XI.

Oli kuin uutta elämä Aholansaaressa taas, uutta ja outoa. Paavo oli saanut uuden emännän itselleen sen entisen tilalle, joka oli suurimman osan elämäänsä ollut katkera ja kiukkuinen, vieras hänelle itselleen ja hänen matkoilleen, vaan viime vuosina sitten muuttunut ja kuollut vanhurskaan kuolemalla.

Anna Loviisa, uusi emäntä, oli kokonaan toinen luonteeltaan, hiljainen, alistuvainen ja mukaantuva, aina valmis palvelemaan Paavoa ja ystäviä, aina valmis auttamaan Paavoa matkoille ja lämpimällä, iloisella mielellä vastaanottamaan ja kotona hoitamaan. Oli palvellut aikanaan Kalliolahdessa ja muualla heränneissä, ollut ahkera sananviljelijä, vilpitön parannuksentekijä ja hyvä veisaaja. Oli ollut aina palvelevana henkenä heränneiden pidoissa, häissä ja hautajaisissa, oppinut taloutta ja käsitöitä, ollut kaikkein ystävien suosikki ja kaikkialla tervetullut. Kaikki oli Aholansaarella kuin muuttunutta, kaikkialle ilmestynyt järjestystä ja uuden emännän huolenpitoa, siisteyttä, puhtautta, tarkkuutta, taitavuutta. Se oli miellyttänyt ja huvittanut Paavoa, vaan sitten oli hän ruvennut vainuamaan siinä ahneutta ja maailman rakkautta.

"Loppuu kesken köyhyys, ensin maallinen, sitten hengellinen. Rikkaat tulevat työläästi taivaanvaltakuntaan. Rikkaus, tämän maailman tavara ja mammonan valtaan ovat Nilsiän heränneiltä hengen ottaneet, niin ettei enää seurojakaan saada pidetyksi missään. Saat hyvin kaikki kulkemaan ja menestymään, liinasi, loukutuksesi, kankaasi, karjasi, niin on tie pian tukossa tähän taloon. Meiltä on Herra ennen salannut tavaransa köyhyyden taakse, pettuleivällä parannusta teettänyt ja survolla rukoilemaan opettanut."

Se oli ollut sellaista Paavon puhe, milloin oli nähnyt emäntänsä kiireissään. Joskus kun Anna Loviisa päivät pääksytysten kutoi ja istui kangaspuillaan, toimitti Paavo keskellä päivää seurat kotiinsa tai haki väkensä veisaamaan. Vaan se oli ollut muistutusta ja varoitusta enemmän kuin moitetta. Hän oli siitä sittenkin hyvillään, että Anna Loviisa oli ahkera ja toimellinen ja että kaikki oli ruvennut menestymään.

Tytöt olivat yksi toisensa perästä karkkoontuneet kotoa, Sohvi viimeksi. He olivat olleet saattamassa Sohvia suurella joukolla Karjalaan, kulkeneet vanhat, vaikeat matkat taasen monista ajoista, salot selkähevosilla Pielisen rannalle, selät suurilla venheillä, pitkin tietä joukkoaan kasvattaen. Samat, vanhat ystävät olivat olleet koolla Lieksassa ja Nurmeksessa, Härköset, Piiroset, Timoset, Tolvaset, ketä ne kaikki lienevätkään olleet. Pyykkö vain oli kuollut, vanha lain mies. Miten lie miehen käynyt — liekö päässyt perille?

Karjalassa paloi kaikkialla, kaikilla vaaroilla ja kaikkien niemien nenissä herätyksen tuli. Sitä oli Paavo pitänyt pahana, että johtomiehiä ja seuranpitäjiä oli ilmestynyt joka kylään, ettei ollut oikeaa järjestystä missään, ei siinä, mitä oli puhuttu ja mitä veisattu. Kaikki olivat tukkineet tavaroitaan esille, puhuneet, parpattaneet, ilman aikojaan vain kuin puhuakseen ja omaansa näytelläkseen. Se oli niiden vanhaa vikaa, joka näkyi pysyvän aina yhtä parantumattomana.

Herrat olivat taas nostaneet vainon heränneitä vastaan Karjalassa ja kulettaneet niitä käräjiin luvattomasta seurain pidosta. Herrain se oli syy. Herrat olivat kaikkialla heränneiden pahimpia vainomiehiä, joille talonpojat olivat sitten apuansa antaneet. Vaan mitenkäs kävi Juuan Halosen, jumalattoman miehen? Läksi Nurmeksesta viskaalille vieraitamiehiä hakemaan, niin jäi sille tielle, jäihin jäi kehnossa kevätkelissä eikä ole sieltä sen perästä todistajiaan tuonut. Siitä siellä oli puhuttu joka talossa, tuskin muusta mistään, siitä oli Paavokin puhunut kaikkialla Karjalasta palattuaan.

Tokko lopettavat, tokko aukeavat silmät näkemään kenen puolella on Herra, tokko tietävät vieläkään sitä, että heränneet ovat Herran silmäterä, ettei niihin saa koskea eikä niitä käräjillä kiusata? Vaan eivät ne sitä siihen jätä, mihin Halonen sen jätti. Siitä ne tointuvat vielä ja nostavat vainon semmoisen, joka ulottuu idästä länteen niin pitkältä kuin heränneitä riittää. Kuka ei herää tässä tulessa, mikä nyt palaa, sen täytyy paatua ja soentua.

Paavo oli usein raskaalla, synkällä mielellä kotonaan, varsinkin matkoilta palattuaan. Ei jaksanut paljon puhua, luki vain ja pysytteli kamarissaan. Vaan Anna Loviisa koki silloin olla sitä puheliaampi ja iloisempi niinkuin tahtoisi tartuttaa tuultaan Paavoonkin ja omalla ilollaan keventää Paavon mieltä — puheli, hyräili laulujaan pirtissä hääriessään ja kävi tuontuostakin kamarissa Paavolle asiaa tehden.

"Kuule, Anna Loviisa!" sanoi Paavo eräänä päivänä taasen, kun emäntä tuli kamariin, "sano sinä, mikä minun oikein on! Minulla on sellainen vaiva ja rauhattomuus sielussa. On niinkuin odottaisin jotain onnettomuutta tulevaksi. Liekö jäänyt siitä Juhanan murhasta veriin vai muutoinko vain on omien asioitteni tähden?"

"Minä? — Miten minä, joka en omista asioistanikaan selvää saa — miten minä sinun asioihisi mitään?" sanoi Anna Loviisa hämillään, kysyvästi.

"Se on siinä sekin — se käräjöiminen ja heränneiden kiusaaminen. Kuuluivat yltyneen Karjalassa sen syksyllisen käyntini jälkeen ja siitä lähtein ruvenneen yksissä tuumin vainon tekoon. Kun eivät vielä veritöihin ryhtyisi, jumalattomat. En tiedä, Herra sen tietää, vaan minusta tuntuu siltä, että vielä se on tämäkin tukka verissään."

"Vaan jospa heittävät nyt, kun on Jumalan tuomio niille siellä Juuassa julkiluettu", sanoi Anna Loviisa ja hänen äänessään oli rohkaiseva sävy.

"Ja on sekin, että on yhden miehen hartioille kaikki pantu. Saat pelätä itseäsi, valvoa omia ja muiden asioita, heränneiden kaikkien Karjalassa ja Savossa. Nyt pitäisi taasen lähteä Kajaaniin."

Anna Loviisa seisoi ja myönnytteli ja koki sanoa jotain, mitä vain ennätti, osanotoksi ja sääliksi.

"Ne pitävät minua profeettana", jatkoi Paavo, "oikeana Jumalan miehenä, jolla on tavaroita joka markkinoilla, uskoa, henkeä, voimaa ja uutta viisautta. Eivät ne tiedä, miten ovat asiat ahtaalla ja miten on kuollutta ja köyhää profeetan sielussa, että on taas sisällinen elämä, usko ja parannuksenteko sellaista kuin tikkua kiskoisi lattian raosta. Lähteä ja mennä sitten tällaisen ja olla muille opettajana!"

"Jospa jäisit kotiin — jospa Heikki menisi Niskasen kanssa — jospa ne menisivätkin kahden. Pannaan sana Kalliolahteen, ettet sinä tulekaan", puheli Anna Loviisa, kun oli huomaavinaan, että Paavo oli vastahakoinen lähtemään.

"Ei panna, ei käy laatuun, minun sinne pitää sittenkin. Siellä ovat monenlaiset tuulet puhaltamassa. Kohta on samanlaista kuin Karjalassa kerran rytäkkökesänä — kaatuvat, hyppivät, hourailevat horroksissaan ja mitä tekevätkään. Ja on siellä sitä Renqvistin hapatustakin jo siemeneksi."

"Sitäkinkö taas!" pisti Anna Loviisa väliin, niinkuin olisi hänkin siitä jo kyllänsä saanut.

"Täältä joutaa omasta pitäjästä tähän aikaan minne hyvänsä. Sutinen suuttui hengen köyhyyteen, kun oli oppinut rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä elämään, ja muiden köyhempäin on käynyt samoin, Heikki yksin on enää jälellä vanhoista heränneistä Nilsiässä. Pysyy lämpimänä Heikkikin, kun kulkee tulen ääressä."

"Niin — on oltu, on oltu valvomattomia, on nukuttu uudestaan, on painuttu takaisin samaan, entiseen suruttomuuteen, josta herättiin. Sinne minäkin uupuisin, jollet sinä, Paavo puhuisi ja kulettaisi vieraitasi, niitä pitkämatkaisia, Niskasia ja Karjalan miehiä ja muita."

"Vaan ne jäävät kotiinsa nekin nyt, kun niitä sakoitetaan. Eivät uskalla enää. Lukisivat raamattuaan heränneet täällä, niinkuin muuallakin, niin ei olisi tarvis olla niille keppinä ja kainalosauvana. Raamatusta minun pitää saada, mitä saan ja mitä olen joskus muillekin antanut."

Kun Anna Loviisa oli mennyt pirttiin, jäi Paavo yksikseen ja jatkoi lukuaan siitä, mihin sen oli jättänyt. Hänestä tuntui niin vaikealta olo ja elämä taasen, tyhjältä, pimeältä, ahtaalta, ettei hän jaksanut koota ajatuksiaan siihen, mitä luki. Ja hän luki pitkät kappaleet ajatukset muissa asioissa askaroiden, niin että piti sitten palata takaisin ja lukea uudelleen.

On aina sellainen tilinteko täällä kotona niistä matkoista, siitä, mitä niille on puhunut ja mitä millekin sanonut. On niinkuin täällä kuritettaisiin kaikista vioista ja erehdyksistä ja synneistä, joita on matkoilla tehnyt. Sellainen luonto sitten vielä, joka ei pysy aisoissaan, vaan riuhtoo ja yrittää ja särkee valjaansa, vaikka panisit uudet joka päivä päälle.

On monesti ollut sellaistakin, ettei ole tuntenut eikä osannut eroittaa, onko enää mies herännyt ja Herran armosta osallinen, vai onko jo kaikki menettänyt, sen ensimäisen armon ja kutsun ja kihlat, ja tullut tylsäksi ja tunnottomaksi — ei sitä, onko vielä Herran tiellä vai omaansako kulkee. Luontonsa näkee joka päivä, mutta armoansa ei. Ja kun ne ovat viallisia ja eksyviä heränneet kaikki, joiden asioita on ruvennut hoitamaan, niin kaatuvat toisinaan niiden kaikkien synnit päälle niin raskaana taakkana, että hengen salpaa. "Siinä on sinun laumasi", sanoo saatana ja osoittaa sormellaan joka haaralle. "Siinä ne ovat pyhät ja hurskaat", sanovat suruttomat ja muuttumattomat ja vetävät viallisia ja vaivaisia kaiken maailman tuomittaviksi.

Hänen täytyy sittenkin lähteä, vaikka on vasta kotiin tullut ja vaikka tuntuu taas niin raukealta ja väsyneeltä sielussa. Mikkonen, se ristijärveläinen, jota on ennen varoitettu, vie väärään, väärän hengen valtaan heräävää kansaa, eikä ole siihen apteekkariinkaan luottamista. Se on sellainen ystävä, joka hoitaa heränneitä ja pitää hyvänä, vaan suosii sitä hapatustakin, sitä Liperin papin jumalisuutta ja polvillaan oloa.

Ja hän läksi taasen, niinkuin oli monesti ennenkin lähtenyt, otti Kalliolahden Heikin kanssaan, ajoi Iisalmelle ja sieltä sitten Niskanen kolmantena Kajaaniin.

Niskanen oli aina ollut kumppanina. Ei olisi matka ollut ilman Niskasta sitä, mitä oli Niskasen kanssa, ei samaa, varmaa, ryhdikästä, reipasta kulku ystävissä. Ei olisi Paavokaan ollut sama, iloinen, leikkisä, rohkea. Niskanen oli tukemassa ja vahvistamassa Paavoa, niinkuin Barnabas Paavalia, niinkuin Melankton Lutheria. Yhdessä suunniteltiin matkat ja neuvoteltiin yhteisistä asioista, tutkittiin, ratkottiin riitoja ja erimieliä. Yhdessä puhuttiin parannuksen asioista pitkillä taipaleilla, syvennyttiin siihen salattuun elämään, jota kumpikin eli, keksittiin, kaivettiin esille uusia aarteita ja ajatuksia uuden elämän salaisuuksista.

Heitä oli jo odotettu Kajaanissa. Apteekin pirtti pihan puolella oli ollut kaiken päivää täynnä kansaa. Sitä oli tullut Paltamosta, Ristijärveltä, Sotkamosta ja Suomussalmelta saakka. Pitkin päivää oli veisattu, ja Paavo oli jo pari kolme kertaa puhunut yhä kasvavalla voimalla ja lämmöllä, kun hänen viime kertaa puhuessaan jotkut vaimoista alkoivat huutaa, jotkut toiset taasen kaatua lattialle horroksissaan raskaasti hengittäen. Silloin nousi Paavo äkkiä ylös pöydän takana ja huusi vartaloaan oikaisten:

"Se on saatanan henki, joka täällä on taas Herran töitä häiritsemässä ja heränneen kansan seuramenoa sekasortoon saattamassa. Ei saa huutaa eikä meluta. Te olette täälläpäin kuunnelleet ulkokullattujen oppeja ja luulette siinä ylimmän autuuden olevan, missä huudetaan ja meteliä pidetään ja maassa maataan. Vaan se onkin valheen hengen petos, sen saman hengen, joka kerran riivasi Karjalassa herännyttä kansaa ja joka aina yrittää Herran työtä alkuunsa tuhota. Tehkää parannus ja lakatkaa huutamasta ja hoilaamasta, niin pääsette vielä vapaaksi ulkokullattujen tuomiosta!"

Tuli hiljaista pirtissä ja porstuassa, ja lattialla makaavat nousivat ylös yksi toisensa perästä.

"Se on Mikkosen työtä", puheli Paavo tultuaan toiselle puolelle — apteekin puolelle. "Missä se on? Se pitää saada kerran vielä käsille. Tämä on sellainen henki, joka polttaa ja kalvaa kaiken Herran työn ja nöyryyden ja köyhyyden hengen, hävittää, nuolee niinkuin liekki."

"Tietääkö ja tunteeko Paavo sen sitten varmasti, mikä on Herran hengestä, mikä saatanan?" kysyi Malmgren, apteekkari.

"Tiedän ja tunnen", vastasi Paavo varmana, rohkeasti ja seisoi apteekkarin edessä.

"Vaan entä se Kaisa Kajaanus siellä Nilsiässä? Eikö siinä ole sama henki kuin näissäkin?" kysyi apteekkari.

"Ei ole. Ei ole Kaisalla. Kaisa tietää ajan ja oikean järjestyksen. Kaisa ei häiritse ketään, ei huuda eikä melua pidä. Kaisalla, on Herran henki, sen oikean kielilläpuhujan, josta Paavali kirjoittaa korinttilaisille epistolassaan. Kuule, Lauri! Mitä se siitä siellä kirjoittaakaan? Sinä sen muistat."

"Sitä, ettei Jumala ole epäjärjestyksen, vaan järjestyksen ja rauhan Jumala", vastasi Niskanen, niinkuin olisi sen jo edeltäpäin ajatellut valmiiksi.

"Mikkosta on kielletty puhumasta", jatkoi Paavo, "vaan se kun on käynyt Pietarissa samoin kuin mekin, niin on sillä matkallaan päätään kasvattanut. Sinun, apteekkari, pitää sitä kieltää seuroja pitämästä ja heränneitä eksyttämästä."

"Entä tätä Janssonia — tätä Pekkaa?" kysyi Malmberg nauraen ja löi leikillisesti olalle pientä miestä, joka istui ujona oven suussa.

"Tällä on lupa. Tällä on toinen henki, vaan tämä Pekka onkin käynyt toista koulua kuin Mikkonen. Puhu sinä Pekka Paltamon syntisille siitä viisaudesta, jonka Herralta sait ja neuvo oikeaan parannukseen ja kääntymykseen! Mutta muista pysyä itse syrjässä!"

"Kuulkaapa, mitä Pekka on kirjoittanut kirjansa kanteen!" sanoi Niskanen ja käänteli käsissään Janssonin laulukirjaa. "En minä epäile, vaikka maailma minua soimaa. Kristuksen ansioon minä turvaan. Hän vielä vahvistakoon minua", kuului Niskanen lukevan.

"Se on oikein. Pidä siitä kiinni niin kauan kuin peukalosi liikkuu!" lisäsi Paavo. "Maailman pitää pauhata ja soimata ja käräjiään käydä, muutoin ei se maailmaa olisikaan."

"Niin — niin kai se on", sanoi taasen Malmgren. "Siihen sitä pitäisi tarttua, vaan ei näy tottuvan. Suomensin toissa päivänä teitä odotellessani ja teille lukeakseni tämän tässä. Se on Helsingin ruotsalaisesta lehdestä. Sen on joku täältäpäin lähettänyt — joku tuttu. Luenko? — Haluttaako kuulla?"

Malmgren oli ottanut pöydältä muutamia paperiliuskoja ja järjesteli ja käänteli niitä käsissään.

"Lue!" kuului molempien suista samalla kertaa, Paavon ja Niskasen.

"Tämän nimenä on 'Lahkolaisuudesta Kajaanin tienoilla'", alkoi apteekkari ja ryhtyi lukemaan:

"'Nämä heränneet kieltävät kaiken maallisen ilon, eivät kärsi tanssia, soitantoa, leikkiä eikä laulua, paitsi hengellistä, jossa kaikessa mieli hakee virkistystä, ettei se huolista masentuisi. Heränneen tuntee jo ulkomuodolta. Silmissä on outo loiste, joka eroaa terveen katseesta, nenä tulee ikäänkuin terävämmäksi, posket kutistuvat, puhe menettää voimansa ja kaikki on lakastuneen näköistä. Aina kun näen sellaisen henkilön, tulen murheelliseksi ajatellessani niitä monia harhateitä, joille ihmiset saattavat eksyä'."

"Vai harhateitä — vai eksyä — vai nenäkin terävämmäksi!" hoki Paavo ja häntä nauratti niin, että toisiinkin tarttui sama nauru.

"Se kirjoittaa sitten kielillä puhumisesta ja puhujista, joita sanoo palavalla päreellä tutkineensa", jatkoi apteekkari ja luki edelleen:

"'En voi kieltää, että tavallinen poikkeus sielun toiminnasta sen terveessä tilassa on syynä heränneiden tunnottomaan tilaan joutumiseen, heidän näkyihinsä ja ennustuksiinsa, miksi sitä sitten sanoisinkaan. Muutamat väärin käsitetyt raamatunpaikat, esim. 1 Kor. 14, ovat epäilemättä ensin johdattaneet monen ajattelemaan tämmöistä tilaa, ja nämä ovat sitten ottaneet toteuttaakseen aatetta käytännössä. Heihin juurtuneena on se, se kun on tarttuvaa, levinnyt muihin'."

"Ne ovat olleet Mikkosen opetuslapsia, joita se on nähnyt ja puhutellut", huomautti Niskanen.

"Joku 'Manamansalon herännyt vaimo', josta se puhuu ensin. En ole kaikkea kerinnyt kääntää suomenkielelle", selitti Malmgren.

"Olkoon keitä tahansa, vaan ei se mies Herran työtä tunne eikä älyä oikeasta kristillisyydestä enempää kuin sika perunahalmeesta. Tonkii, rääpii, sotkee ja saastuttaa Herran asioita, Pyhiä asioita", sanoi Paavo.

"Vaan loppuhan se vielä pitää kuulla." Ja Malmgren luki:

"'Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta mökistään läksivät vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen katsoi lakkaamatta vuorta, johon pyrki, sillä hän pelkäsi muutoin eksyvänsä. Sentähden hän usein lankesi, takertui puiden juuriin ja loukkasi itsensä kiviin. Toinenkin katsoi usein vuorta kohti, vaan myöskin maahan ja kulki eteenpäin lankeamatta, loukkaamatta. Ympärillään hän näki milloin ruohoja ja kukkia, milloin kypsiä marjoja ja hedelmiä ja kerran auttoi hän matkakumppaninsa ylös syvästä, mutaisesta kuopasta. Kumpikin pääsi kuitenkin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: Miksi olet niin kurjan näköinen, miksi silmäsi tuijottavat, niinkuin et olisi moneen yöhön nukkunut, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Sinun veljesi näyttää iloiselta ja hänen vaatteensa ovat puhtaat. Läksittehän samasta kodista ja sama matkahan oli kuljettavana. Silloin vastasi mies: Kyllä me läksimme samasta asunnosta ja samaa tietä olemme kulkeneet, mutta tuo katseli maan kukkia ja söi sen hedelmiä, minä sitä vastoin tähystin lakkaamatta tätä vuorta, etten eksyisi. Mutta vuoren herra sanoi: Sinä tyhmä, olisit tehnyt niinkuin veljesikin, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, minne vain olisit tullut, vaan taisit luulla sitä laakson asuntojen kaltaiseksi'."

"Että itsekukin tulee omalla uskollaan autuaaksi, maailman lapsi, suruton, muuttumaton, omalla luulouskollaan niinkuin herännytkin omallaan", sanoi Paavo, kun Malmgren oli lopettanut lukemisen.

"Vaan entä jos se toinen mies olisikin jäänyt niille marjamatkoilleen, eksynyt sinne salolle ja hukannut tiensä. Tietä myöten kulkea pitää, kun on tie kerran olemassa", huomautti Jansson oven suusta.

"Sitä minä tässä, että kuka lie ruvennut heränneitä tällä tavalla häpäisemään ja soimaamaan?" kysyi Paavo.

"Ei se mies kaukana ole, vieressä asuu tässä — katu vain väliä", vastasi Malmgren.

"Vai niin on likellä. Sitä pitää sinne mennä katsomaan ja haastattamaan ja kesyttämään. Herää vielä. Ne ovat ennenkin heränneet, jotka ovat olleet vainomielessä kiivaimpia", sanoi Paavo. "Vaan mikä sen on nimi?"

"Lönnrot, Elias Lönnrot, tämän kaupungin tohtori", vastasi Malmgren merkitsevästi, äänessä erityinen paino joka sanalla.

"Vai se!"

"Se."

"Kalevalan kirjoittaja, kansan runojen keräilijä, joka on sanat salasta saanut. Jo minä sen kirjoja olen lukenut", sanoi Niskanen.

"Kaikki lorut sinäkin, Lauri, luet minkä nekin. Taitavat olla päällimmäisenä kaapissasi, raamattu alla, kaikkein alimmaisena", nauroi Paavo.

Puhuttiin vielä samasta asiasta, kirjoituksesta, jota oli vasta luettu, Lönnrotista, heränneiden ahdistelusta ja soimauksesta. Paavo aikoi käydä tapaamassa itseään tohtoria, vaan kuuli, että se oli matkoilla Karjalassa, uusia runoja itselleen etsimässä.

"Laula jo jotain, rouva! Menevät liian laajalle mieli ja ajatukset. Sinulla oli ennen kaunis ääni Nilsiässä tyttönä ollessasi", sanoi Paavo rouvalle, joka oli ilmestynyt ovelle ja hetken aikaa kuunnellut siinä miesten puheita.

"Mitä minä laulaisin?" kysyi rouva siirtyen vaatimattoman ja ujon näköisenä soittokoneen ääreen.

"Mitä Herra laulattaa", vastasi Paavo. "Minkä ilmoittaa sielullesi."

Ja ääni vavisten, sormet koskettimia pitkin juosten alkoi rouva kauniilla äänellään:

Siis kaikki te ystävät Jeesuksen Nyt toivossa taivaltakaatte, Ei uskallustanne heittäen, Vaikka pilkkaa ja vaivoja saatte. Ne eivät saa Teitä vaarantaa Teillä Herran kulkiessanne. Ja sentähden Te iloiten Aina riippukaa Jeesuksessanne.

Ah riennä nyt Jeesus vahvistamaan Ja voimalla voimista taivaan, Vanhurskasten teitä auta vaeltamaan, Täällä tyytymään ristiin ja vaivaan. Sulle uskomme Nyt sielumme, Sä voit sen tallella pitää. Sinuun toivomme, Kuule huutomme, Tule nyt ja meitä itseesi liitä!

Kun rouva oli lopettanut, olivat kaikki kauan aikaa ääneti salissa, Paavo istui pää molempien käsien varassa, ja hänen pitkä vartalonsa näytti vavahtelevan liikutuksesta.

"Sait Herralta sanat ja sävelen", alkoi hän hetken päästä ja suoristi pitkää vartaloaan. "Herralta saadaan, mitä tarvitaan ja mitä köyhät sielumme kaipaavat, uutta voimaa, että jaksamme vaeltaa näissä vaivoissa, uutta valoa ja voidetta, että osaamme eroittaa oikean väärästä ja seurata sitä salattua viisautta, jonka Herra on meille uskonut, mutta maailman lapsilta kätkenyt, korkeilta ja viisailta. Tien tukkii, päivän pimittää synnit ja kiusausten pyry, niin ettei toivoa, ei pääsyä eteenpäin pitkällä taipalella. Vaan siitä valkenee taas sille, joka on jaksanut kärsivällisesti säätä pitää ja odottaa, Herran päivä ja armo. Kestäkää te ystävät täällä, minkä mekin siellä, ja kantakaa ristinne Kristuksen ja pyhien ristinä, ei uhmaillen eikä isotellen, niinkuin ulkokullatut tekevät, vaan hiljaa ja nöyrästi! Ristiä pitää olla, pilkkaa ja soimausta maailman puolelta, synnin sotaa sisällä sielussa oikealla opetuslapsella. Sitä on ollut minullakin, kaikista huonoimmalla heränneiden joukossa, vaikka en ole osannut sitä sinä pitää. Muuna vain olen pitänyt, oman luontoni loukkauksena, ihmisten, kääntymättömien, ilkeytenä. Nämä ovat virvoitushetkiä Herran ystävillä, nämä tällaiset yhdessäolot ja veisuut ja soitot. Minäkin, vanha paatunut ja koukkuun kangistunut, sulan täällä, niinkuin nuorena ennen sepän käsissä Jyväskylässä."

Rouva Malmgren oli istunut samalla paikalla, soittokoneen ääressä pitkä palmikko riippuen yli mustan silkin, silmät kyynelissä, kauniit, sielukkaat silmät.

"Soittaisit vielä, rouva. Minuun se vaikuttaa samalla lailla kuin Sauliinkin. Kaikki pahat henget pakenevat, niin ettei jää jälelle muuta kuin tämä yksi", sanoi Paavo hetken perästä.

"Ja mikä se on se?" kysyi Malmgren.

"Soiton henki se on", vastasi Paavo.

"Vaan onko se sitten paha?" kysyi Malmgren uudelleen.

"Kysy tuolta Pekka Janssonilta, miksi se viulunsa särki, kun Herra sen oli herättänyt! Siinä oli ollut soiton henki ennen, niin että piti yötkin toisinaan soittaa.

"Niin — vaan sillä on väli sillä, mitä soittaa ja millä soittaa", huomautti Malmgren.

"Sepä se. Minusta vain on samaa, mitä ja millä soittavat, kun on vain kaunista. Kaikki kaunis on Herrasta ja ruma saatanasta."

"Paavo kun juoksee pitkin Kuopion katuja sotamusiikin perässä. Eikö lie viime kerrallakin kesken syöntiään lähtenyt kortteeristaan kadulle avopäin?" puhui Niskanen nauraen.

Paavo nauroi ja kaikki nauroivat Niskasen sukkeluudelle.

"Niin — niin — sitä minä sillä, että yksi henki jää, olkoon hyvä tai paha. Äiti lauloi ennen vanhoja sotalauluja. Sillä oli kaunis ääni, olisi ollut vielä kauniimpi, jos olisi saanut Herran henkeä säveliinsä. Herran henkeä niissä olla pitää, niinkuin on rouvan soitossa ja laulussa."

Se tuli niin yhtäkkiä sanotuksi ja mainituksi, että rouva Malmgren punastui ja joutui hämilleen.

"Mitä lie? Minusta ainakin tuntuu siltä, kuin ei olisi mitään, ei henkeä eikä elämää koko ihmisessä. Täällä saa vain elää ja olla puutteen ja valituksen puolella", sanoi rouva.

"Tällä on rikkautta paljon, tällä rouvalla, köyhyytensä takana. Hoitaa heränneitä, yhdellä lailla kaikkia, tulivat mistä tahansa, auttaa ja avustaa ja palvelee samalla rakkaudella köyhää ja rikasta. Tästä talosta on tullut kaikkein heränneiden koti täälläpäin. Eikö ole silloin rikkautta? Vaan ei se ole omaa, Herran se on ja salattua sen pitää rouvalla itsellään olla", puuttui Jansson ovensuusta puhumaan.

"Kuulkaa Pekkaa! Minun piti sanoa samaa tästä rouvasta ja tämän tavaroista, vaan Pekka ennätti edelle. Sen pitää sellaista olla tämän rouvan elämän niinkuin muidenkin heränneiden, että Herran tavarat pannaan lukon taa, määrän päästä annettaviksi, niin ettei pääse kassoilla kulkemaan. Sitten vasta uutta annetaan, kun on entinen loppunut, ja syntinen lähtenyt pyytämään ja ovelle kolkuttamaan. Vaan sitä on vähän omasta mielestä, minkä Herra kulloinkin antaa, päiväksi kerrallaan, työksi, tehtäväksi, palvelukseksi, minkä on määrännyt. Ne ovat oikeita ahmattia, nämä heränneet. Niillä pitäisi olla armoa ja hengen voimia tuhlattavaksi, suurten pyhien uskoa ja rakkautta ja kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, ja kun ei ole, niin valittavat ja vaivaavat itseään sillä, millä ei ole tarvis — omalla köyhyydellään, joka onkin oikean kristityn tuntomerkki."

He olivat istuneet Paavon puheen aikana miettivinä, päät alaspäin painuneina niinkuin seuroissa ja jääneet omaan hartauteensa vielä, kun Paavo jo oli lopettanut.

"Vai mitä sinä, apteekkari, siitä sanot?" kysyi Paavo kuin laukaistakseen jännityksen.

"Sitä minä, mitä Paavo itsekin, vaan sitä myöskin, että siinä kysytään rukousta ja avun huutoa", vastasi apteekkari.

"Kysytään — kysytään — rukousta kysytään ja käytetään, vaan ei ulkokullattujen eikä tekopyhien. Varo sinä sitä! Sinä täällä vielä horjut, kun muut jo seisovat jaloillaan. Eikö se ole vielä selvinnyt sinulle, mikä siinä Renqvistin opissa ja jumalisuudessa väärään vie, vaikka lähtö olisikin oikea? Se siinä väärään vie se paino ja pakko ja hoppu ja lakkaamaton polvillaan olo ja äänellinen avun pyyntö. Kohta ei ole rukousta muu mikään, kuin se, minkä ne siksi tekevät ja sanovat. Jo sitä on sinulle sanottu. Kysy tältä rouvaltasi neuvoa siinä asiassa!"

"Vaimo mieheltään, käskee raamattu", huomautti Niskanen leikillisesti.

"Vaan kun on vaimolle siinä asiassa annettu suurempi valo kun miehelle", väitti Paavo. "Tämä rouva on sisällistä hengen rukousta harjoittanut kaiken aikaa, on nuorena tyttönä jo Nilsiässä ollessaan pitänyt kanssakäymistä Herran kanssa. Herralta tämä on tavaransa anonut ja niitä on ollut muillekin antaa."

Puhuttiin pitkin iltaa ja myöhään yöhön vielä rukouksesta ja rukouksen muodosta ja Renqvististä, keskusteltiin, väiteltiin sovussa ja rakkaudessa.

"Tämä pitää tämä apteekkari saada oikaistuksi tällä matkalla ja asetetuksi omille jaloilleen", sanoi Paavo. "Pitää olla selvät paperit ja oikea atesti, niin ettei muuta kuin körtit päälle — nämä tämmöiset."

Paavo seisoi keskellä lattiaa kooten ja kohautellen körttinsä liepeitä takaapäin.

"Vaan jospa asetamme ja oikaisemme ja opetamme niin, ettei sitten jää mitään, mistä parannusta tehdä", sanoi Niskanen.

"Oppi pitää olla aina oikea. Siinä jos hapuilet ja onnut, niin ei ole sinulla milloinkaan oikeaa vakavuutta kristillisyydessäsi, et pääse milloinkaan oikeaan rauhaan etkä iloon, soudat, huopaat vain, kiertelet ja etsit viittoja ja merkkejä sumussa ja pimeässä suurella ulapalla", sanoi Paavo.

"Oppi ja elämä — molemmat", sanoi Malmgren myöntäen ja lisäten.

"Ja oikea järjestys", jatkoi Paavo. "Ne ryykäävät kaikki puoliheränneet jumalanvaltakuntaan, niinkuin porsaat pahnaansa, omin päin ja omilla neuvoilla ja harjoituksilla kysymättä ja lupaa saamatta. Vaan se on sellainen portti ja lukko, joka ei omilla avaimilla aukea."

Keskustelu muuttui väliin vakavaksi, väliin leikilliseksi aina sen mukaan kuin Paavo sitä muutti. Miten hän osasikin muuttaa! Oltiin toisinaan kuin Jumalan tutkittavina ja nähtävinä ja tuomittavina, toisinaan taas kun irti päästettyinä ja karsinasta laukkaamaan laskettuina, naurettiin, laskettiin leikkiä, kiusoteltiin toisiaan rakkauden ja ystävyyden merkiksi ja siitä taasen hiljennyttiin takaisin hartauteen, vakavuuteen ja hiljaiseen keskusteluun. Tuontuostakin pistäytyi rouva kamariin, kuunteli ja kyseli ja poistui taasen omille askareilleen laulaen ja hyräillen surunvoittoisia säveliään.

"Kenen kaulaan täällä kello pannaan?" kysyi Paavo aamulla, aamuseurain päätyttyä, kun oli tultu pihan puolelta taas kamariin, apteekkarin omaan kamariin.

Kaikki istuivat äänettöminä ja katselivat toisiaan, useimmat Janssonia, joka oli ujona ja arkana hiipinyt omaan ovinurkkaansa.

"Ne ovat harjaantumattomia täällä päin heränneet, niinkuin muuallakin, missä Herran asia on alullaan, toiset arkoja ja orjallisia, toiset vauhkoja kuin varsat, joilla pitää olla tiukat pitimet, horjuvia, eksyviä, erehtyviä. Niitä on milloin hellävaroin pideltävä ja niiden kanssa yhdessä iloittava ja itkettävä, milloin kovuudella käytävä, lyötävä ja kuritettava. Eivät siihen kaikki kelpaa. Ei ole kaikilla taitoa eikä viisautta eikä rakkautta."

"Jansson — tämä tässä — kukapa muukaan. Jansson saa olla kellon kantaja, niinkuin on ollut tähänkin asti. Mieslahteen on tie auki ennestään eikä mahtane enää ruohoittua. Vai miten Pekka? Ethän sinä niitä pois aja — paltamolaisia, ristijärveläisiä ystäviäsi ja meitä muita täältä?"

Malmgren oli kävellyt oven suuhun Janssonin eteen ja katseli hellin katsein herännyttä ystäväänsä. Vaan ennenkuin Jansson kerkisi vastata mitään, puuttui Paavo taasen puheeseen:

"Sitä eivät ihmiset kaulaan sido, ei Paavo eivätkä muutkaan. Se näkyy olevan sellaista tämän heränneen kansan hoito, etteivät siihen kelpaa ne, joilla on kokoa ja näköä ja lahjoja, eivätkä nekään, jotka kelpaavansa luulevat ja kaulaansa kellon kantimeen kurkoittavat, vaan Herran antamat ja panemat ja virkaan vihkimät. Ne ilmaantuvat aikanaan sieltä, mistä ei odotettukaan — salolta kaukaa, metsämökeistä, uutistaloista köyhistä, niinkuin tämä Pekkakin", puheli Paavo.

"Pieni oli polku ensin Pekan asumukseen, vaan siitä on tieksi levinnyt ja tallaantunut. Vaivatut ja kiusatut ja kuormaa kantavat ovat tiestä huolta pitäneet", virkkoi Malmgren väliin.

"Niillä on haju ja vainu sellainen, joka vetää ja löytää."

"Ja omat tuntomerkkinsä. Ei ole vielä tarvinnut vaalia saarnata eikä äänestää."

"Minulta jäävät hoitamatta", kuului oven suusta Janssonin väräjävä ääni. "On ollut raskasta ja vaikeaa, kun on pitänyt jotain puhua ja pitäähän sitä silloin, kun ne tulevat hätäillen helvetin tuli tunnossa. Miten lie, vaan kaikki vanhat synnit karkaavat aina kimppuun ja oma kykenemättömyys ja heikkous, kun milloin avaa suunsa seuroissa. Minun olisi paras istua taampana ja kuunnella ja pyytää kaikkein pienintä murua Herran pöydän alta — tämmöisen syntisen, vanhan jumalattoman ja pelin pitäjän, minkä kaiken — —."

Janssonin mieli murtui niin, että hänen täytyi lopettaa.

"Vaan sinnepä ne tulevat sinun luoksesi Mieslahteen ja sieltä hakevat, mitä tarvitsevat", sanoi Malmgren hellästi, kuin lohduttaen.

"Huonot huonon luo", säesti Niskanen, jonka oli tapana istua ja kuunnella ja antaa Paavon puhua.

"Niille eivät hyvät kelpaa eivätkä rikkaat. Hyvät ja rikkaat käskevät ja komentavat, vaan huonot käyvät alle, nostavat ja kantavat syntistä kansaa, ryöttävät itsensä, korjaavat, kustantavat niinkuin laupias samarialainen. Pane vain vastaan, Pekka, Herra kiskoo sinut kuitenkin esille muiden elättäjäksi, köyhäin ja nälkäisten. Pakene vain, mene vain minne menetkin, ne hakevat sinut, ne kantavat ja kulettavat seuroihinsa ja pöydän päähän istuttavat!" puheli Paavo.

Oli aina vaikeaa lähtö ja ero ystävistä, kun oli monta päivää oltu yhdessä, luettu, puhuttu ja avattu sydämet toisilleen, vaan nyt tuntui yhä vaikeammalta, miten lie tuntunut. Niinkuin olisi ainiaaksi erottu eikä enää milloinkaan toisiansa tavattaisi. Rouvan silmät olivat pitkin aamua itkeneen näköiset, ja apteekkari itse oli vakava, surullinen, harvapuheinen.

"Voi — voi", valitti rouva ja pistäysi kamariin vähää ennen lähtöä, "nytkö te sitten menette ja minulla olisi vielä niin paljon puhumista?"

"Pitää jäädä Herrallekin puhuttavaa", vastasi Paavo.

"Niin — niinhän se on — vaan on aina niin turvallista silloin, kun te olette täällä, että tohtisi vaikka kuolla. Minä olen monesti ajatellut sitä, että kumpa olisi Paavo täällä silloin, kun Herra kutsuu ja suuri päivä koittaa. Se on kyllä hyvin lapsellista ja mitä liekään koko ajatus — epäuskoa tietysti", puheli rouva ja pyyhki silmiään.

"Paavon on lähtö likempänä kuin rouvan. Tässä rinnassa ollut kuoleman muistutus siitä saakka, kun hevonen siihen potkasi. Särkee, pakottaa pahain säiden edellä varsinkin. Siellä on jo purkomies katolla."

"Vaan Paavon ovat asiat paremmat, usko elävämpi ja muu kaikki sitä mukaa", sanoi rouva iloisesti ja naurahti.

"Ovat semmoiset, että ota niistä taasen selko, kun kotiin tulet. Siellä on mestari jo odottamassa ja kappojansa maksamassa."

"Toinen kun ei tunne toisen asioita, luulee omansa huonoimmiksi. Näin tällaisten juhlain jälkeen on kuin olisi päässyt likemmä Herraa ja tullut Herran kanssa tutummaksi. Vaan siitä alkaa vanha ihminen vähitellen vertyä, mieli arkiintuu ja kaikki hyvät opetukset unehtua. Koetin panna Paavon puheita mieleeni, oikein erityisiä sanoja takoa muistiini, että jaksaisin taas ja pysyisin ja kestäisin."

Rouva seisoi siinä niin avuttoman ja turvattoman näköisenä kuin menisi Paavon kanssa kaikki, mikä on kalleinta ja tärkeintä.

"Apteekkari on paljon ahkerampi lukemaan kuin minä", jatkoi rouva. "Puhuu ja muistuttaa joka päivä Martan puuhista. Muistakaa toki meitäkin Herran edessä!"

Oli kuin olisi hän nyt lähdön päähän tahtonut puhua Paavolle kaiken huolensa ja murheensa, ennättää tässä muutamassa hetkessä sen, mitä oli mielestään laiminlyönyt.

"Sen pitää kaiken kadota, minkä Paavo on puhunut. Kassojen pitää loppua, niinkuin loppui manna korvessa kansalta joka päivä, ja Herra antoi taasen joka päivä uutta. Vaan miten tuntuukin sielusi köyhältä ja mielesi maalliselta, älä hätäile äläkä juokse sinne tänne, vaan siinä painu sellaisena armahtajan eteen, puhu puutoksesi, valita vaivasi! Ja jollei vastaakaan, niin olet asiasi toimittanut ja tien armoistuimelle auki pitänyt. Sen pitää olla aina auki, ei saa vieraantua syntinen oman huonoutensa eikä köyhyytensä tähden Herrasta. Vaan älä herkkuja hae Herran tieltä! Ristintietä se on, korven kulkua, kivistä, koleata salon taivalta."

Paavo puhui sen niin isällisesti, hellästi ja lämpimästi. Silmänurkasta tunki kyynel esille, ja äänessä oli jotain erityisen läheistä ja sydämellistä.

"Soitahan, rouva, vielä sävel evääksi matkalle!" sanoi Paavo ja asteli salin ovelle.

Kun soitto oli tauonnut, lähtivät Paavo ja Niskanen ajamaan.

"Pitäkää heikoista huolta, etteivät eksy!" huusi Paavo portilta ystävilleen.

Kadun risteyksessä narahti reki käänteessä, mutta sitten oli taasen niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin Ämmän pauhu jostain likeltä.