Part 5

Kapeat, parrattomat kasvot, terävät, tummat silmät, selvät ja säännölliset piirteet, tarmokas, ilmeeltään hiukan pilkallinen suu, ja kellertävän kalpeahko ihonväri saivat hänet ensi näkemältä vaikuttamaan henkilöltä, joka, ollen luonnostaan urheilija ja maailmanmies, peloton ratsastaja ja taitava soturi, oli nauttinut seikkailurikkaan elämänsä joka hetkestä. Hän oli erittäin hyvin pukeutunut ja huolellisen puhdas, ja harva tukka oli kammattu huolellisesti kauniin ja leveän otsan ympärille. Toga oli koristettu poikkeuksellisen leveällä purppuraraidalla ja reunustettu pitkillä ripsuilla. Hän piti jalokivistä ja maksoi kerran yhdestä ainoasta helmestä, jonka hän lahjoitti myöhemmin eräälle naistuttavalleen, noin 11 milj. markkaa. Sanovathan jotkut hänen valloittaneen Britanniankin vain siksi, että hän oli kuullut sieltä saatavan hienoja helmiä. Hänessä oli näin ollen jotakin keikarimaista, ja käytöksen hieman itserakas ja turhamainen sävy teki sen vaikutuksen, että hän oli tietoinen hyvännäköisyydestään eikä välittänyt salata vähemmän kunniakkaita voittojaan kauniimman sukupuolen ihailijana. Mutta hän ei ollut suinkaan mikään elähtänyt raunio tähän aikaan. Hänen kookas päänsä, läpitunkevat silmänsä ja ilmeen ajoittainen tuimuus saivat sangen pian ymmärtämään, että tuon miellyttävän sävyisyyden takana piili paljon; kaikkien, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan, on täytynyt tuntea hänen tahtonsa voima ja luonteensa lujuus siitä huolimatta, etteivät he nähneet häntä katsellessaan muuta kuin siropiirteisen, vanhemmanpuoleisen ylimyksen. Vakoutuneiden kasvojen ilme kuvasti, nähtynä määrätyssä valossa ja määrätyissä tilaisuuksissa, hänen taiteellista sivistyneisyyttään, runollisuuttaan ja mielikuvitusrikkauttaan, mutta ne ominaisuudet, jotka vieras tavallisesti pani merkille hänen kanssaan asiallisesti keskustellessaan, olivat nerokkuus, päättäväisyys ja varsinkin hienot tavat, yhtyneinä sivistyneen henkilön miellyttävään varmuuteen. Hän käyttäytyi aina rauhallisesti ja sirosti, mutta liikkeissä oli tulisuutta ja hillittyä vilkkautta, joka osoitti, että tämä ihanneylimys oli samalla toimelias soturi ja järjestäjä. Ääni oli korkea ja välistä kimeäkin, mutta toisinaan sangen miellyttävä, ja vaikka hän oli mainio puhuja, valitsi hän sanansa aina mitä huolellisimmin, välistä melkeinpä turhantarkasti. Hänen puhetapansa oli sattuvaa ja suorasukaista, ja hänen tarkoitustensa rehellisyyttä ja periaatteiden jaloutta epäilivät vain ne, jotka sattuivat tietämään, miten hänen siveellisen eheytensä laita todellisuudessa oli.

Caesar oli tosiasiallisesti äärimmäisen häikäilemätön mies. En katso voivani yhtyä useimpien historioitsijain mielipiteeseen hänen luonteestaan enkä edes otaksuakaan, että hän oli sankarityyppi, joka eli ja kuoli jalojen ja isänmaallisten periaatteidensa puolesta. Hänessä oli paljon hyvää ja hänellä on kiistämättä se ansio, että hän oli kunnianhimoinen suurmies, joka tahtoi maailman kansoja järjestelmällisesti hallittavan, mutta ryhtyessään sellaisella kiihkolla valloittamaan Egyptin nuoren ja lapsellisen kuningattaren sydäntä hän vaikuttaa minusta mieheltä, joka oli valmis pettämäänkin hänet ja leikittelemään hänen tunteillaan pahan maailman kaikella tunnetulla taidolla ja oveluudella. Hänen maineensa naisten viettelijänä oli niin tunnettu, että hänen soturinsa lauloivat hänen palatessaan Galliasta Roomaan marssilaulua, jossa kansalaisia kehoitettiin piilottamaan vaimonsa häneltä, koska hän tuli muuten kohtelemaan heitä samoin, kuin hän oli kohdellut Gallian kaikkia naisia. »Urbani, servate uxores», kajahteli laulu; »Calvum moechum adducimus».

Hänellä oli vähän kunniantuntoa, vähän korkeita periaatteita, eikä mitään määrättyä uskontoa. Hänen edukseen ei voida siinä suhteessa sanoa muuta kuin että hän oli täysin vapaa teeskentelystä, ei pyrkinyt esiintymään hyveellisenä, eikä koettanut salata syntiensä paljoutta aikalaisiltaan. Nuorena hänen elämänsä oli pahennusta herättävän paheellista ja saastaista, ja hänen elostelijanmaineensa oli niin tunnettu, että hänen ystävänsä Roomassa ällistyivät aivan sanattomiksi, kun hän osoittautui kaikesta huolimatta urhoolliseksi ja kestäväksi soturiksi. Hänen suhteensa Brutuksen äitiin — Brutusta pidettiin hänen poikanaan — osoittaa hänellä olleen lemmenseikkailuja jo poikaiällä. Yhteen aikaan hän eli äärimmäisen naisellisesti, kaikkine asiaankuuluvine joutavuuksineen ja hullutuksineen. Hän tutki joka päivä tuntimääriä pukeutumisen taidon salaisuuksia, ja häntä parfymeerattiin, käherrettiin ja maalattiin kaikkien niiden ohjeiden mukaan, joita ylhäisön turmeltuneimmat nuorukaiset olivat sanelleet. Hänen naismaisuutensa meni jopa niin pitkälle, että ollessaan ystävänsä Nicomedeen, Bithynian kuninkaan, luona vieraisilla, häntä sanottiin pilkaten Bithynian kuningattareksi; eräs Octavius-niminen irvihammas tervehti kerran Roomassa Pompeiusta Rooman kuninkaana ja Caesaria Rooman kuningattarena. Hänen seikkailunsa ystäviensä vaimojen kanssa olivat yhtä lukuisat kuin tunnetutkin. Häneltä ei ollut kukaan hyvännäköinen nainen turvassa, kaikista vähimmän ne, joita hän joutui usein näkemään, asianomaisen miehen tahi miespuolisten sukulaisten ystävänä. Tämän lemmenpalon riehuntaa ei voinut mikään hillitä, eivät edes tärkeät valtiolliset suhteetkaan, kuten voitaneen päätellä siitä, ettei kiihkeä pyrkiminen Pompeiuksen ystävyyteen estänyt häntä ottamasta uhrikseen Pompeiuksen vaimoa Muciaa.

»Hän oli kaikissa ylhäisön avioerojutuissa toinen rikostoveri», kirjoittaa Oman, »ja kun katselemme niiden aviovaimojen luetteloa, joiden nimet liittyvät häneen, voimme vain ihmetellä tilannetta Roomassa, joka salli hänen elää vahingoittumattomana yli keski-iän. On ihme, ettei hän kuollut johonkin pimeään soppeen, tikari kylkiluiden välissä, jo kauan ennen kuin hän täytti kolmekymmentä».

Miehenä, joka huomasi kaikki tilaisuudet ja osasi käyttää niitä hyväkseen, hän edisti naisten hurmaamistaidollaankin omia pyyteitään. Hänen sanotaan olleen yhteen aikaan rakkaussuhteissa Pompeiuksen, Crassuksen ja Gabiniuksen vaimojen kanssa, joiden miehet olivat kaikki hänen puolueensa johtajia. Ja olipa hänellä myöhemmin hyötyä siitäkin kokemuksesta, jonka hän oli saanut käytännössä Rooman nuorista keikareista. Pharsaloksen taistelussa, joka tapahtui vain joitakin viikkoja ennen hänen saapumistaan Egyptiin, hän oli sanonut niille joukoilleen, joiden tuli torjua vastustajan patriisiratsuväen hyökkäys, että sotilaiden piti koettaa suunnata iskunsa ratsastajien kasvoihin, eikä hevosten jalkoihin, kuten tavallisesti.

»Hän otaksui», sanoo Plutarkhos, »että nämä nuoret ylimykset, jotka eivät tienneet paljoakaan taisteluista ja haavoista, vaan tulivat rintamalle nuoruutensa ja kauneutensa kukoistuksessa, tukka pitkänä, pelkäsivät enemmän näitä iskuja eivätkä tahtoneet antautua sekä taistelun vaaroihin että vielä kasvojensakin rumentamiseen. Ja niin kävikin, sillä he kääntyivät ympäri ja peittivät kasvonsa varjellakseen niitä».

Raha-asioissa Caesar oli aivan periaatteeton. Varhaisemmalla iällään hän lainasi suuria summia joka taholta, eikä maksanut juuri milloinkaan velkojaan muuten kuin uusilla lainoilla. Nuorena miehenä hänellä oli jo noin 50 milj. markan suuruiset velat, ja vaikka hän sitten maksoikin ne melkein kaikki Galliasta saamallaan sotasaaliilla, oli hänen elämässään ollut aikoja, jolloin romahdus näytti auttamattomalta. Veloista käytettiin suurin osa korkean aseman ostamiseen Rooman valtiollisessa elämässä ja vaalikustannusten peittämiseen, kun johonkin virkaan oli saatava ehdokas, josta hänellä saattoi olla hyötyä. Hän pääsi kansan suosioon toimeenpanemalla suuria julkisia juhlia; eräässä tilaisuudessa oli kaksikymmentäkaksituhatta henkeä yhtäaikaa aterialla hänen kustannuksellaan. Aedilinä ollessaan hän maksoi kolmesataakaksikymmentä gladiaattorinäytäntöä ja toimeenpani muulloinkin koko elämänsä ajan lukemattomia juhlia ja näytäntöjä, jotka kaikki maksettiin voitettujen vihollisten kärsimyksillä ja kyynelillä.

Hän oli kunnianhimoisimpia miehiä, mitä on konsanaan elämän näyttämöllä esiintynyt. Hänen vallanhimonsa oli kiihkeydessään alusta alkaen luonnoton, eikä hän välittänyt rahtuakaan, millä tavalla rahaa hankittiin ja käytettiin, kunhan se vain edisti hänen suunnitelmiaan. Hän ei voinut sietää ajatusta olla toisena maailman asioissa ja katsoi rajoitetunkin yksinvallan riittämättömäksi. Sivuuttaessaan Alppien yli mennessään erään pienen vuoristokylän hän vastasi sen kurjuudesta tehtyyn huomautukseen, että hänestä olisi mieluisempaa olla siellä ensimmäisenä kuin Roomassa toisena. Toisen kerran hänen nähtiin itkevän Aleksanteri Suuren elämäkertaa lukiessaan, sillä hänestä oli sietämätöntä ajatella, että toinen mies oli valloittanut maailman iällä, jolloin hän itse ei ollut tehnyt vielä mitään sellaista. Tämä väsymätön kunnianhimo ei ilmennyt hänen käytöksestään, eivätkä siitä tienneet muut kuin ne, jotka tunsivat hänet hyvin. Hän oli liian hienostunut, liian hyvin pukeutunut, liian huoliteltu vaikuttaakseen henkilöltä, joka ajatteli alituisesti vain omaa etuaan, ja jonka sydäntä sammuttamattoman kunnianhimon raivottaret aina kalvoivat. »Kun näen hänen tukkansa niin huolellisesti suittuna», sanoi Cicero, »ja huomaan hänen korjailevan sitä yhdellä sormella, en voi kuvitella, että sellaisen miehen päähän pälkähtäisi kääntää Rooman valtio ylösalaisin». Mutta tämä hieno soturi, jonka käytös oli niin hillityn ylimyksellistä ja miellyttävää, saattoi vajota siveellisen turmeltuneisuuden kaikkiin syvyyksiin, niin raha- kuin muissakin asioissa, painaakseen maailman astinlaudakseen. Kun hän ja Catullus olivat Pontifex Maximuksen vaalissa vastaehdokkaina, tarjosi jälkimmäinen hänelle suurta rahasummaa, jos hän kieltäytyisi ehdokkuudesta, mutta Caesar epäsi tarjouksen närkästyneesti ja vastasi, että hän oli päättänyt lainata vielä suuremman summan ostaakseen äänet. Hänellä oli loistavan elämänuransa aikana paljonkin vastustajia, muiden muassa Cicero, joka oli suuresti hänen tiellään. Kärsittyään häntä aikansa Caesar päätti lopulta kukistaa hänet keinolla millä hyvänsä, ja tilanne sattui olemaan sellainen, että se kävi parhaiten päinsä valitsemalla eräs Clodius-niminen nuori lurjus tribuuniksi. Tämä Clodius oli silloin Caesarin vaimon Pompeian rakastaja, jonka diktaattori oli haastanut kanssavastaajaksi vaimoaan vastaan nostamassaan avioerojutussa, mutta koska tämän huonomaineisen nuorukaisen valitseminen oli hänen kunnianhimoisille pyyteilleen eduksi, ryhtyi hän empimättä kannattamaan sitä saavuttaakseen siten omat halpamaiset tarkoituksensa. Tässä on oikeastaan tarpeetonta selostaa, kuinka Clodius oli onnistunut pääsemään naiseksi pukeutuneena erääseen salaiseen ja suljettuun naisten uskonnolliseen juhlaan, jossa Pompeia toimi menojen suorittajana; kuinka hänet tunnettiin ja paljastettiin, ja kuinka hän pelastui kuolemanrangaistuksesta vain siten, etteivät tuomarit tohtineet tuomita häntä, koska hän oli kansan suosikki, eivätkä liioin vapauttaa häntä ylimystön loukkaantumisen pelosta, vaan kirjoittivat päätöksensä niin epäselvästi, ettei kukaan voinut lukea sitä; ja kuinka Pompeian täytyi erota miehestään, joka silloin lausui kuuluisan huomautuksensa, että »Caesarin vaimon täytyi olla kaikkien epäluulojen yläpuolella». Plutarkhos on kaikesta päättäen ilmeisesti aivan oikeassa lausuessaan, että Clodiuksen valitseminen tribuuniksi oli diktaattorin ala-arvoisimpia toimenpiteitä.

Caesarin ensimmäinen vaimo oli nimeltään Cossutia, rikas perijätär, jonka hän oli nainut rahojen takia. Mutta kun hän oli jo aikaisemmin ihastunut Corneliaan, Cinnan tyttäreen, erosi hän Cossutiasta ja solmi avioliiton sydämensä valitun kanssa, josta hän kieltäytyi eroamasta, vaikka itse hirveä Sulla velvoitti hänet tekemään sen valtiollisista syistä. Cornelia kuoli vuonna 68 e.Kr., ja seuraavana vuonna Caesar otti puolisokseen Pompeian, josta olemme juuri kuulleet, lujittaakseen liittoaan Pompeiuksen kanssa, joka oli Pompeian sukulainen.

Caesarin avioliitto Calpurnian kanssa, sen jälkeen kuin hän oli eronnut Pompeiasta, oli jälleen näyte hänen välinpitämättömyydestään valtiollisen elämän siveellistä puolta kohtaan. Calpurnian isä oli Calpurnius Piso, Philodemus epikurolaisen oppilas ja holhokki, mies, jonka runot ja elämäntavat olivat yhtä myrkylliset ja paheelliset kuin hänen koko aikansakin. Caesar teki huonomaineisen appensa heti konsuliksi, mikä sai Caton närkästymään ja panemaan vastalauseen sellaisen menettelyn johdosta. On sietämätöntä, sanoi Cato, että valtakunnan hallitus halvennetaan sellaisilla avioliitoilla, ja että miehet kapuavat korkeimpiin paikkoihin naisten avulla. Caesar meni hiukan sen jälkeen niin pitkälle, että hän ehdotti eroavansa Calpurniasta ja naivansa Pompeiuksen tyttären, jonka oli sitä varten erottava miehestään, Faustus Sallasta, ja että Pompeius ottaisi vaimokseen Octavian, Caesarin sisarentyttären, jonka oli myös erottava miehestään C. Marcelluksesta.

Caesarin käytös oli aina hämmästyttävän välinpitämätöntä ja harkitun kylmää, mikä oli yhtä ilmeistä hänen aikalaisilleen kuin meillekin. Hänen ihmeteltävä taitonsa tuhlata toisten rahoja, hänen täydellinen periaatteiden halveksimisensa ja hänen peittelemätön mieltymyksensä valtiollisiin ja kotoisiin vehkeilyihin viittaavat häikäilemättömyyteen, joka ei voi olla milloinkaan herättämättä rikollisten ainesten ihailua, ja joka vetoaa eräissä tapauksissa sangen voimakkaasti kaikkien rohkeamielisten henkilöiden mielikuvitukseen. Voiko kukaan olla viehättymättä tarinaan hänen käyttäytymisestään Pharmacusan merirosvoja kohtaan? Eräs kilikialainen rosvojoukko, joka oli kuuluisa julmuudestaan ja verenhimostaan, piti häntä siellä vankina kolmekymmentäkahdeksan päivää, jolloin hän kohteli isäntiään koko ajan niin ylimielisesti ja julkeasti, ettei sillä ole historiassa vertaa. Kun he määräsivät lunnaiksi kaksikymmentä talenttia (noin i milj. mk.), nauroi hän heille päin silmiä ja sanoi olevansa vähintään viidenkymmenen arvoinen, minkä summan hän lopulta heille maksoikin. Hän vaati saada olla mukana heidän ajanvietepuuhissaan, pilkkasi heidän raakalaistapojaan ja komensi heitä kuin orjia. Kun hän tahtoi nukkua, käski hän kaikkien olla ehdottomasti hiljaa nuotioidensa ääressä, ja kun hänelle pälkähti päähän, lauloi hän heidän kerallaan, luki heille kurjia latinankielisiä runojaan (hän oli aina huono runoilija) ja haukkui heitä perinpohjin, elleivät he osoittaneet kyllin suurta suosiota. Ja hän sanoi heille ainakin sata kertaa päivässä, että hän hirttäisi heidät kaikki heti vapaaksi päästyään, mille rosvot nauroivat sydämellisesti, kuten onnistuneelle leikkipuheelle ainakin. Mutta kun hän pääsi heidän käsistään maksettuaan lunnaat, kokosi hän viipymättä pienen joukon, hyökkäsi entisten vanginvartioidensa kimppuun, otti heidät melkein kaikki vangiksi ja ristiinnaulitutti jokaisen. Ristiinnaulitseminen on kidutuskuolema, jonka pitkällistä ja hirveätä tuskallisuutta ei meidän päivinämme täysin käsitetä eikä ajatellakaan, kun sen mainintaan on niin totuttu siitä kertovan tunnetuimman tapauksen yhteydessä. Caesar, joka oli kaikesta kylmyydestään huolimatta pohjaltaan hyväluontoinen mies, päätti viime hetkessä armahtaa uhrejaan ja lopettaa heidän tuskansa leikkaamalla jokaiselta rauhallisesti kurkun poikki.

Hän ei ollut suinkaan julma mies. Hänen lempeytensä ja mielensuuruutensa tulivat usein näkyviin. Hän itki, kuten muistettaneen, murhatun vastustajansa Pompeiuksen sinettisormusta katsellessaan, ja Roomaan tultuaan hän käski asettaa kaikki jalustoiltaan kaadetut Pompeiuksen patsaat paikoilleen. Mutta sodassa hän oli usein väkivaltainen ja säälimätön, ja toimeenpani summittaisia verilöylyjä, joita tuskin voitaneen pitää tarpeellisina toimenpiteinä. Uxellodunumissa ja muuallakin silvottiin hänen käskystään tuhansittain vankeja hakkaamalla oikea käsi poikki, ja kun hän surmautti venetien senaatin jäsenet, näyttää hän menetelleen aivan tarpeettoman julmasti. Hänen käytöksensä usipetesläisiä ja tencteriläisiä kohtaan on aina pysyvä hänen sotilaallisen maineensa suurimpana tahrana. Solmittuaan rauhan näiden onnettomien ihmisten kanssa hän hyökkäsi uudelleen heidän kimppuunsa, kun he olivat aseettomat, ja murhasi 430,000 henkeä — miehiä, naisia ja lapsia. Cato ehdotti sen johdosta, että hänet pantaisiin kahleisiin ja luovutettaisiin raakalaisuutensa rangaistukseksi noiden tuhottujen heimojen jäännöksille kokemaan heidän kostoansa.

Kymmenen vuotta kestäneen Gallian sotaretken aikana hän valtasi rynnäköllä 800 kaupunkia, kukisti 300 valtiota, tappoi miljoonan ihmistä ja toimitti toisen miljoonan orjuuteen [niin vanhat kirjailijat kertovat]. Hänen säälimättömyytensä urhoollista Vercingetorixia kohtaan, jonka hän teloitti kuuden vuoden vankeuden jälkeen, näyttää meistä ehkä julmemmalta kuin hänen aikalaisistaan, ja sanottakoon hänen puolustuksekseen, että hän kohteli voitettujen kansojen tyrmistyneitä jäännöksiä oikeamielisesti ja lauhkeasti. Vaikka hänen käytöksensä oli ystävällistä ja kohteliasta, olivat hänen sanansa usein katkeran purevia. Kun eräs Metellus-niminen nuori mies, joka oli siihen aikaan tribuunina, tutkaili itsepintaisesti, oliko Caesar oikeutettu käyttämään valtionvaroja sotiinsa, uhkasi Caesar ottaa hänet hengiltä, jos hän saisi vielä kerran kuulla sellaisia hävyttömyyksiä. »Ja ottakaa huomioon, nuori mies», lopetti hän, »että nämä sanat ovat minulle paljoa vastenmielisemmät sanoa kuin toteuttaa». Hän seurusteli vapaasti kaikenlaisten henkilöiden kanssa ja oli ylhäisyydestään huolimatta tunnettu siitä, että hän kohteli alempisäätyisiä aina ystävällisesti ja hienotunteisesti. Sotaretkillään hän jakoi kaikki rasitukset sotilaidensa kanssa, jotka rakastivat häntä sentähden vilpittömästi siitä huolimatta, että hän oli mitä vaativaisin päällikkö. Hän pani raskaalla työllä ja rasittavilla marsseilla heidän kärsivällisyytensä välistä niin kovalle koetukselle, että he kieltäytyivät tottelemasta. Hän oli tottunut taivaltamaan sotaliikkeitä suorittaessaan ylen pitkiä matkoja päivässä, ja jos joki tuli vastaan, hän heittäytyi empimättä veteen ja ui toiselle rannalle. Marsseilla ollessaan hän nukkui tavallisesti kantotuolissaan tahi vaunujensa pohjalla, ja hänen ruokansa oli mitä yksinkertaisinta. Hän ei ollut totta puhuen milloinkaan herkkusuu; kerrotaan, että hän kerran söi sanaa virkkamatta parsaa, jota oli erehdyksessä lioitettu jonkinlaisessa hajuvedessä oikean kastikkeen asemasta. Myöhempinä vuosinaan hän ei juonut viiniä lainkaan, mihin pidättyväisyyteen sairaalloisuus todennäköisesti pakotti hänet, ja tämä mies, joka oli ollut aikaisemmin tunnettu hurjisteluistaan ja ylellisestä elämästään, oli aikana, jota nyt käsittelemme, kuuluisa kohtuudestaan.

Kun Caesar saapui Aleksandriaan, oli hän juuri saanut suuren voittonsa Pompeiuksesta Pharsaloksessa, ja oli nyt koko roomalaisen maailman ehdoton valtias. Gallian loistavat sotaretket olivat kohottaneet hänet korkeimpaan asemaan tasavallassa, eikä hänellä ollut nyt, kun Pompeius oli kuollut, ketään pystyvää kilpailijaa. Hän liikkui harkitun arvokkaasti ja otaksui — aivan oikein — että kaikkien katseet kohdistuivat häneen. »Hän oli», kuten Mommsen sanoo, »miellyttävällä tavalla tietoinen miehekkäästä kauneudestaan», ja monien loistavien voittojensa ja kaikkien murrettujen esteiden muisteleminen tuotti hänelle suurta tyydytystä. Hänen hintelä olemuksensa ei vavahdellut enää itkusta, kun hän ajatteli Aleksanteri Suuren saavutuksia, mutta koska hänen sammumaton kunnianhimonsa kannusti häntä yhä käyttämään tilaisuuksia hyväkseen, hän ryhtyi jälleen valloituspuuhiin, tällä kerralla päämääränä viehättävän, kaikkivaltiaan ja satumaisen rikkaan Egyptin kuningattaren mieltymyksen voittaminen.

VI. KLEOPATRA JA CAESAR SAARRETTUINA ALEKSANDRIAN PALATSIIN

Voitaneen tuskin epäilläkään, etteikö Caesarin ja Kleopatran välinen koko yön kestänyt haastattelu muuttanut Caesarin tilanteesta saamaa käsitystä aivan toisenlaiseksi. Kun hän nähtyään murhatun Pompeiuksen pään päätti jäädä Aleksandriaan joksikin ajaksi, oli hänen päätarkoituksensa ollut aina kuningattaren merkilliseen ilmestymiseen saakka tehdä valtansa tunnetuksi tässä verrattoman rikkaassa kauppakaupungissa ja nauttia samalla täysin siemauksin levosta ja rauhasta, ihanista kesäpäivistä ja kuninkaallisen palatsin ylellisyydestä, Rooman saadessa sillä aikaa rauhoittua ja valmistautua hänen tuloonsa. Mutta nyt oli eräs uusi tekijä ilmestynyt. Hän oli huomannut, että tämän rikkaan ja tärkeän maan kuningatar oli hänen makunsa mukainen nainen, reipas ja rohkea tyttö, jonka käytös ja kauneus olivat sytyttäneet hänen mielikuvituksensa, ja jonka ilmeinen ihailu häntä kohtaan oli pannut hänet ajattelemaan, mitä kaikkia etuja hänellä tuli olemaan kiintymyksestä, jonka hän uskoi varmasti saavuttavansa. Kleopatra näyttää selostaneen hänelle tilanteen rohkeasti ja vilpittömästi, kertoneen, kuinka veli oli karkoittanut hänet valtaistuimelta vastoin isän tahtoa, jonka mukaan heidän oli hallittava yhdessä ja sovinnossa. Ja kuunnellessaan hänen puhettaan yön pitkien tuntien kuluessa Caesar varmaankin tunsi yhä kasvavaa halua voittaa hänen rakkautensa, josta hänellä tuli olemaan suurta valtiollista etua mahdollisen tyydytyksenkin ohella. Siinä hänellä nyt oli yksinkertainen keino saattaa Egypti valvontansa alaiseksi — Egypti, maailman vilja-aitta, Välimeren tärkein kauppakeskus, idän politiikan mahtavin tekijä, idän valloittamattomien valtakuntien portti. Länsi oli jo hänen käskettävissään; viime sota oli laskenut Kreikan ja Vähän-Aasian hänen jalkoihinsa; ja nyt oli Aleksandria tuleva itsestään hänen luokseen kuningattarensa rakkauden mukana. En ole samaa mieltä niiden kanssa, jotka otaksuvat hänen joutuneen siinä määrin Kleopatran lumoihin, että hän unohti intohimojensa palossa kaiken muun ja antoi talutella itseään kuin lammasta, jota viedään teuraaksi; kun ajatellaan, että nuori kuningatar oli siihen aikaan, mikäli tiedämme, täysin puhdasmaineinen, mutta Caesar, ainakin mitä toiseen sukupuoleen tulee, mahdollisimman huonomaineinen, näyttää lievimmin sanoen kohtuuttomalta, että nyt seuraavista tapahtumista on kaikki nämä vuosisadat syytetty Kleopatraa.

Ennenkuin tämä kohtalokas yö oli kulunut loppuun, näyttää Caesar päättäneen herättää tuon huimapäisen ja lapsellisen tytön rakkauden, tytön, jonka henkilöllisyys ja suuri valtiollinen merkitys tekivät häneen kaksinkerroin voimakkaan vaikutuksen. Ennenkuin päivänkajo alkoi tunkeutua huoneeseen, hän oli lujasti päättänyt asettaa Kleopatran takaisin valtaistuimelle ja siirtää veljen kauas taustalle. Kun aurinko nousi, hän lähetti hakemaan kuningas Ptolemaiosta, josta oli varmaankin sangen kiusallista joutua vastatusten sisarensa kanssa jonka hän oli ajanut maanpakoon, ja jota vastaan hän oli juuri sotinut Pelusiumissa. Caesar näyttää puhutelleen häntä hyvin ankarasti, kysyen häneltä, kuinka hän oli tohtinut menetellä vastoin isänsä tahtoa, jonka noudattamisen valvominen oli uskottu Rooman kansalle, ja vaatien häntä heti sopimaan Kleopatran kanssa. Nuori mies menetti malttinsa ja syöksyi ulos huutaen ulkopuolella odottaville ystävilleen ja seuralaisilleen, että hänet oli petetty, ja että hänen asiansa oli mennyttä; ja lapsellisessa kiukussaan ja surussaan hän repäisi diadeemin otsaltaan, paiskasi sen maahan ja purskahti itkuun. Nousi suuri hälinä, ja palatsin alueelle jääneet aleksandrialaiset, jotka kerääntyivät heti kuninkaansa ympärille, olivat vähällä saada kaupunkiin sijoitetut kuninkaalliset joukotkin liikkeelle, mistä olisi ollut seurauksena, että palatsin kimppuun olisi hyökätty maan ja meren puolelta. Caesar riensi kiireesti ulos ja puhui väkijoukolle, luvaten järjestää asian kaikkien mieliksi, kuulutti sitten kokouksen, jossa Ptolemaioksen ja Kleopatran oli kummankin oltava läsnä, luki heille kaikkien kuullen isän testamentin, jossa määrättiin nimenomaan, että heidän oli hallittava yhdessä, todisti olevansa Rooman kansan edustajana oikeutettu ratkaisemaan riidan ja näyttää lopulta aikaansaaneen jonkinlaisen sovinnon veljen ja sisaren välillä. Nöyryytetyn Ptolemaioksen on täytynyt käsittää, että hänen kunnianhimonsa kaikki, pyyteet olivat nyt rauenneet, sillä hän tuli olemaan tästä lähtien aina sisarensa valvonnan alaisena; toimintavapaus, jonka saavuttamiseksi hän oli neuvonantajineen vehkeillyt, oli ainiaaksi mennyt. Dion Cassiuksen mukaan hän olisi jo siinä tilaisuudessa huomannut Caesarin ja sisarensa olleen yhteisymmärryksessä, mikä epäilemättä ilmeni Kleopatran käytöksestäkin, joka ei voinut olla muuta kuin äärimmäisen riemastunutta. Kleopatra oli ollut joitakin tunteja aikaisemmin maanpakolainen, joka oli henkensä uhalla hiipinyt takaisin omaan kaupunkiinsa, mutta nyt hän oli jälleen Egyptin kuningatar, ja oli sen lisäksi voittanut Rooman mahtavimman miehen kunnioituksen ja, kuten näytti, sydämenkin, miehen, jonka sana oli kansoille ehdoton laki. Voi melkein kuvitella hänen tekevän pieniä pilkkairvistyksiä veljelleen heidän istuessaan vastatusten Caesarin tilapäisesti järjestämässä sovinto-oikeudessa, ja pojan katkeran mielipahan ja voimattoman kiukun.

Caesarin päätarkoituksena oli nyt johtaa Egyptin politiikkaa leikittelemällä taidokkaasti Kleopatran tunteilla. Hän ei välittänyt paljoakaan siitä, miten kuningas Ptolemaiokselle ja hänen ministerilleen Potheinokselle kävi, sillä he olivat menettäneet oikeutensa tulla huomioonotetuiksi yrittäessään syrjäyttää Auleteen toivomukset ja käyttäytyessään niin häpeällisesti ja julmasti Pompeiusta kohtaan, joka oli ollut kaikesta huolimatta Caesarin mahtava maanmies; hän tahtoi mahdollisimman pian lepyttää aleksandrialaiset ja saada heidät puolelleen, niin että hän saattaisi lähteä kolmen neljän viikon kuluttua Roomaan, varmana rauhan säilymisestä. Kyproksen omistaminen oli silloin aleksandrialaisten kiihkeimpiä mielitekoja, ja Caesar näyttää tulleen ajatelleeksi, että saaren lahjoittaminen heidän kuninkaalliselle huoneelleen varmaankin herättäisi mitä suurinta mieltymystä ja lieventäisi vihamielisyyttä tuntuvasti. Kun roomalaiset valtasivat Kyproksen vuonna 58 e.Kr., olivat aleksandrialaiset nousseet kapinaan Auletesta vastaan pääasiallisesti vain sentähden, ettei hän yrittänytkään vaatia saarta itselleen. Se oli ollut melkein aina Egyptin kruunun omaisuutta, ja sen omistaminen oli vieläkin kansan hartaimpia toiveita. Dion Cassius kertoo Caesarin toteuttaneen aikeensa ja antaneen saaren Egyptille lahjoittamalla sen kuninkaallisen perheen kahdelle nuoremmalle jäsenelle, prinssi Ptolemaiokselle ja prinsessa Arsinoelle. Vaikka emme tiedäkään, saivatko he saarta milloinkaan haltuunsa, on joka tapauksessa varmaa, että siitä oli joitakin vuosia myöhemmin, vuonna 42 e.Kr., tullut egyptiläinen maakunta, jota hallitsi egyptiläinen varakuningas.

Saatuaan siten rauhan palautetuksi Caesar kohdisti huomionsa muihin asioihin. Auletes oli vuonna 59 e.Kr. Roomassa ollessaan tehnyt suunnattomia velkoja saadakseen senaatin auttamaan hänet takaisin Ptolemaiosten valtaistuimelle, ja siitä Caesar sai nyt keinon, millä todistaa hyväntahtoisuutensa egyptiläisiä kohtaan ja saada heidät samalla maksamaan hänen pienen laivastonsa ja armeijansa olon Aleksandriassa. Hän vaati Auleteen velkojen maksuksi kymmenen miljoonaa denaaria (noin 75 milj. mk), siis sangen kohtuullisen summan, kun otetaan huomioon, että kaikkien oli täytynyt tietää alkuperäisen velkasumman olleen paljoa suuremman. Egyptiläisten aikaisempi suhtautuminen Pompeiuksen asiaan sen kannattajina olisi oikeuttanut hänet saamaan heiltä myös sotakorvausta, mutta hän ei yrittänytkään vaatia sitä. [Yleensä ollaan sitä mieltä, että Caesar viipyi Egyptissä pääasiallisesti rahanpuutteen takia, mutta hänen egyptiläisiltä vaatimansa summan pienuus on sen kanssa ristiriidassa.] Näin menettelemällä ja lahjoittamalla heille Kyproksen hän vetosi aleksandrialaisten hyvään tahtoon, mutta turhaan, sillä Potheinos sai vehkeilyillään kaikki hänen ponnistuksensa siihen suuntaan lopulta raukeamaan. Noiden kymmenen miljoonan denaarin hankkiminen ei olisi todennäköisesti käynyt lainkaan vaikeaksi, mutta Potheinos suvaitsi määrätä, että kuninkaan kultainen pöytäkalusto ja temppelien kalliit astiat piti sulatettaman ja lyötämän rahaksi. Kuningas sai tyytyä pöydässään puu- tahi savilautasiin ja maljoihin, minkä Potheinos sitten kuulutti kaupunkilaisille osoittaakseen, mihin ahdinkoon Caesarin ahneus oli saattanut heidät. Ja kun roomalaiset sotilaat valittivat heille jaetun viljan kehnoutta, vastasi hän, että he saivat olla kiitollisia siitäkin, koska heillä ei ollut oikeutta saada mitään. Eikä hän liioin empinyt sanoa Caesarille, ettei tämän kannattanut viivytellä Aleksandriassa ja tuhlata aikaansa Egyptin mitättömiin asioihin, kun paljoa tärkeämmät ja kiireellisemmät asiat vaativat hänen läsnäoloaan Roomassa. Hänen käytöksensä diktaattoria kohtaan oli koko ajan ynseää ja vihamielistä, minkä tähden näyttää melkein varmalta, että hän vehkeilikin häntä vastaan yksissä neuvoin Achillaksen kanssa.

Luonteeltaan enemmän tahi vähemmän tilapäisiä vihamielisyyksiä sattuikin pian, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Caesar antoi viholliselle ensimmäisen iskunsa. Kuultuaan kaupunkilaisten aikovan miehittää laivansa, jotka hän oli sulkenut Ison sataman länsiosaan, ja tietäen kykenevänsä valtaamaan ja käyttämään niistä vain muutamia hän lähetti sinne pienen joukko-osaston, jonka onnistui polttamalla tuhota koko laivasto: viisikymmentä sotalaivaa, jotka olivat olleet viime sodassa lainassa Pompeiuksella, kaksikymmentäkaksi suojeluslaivaa ja kolmekymmentäkahdeksan muuta alusta, niin että viholliselle jäi vain ne alukset, jotka olivat Onnellisen paluun satamassa Heptastadiumin takana. Lähellä rantaa olleista rakennuksista näyttää myös joitakin tuhoutuneen tässä tulipalossa, samoin kuin osa Aleksandrian kuuluisaa kirjastoa, mutta samanaikaisten kirjailijoiden vaitiolo tästä onnettomuudesta osoittaa, ettei vahinko ollut suuri, ja kumoaa samalla myöhempien kirjailijoiden tiedonannon, että kirjasto olisi palanut kokonaan. Caesarin seuraava toimenpide oli vallata Pharoksen majakka ja saaren itäpää, mikä takasi hänen laivoilleen vapaan pääsyn avomerelle milloin hyvänsä. Samalla hän linnoitti lujasti kaikki maavarustustensa heikot kohdat, niin että häntä oli mahdoton yllättää suoranaisella hyökkäyksellä.

Tilanne ei huolettanut häntä suurestikaan. Hänen sanotaan saaneen valvoa monta yötä varjeltuakseen salamurhaajilta, mutta tuskinpa sentään niin usein, että hänen elämänsä Aleksandrian palatsissa olisi siitä sanottavastikaan häiriintynyt. Hänen oli täytynyt tottua ajattelemaan salamurhaajan puukkoa jo varhaisesta nuoruudesta saakka. Hänen monet lemmenseikkailunsa olivat tehneet äkillisen kuoleman mahdolliseksi minä päivänä hyvänsä, ja valtiollinen ja hallinnollinen ura panivat hänet samoin joka hetki alttiiksi väkivaltaisuuksille. Miesten mustasukkaisuus, joiden vaimot hän oli kähveltänyt, verilöylyissä eloonjääneiden kostonhimo, poliitikkojen närkästys, joiden kunnianhimoiset toiveet hän oli murskannut, ja lukemattomien henkilöiden viha, joita hän oli tavalla tahi toisella loukannut, pitivät häntä ainaisessa hengenvaarassa. Potheinoksen puuhat eivät siis huolettaneet häntä eivätkä estäneet häntä kohdistamasta kaikkea huomiotansa, sanottakoon suoraan, Egyptin kuningattaren viettelemiseen.

Kleopatra näyttää tunteneen yhtä voimakasta mieltymystä Caesariin kuin tämä häneen, ja vaikka kumpikin näyttää jo heti alussa käsittäneen, mitä etuja heillä tuli olemaan toistensa rakkauden voittamisesta, ja käyttäytyneen sen mukaisesti, ei nähtävästi ole mitään syytä epäillä, etteikö tämä läheinen seurustelu ollut jo parin päivän kuluttua kehittänyt heidän välilleen luonteeltaan sangen vilpitöntä romanttista kiintymystä. Kleopatran tunne oli epäilemättä ensimmäiselle vakavalle rakastumiselle ominaisen viehkeyden läpitunkemaa, kun taas Caesarin lemmessä oli ylinnä parhaan ikänsä sivuuttaneen miehen intohimoinen ihastuminen nuoren ja kauniin tytön reippauteen ja sulouteen. Caesar oli kylläkin jo vanhanpuoleinen, mutta siitä huolimatta, haaveksijan sanoja käyttäen, ihanteellinen rakastaja. Hänen nerokkaat ja kauniit kasvonsa, hänen ryhdikäs ja sopusuhtainen vartalonsa, hänen hieno käytöstapansa ja kaikki hänen suorittamansa ihmeelliset teot olivat seikkoja, joiden piti voittaa kenen hyvänsä naisen sydän, ja mikä Kleopatraan varmaankin vaikutti erikoisen puoleensavetävästi kaiken tämän lisäksi, oli maine hänen urhoollisuudestaan ja luotettavuudestaan kaikissa tilanteissa, samoin kuin hänen häiriintymätön kylmäverisyytensä ja hilpeytensä.