Part 14

Syyskuussa 39 e.Kr. Octavia lahjoitti Antoniukselle tytön, jolle annettiin nimeksi Antonia ja josta tuli sittemmin keisari Neron isoäiti. Pian tämän jälkeen Antonius asettui Ateenaan, jossa hän mukautui ateenalaisten elämään samalla antaumuksella kuin aikaisemmin Aleksandriassa aleksandrialaisten elämään. Hän pukeutui kreikkalaiseen pukuun, kaikessa jonkin verran itämaalainen leima, eikä välittänyt, kuten huomattiin, enää rahtuakaan Rooman asioista, vaan eli loisteliaasti, joi paljon, käytti tuhlaten rahoja ja haaskasi aikaa. Idän tavat viehättivät häntä, ja hän otti hallinnossaan käytäntöön menettelytapoja, joita kreikkalaiset olivat välistä käyttäneet idässä. Hän lakkautti maaherranvirat monessa alaisessaan maakunnassa, jotka muutettiin vasallikuningaskunniksi. Herodeksesta tehtiin siten Judean kuningas, ja Dareioksesta, Pharnaceen pojasta, Pontuksen kuningas; Amyntas nostettiin Pisidian valtaistuimelle, Lycaonian kruunu annettiin Polemokselle, ja niin edespäin. Hänen hallituksensa oli lempeätä, vaikkakin yksinvaltaista, ja häntä tervehdittiin joka taholla Dionysoksena eli Bacchuksena, ilon antajana. Hän oli Julius Caesarin tavoin ilman muuta valmis hyväksymään oman jumaluutensa ja hän meni siinä niin pitkälle, että hän istuutui Dionysoksen patsaan paikalle tämän temppeliin ja antoi kaikkiin salaperäisiin menoihin alistuen vihkiä itsensä Atene-jumalattaren puolisoksi. Hän nautti rajatonta suosiota, ja ateenalaiset suhtautuivat tähän jumaluudenomaksumiseenkin täysin myötämielisesti, ja kun eräs hänen kenraalinsa, Ventidius Bassus, joka oli lähetetty partialaisia vastaan, palasi ilmoittaen, että hän oli lyönyt vihollisen täydellisesti, nousi ihastus korkeimmilleen ja Antoniusta juhlittiin aivan ennenkuulumattomasti.

Se hyväntahtoisuus, jota Antonius osoitti itäisten maakuntien hallinnossa, erosi jyrkästi Octavianuksen hallituksesta lännessä. Octavianus oli omituinen luonne, äreä, pohjaltaan julma ja salaisesti paheellinen. Hän kidutti ja ristiinnaulitsi niin monta henkilöä, että häntä ruvettiin sanomaan »pyöveliksi». Hän oli julkisuudessa aina kylmä ja hillitty, mutta yksityiselämässään tähän aikaan hurja elostelija, joka pelasi ja keräsi ympärilleen mitä alhaisimpia tovereita. Hänen silloinen hallituksensa kehittyi Italiassa hirmuhallitukseksi, ja väestössä oli paljon sellaisia, jotka vihasivat hänen pelkkää näkemistäänkin. Hän vaikutti mitättömältä, sillä hän oli lyhyehkö ja hieman huonoryhtinen. Kasvot olivat kyllä kauniit, mutta niissä oli joitakin sangen silmäänpistäviä säännöttömyyksiä. Iho oli väriltään kellahtava ja sairaalloinen, täynnä pilkkuja, ja hampaat hyvin huonot, mutta silmät olivat suuret ja loistavat, mistä hän olikin sangen ylpeä. Hän ei näyttänyt hyvinpuetulta eikä puhtaaltakaan ja oli tunnetusti vastahakoinen ottamaan kylpyä, mutta meni sentään joskus höyry- eli turkkilaiseen kylpyyn, kuten nyt sanoisimme. Hän oli puvussaan huolimaton, mutta asioissa tarkka ja huolellinen. Hän ei pitänyt auringonpaisteesta, vaan käytti aina leveälieristä hattua, mutta ei sietänyt sen paremmin kylmääkään. Hänellä sanotaan olleen talvella paksu toga, ainakin neljä mekkoa, paita, vatsavyö ja jalkojen ja reisien ympärillä kyynärittäin lämmintä vaatetta. Kaikesta tästä huolimatta hän kärsi aina kylmästä ja oli aina nuhainen ja kylmettynyt. Hänen elämänsäkin oli yleensä nurinkurista, seikka, josta hänen huono tuulensa ehkä johtui. Hänen vaimonsa ja sisarensa neuloivat kaikki hänen vaatteensa, jotka sopivat huonosti, ja hänen vaaleanruskea kihara tukkansa näytti aina harjaamattomalta. Hän oli huono sotapäällikkö, mutta taitava valtiomies, ja hänen kylmä luonteensa, jonka tulisuus oli yhtä olematonta kuin hänen henkilökohtainen vetovoimansakin, teki hänet sopivammaksi virkahuoneeseen kuin julkiselle puhujalavalle. Hän ei ollut, kuten nyt sanoisimme, gentlemanni, vaan sangen silmäänpistävällä tavalla nousukas. Isoisä oli ollut rikas rahanlainaaja porvarillista syntyperää, ja isä oli saavuttanut tällä väärinsaadulla rikkaudella aseman Rooman ylhäisöpiirissä ja päässyt naimiskaupalla jäseneksi Caesarin perheeseen.

Näiden seikkojen ei katsottu kohottavan häntä kovinkaan korkealle julkisessa arvostelussa, eikä siihen aikaan ollut kysymystäkään, etteikö Antonius ollut kansan suosikki ja sankari. Sextus Pompeiuskin, entinen lainsuojaton, saavutti nopeasti yhä enemmän suosiota. Keväällä 38 e.Kr. Octavianus päätti ryhtyä sotaan tätä Pompeius Suuren rosvoavaa poikaa vastaan ja pyysi Antoniusta auttamaan häntä yrityksessä. Viimemainittu koetti estää tämän sodan puhkeamista, mutta epäonnistui. Seuraavassa heinäkuussa Octavianus joutui monen roomalaisen iloksi pahasti tappiolle Sextusta vastaan taistellessaan, ja Caesarin sisarenpoika menetti arvovallastaan sangen paljon. Antoniuksen maine taas kohosi melkein samaan aikaan huomattavasti, sillä Ventidius Bassus löi Antoniuksen ohjeita seuraten partialaiset toistamiseen kesäkuussa niin perinpohjin, että Pacorus, kuninkaan poikakin sai surmansa. Roomalaiset olivat suunniltaan riemusta. Crassus oli vihdoinkin kuudentoista vuoden kuluttua tullut kostetuksi ja Antonius näytti toimeenpanneen äärimmäisen helposti diktaattorivainajan suunnitelmat partialaisiin nähden, kun taas Octavianus, diktaattorin sisarenpoika, ei ollut saanut edes rosvoilevia pompeiuslaisia lannistetuiksi. Antoniuksen ja Ventidiuksen kunniaksi päätettiin toimeenpanna triumfi, joka vietettiinkin ennen vuoden loppua.

Triumviraatti, joka päättyi nyt, uudistettiin tammikuussa 37 e.Kr. viideksi vuodeksi siitä huolimatta, että onnellisen Antoniuksen ja äreän Octavianuksen välit olivat huomattavasti kiristyneet. Lopulta nämä riitaisuudet tasoitettiin siten, että Antonius antoi Octavianukselle 130 laivaa avuksi Sextusta vastaan Octavianuksen luovuttaessa Antoniukselle noin 21,000 legioonalaista Partian sotaa varten. Huomattakoon, että saadakseen väkeä Antonius uhrasi nyt miehen, joka oli suojellut hänen äitiään ja auttanut häntä Octavianusta vastaan, silloin kun hänen tähtensä oli alhaalla, mutta kaipa halu valloittaa Partia ja tunkeutua sitten kauas Indiaan oli käynyt niin polttavaksi, että kaikki muu oli samantekevää. Suunnitellessaan innostuneena itäisen valtakuntansa laajentamista Antonius ei todellakaan tahtonut lainkaan puuttua lännen asioihin eikä välittänyt rahtuakaan siitä, miten hänen entiselle liittolaiselleen Sextukselle kävi, jonka hän tunsi joka tapauksessa sortuvan taistelussaan Octavianusta vastaan. Hän alkoi totta puhuen käydä sangen välinpitämättömäksi Octavianuksen itsensäkin suhteen, sillä hän näyttää nyt ajatelleen, että lännen riistäminen vihatun kilpailijan julmista käsistä tuli olemaan verraten helppoa, sitten kuin hän oli valloittanut idän ja järjestänyt sikäläiset asiat vakavalle pohjalle. Kaksi vuotta sitten hän oli tahtonut pysyä hyvissä väleissä Octavianuksen kanssa hinnalla millä hyvänsä ja oli sentähden hylännyt Kleopatrankin raa'an tunteettomasti, mutta nyt hän kykeni uhmaamaan Caesarin sisarenpoikaa, ja noiden sadankolmenkymmenen laivan luovuttaminen kilpailijalle oli vain viekas liiketoimenpide, jolla hän oli hankkinut uusia joukkoja. Hänen katseensa alkaa jälleen kohdistua Egyptin kuningattareen, ja hän näyttää tähän aikaan muistutelleen mieleensä kaikkea sitä hurmaavaa ja suloista, josta hän oli nauttinut Kleopatran loistavassa seurassa, ja ajatelleen, mitä kuningattaren suuri vaikutusvalta idän asioissa hänelle oikein merkitsi. Egyptin laivasto oli suuri ja hyvin varustettu, ja Egyptin kuningatar saattoi helposti täyttää aukon, jonka Octavianukselle annettu lahja oli tehnyt hänen omaan laivastoonsa.

Syksyllä 37 e.Kr. nämä mietteet kypsyivät suuntaan, johon niiden täytyi lopulta johtaa. Ollessaan Partiaa koskevia suunnitelmiaan ajaessaan matkalla Korfuun hän päätti kerta kaikkiaan eristäytyä heti ja kokonaan Roomasta siihen päivään saakka, jolloin hän palaisi sinne maailman valloittajana. Hän palautti sentähden vaimonsa Octavian takaisin Italiaan, aikomatta nähdä häntä enää milloinkaan, ja lähetti samaan aikaan erään Fonteius Capiton Aleksandriaan pyytämään Kleopatraa tulemaan Syyriaan tapaamaan häntä. Octavia oli erittäin suloinen nainen ja hyvä vaimo, joka piti kotipiiriä kalleimpanaan. Lempeydellään hän vaikutti aina rauhan puolesta, ja hänen horjumaton moitteettomuutensa ja nöyrä alistuvaisuutensa ovat varmasti saattaneet Antoniuksen äärimmäisen kiusautuneeksi. Hän on epäilemättä tahtonut itse neuloa miehensä vaatteet, kuten oli neulonut veljensäkin, ja näyttää aina rakastettavalla tavallaan koettaneen kohdistaa miehensä huomion vanhanaikaisen ja kunniallisen perhe-elämän viihtyisyyteen, mihin kaikkeen Antonius oli ehdottomasti kyllästynyt. Hän hyväksyi nytkin lähtökäskyn kuuliaisen vaimon nöyryydellä, mikä tuskin oli omiaan herättämään kunnioitusta, ja palasi tottelevaisesti heti Roomaan. Ajattelen, enkä voi sille mitään, että tämän ajan historia olisi tullut aivan toisenlaiseksi, jos Octavia olisi vain tämän kerran rohkaissut mielensä ja osoittanut nöyryyden sijasta tarmoa ja päättäväisyyttä.

Puolueettomalle lukijalle lienee selvää, että tämä Antoniuksen mielessä tapahtunut muutos johtui enemmän valtiollisista kuin tunnesyistä. [Prof. Ferrero ja muut ovat jo osoittaneet tämän.] Mutta olemme kuulleet niin paljon Kleopatran viettelemistaidosta, että vapautuminen hänen ja Antoniuksen sovinnon traditioksi vakiintuneesta tulkinnasta on ensin vaikeata — olemme alussa taipuvaiset hyväksymään Plutarkhoksen määritelmän tilanteesta, kun hän sanoo:

»Antoniuksen intohimo Kleopatraa kohtaan, joka näytti joutuneen parempien ajatuksien jäähdyttämänä unohduksiin, elpyi jälleen ja leimahti liekkiin. Ja kuten ihmissielu on Platonin vertauksessa äksyn ja juonikkaan hevosen kaltainen, joka ei kärsi mitään, vaan ryöstäytyy irti, samoin Antoniuskin lähetti Fonteius Capiton noutamaan Kleopatraa Syyriaan».

Mutta on muistettava, ettei tämä »intohimo» ollut kyennyt estämään häntä menemästä naimisiin Octavian kanssa joitakin kuukausia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Kleopatran luota, ja nyt oli kulunut kolme ja puoli vuotta siitä kuin hän viimeksi näki kuningattaren, mikä aika on Antoniuksen huonoon muistiin katsoen niin pitkä, että se on merkinnyt tämän lemmentarinan täydellistä keskeytymistä. Kuinka heikkoa tämä kiintymys tähän aikaan oli, ilmenee selvästi siitä kuuluisasta huomautuksesta, jonka hän teki Kleopatran hänelle lahjoittamista kaksoisista puhuessaan, ja jonka olemme jo selostaneet. Hän ei aikonut konsanaan panna toivoaan sukunsa säilymisestä yhden naisen varaan, vaan tahtoi esi-isänsä Herkuleen tavoin antaa luonnon hoitaa ne asiat täysin vapaasti, ja ylhäisen veren levittäminen yli koko maailman kävi parhaiten siten, että hän huolehti joka maassa itse uuden kuningassuvun syntymisestä. Hän odotti epäilemättä nuorekkaan kiihkeästi hänen ja kuningattaren välisten suhteiden uusiintumista ja voihan olla jossakin määrin tottakin, että hän riistäytyi nyt ilomielin irti kotinsa lempeistä ja juuri siitä syystä hermostuttavista siteistä, mutta todellisuudessa hän tahtoi solmia valtiollisista syistä lopullisen liiton Kleopatran kanssa, minkä tähden on aiheetonta otaksua hillittömän intohimon kalvaneen tähän aikaan hänen iloista mieltään.

Kleopatran laita oli hiukan toisin. Katkeran kokemuksen taakka oli karkoittanut hänestä kaiken sen huimapäisen elämään suhtautumisen, joka oli ollut aikaisemmin hänen tunnusmerkillinen luonteenominaisuutensa. Hän ei voinut enää leikkiä onnellaan eikä antaa päivän tulla ja toisen mennä hilpeässä huolettomuudessa kuten ennen. Antonius, jota hän oli omalla tavallaan rakastanut, ja joka oli julmasti hylännyt hänet, pyysi nyt päästä uudelleen hänen suosioonsa. Saattoiko hän uskoa, että hänen pitkällinen poissaolonsa ja avioliittonsa toisen naisen kanssa olivat puhtaasti valtiollisia toimenpiteitä (sillä niin oli Antonius epäilemättä asian selittänyt), jotka eivät olleet vähimmässäkään määrässä jäähdyttäneet hänen rakkauttaan? Saattoiko hän luottaa Antoniukseen tälläkään kertaa? Ja kykenikö hän toiselta puolen selvittämään vaikeat asiansa ilman häntä? Antonius oli nyt ilmeisesti idän kaikkivaltias hallitsija; Partia tuli todennäköisesti sortumaan hänen toimestaan; ja tämä uusi Dionysos oli jo pimittänyt Octavianuksen synkän hahmon melkein kaikkialla muualla, paitsi Italiassa. Oliko mitään toivoa alueiden laajentamisesta tahi edes niiden säilyttämisestä, jotka hän jo omisti, ilman Antoniuksen apua? Näihin kysymyksiin ei voinut olla muuta kuin yksi vastaus. Hänen täytyi ehdottomasti päästä lopulliseen yhteisymmärrykseen Antoniuksen kanssa ja tehdä sitova sopimus. Sanalla sanoen, suhteen uusiintumisesta saattoi olla puhetta vain siinä tapauksessa, että Antonius ottaisi hänet puolisokseen. Mikään diplomaattinen järjestely ei tullut enää kysymykseenkään, sillä kaikki sellainen merkitsi hänelle, Kleopatralle, petosta, kurjuutta ja suuria huolia. Antoniuksen täytyi tulla nyt hänen luokseen Octavianuksen avoimena vihollisena, päämääränään rajattoman idän ja koko lännen valloittaminen hänen avullaan. Hänen täytyi toimia kaikissa asioissa jumalallisen Julius Caesarin seuraajana, ja heidän yhteisen valtansa perilliseksi täytyi tulla Caesarin pojan, pikku Caesarionin, joka oli tähän aikaan kymmenvuotias poikanen.

Tämä päätös lujasti mielessään hän noudatti Fonteius Capiton esittämää pyyntöä ja lähti purjehtimaan Syyriaan. Joitakin viikkoja myöhemmin, vuoden 37 e.Kr. lopulla, hän kohtasi Antoniuksen Antiokiassa ja ryhtyi heti ajamaan päätöstään perille. Historia ei kerro, mitä heidän välillään tapahtui ensi keskustelujen aikana, mutta voitaneen otaksua Antoniuksen puolustelleen entistä käytöstään valtiollisilla syillä ja antaneen kuningattaren selvästi ymmärtää, että hän halusi nyt lopullista ja pysyväistä liittoa hänen kanssaan. Kleopatra taas on todennäköisesti ilmaissut olevansa halukas yhteistoimintaan, mutta vain sillä ehdolla, että tehtäisiin laillinen ja molemmin puolin sitova sopimus.

Se seikka, että hän sai Antoniuksen suostumaan sopimukseen, joka oli joka suhteessa edullinen vain hänelle ei ainoastaan osoita, kuinka tärkeänä Antonius piti Egyptin ystävyyttä tähän aikaan, vaan myös kuningattaren ihmeellistä taitoa saada toiset myöntymään tahtoonsa. On muistettava, että Kleopatra oli ollut neljättä vuotta vääryyttä kärsinyt, rakastajansa hylkäämä nainen, joka katsoi menettäneensä kaikki mahdollisuudet saada poikansa oikeudet tunnustetuiksi ja oli melkein toivoton siitäkin, pystyisikö hän säilyttämään Egyptin itsenäisyyden. Nyt hänellä oli rohkeutta vaatia Antoniukselta joka suhteessa laajempia oikeuksia ja etuja ja kaikkien dynastiallisten toiveidensa täyttämistä, ja hänen suureksi ilokseen Antonius oli taipuvainen suostumaan hänen vaatimuksiinsa. Antonius ei rakastanut häntä, kuten olen jo osoittanut, niin intohimoisesti, että se olisi pystynyt hämmentämään hänen arvostelukykyhän, vaan tämän sopimuksen syntymisessä on pidettävä päätekijöinä kuningattaren taituruutta neuvotteluissa ja hänen suurta pelkoaan, ettei hänen häilyväinen rakastajansa pääsisi enää pettämään häntä. Varmaankin hän vaikutti Antoniuksen tunteisiin kuvailemalla hänelle huoliaan ja murheitaan ja koettamalla parhaansa mukaan lujittaa Antoniuksen käsitystä siitä, kuinka tärkeä Egypti nyt juuri hänelle oli.

Ehdot näyttävät minusta olleen seuraavat:

Ensiksi on todennäköisesti sovittu siitä, että heidän välillään tuli olemaan kaiken pohjana egyptiläisen tavan mukainen, laillinen avioliitto. Olemme jo nähneet, kuinka Julius Caesarin aikana suunniteltiin lakia, jolla hänen tuleva avioliittonsa Kleopatran kanssa piti laillistettaman, ja joka olisi oikeuttanut hänet ottamaan yhtä useamman vaimon. Antonius näyttää nyt tähän ehtoon suostuessaan ajatelleen jotakin samanlaista. Avioliitosta ei tultaisi ilmoittamaan Rooman senaatille, koska Antonius ei katsonut enää olevansa Rooman lakien alainen näissä asioissa, mutta Egyptissä se tunnustettaisiin vuonna 40 e.Kr. solmitun, niin sanotun taivaallisen liiton lailliseksi ja maalliseksi vahvistukseksi.

Toiseksi päätettiin, ettei Antonius ottaisi nimeä Egyptin kuningas, vaan nimen _autocrator_, koko idän »ehdoton yksinvaltias». Tämä kreikkalainen sana vastasi täydelleen roomalaista arvonimeä imperator, joka annettiin, kuten muistettaneen, Julius Caesarille perinnölliseksi, ja joka oli todennäköisesti saapa hänen toimestaan myöhemmän »keisari»-merkityksensä. Antonius ei tahtonut ottaa nimeä basileos eli rex, joka oli roomalaisille aina vastenmielinen, ja imperator oli liian tavallinen, koska Rooman armeijojen kaikki ylipäälliköt käyttivät sitä. Mutta nimi autocrator merkitsi kaikkivaltiutta, ja on huomattava, että sitä käytettiin tästä lähtien kaikista Egyptin »faaraoista». Sen ohella Antonius piti myös triumvir -nimensä.

Kolmanneksi Antonius todennäköisesti lupasi, että Caesarion, Kleopatran ja Julius Caesarin poika oli oleva valtaistuimen laillinen perillinen, ja suostui antamaan omille lapsilleen kuningattaren kanssa heidän valtakuntaansa kuuluvia pienempiä kuningaskuntia.

Neljänneksi Antonius näyttää luvanneen laajentaa Egyptin yhtä suureksi, kuin mitä se oli tuhatneljäsataa vuotta sitten kahdeksannen dynastian mahtavien faaraoiden aikana. Siinä tarkoituksessa hän antoi kuningattarelle Sinain ja Arabian, kalliokaupunki Petra todennäköisesti mukaanluettuna, osan Jordanin laaksoa ja Jerikon kaupungin, ehkä osan Samariaa ja Galileaa, Foinikian rannikon, vapaakaupunkeja Tyrosta ja Sidonia lukuunottamatta, Libanonin, todennäköisesti Syyrian pohjoisen rannikon, osan Kilikiaa ja ehkä Tarsoksenkin, Kyproksen ja osan Kreetaa. Judean kuningaskunta, jota Herodes hallitsi, joutui siten kuin saarroksiin Kleopatran alueiden keskelle, mutta tämän arvokkaan maan säilyttäminen Egyptin ylivallasta vapaana korvattiin sillä, että Egypti sai osan Kilikiaa, maan, joka oli aina ollut Egyptin rajojen ulkopuolella, suurien faaraoidenkin päivinä.

Näiden lahjojen vastapainoksi Kleopatran on sitten täytynyt puolestaan sitoutua antamaan Antoniukselle, milloin tämä vain tarvitsi, kaikkea rahallista ja sotilaallista tukea, mihin Egypti kykeni.

Mielestäni on jotakuinkin varmaa, että Kleopatran ja Antoniuksen avioliitto vahvistettiin kaikessa hiljaisuudessa, heti kun tämä sopimus oli tehty. [Otaksuman, että niin todellakin kävi, esitti ensiksi Lettonne, minkä otaksuman Kromayer vahvisti ja Ferrero hyväksyi.] Tapahtuman johdosta lyötiin rahoja, joissa on heidän kummankin kuva ja nimi, Kleopatralla kuningatar ja Antoniuksella autocrator, ja sen muistoksi Kleopatra alkoi nyt sitäpaitsi laskea hallitusvuotensa siitä lukien. Eräässä kuusi vuotta myöhemmin lyödyssä rahassa on Antoniuksen ja kuningattaren kuvan ohella kirjoitus: »Kuningatar Kleopatran 21:nä hallitusvuotena, se on jumalattaren kuudentena». On muistettava, että Kleopatra nousi valtaistuimelle kesällä 51 e.Kr., joten hänen yhdeskolmatta hallitusvuotensa oli alkava kesällä 31 e.Kr. eli siis kuudentena vuonna tästä Antiokiassa vuoden 37 e.Kr. lopulla solmitusta liitosta lukien. Nämä rahat on niin ollen lyöty syksyllä 31 e.Kr., jolloin Kleopatran hallituskauden yhdeskolmatta vuosi Egyptin kuningattarena sattuu alkupuolellaan yhteen hänen ja Antoniuksen hallituksen kuudennen vuoden lopun kanssa. Otaksumaa vastaan, että hän ja Antonius menivät nyt lopullisesti avioliittoon, voidaan tietysti esittää paljon vastaväitteitä, mutta sen nojalla, että molempien kuva ilmestyy nyt rahoihin, että Antonius antoi hänelle niin paljon alueita, että hän alkoi laskea hallitusvuosiaan uudella tavalla, ja että Antonius asui siitä lähtien hänen kanssaan ja sanoi häntä, kuten tiedämme hänen kirjeestään Octavianukselle, vaimokseen, en katso olevan mitään pätevää syytä siirtää tätä avioliittoa myöhemmäksi.

Talvi meni hiljaa menojaan Antiokiassa Antoniuksen valmistellessa toimeliaasti uutta Partian retkeään, joka oli kohottava hänet, kuten hän toivoi, ennenkuulumattomaan arvovaltaan ja suosioon roomalaisessa maailmassa. Antiokia oli Syyrian pääkaupunki ja niin tärkeä, että se tunnustettiin varmasti jo siihen aikaan maailman kolmanneksi kaupungiksi Rooman ja Aleksandrian jälkeen. Kuninkaallinen kaupunginosa oli puolentoista penikulman laajuudelta laakeri- ja sypressilehtojen peitossa ja kukkuloilta kuohui tuhansia pieniä puroja puistojen halki, joiden varjossa oli keskikesälläkin viileätä. Kaupunki oli kuuluisa taiteestaan ja opillisesta sivistyksestään, keskus, jossa Kleopatra on ilmeisesti viihtynyt hyvin. Kuukaudet kuluivat hiljaa ja rauhallisesti. Kuningattaren sanotaan koettaneen taivuttaa Antoniusta panemaan Herodeen pois valtaistuimelta ja liittämään Judean hänen uusiin alueisiinsa, mutta siihen ei Antonius suostunut, vaan kehoitti häntä pysymään erillään Herodeen asioista, neuvo, joka tepsi heti, sillä Kleopatra kohteli Judean kuningasta sen jälkeen hyvin huomaavaisesti ja sydämellisesti.

Maaliskuussa 26 e.Kr. Antonius lähti sotaan ja Kleopatra saatteli häntä Zeugma-nimiseen kaupunkiin saakka, joka on Eufratin varrella lähellä Armeenian rajaa noin neljänkolmatta penikulman päässä Antiokiasta. Hänen tarkoituksensa oli todennäköisesti seurata Antoniusta koko sotaretken ajan, sillä näemme hänen kerran sen jälkeen koettavan seisoa Antoniuksen rinnalla samanlaisissa olosuhteissa, mutta Zeugmassa näyttää tulleen ilmi jotakin sellaista hänen terveydentilansa suhteen, että hänen oli pakko palata Egyptiin ja odottaa Antoniuksen voitonriemuista paluuta siellä. Hän oli monista murheista ja pettymyksistä huolimatta vieläkin huomattavan tarmokas ja rohkea ja aivan yhtä uskalias kuin silloin, kun Julius Caesar tapasi hänet samoamasta Egyptiin syyrialaisen armeijan etunenässä. Hän piti sotaretkien reippaasta elämästä ja nautti tielleen sattuneista vaaroista. Eräs vanha kirjailija Florus on sanonut, kuten olemme jo maininneet, »että hän oli vapaa kaikesta naisellisesta pelosta», ja tämä yritys lähteä miehensä keralla sotaan osoittaa, etteivät vastoinkäymiset olleet masentaneet rohkeutta ja päättäväisyyttä, josta hänen tekonsa niin usein todistavat. Hän ei näytä oikein kannattaneen tätä sotaretkeä, koska se oli epävarma ja vaarallinen yritys, joka saattoi käydä hänelle itselleen hyvin kalliiksi, mutta siihen liittyvä seikkailu viehätti häntä ja toi hänen elämäänsä joka päivän osalle sitä mielenkiihoitusta, joka näytti hänen hyvinvoinnilleen välttämättömältä. Antonius puolestaan ei ole voinut tällä kertaa toivoa kuningattaren ottavan osaa sotaretkeen, koska hän piti kuningattaresta, vaan on varmasti tuntenut suurta helpotusta nähdessään hänen häviävän saattueineen Antiokian tielle.

Antiokiasta Kleopatra suuntasi matkansa Oronteen laaksoa ylös Apameaan, josta hän kulki Arethusan ja Emesan ohi ja Anti-Libanonin poikki Damaskukseen. Sieltä hän näyttää menneen Galilean meren poikki ja Jordania alas Jerikoon, johon Judean kuningas, kaunis ja seikkailuistaan kuuluisa Herodes oli tullut häntä tapaamaan neuvotellakseen niistä Judean alueista, jotka Antonius oli antanut Kleopatralle. Asiasta sovittiin lopulta siten, että Herodes sai vuokrata haluamansa alueet määrätystä summasta. Jerikossa oli paljon palmuja, sillä ilmasto on troopillinen, ja sieltä saatiin hennaa, myrobalania eli zukkûmia ja palsamia, »Gileadin palsamia», joka oli niin suuressa maineessa sekä tuoksu- että lääkeaineena. Josephus sanoo Jerikoa »jumalalliseksi maaksi», ja se oli, mitä sotaan tulee, Palestinan avain. Niin ollen ymmärrettäneen, kuinka syvästi Herodesta oli suututtanut, kun tämä jalokivi riistettiin hänen kruunustaan; kerrotaan, että siitä tuli hänen mieliasuinpaikkansa, sitten kuin hän vuokrasi sen Kleopatralta. Kun kauppa oli tehty, näyttää kuningatar jatkaneen matkaansa Egyptiin Judean kuninkaan pyynnöstä Jerusalemin ja Gazan kautta — siis Judean poikki, mutta tuskin hän oli astunut jalallaan Judean alueelle, kun Herodes alkoi suunnitella hänen vangiksi ottamistaan ja surmaamistaan.

Jerikosta Jerusalemiin menevä tie nousee villien ja alastomien maisemien halki mutkitellen vuoriston jyrkkiä rinteitä. Olisi ollut hyvin helppoa hyökätä äkkiarvaamatta kuningattaren kimppuun jossakin autiossa rotkossa, jonka läpi hänen oli mentävä, ja syyttää kaikesta niissä seuduissa piileskeleviä rosvoja. Herodes osoitti neuvonantajilleen, kuten Josephus kertoo, että Kleopatran suunnaton vaikutusvalta Rooman asioihin oli tehnyt hänet vaaralliseksi kaikille pienemmille ruhtinaille, ja että hän saattoi nyt, kun Kleopatra oli hänen vallassaan, käden käänteessä vapauttaa maailman naisesta, joka oli käynyt heille kaikille hankalaksi, ja säästää heiltä siten monet murheet ja vastoinkäymiset. Hän kertoi, että Kleopatra oli jo kohdistanut kauniit silmänsä häneenkin, ja sanoi olevansa ihan varma, että hänen kunnollisuutensa pantaisiin kovalle koetukselle, ennenkuin hän oli saanut vieraansa eteläisen rajansa toiselle puolelle. Hän painosti, että Antoniuskin tulisi ajanoloon kiittämään häntä tästä teosta, sillä Kleopatra ei tulisi olemaan milloinkaan hänen uskollinen ystävänsä, vaan hylkäisi hänet hetkellä, jolloin hän tarvitsi kipeimmin hänen uskollista tukeaan. Mutta neuvonantajat kauhistuivat kuninkaan ehdotuksen kuullessaan ja pyysivät häntä luopumaan siitä.

»He vastustivat häntä tarmokkaasti», kertoo Josephus, »ja rukoilivat, ettei hän tekisi mitään äkkipikaista, sillä Antonius ei antaisi sitä milloinkaan anteeksi, ei sittenkään, vaikka hänelle osoitettaisiin kumoamattoman selvästi, että hänelle itselleen oli siitä etua. Tämä nainen oli siihen aikaan sukupuolensa ylhäisin edustaja maailmassa, ja sellainen teko oli tuleva tuomituksi jo sen julkeuden takia, jota Herodeen täytyi osoittaa siihen ryhtyessään».

Judean kuningas luopui silloin petollisesta aikeestaan ja saatteli Kleopatran kohteliaasti Pelusiumin rajalinnoitukseen. Siten hän saapui onnellisesti perille Aleksandriaan, johon hän nyt jäi odottamaan neljännen lapsensa syntymää. On ehkä mielenkiintoista ohimennen mainita, että hänen kerrotaan tuoneen Jerikosta palsamin vesoja ja istuttaneen ne Heliopolikseen, nykyisen Kairon lähelle. Kuningattaren on nyt täytynyt olla mitä toivehikkaimmalla mielellä. Antonius oli koonnut jättiläisarmeijan ja oli varmaankin jo tunkeutunut kauas Partiaan. Aikaisemmin tuntemastaan pelosta huolimatta Kleopatra odotti hänen nyt palaavan loistossa ja kunniassa sankarina, joka oli avannut Partian halki tien Indiaan ja satumaiseen itään. Rooma tervehtisi häntä sankarinaan ja epäjumalanaan, ja vastenmielinen Octavianus saisi siirtyä syrjään. Sitten Antonius vaatisi itselleen ja hänelle sekä lännen että idän valtaistuinta, ja hänen pikku Caesarioninsa pääsisi heidän perillisenään vihdoinkin oikeuksiinsa.

Tukenaan tämmöiset toiveet Kleopatra läpäisi odotusaikansa ja synnytti myöhään syksyllä pojan, jolle hän antoi sukunsa perinnäistavan mukaan nimen Ptolemaios. Mutta hän oli tuskin ehtinyt täydelleen voimistua, kun hän sai Antoniukselta tyrmistyttäviä uutisia. Sotaretki oli kääntynyt tuhoisaksi tappioksi, ja Antonius oli saapunut pohjoiseen Syyriaan suuresta armeijasta vain rippeet jäljellä. Vaatteet olivat ryysyinä, miehet nälästä ja taudeista näännyksissä, ja rahat tyyten lopussa. Antonius rukoili häntä kiiruhtamaan apuun, tuomaan rahaa, millä maksaa masentuneet sotilaansa, ja ilmoitti odottavansa häntä Syyrian rannikolla Sidonin ja Berytuksen välillä.

Onnettoman kuningattaren toiveet olivat jälleen pirstoina, mutta nousten uljaasti tilanteen tasalle hän kokosi rahaa, vaatteita ja sotatarpeita ja lähti mahdollisimman kiireesti miehensä luo.

Tappioksi kääntyneen retken vaiheet on pian kerrottu. Antonius oli marssinut Zeugmasta Erzerumin ylätasangolle ja tarkastanut siellä suuren armeijansa, johon kuului 60,000 roomalaista jalkasoturia (espanjalaisten ja gallialaisten keralla), 10,000 roomalaista ratsumiestä ja 30,000 muukalaista, joukossa Armeenian kuninkaan Artavasdeen tuomat 13,000 ratsu- ja jalkamiestä, ja Pontoksen kuninkaan Polemon toimittama vahva armeija. Raskaita sotakoneita oli koottu tavaton määrä, ja ne lähetettiin Meediaa kohti Araxeen laaksoa myöten kahden roomalaisen legioonan ja Armeeniasta ja Pontoksesta saapuneiden joukkojen mukana. Antonius itse vei pääarmeijan pohjoisen Assyrian poikki Meediaan, kiihkeänä hyökkäämään vihollisen kimppuun. Uutinen hänen lähestymisestään sellaisten voimien kanssa ei ainoastaan kauhistuttanut partialaisia, sanoo Plutarkhos, vaan täytti Pohjois-Indian pelolla ja pani koko Aasiankin vapisemaan. Yleisesti uskottiin hänen marssivan riemusaatossa Persian halki, ja sitä kysymystä on varmasti paljon pohdittu, veisikö hän Aleksanteri Suuren tavoin aseensa Indiaan saakka, johon Kleopatran laivat kiidättäisivät hänelle meren poikki rahaa ja tarpeita. Elokuun lopulla Antonius saapui Phraaspaan, Meedia-Atropatenen pääkaupunkiin, ja odotti siellä piirityskuormastonsa ja sitä saattelevien joukkojen tuloa. Hän oli uskonut saavansa kaupungin piankin haltuunsa, mutta siinä hän erehtyi, ja ennenkuin hän oli saanut jatkuvaa piiritystä kunnolla käyntiinkään, tiedoitettiin vihollisen hyökänneen hänen toisen armeijansa kimppuun ja lyöneen sen, koko piirityskuormaston joutuneen voittajan saaliiksi, Armeenian kuninkaan paenneen joukkojensa jäännösten keralla takaisin omaan maahansa, ja että Pontoksen kuningas oli joutunut vangiksi. Tästä musertavasta iskusta huolimatta Antonius päätti urhoollisesti jatkaa piiritystä, mutta kun Partian armeija ehätti samassa lähistölle, voitostaan vielä lämpimänä, alkoi tilanne käydä yhä tukalammaksi. Partian kuuluisan ratsuväen leimauksena liikehtivät joukkueet hätyyttivät joka taholta yhtenään hänen asemiaan, pääarmeijan antautumatta silti kertaakaan avoimeen taisteluun. Lokakuussa hänen oli lopulta pakko ryhtyä neuvotteluihin vihollisen kanssa, sillä talven lähestymistä ei voitu ajatella kauhistuksetta, kun varastot alkoivat loppua ja mielet masentua. Hän ilmoitti sentähden Partian kuninkaalle lopettavansa piirityksen ja lähtevänsä tiehensä, jos Crassukselta otetut vangit ja legioonien kotkat luovutettaisiin takaisin. Vihollinen ei suostunut siihen, vaan vastasi, että jos Antonius lähtisi paluumatkalle, ei hänen peräytymistään häirittäisi. Roomalaiset päättivät tehdä niin, mutta partialaiset eivät pitäneetkään sanaansa. Uupuneet legioonat saivat taistella lumipeitteisten vuorten yli samotessaan koko ajan sotapolulle lähteneitä heimoja vastaan, jotka väijyivät joka solassa ja seurailivat kintereillä jälkeenjääneitä vaanien. Kova kylmyys, ravinnon puute ja äärimmäinen uupumus vaikuttivat, että näiden jälkeenjääneiden lukumäärä kasvoi kasvamistaan, niistä tuhansista puhumattakaan, jotka kaatuivat päivittäisissä kahakoissa ja menehtyivät nälkään ja kärsimyksiin. Elintarpeet olivat yhteen aikaan niin vähissä, että leivästä maksettiin painonsa hopeaa, ja samaan aikaan tulivat monet hulluiksi ja kuolivat, syötyään jotakin juurta, joka näytti kelpaavan ravinnoksi. »Joka oli syönyt tätä juurta», kertoo Plutarkhos, »menetti kokonaan muistinsa eikä tehnyt muuta kuin raahasi suuria kiviä paikasta toiseen niin kiihkeästi, ettei mitään työtä tehdä sen hartaammin, ja niinpä leirissä näkyikin kaikkialla vain maassa ahertavia miehiä, jotka kanniskelivat kiviä edestakaisin, kunnes menehtyivät ja kuolivat». Tämä kertomus on tietenkin liioiteltu, mutta se antaa eloisan kuvan noista onnettomista sotureista, joista toiset olivat myrkystä kuolemaisillaan, toiset mielipuolina, toiset menehtymäisillään vilusta ja nälästä kokien turhaan rakentaa jotakin suojaa viiltävää viimaa vastaan.

Antonius itse osoitti koko tämän pitkän ja kaamean marssin ajan mitä suurinta sankarillisuutta ja kestävyyttä. Hän jakoi kaikki rasitukset miestensä kanssa, ja kun leiri oli saatu yöksi pystyyn, kulki hän teltasta toiseen puhuttelemassa ja rohkaisemassa miehiään. Hän hoiteli haavoittuneita hellästi kuin nainen ja tunsi heitä kohtaan niin suurta myötätuntoa, että hän saattoi itkeä katsellessaan heidän kärsimyksiään. Miehet jumaloivat häntä, ja nekin, jotka olivat jo henkitoreissaan, koettivat nousta hänen tullessaan ja puhutella häntä kaikilla kunnioittavilla ja rakkailla nimillä. »He tarttuivat hänen käsiinsä kasvot ilosta loistaen», kertoo Plutarkhos, »ja pyysivät häntä huolehtimaan itsestään eikä välittämään heistä, sanoen häntä hallitsijakseen ja kenraalikseen, ja että he olivat kaikki turvassa, jos vain hänen oli hyvä olla». Hänen kuultiin monta kertaa huudahtavan: »Voi niitä kymmentätuhatta!» ikäänkuin Ksenofonin kuuluisaa peräytymistä ihmetellen, joka oli ollut paljoa työläämpi. Tilanne oli erään kerran niin vakava, että erään hänen Rhamnus-nimisen orjansa täytyi valaehtoisesti luvata surmata hänet yleisen verilöylyn sattuessa ja hakata hänen päänsä poikki, ettei häntä saataisi elävänä vangiksi eikä tunnettaisi kuolleena.