mielensä ja olivat pääasiallisena aiheena hänen keskusteluissaan seikkailunhaluisen Kleopatran, Idän porttia kaitsevan kuningattaren kanssa, joka lähetti sittemmin Caesarin pojankin Intiaan, kuten saamme nähdä. Napoleonkin puhui sangen vähän suunnittelemastaan hyökkäyksestä Indiaan, kun hän valloitti Egyptin vuonna 1798, mutta asia oli siitä huolimatta ylinnä hänen mielessään. Egypti ja Partia olivat yhdessä perustus, johon kaikkien Idän valloittamista tarkoittavien yritysten täytyi pohjautua; Egypti meritien ja Partia maatien herrana. Onko meidän todellakin otaksuttava, että Caesar tuhlasi aikaansa Egyptissä, vai tutkiko hän sittenkin tätä samaa kysymystä, joka nyt sai hänet kohdistamaan huomionsa Partiaan? Kleopatran osamiehenä hän oli saanut haltuunsa toisen Indian teistä, ja ellei hän oivaltanut omalla suurella mielikuvituksellaan saaliinsa täyttä arvoa, on Aleksandrian kauppiaiden täytynyt saada hänet käsittämään se, sillä tämän itään vievän meritien merkityksestä on oltu tietoisia aina sen löytämisestä saakka. Venetsialainen Sanuto todisteli aikoinaan hengenheimolaisilleen, mikä merkitys Niilin laakson valloittamisella oli Indiaan nähden. Kreivi Daru sanoi, että Egyptin omistaminen merkitsi Indian avaamista. Leibnitz esitti Ranskan Ludvig XIV:lle, että Egyptin valtaaminen johtaisi Indiaan vievän valtatien herruuteen, ja Choiseulin herttua sanoi samat sanat Ludvig XV:lle. Napoleon selittää _Muistelmissaan_, että hänen tarkoituksensa oli Egyptiin hyökätessään viedä 60,000 miestä käsittävä armeija Indiaan, ja nyt pitää Englanti Niilin laaksoa hallussaan kaukaisten alusmaidensa porttina. Näiden poimintojen lisäksi voimme vielä mainita, ettei siitä ole kauan, kun näimme Venäjän koettavan laajentaa valtaansa Pohjois-Persiaan ja Afganistaniin, jossa muinaiset partialaiset kerran isännöivät, ollakseen valmis toimimaan, kun Englannin valta Indiassa heikkenisi. Suunnitteliko Caesar nyt kaikki hermonsa äärimmilleen pinnistäen siis vain näiden kahden itään johtavan portin valloittamista, vai tunkeutuiko hänen katseensa niiden takana oleviin rikkaisiin valtakuntiin? Voin nähdä hänen kävelevän Kleopatran keralla Tiberin takaisen huvilansa puutarhoissa, aivan samoin kuin Napoleon asteli Passerianon puistoissa, »ilmaisten tiheillä huudahduksilla rajattoman kunnianhimonsa synnyttämiä jättiläismietteitä», kuten Lacroix kertoo ranskalaisesta valloittajasta.

Nämä unelmat keskeytyivät kuitenkin hyvin äkkiä, kun Espanjasta saapui hälyyttävä uutinen, että Pompeiuksen puoluelaiset olivat keränneet sinne joukkonsa. Caesarin täytyi nyt kohdistaa huomionsa sille maailman kulmalle. Hän lähti talvella 46 e.Kr. samoamaan lounaaseen, harmissaan viivytyksestä, jonka tämä uusi sotaretki aiheutti hänen suurille suunnitelmilleen. Hänellä ei ollut nyt halua ryhtyä minkäänlaiseen valtiolliseen taisteluun Roomassa vastapuolueen musertamiseksi, minkä tähden hän järjesti ennen lähtöään siten, että hänet piti valittaman yksin konsuliksi seuraavaksi vuodeksi ja samalla myös diktaattoriksi, toimenpide, joka takasi hänelle ehdottoman itsevaltiuden. Matkaltaan Espanjaan hän lähetti lähetystön Roomaan, kahdeksan valittua _praefecti urbi_, joilla oli täydet valtuudet toimia hänen nimessään, ja perusti siten jonkunlaisen ministeriöhallituksen, joka oli kaikessa senaatin ja kansan yläpuolella, varmistaen valtiollisen tilanteen tällä tavalla itselleen edulliseksi. Tästä häikäilemättömästä kaappauksesta nousi tietysti suuri huuto, mutta Caesar oli liiaksi syventynyt suuriin suunnitelmiinsa ja liiaksi kiukustunut Espanjan sotaretken aiheuttamasta keskeytyksestä kunnianhimonsa suuren päämaalin saavuttamisessa välittääkseen paljoakaan valtiollisten vastustajiensa loukatuista tunteista.

Espanjassa liikehtivää vihollista johtivat Pompeius Suuren molemmat pojat, mutta heidät lyötiin perinpohjin maaliskuun 17 p. 45 e.Kr. Mundan taistelussa, jossa he menettivät noin kolmekymmentätuhatta miestä. Vanhempi, Gnaeus Pompeius, jonka sanottiin olleen kerran Kleopatran kosijoita, sai surmansa taistelun jälkeen, mutta nuorempi, Sextus, pääsi pakoon. Caesar palasi Roomaan. Antonius, jonka kanssa hän oli sopinut, oli kaupungin ulkopuolella häntä vastassa, ja triumfi pidettiin alkukesällä. Sillä Caesar taas loukkasi lukuisia henkilöitä, koska hän oli saanut voittonsa omista maanmiehistään, joiden tappioon olisi pitänyt suhtautua vain hiljaisella mielihyvällä. Pharsalosta Caesar ei ollut juhlinut triumfilla, koska roomalaiset olivat taistelleet siellä roomalaisia vastaan, vaan oli näyttänyt olevan, kuten Plutarkhos sanoo, »pikemmin häpeissään koko jutusta kuin odottavan siitä kunniaa». Mutta nyt hän oli tullut siihen käsitykseen, että hän itse oli Rooma, ja että hänen vihollisensa olivat aseissa valtiota vastaan eivätkä vain hänen puolueensa vastustajia.

Tietoisena siitä, että Pompeiuksen kannattajat oli vihdoinkin lannistettu, Caesar päätti nyt koettaa lepyttää vihamielisyyttä, joka kohdistui häneen sortuneen puolueen ystävien taholta, ja asetutti siinä mielessä Pompeius Suuren patsaat, jotka oli poistettu, takaisin jalustoilleen, ja mikä vielä enemmän, armahti useita Pompeiuksen puolueen johtajia, kuten Brutuksen ja Cassiuksen, jotka olivat sitten mukana häntä murhaamassa, ja antoi heille virkojakin. Sen tehtyään hän ryhtyi valmistelemaan sotaretkeään itään ja siinä ohella toimeenpanemaan monia hallinnollisia uudistuksia, joita kypsyi hänen aina työskentelevissä aivoissaan. Hän näyttää tällöin asuneen enimmäkseen siinä talossa, jossa hänen vaimonsa emännöi, mutta voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö hän ollut alituinen vieras sillantakaisessa huvilassaan ja viettänyt kaikkia niukkoja joutohetkiään siellä Kleopatran luona, joka viipyi Roomassa hänen kuolemaansa saakka.

IX. EGYPTILÄIS-ROOMALAISEN MONARKIAN PERUSTAMINEN

Rooman kansa alkoi nyt tuhlata kunnianosoituksia Caesarille, ja hallitus, jonka hän oli perustanut, laillistutti asemansa äänestämällä hänet peruuttamattoman vallan kukkuloille. Hänestä tehtiin konsuli kymmeneksi vuodeksi ja oli puhetta hänen julistamisestaan diktaattoriksi elinkaudeksi. Senaatista tuli vain välikappale, joka toimeenpani hänen käskynsä, ja sen jäsenet olivat niin haluttomia tutustumaan säädettyihin uusiin lakeihin ja ulkopoliittisen hallinnon yksityiskohtiin, että Cicero valitti kerran saavansa julkisena henkilönä itämaisilta hallitsijoilta, joiden nimiä hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, kiitoskirjeitä siitä, että heidät oli koroitettu valtaistuimille, joista hän ei ollut milloinkaan kuullutkaan. Caesarin huolenpito käsitti koko tunnetun maailman, ja Rooman hallitus noudatti hänen tahtoaan aivan samoin kuin ulkomaisia etuja valvovan yhtiön toimitsijat seuraavat matkustavan johtajansa ohjeita. Hän oli oleskellut pitkiä aikoja vieraissa maissa ja tullut sotaretkillään näkemään maailmaa niin laajalti, ettei Rooma ollut hänestä muuta kuin hallinnollinen keskus eikä asemansa takia siihenkään täysin sovelias. Hänen tuttavuutensa Kleopatran kanssa oli sitäpaitsi laajentanut hänen näköpiiriään ja myötävaikuttanut aineellisessa suhteessa sangen tehokkaasti siihen, että hänestä tuli maailman ylivaltias. Kaukaiset kaupungit, kuten Aleksandria, eivät olleet hänelle enää vieraiden maiden pääkaupunkeja, vaan hänen omilla alueillaan olevia paikallisten hallitusten tyyssijoja, ja valtaistuin, jolle hän pyrki, oli asetettu niin korkealle, että maailman kaikki kansat olivat näkyvissä.

Ottamalla omaan hoitoonsa niin monen maan asiat hän sälytti harteilleen vastuunalaisuuden, jonka painoa ei kukaan ihminen voinut kestää, mutta hänen vastenmielisyytensä ottaa neuvoja toisilta ja hänen yletön turhamaisuutensa saivat hänet vihaamaan kaikkea sekaantumista siinä määrin, ettei hän edes myöntänyt taakan käyvän liian suureksi hänen heikontuneelle terveydelleen. Diktaattorin läheiset ystävät, kuten Balbus ja Oppius, huomasivat hänen käyvän päivä päivältä ärtyisemmäksi ja itsepäisemmäksi, mutta pieninkin viittaus sinnepäin, että vallanpito jaettaisiin useammalle, herätti hänessä yhä suurempaa närkästystä. Hän tahtoi pitää maailman ohjakset koko ajan omissa käsissään. Milloin hän neuvotteli Pohjois-Afrikan Karthagon ja Kreikan Korintin tulevaisuudesta, joihin paikkoihin hän aikoi lähettää roomalaisia siirtolaisia; milloin järjesteli Syyrian ja Vähän-Aasian asioita, milloin taas pohti Italian maanomistuskysymyksiä. Oli aikoja, jolloin maailman asioiden taakka kävi niin raskaaksi, että hän saattoi huudahtaa eläneensä kyllin kauan; sellaisessa mielentilassa ollessaan hän saattoi vastata, kun ystävät varoittivat häntä salamurhan mahdollisuudesta, ettei kuolema ollut niinkään kamala asia. Kaatuvatautikohtausten tiheys oli hänelle ainaisten kärsimysten aihe, ja hänen laihan ja melkein kuihtuneen olemuksensa on täytynyt osoittaa hänen ystävilleen, että jännitys alkoi käydä sietämättömäksi. Mutta kunnianhimo ei sallinut hänen luopua itseottamastaan tehtävästä, ja hänen läpitunkevat silmänsä olivat aina kohdistuneet hänen kaikkien suunnitelmiensa päämaaliin — koko maailman käsittävään yksinvaltaan.

Nyt alettiin pohtia julkisesti kysymystä hänen nousemisestaan valtaistuimelle, ja kaikille näytti olevan ilman muuta selvää, että hän aikoi tehdä itsestään kuninkaan ja Kleopatrasta kuningattaren ja siirtää kaiken lisäksi hallituksen Aleksandriaan tahi johonkin toiseen idän kaupunkiin. Rooman asema ei ollut edullinen. Se oli liian kaukana merestä ollakseen edes ensiluokan kauppakeskuskaan, eikä läheisyydessä ollut mitään luonnollisia rikkauden lähteitä. Kadut olivat kapeat ja mutkikkaat ja saattoivat toisina vuodenaikoina joutua nopeasti tulvivan Tiberin lioitettaviksi. Rutto ja kulkutaudit raivosivat sen ahtaissa ja tiheäänasutuissa kortteleissa, ja keskiajalla »suli germaanilainen armeija toisensa jälkeen olemattomiin sen muurien edustalla, voimatta mitään tälle salaperäisellä tavalla voittoisalle kaupungille», kuten Mommsen sanoo. Actiumin taistelun jälkeen Augustus tahtoi muuttaa pääkaupungin muualle, kuten esimerkiksi Bysantiumiin, ja on hyvin todennäköistä, että ajatus oli alkuperäisesti Caesarista lähtöisin. Rooma ei ollut aikana, jota nyt käsittelemme, läheskään niin loistava kuin joitakin vuosia myöhemmin, eikä pystynyt siinä suhteessa kilpailemaan Aleksandrian paremmin kuin muutamien muidenkaan kaupunkien kanssa. Kadut nousivat ja laskivat, koukistelivat kummallisesti sinne tänne ja olivat niin ahtaat, että Caesarin täytyi säätää laki, joka kielsi ajoneuvoilla liikkumisen päiväsaikaan; kaikki taakat oli kannettava, joko oman tahi kuormaeläinten selkään sälytettyinä. Suuret julkiset rakennukset ja rikkaiden palatsit nousivat hökkelirykelmien keskeltä kuin villiintyneiden rikkaruohojen saartamat vierasmaalaiset kasvit; ja Caesarin on täytynyt usein muistella kateudella Aleksandriaa, sen laveaa Canopusta ja upeaa kuninkaallista aluetta.

Ne, jotka tutkivat Kleopatran ja Caesarin elämää samassa yhteydessä, eivät voi olla kysymättä, missä määrin kuningatar vaikutti diktaattorin ajatteluun tähän aikaan. Näiden hänen viimeisten elinvuosiensa kuluessa — vuosien, jotka merkitsevät hänen suuruutensa aikaa ja antavat hänelle historiassa hänen ainutlaatuisen paikkansa — Kleopatra oli häneen mitä läheisimmässä suhteessa, eikä maailmassa ollut, mikäli tiedämme, ketään toista miestä tahi naista, jolla olisi ollut niin erinomainen tilaisuus näytellä vaikuttavaa osaa hänen elämässään. Jos Kleopatra ajatteli maansa ja sukunsa menestystä, tahi omiansa ja Caesarin pyyteitä, tahi heidän poikansa tulevaisuutta, kuten tiedämme hänen ajatelleen, on aivan perusteetonta otaksua, ettei hän olisi keskustellut valtiollisista asioista miehen kanssa, joka oli kaikissa muissa suhteissa, paitsi ei nimellisesti, hänen miehensä. Hän oli myöhemmin kyllin voimakas näyttelemään yhtä historian suurista valtiollisista osista ja käsittelemään valtakuntia ja armeijoja kuin tavallinen nainen käsittelee taloutta ja palvelijoita, ja kun katselemme häntä sen valossa, mitä tiedämme hänen luonteestaan, sellaisena kuin se esiintyy diktaattorin kuoleman jälkeisinä vuosina, huomaamme olevan aiheetonta otaksua, että hän pysytteli Roomassa ollessaan erillään Caesarin aikeista ja suunnitelmista ja katsoi kykenevänsä säilyttämään maailmanvaltiaan kiintymyksen seurustelukammion tenholla ja makuuhuoneen viettelyksillä. Siihen, että hän oli Rooman tasavallan viime vuosien keskeisimpiä henkilöitä, ei ollut syynä vain hänen suhteensa Antoniukseen ja heidän kuolemansa traagillisuus — hänen henkilöllisyytensä oli niin vastustamaton, ettei se voinut olla vaikuttamatta sangen huomattavasti asioiden kulkuun. Olen sitä mieltä, että Kleopatran nimi olisi painanut leimansa tämän ajan historiaan, vaikka asioita, jotka kärjistyivät huippuunsa Actiumin luona, ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Hänen Antoniuksen kanssa solmimansa liitto päättyi järkyttävään murhenäytelmään, jolla on voimakas romanttinen puolensa, ja juuri se on vanginnut mielikuvituksen ja kääntänyt historioitsijainkin huomion pois sitä edellisistä vuosista. Ollaan taipuvaisia kokonaan syrjäyttämään hänen vaikutuksensa Rooman politiikkaan Caesarin viimeisinä elinvuosina. [Ferrero kirjoittaa: »Egyptin kuningatar näyttelee omituista ja tärkeätä osaa Rooman tasavallan murhenäytelmässä... Hän tahtoi tulla Caesarin vaimoksi ja toivoi voivansa herättää Caesarissa kuninkuuden himon». Mutta tämä on vain ohimennen tehty huomautus.]

Historioitsijain katseet ovat kohdistuneet Aleksandrian murhenäytelmään, ja tarina Kleopatran olosta diktaattorin huvilassa jätetään huomioonottamatta. Mutta onko kenelläkään rohkeutta väittää, ettei kuningatar, jonka tulevaisuuden Caesar oli liittänyt omaansa valtansa huipulla ollessaan, jättänyt mitään merkkiä ajan tapahtumiin? Kun Kleopatra tuli Roomaan, oli hänen maailmankatsomuksensa varmasti aivan toisenlainen kuin roomalaisten. Tasavalta oli vielä tunnustettu hallitusmuoto, eikä mitään määrättyä yksinvaltaan tähtäävää suuntaa ollut olemassakaan. Tulevista perinnöllisistä keisareista tuskin uneksittiinkaan ja muinaiset kuninkaat olivat melkein kokonaan unohtuneet. Voitaneen kyllä otaksua, että Kleopatra oli, jouduttuaan kosketukseen roomalaisen maailman kanssa, omaksunut kohtuullisemman käsityksen omasta asemastaan, mutta siitä huolimatta on varmaa, ettei hän ollut silti vähemmän tietoinen kuninkaallisuudestaan ja jumalallisuudestaan. Tämä hänen tietoisuutensa kuninkaallisuudestaan oli, kuten olen jo sanonut, kotipiirin ja kasvatuksen vaikutuksesta, jota Caesarin imartelut osaltaan tehostivat, aina hänen luonteensa melkeinpä tunnusmerkillisin piirre, ja olisipa todellakin merkillistä, ellei tämä hovi-ilmapiiri, jossa Caesar niin paljon oleskeli, pystynyt vaikuttamaan diktaattorinkin ajatuksiin. Oliko sitten Rooma itse se kiihotin, joka sai Caesarin hautomaan suuria suunnitelmiaan? Myönnämme Rooman olleen kypsän yksinvallalle ja olosuhteiden pakottaneen jossakin määrin Caesaria tavoittelemaan tätä hallitusmuotoa, mutta voimmeko silti sanoa, että diktaattori oli omasta aloitteestaan eläytynyt yksinvaltiuteen ja jumalallisuuteen niin nopeasti, ellei hänen puolisonsa olisi ollut kuningatar ja jumalatar?

Elämänsä viime kuukausien aikana — senjälkeen kuin hän oli palannut alkukesällä Roomaan Espanjan sotaretken päätyttyä — Caesar kehitti kuolemaansa saakka tarmokkaasti yksinvaltasuunnitelmiaan. Hän ei näytä ensin aikoneen ryhtyä mihinkään yrityksiin valtaistuimen luomiseksi, ennenkuin itään kohdistuvat valloitussuunnitelmat oli toteutettu, mutta Partian sotaretken valmisteluissa sattunut pitkällinen viivytys oli tehnyt hänet niin kärsimättömäksi, että hän menetti malttinsa. Hän oli sitäpaitsi tullut kiinnittäneeksi huomiota erääseen vanhaan ennustukseen, ettei partialaisia voitettaisi, ennenkuin joku Rooman _kuningas_ ryhtyisi sotimaan heitä vastaan, ja Caesar oli nyt siinä mielentilassa, joskaan ei kyllin taikauskoinen, että tällainen vaikutti häneen. Hän otti sentähden vähä vähältä kuninkuuden oikeudet käsiinsä, tehosti päivä päivältä olemuksensa kuninkaallisuutta ja esiintyi päivä päivältä yhä enemmän yksinvaltiaana.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän järjesti niin, että arvonimi imperator annettiin hänelle perinnölliseksi. Sana imperator merkitsi siihen aikaan »ylin käskijä», mutta ei kuninkuutta, vaikkakin seikka, että se tehtiin perinnölliseksi, antoi sille uuden merkityksen. Poika, jolle tämä arvonimi tuli perintönä siirtymään, tuli todennäköisesti olemaan pikku Caesar, Tiberin takaisen huvilan lastensuojien silloinen hallitsija, ja on huomattava, että perinnöllisyysjulistuksen laatijoiden on täytynyt älytä se, sillä voitaneen tuskin epäilläkään, etteivätkö diktaattorin kannattajat odottaneet hänen ennen pitkää menevän lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa. Ja niinpä saamme nyt nähdä jotakin aivan uutta — kuinka innostuksen valtaamat roomalaiset valtiomiehet tarjoavat perinnölliseksi julistettua imperaattorin korkeata asemaa Egyptin tulevalle kuninkaalle. Siitä, ettei Rooman kansa välittänyt vähääkään Kleopatran muukalaisesta verestä eikä pitänyt häntä missään suhteessa itämaalaisena, ei voi olla tämän selvempää todistusta. [Ketään englantilaista ei vaivaa se seikka, että heidän kuninkaansa äiti on tanskalainen, eikä kukaan espanjalainen sure sitä, että heidän hallitsijansa on naimisissa englantilaisen kanssa. Roomalaisten ja kreikkalaisten sukulaisuus oli yhtä läheistä.]

Nykyisten historioitsijain enemmistö suhtautuu tähän asiaan tavalla, joka osoittaa heidän kuvittelevan diktaattorin eläneen tähän aikaan yhdessä jonkun afrikattaren kanssa, jonka hän oli tuonut mukanaan Egyptistä, mutta minun täytyy vieläkin huomauttaa, että roomalaiset pitivät tosiasiallisesti Kleopatraa kuninkaallisena kreikkalaisena, jonka pääkaupunki Aleksandria kilpaili ikuisen kaupungin kanssa rikkaudessa, loistossa ja sivistyksessä, ollen Roomaan jossakin määrin samassa suhteessa kuin New York Lontooseen. Samaan aikaan kierteli sellainen huhu, että eräs kansantribuuni valmisteli lakia, joka oikeutti Caesarin, jos niikseen tuli, pitämään kaksi vaimoa — Calpurnian ja Kleopatran — ja ettei uuden vaimon tarvinnut olla roomalainen. Ajatus, että Kleopatran pojasta tulisi Caesarin perillinen, ei voinut herättää kansassa pahoja aavistuksia, sillä sehän tiesi jo vallan hyvin, että Caesarista tulisi Rooman kuningas, ja käsitti, että menemällä lailliseen avioliittoon Kleopatran kanssa Caesar liittäisi Rooman alueisiin ilman asevoimaa sen ainoan valtakunnan, joka oli sivistyneessä maailmassa vielä itsenäinen, ja varaisi Rooman valtaistuimelle nouseville perillisilleen yksinoikeuden maailman vanhimpaan kruunuun ja sitä seuraaviin suunnattomiin rikkauksiin. Myöhemmin, kun Kleopatrasta oli tullut Antoniuksen puolisona Rooman julkinen vihollinen, puhuttiin paljon itäisen Välimeren vaarasta, ja kuningattaresta tuli itämaisen loiston edustaja länsimaisen yksinkertaisuuden vastakohtana, mutta sinä aikana, jota nyt käsittelemme, ei tätä kantaa ollut vielä olemassa, vaan Kleopatraa pidettiin mitä sopivimpana äitinä Caesarin pojalle, joka oli kerran perivä hänen asemansa ja arvonimensä.

Pienokaisesta tulikin tähän aikaan tosiasiallisesti Egyptin kruunaamaton kuningas, sillä Kleopatran nuori veli, Ptolemaios XV, katoaa salaperäisesti historiasta, meidän kuulematta hänestä enää mitään. Saiko hän surmansa Caesarin ja Kleopatran toimesta sentähden, että hän oli heidän pyyteidensä tiellä, vai kuoliko hän luonnollisen kuoleman, on kysymys, johon ei saada milloinkaan vastausta. Hän ilmestyy näiden tapahtumarikkaiden päivien historiaan kuin varjo ja häviää kuin varjo, ja kaikki, mitä tiedämme hänen lopustaan, on lähtöisin Josephukselta, joka sanoo sisaren myrkyttäneen hänet.

[Porphyrius, joka eli useita sukupolvia myöhemmin, sanoo Kleopatran saattaneen hänet petoksella hengiltä; mutta nämä Porphyriuksen sanat ovat ilmeisesti vain Josephuksen toistamista. Porphyrius laskee hänen kuolleen Kleopatran kahdeksantena hallitusvuotena ja oman kuninkuutensa neljäntenä. Eräs kirjoitus, jonka löysin professori Petrie'n kokoelmista, vahvistaa tämän. Siinä puhutaan eräästä tapahtumasta, joka sattui »Kleopatran hallituskauden yhdeksäntenä vuotena», — sitten seuraa lohkeama, jonka jälkeen tulee — »Cassarionin». Lohkeaman kohdalla on ollut todennäköisesti näin tulkittavat sanat: »ja Caesarionin ensimmäisenä (tahi toisena) hallitusvuotena». Tämä kirjoitus osoittaa, että Caesarion oli jo Kleopatran yhdeksäntenä hallitusvuotena hänen hallitsijakumppaninsa, mikä todistaa Porphyriuksen laskelman oikeaksi.]

Tämä syytös ei kummastuta, sillä se olisi tehty joka tapauksessa, vaikka poika olisi kuollut äkillisen sairaudenkin uhrina. Sentähden on väärin Kleopatraa kohtaan, että hänen muistoaan mustataan tälläkin rikoksella, sillä todellisuudessa ei ole mitään syytä otaksua, että hän olisi tuottanut nuoren kuninkaan kuoleman, niin paljon kuin häntä siitä syytettäneenkin. Siinä kaikki, mitä tästä asiasta voidaan meidän päivinämme sanoa.