XX.

Hänen täytyi vielä kerran päästä Pohjanmaalle, suuriin kyliin ja seuroihin, näkemään vanhoja ja uusia ystäviä ja nauttimaan joukoista, jotka tulvien liikkuivat seurapaikoista toisiin. Heti kun hääkutsu oli saapunut, oli hänet tavannut vastustamaton halu. Se oli sitten oleva hänen viimeinen matkansa, kuin hänen hyvästijättönsä niille kaikille siellä Kalajoen varrella ja Suu-Pohjassa, papeille ja muille. Hänellä oli tunto semmoinen ruumiissa, ettei hän enää kauan elä. Rintaa aina ahdisti ja henkeä, ja joskus tapasivat pistoskohtaukset. Kerrankin Kajaanin markkinoilla sattui sairaus, joka kuletti hänet elämän ja kuoleman vaiheille, niin että hän jo luuli päivänsä päättyvän, toisen kerran Suonenjoelta palattuaan. "Armosta rikas Vapahtaja lohdutti minua ja sytytti uskon, etten pelännyt kuolemaa", kirjoitti hän ystävilleen ja lisäsi: "Älkää rohetko tästedes yhtään päivää viettää kysymättä itseltänne, onko teillä lapsenoikeutta Herran tykönä vai juoksetteko tietämättömän puoleen!"

Hän oli pukeutunut uuteen, puhtaaseen hurstipaitaan, pannut uuden puolivillaisen körtin päälleen, heittänyt kontin selkäänsä ja vikkelin askelin astunut alas rantaan kuin nuorempana ennen. Hänestä oli tuntunut siltä kuin olisivat voimat palautuneet, ruumis notkistunut, mieli nuortunut.

"Piti vielä lähteä", sanoi hän Niskaselle Iisalmessa, "piti lähteä viime kerran herkuttelemaan herrain seurassa. Tämä vanha vaiva on tullut pahemmaksi."

Ja hän painoi kädellänsä rintaa, raskaasti, vaikeasti hengittäen.

"Kuule! Sario sinä, Lauri, miten tällaiselle syntiselle kuolemassa käy!" kysyi hän vakavana Niskaselta.

"Miten niin? Mitä sinä minulta, jonka on oma tie joka päivä pystössä?" vastasi Niskanen.

"Otti taasen niin ahtaalle lähdön päässä, kaikilla vanhoilla synneillä peljätti ja hämmästytti sielua. Ja tämä vaiva sitten. Vaan lähteä piti, ei saanut jäädä eikä siitä saatanalle iloa antaa."

Oli yhtä samaa seuramenoa pitkin matkaa Kiuruvedellä ja Kalajoen varrella. Pääpaikat, parhaat talot olivat avanneet ovensa palvellen kaukaisia vieraita ja pannen alttiiksi aikansa, tavaransa. Paavo oli taasen oikeassa olossaan, elämässä entistä elämäänsä, matkaelämää, seuraelämää, juhlaelämää.

Kun he lähtivät talosta, kuului virren veisuu vielä kauan pihamaalta heidän jälkeensä, kun he saapuivat seuraavaan, kaikui sama, surunvoittoinen sävel vastaan.

Kaikkia teitä myöten liikkui kansaa, tummaa, totista väkeä, toiset kotiin kulkien, toiset kiireesti, puolijuoksussa seuroihin pyrkien. Se oli hänen väkeänsä, hänen henkensä heimoa, sukua hänen sisälliselle ihmiselleen. Hän oli niiden kaikkien johtaja, joka käski ja komensi ja jonka sanaa tuhannet tottelivat, pappi, joka opetti ja ohjasi oikealle, isä, joka hellien hoiti ja sydämellään kantoi. Hän oli samalla kertaa likinen ja kaukainen, niin likinen, että ne uskoivat hänelle kaikki asiansa, niin kaukainen, että ne seisoivat kuin rajan toisella puolen, siinä kuuntelivat jokaista sanaa, siitä tähystivät jokaista ilmettä hänen kasvoissaan. Ja kun hän katseli kärryiltä kansaansa, mittasi silmillään tummaa joukkoa, tunsi hän, miten mieltä hiveli ja koko olentoon virtasi omituinen, lämmin tunne.

"Etelän vei Hedberg, vaan tämä pohja on meidän — tämä luodemaa täällä", sanoi Paavo Niemen pihalla Nivalassa ja katseli poistuvia joukkoja. "Ja nämä pysyvät. Nämä eivät ole kaikkien tuulten heilutettavia."

"Vaan täällä pitää pappien pysyä yksimielisinä. Täällä tekee saatana suuret tuhot — tällaisen kansan keskellä — jos papit riitaantuvat", jatkoi hän samasta asiasta. "Piti lähteä sitä niille sanomaan ennenkun kuolen."

"Voi, kun te nyt jo menette, ettekä meille mitään. Sanokaa, hyvä Paavo, meillekin jotain!" valittivat nuoret tytöt Paavolle, joka seisoi kärryihin noustakseen.

"Teillä, lapsirukat, on lämmin maito juotavana ja vastakirnuttu voi leivän päällä syötävänä, teillä uudet, kiiltävät kihlat käsissä, Herran kihlat. — Mitä minä teille, vanha, kuivunut, kangistunut?"

Hän nousi kärryihin ja jatkoi sieltä samassa nuorille:

"Sitä, että pysykää näiden vanhain parissa, vaikka jalkaportaina pitäisivät."

"Ne ovat kuin nupuistaan puhjenneet, niinkuin kuorensa särkeneet ja vasta vapauteensa päässeet. Ei ristiä mitään, ei mitään kiusauksia, hunajaa vain ja mesileipää joka sana, minkä niille puhut, juhlaa joka seura, minne pääsevät", puheli Paavo Niskaselle tiellä.

He olivat ajaneet yhtämittaa lopputaipaleen ja saapuneet häiden aattona Lapualle. Talot ja taipaleet olivat olleet oudompia, ihmiset välillä vieraita, siellä täällä vain joku herännyt talo kuin kosteikko erämaassa, joku herännyt ystävä kuin syrjään singahtanut kipuna suuresta palosta. Ja sitten he olivat laskeutuneet Ritamäkeä alas Lapuan aukeille, suureen kylään, missä kaksikerroksiset talot kohosivat korkeina, komeina keskellä vainioita, pitkin ja poikin jokirantoja. Siinä oli jokien nurkkauksessa kirkko, ja siitä vierestä lähti teitä kuin katuja kaupungissa, kuin polkuja pihamaalla. Kaikki oli tukevan ja tanakan näköistä ja juhlallista, kylät ja kartanot kaukana näköpiiriä myöten, maat ja maisemat. Simsiö vain siinä lähellä muistutti Savon mäkiä ja Karjalan vaaroja.

Kuin huomaamattaan olivat he saapuneet perille Marielundiin, Malmbergin kotiin. Se oli kaunis talo Nurmonjoen rannalla, ja siitä oli vuosien kuluessa tullut liikkeen keskus, kaikkien heränneiden pappien ja sanankuulijoiden käymäpaikka, samanlainen pyhiinvaelluspaikka kuin oli Paavon Aholansaari Savossa, Tänne ne olivat tulleet samalla lailla pitkien matkojen päästä saamaan viimeisen sanan, kuulemaan armon ja tuomion, vastaanottamaan lopullisen ratkaisun kaikissa ulkonaisissa ja sisällisissä vaikeuksissa. Tänne olivat tulleet raskain tunnoin ja täältä lähteneet keveinä, autettuina, nostettuina.

Täällä olivat tällä kertaa suuret häät, kahden nuoren papin kaksoishäät, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin, samalla kertaa.

Niskanen oli jäänyt pihalle, vaan Paavo oli siepannut konttinsa kärryiltä, heittänyt sen vasemmasta viilekkeestä vasemmalle olalle ja hätäisin askelin kulkenut päärakennusta kohti. Samassa kuului soittoa sisältä. Se oli tutun laulun sävel, joku soitti sitä salissa laulaen mukana. Salin lattia oli vielä puoleksi pesemättä, ovi auki pihalle päin, ja heinäkuun hikinen ilma virtasi siitä sisään.

Hän pysähtyi ovelle, nojasi oikealla olkapäällään ovipieleen, vasemmalla kannattaen konttiaan ja alkoi laulaa mukana omalla, tutunomaisella tavallaan. Samassa ilmaantui vieraita oville sivuhuoneista ja kuului nopeita askeleita ja äänekkäitä kuiskauksia.

Paavon yhtäkkinen tulo, hänen äänensä, joka vapisten vyöryi salin ovelta sisälle — kaikki tämä loi tunnelmaa ja aikaansai innostusta. Ja kun he katselivat oviltaan Paavoa, vanhaa ystäväänsä ja hengellistä isäänsä, joka kumarana ja konttiaan riipustaen seisoi eteistä vastassa, tapasi heidät yhteinen liikutus. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun he olivat hänet viimeksi nähneet. Hän oli paljon vanhentunut, kasvot kurtistuneet ja käyneet tuhkanharmaiksi.

Sama liikutus tapasi Paavonkin. Hänen äänensä sortui ja katkesi, ja hän painoi päänsä alas kuin miettien jotain, kuin jotain ajatuksiinsa palauttaen. Tämä tässä oli hänestä niin ihmeellistä ja ihanaa, ettei ennen milloinkaan, niinkuin oltaisiin taivaassa ja niinkuin ei tämän parempaa taivasta tarvittaisikaan. Hän muisti — miten liekin muistanut tässä — Juhanan, poikavainajansa, ja kun laulu oli loppunut ja soitto tauonnut, painui hän polvilleen ovipieltä vastaan, valahti alas vanhan miehen kömpelöillä liikkeillä ja puhkesi rukoukseen.

Hän rukoili lapsellisesti, valittavasti kuin läheiselle ystävälleen puhuen, kiitti ja rukoili, äänessä nöyrä, mutta varma sävy. Ja mitä pitemmältä hän rukoili sitä likemmä hän tuntui pääsevän Herraa. Niinkuin olisi ensin ollut eteisissä jossain, siitä sitten siirtynyt pirttiin ja pirtistä vihdoin peräkamariin.

Ruokasalin puolelta naisten joukosta alkoi kuulua nyyhkytystä, ensin hiljempaa, sitten kuuluvampaa ja kovempaa. Miesten päät painuivat yhä alemma käsiä vastaan, hartiat järähtivät, ja toinen toisensa perästä tapaili nenäliinaa takkinsa taskusta. Oli oltu pitkät ajat sisällisesti kuin kuivilla eväillä, kuin korpia kulettu pitkät matkat uupuneina, lamaantuneina. Oli oltu kuin ummen edessä, kuin seinän takana, oltu kylmiä, hitaita ja velttoja, kykenemättömiä oikeaan parannukseen ja elävään uskoon. Kaikki kiusaukset olivat olleet kiduttamassa, kaikki synnit saastuttamassa.

Mutta nyt olivat lauenneet sielun sulut ja sortuneet kaikki synnin tokeet. Sydämen hetteet olivat auenneet, tie puhjennut armahtajan luo ja taasen pitkästä ajasta oli saatu tuta tuttava armo. Mikä ilo ja onni ja sielun ihastus!

Kun Paavo oli noussut, oli Malmberg jo itse siinä, piti pitkän ajan sylin kiinni, puristi kättä, taputteli olalle.

"Se on tämmöistä — tämmöistä se on jumalanvaltakunnan elämä — iloa, rauhaa pyhässä hengessä, ystävyyttä ja rakkautta", puheli hän kuin juopuneena omasta ja muiden onnesta. "Tulit, Paavo, sentään. Minä jo pelkäsin, ettet tulekaan, että on vanhuus tiellä — vaan Paavohan on aina nuori."

Ja siinä olivat sitten kaikki muutkin ympärillä, sulhaset ja morsiamet ja pitkämatkaiset vieraat, jotka olivat aikaisemmin taloon tulleet, puhuen yhtaikaa hätäillen ja hyvästä mielestä Paavolle, toisilleen, itselleen.

"Kaadatte tähän vanhan miehen keskelle lattiaa", leikitteli Paavo ystävilleen, jotka tunkeilivat likelle, tahtoivat hänelle jotain sanoa ja häneltä jotain kysyä.

Oli taasen niin hyvä olla, tuntui taasen niin turvalliselta ja varmalta. Miten lie aina siltä tuntunutkin Paavon seurassa? Malmberg kulki rauhattomana huoneesta toiseen, istui hetken mukana, otti osaa ystäväinsä iloon, sanoi jotain, nauroi niin, että koko ruumis liikkui ja lähti taasen omille kuluilleen. "Miten te siellä Savossa — miltä siellä vainiot näyttävät?" kysyi Schwartzberg Paavolta.

"Kuivuneelta, kesken kasvaneelta. Tämän maailman suru ja rikkauden petos polttaa yhä, mikä on vähänkin palavaa."

"Missä Paavo? Mitä Paavo sitten tekee? Pitää panna tuli tulta vastaan", sanoi Janne Stenbäck, nuori, vilkas pappi, hyvälahjainen, innokas, kuumaverinen.

"Paavo pitkin Suomennientä häissä ja herrain kalaaseissa. — Paavo, itsekin ison talon isäntä, hukkuu pian omaan ylellisyyteensä. Petäjärieskan aikana pysyttiin paremmin parannuksessa."

"Niinkö Paavon mielestä? Meidän muiden on Paavo vain nuortunut ja vahvistunut hengeltään", sanottiin pappisjoukosta.

"Niin — ja lienevätkö ne Aholansaaren rikkaudet vielä niin vaarallisia?" kuului yhä.

"Pysykää te vain kappalaisina ja pitäjän-apulaisina! Pyritte ja pääsette rovasteiksi, niin hukutte omiin jyvälaareihinne."

"Kuka meitä rovastikseen, vaikka pyrkisimmekin — kerettiläisiä?" sanoi Janne Stenbäck ja naurahti kuin itseään halveksien.

"Niin — tietääkö Paavo, millaisia pappeja me oikeastaan olemme niiden mielestä, jotka itselleen rovasteja valitsevat?" kysyi Malmberg.

"Me olemme vääräoppisia, villihenkiä, viralta pantuja, sellaisia, jotka kävelevät kuin ryssät kirkossa ja jotka eivät osaa oikealla nuotillakaan saarnata", vastasi Malmberg omaan kysymykseensä.

"Joita pitää karttaa kuin ruttoa ja mustaa surmaa. — Miten me sellaiset rovasteiksi?" jatkettiin joukosta.

Kuului hiljaista naurua ja hymähdyksiä ympäriltä.

"Niinpä pysytte sitten Herran pappeina, kun ette pitäjiin pääse", sanoi Paavo. "Herätätte, sytytätte, makaatte yönne yksillä oljilla sanankuulijainne kanssa, niinkuin tähänkin asti, neuvotte, opastatte oikeaan."

"Siinäpä se on — siinä se on. Jospa osaisi, jospa vain olisi uskoa ja voimaa ja rakkautta", sanoi Schwartzberg.

"Ja nöyryyttä, niin että aina pysyisi alimpana", lisäsi Janne Stenbäck. "Papit jos alkavat viisastua ja herrastua, niin lakkaavat herätykset."

"Kuule, Paavo! Voiko sitä milloinkaan päästä pysyvään rauhaan ja vakuuteen sellaiseen, että nyt on vaara kaukana ja asiat oikeat ja hyvät?" kysyi Grönberg,- nuori pappi, Malmbergin lanko.

"Miksi sinä sitä? — Mitä sinä sillä rauhalla? — Että pääsisit leutoon oloon ja elämään? Kysy sitä, missä on Herra, auttajasi, älä sitä, missä rauha ja riemu!" vastasi Paavo.

"Niin — vaan minulla on aina vain sama vaiva — varsinkin sairasten ja kuolevien luona kulkeissani. Vanhat synnit, jokapäiväiset synnit, kaikki synnit ahdistavat ja painavat. Mikä pappi se on semmoinen, jonka ovat omat asiat aina ahtaalla?" jatkoi Grönberg.

"Sitä se lähti Hedbergikin hakemaan — rauhaa, vaan siltä loppui sota."

"En minä sitä sellaista, missä sota loppuu, vaan sitä, ettei olisi kuolema aina niin kaamea ja peloittava."

"Eikä tarvitsisi aina olla orjallisella mielellä", lisättiin jostain.

Nuoret papit siirsivät tuolinsa likemmä Paavoa jännitetyin mielin ja odottavin katsein, niinkuin olisi Paavon vastaus vastausta heille kaikille heidän arimpaan, kipeimpään kysymykseensä.

"Rauha Herrassa on tunnon rauhaa, kun Herra katsoo armossaan syntistä ja tuo sen tuttavalla tavalla sieluun. Rauha on rauhan liittoa Herran kanssa, kun syntinen on laskenut aseensa alas ja astunut Herran puolelle. Tämä pitäkää mielessänne! Tunnon rauha tulee ja menee, niinkuin vaihtuvat kaikki tuntemiset, vaan rauhan liitto pysyy, missä syntisellä vielä on halua Herran ystävänä elää ja olla. Tämä on tämä kalliimpi ja arvokkaampi. Makeisia annetaan määrän päältä."

"Niin — niinhän se on. — Pitäisi muistaa elää uskossa ja uskosta. Kun on Herra likellä, niin on kaikki, ilman Herraa ei mitään. Se on vain pääasia, että on Herra omana, että pysyy hänen ystävyydessään. Ne muut ovat kaikki kaupanpäällisiä, kuin itsestään tulevia", sanoi Janne Stenbäck.

Ja he siirtyivät taasen, nousivat tuoleiltaan, niinkuin olisi asia taasen siltä kohdalta selvä ja niinkuin sitä olisi ollut tarpeeton kysyäkin.

"Ja kun on Herra, niin Herra vastaa kuolemastakin. Ei pitäisi lähteä laajalle, ei pitäisi elää sitä päivää, jota ei vielä ole tullut."

"Ei lahjaa etsiä, vaan lahjan antajaa. Hedberg lähti rauhan ja ilon ja autuuden hakuun, niin jäi sille tielle ja erosi ystävistä. Nyt ei siellä enää etelässä kysytä Herraa, vaan Herran tavaroita. Niitä pitää olla joka miehellä — ilman parannusta ja mielen muutosta ja nöyrää, särkynyttä sydäntä."

He istuivat iltamyöhään Paavon ja Malmbergin ympärillä kuunnellen hartaina kertomuksia Suu-Pohjan suurista herätyksistä ja nauttien keskikesän lämmöstä ja ihanuudesta. Kaukana tasangon laidoilla kutoi hämy harsojaan, ja Simsiö seisoi siinä edessä mahtavana, majesteetillisena kuin henkien ikuinen asunto. Hiljaa, puoliääneen puhuen kertoi Malmberg kokemuksiaan ja näkemiään. Silloin tällöin sanoi Paavo sanansa väliin, säestäen tärkeissä paikoissa, ihmetellen ja ihastellen aivan kuin asia olisi häntä koskenut lähemmin kuin muita. Kauppilasta, kirkon puolelta, kuului veisuuta, kaunista, surumielistä, lisäten ja täyttäen tunnelmaa.

"Se on nyt tällaista — tätä tällaista nyt saa kuulla joka ilta tähän rappuselle — Isosta-Kylästä ja Alanurmosta päin — kahden puolen", puheli Malmberg. "Istumme tässä illoin — Amanda ja minä — kuuntelemme ja ihailemme. Ja tätä samaa joka paikassa, rukousta ja kiitosta ja heränneiden sielujen koti-ikävää. Miten on sentään muuttunut kaikki kahdeksassa vuodessa! Ennen tappeluita ja murhia ja murhalauluja, huutoja ja kirkunaa ja pakanallista menoa pitkin iltoja, varsinkin sunnuntaisin ja juhlapäivisin. Vaan kyllä täällä onkin ryskätty ja raivattu Herran peltoa. Niillä ei ole ollut enää mihin mennä ja minne synteinensä piiloutua, joka paikassa on kaikunut sama saarna — Holmströmin Kuortaneella, Durchmanin Kyrössä, Essenin ja Ingmanin Härmän puolella. Ne ovat täällä olleet kuin piiritetyssä linnassa, saarrettuina, kierrettyinä. Täällä jos pysytään yksimielisinä, niin ei jää päätäkään perkelelle."

"Sepä se — siinäpä se on", hoki Paavo. "Teitä pappeja saa aina pelätä. Alatte itsellenne vielä joukkoja kerätä heränneestä kansasta ja kateuden perkelettä palveilla. Hedberg vei etelän, joku teistä vie tämän pohjan puolen, niin ei jää kuin Savo ja Karjala ja Kainuu vanhaan oppiin."

"Vaan mepä pysymmekin yksimielisinä, niinkuin tähänkin asti", sanoi Janne Stenbäck. "Sitä iloa ei sille anneta, minkä saisi uudestaan heränneiden pappien riidasta. Teidän pitää, Paavo, kulkea niin kauan kuin jalka vähänkin liikkuu."

"Panen apulaiseni, kun en itse jaksa — tämän Berghin — joutaa kesät kulkea, kun on talvet koulua pitänyt" leikitteli Paavo.

"Niin — sinä siellä Kuopiossa, Julius — sen filosoofin kanssa. Siitä ei ale vielä puhuttu mitään. Miten te oikein sovitte?" kysyi Malmberg.

"Hyvin me. — Miks emme me? — Toisinaan vähän törmäämme yhteen, vaan olemme sitten taas sitä likisempiä", vastasi Bergh.

"Millainen se sitten oikein on, se Snellman, kun sen likemmin tuntee?" kysyttiin uudelleen.

"On sellainen kuin oli sen 'Saimakin', jonka lakkauttivat — suora Suomen mies, suurilahjainen, suuritietoinen — isänmaan ystävä oikea."

"Vaan taitaa olla pakana. Uskooko se mitään?"

"Niin — siihen nyt on vaikea vastata. Minä luulen, että se on likempänä Jumalaa kuin moni meidän rikkaista rovasteistamme. Sen on vain sydän niin syvällä, ettei sinne yllä ihmissilmä."

"Älä sinä Bergh! — Mitä sinä? — Pakana se on — filosoofi! Näin minä sen Iisalmen pappilassa kerran", sanoi Paavo.

"Näit. — Kerran näit ja teit tuomiosi, Paavo, siinä paikassa. Vaan minä olen miestä pitemmältä tutkinut."

Jo varhain hääpäivän aamuna oli Paavo liikkeellä. Ei ollut uni oikein maistunut, niin oli sydän ollut täynnä tunteita ja mieli liikkunut. Hän oli aikansa istunut ulkona puutarhassa, kävellyt ja kulkenut ympäristössä, saanut vihdoin jonkun vieraista kumppanikseen ja alkanut tälle kertoa vanhoista asioista, ensiherätyksen ajoista, Jyväskylän matkastaan ja muusta. Ne olivat hänen lempiaineitaan ja niistä hän puhui sitä useammin mitä vanhemmaksi tuli.

Aamiaiselta kohta alkoi vieraita saapua. Niitä tuli Isosta-Kyröstä ja Alanurmosta päin hevoskuormittain, herroja ja talonpoikia. Kaikilla niillä oli sama iloinen ilme kasvoissa, sama hyvä mieli ja hellä käden puristus. Essen ja Durchman laskivat heti leikkiään, pyörivät Paavon ympärillä, taputtivat, taluttivat vanhan ystävänsä sisälle.

"Vaan mitenkä — onko teillä passia?" kysyi Paavo uusilta ystäviltään.

"Miten meillä — taitamattomilla? Mistä meillä, jotka olemme väärässä — lahkolaisilla, kerettiläisillä?" sanoi Durchman.

"Väärillä on vääräin passit", lisäsi Essen.

"Minulla on. — Tässä on", kehui Paavo ja näytteli pientä kirjaa, vasta ilmestynyttä, jonkun Hedbergin ystävän Renqvistiä vastaan kirjoittamaa.

"Tämä pitää lähettää Iisalmen rovastille", jatkoi Paavo.

"Miksi niin? — Minkätähden sille — Frosterukselle?" kysyi joku papeista.

"Siksi sille, että se puolustaa Renqvistiä ja sortaa heränneitä, milloin vain tapaa Niskasen ja muita."

Ingman istuskeli yksin äänettömänä syrjässä tai käyskenteli ulkona ottamatta osaa toisten iloon. Kuolema oli pari viikkoa sitten käynyt Alahärmän pappilassa ja vienyt puolison hänen rinnaltaan. Ei ollut maistanut uni eikä ruoka mikään. Väkisten oli pitänyt tulla häihin ja väkisten näkyi pitävän niissä nyt olla. Hän puheli joskus aina jonkun kanssa kahden kesken puutarhan puolella, Paavon ja Malmbergin, istui kumarassa kuin jotain raskasta taakkaa kantaen ja pureskeli heinänkortta.

"Käy niin säälikseni veli Ingman, että on oikein vaikea olla. Miksi sen piti näin käydä — tähän aikaan?" sanoi Malmberg tultuaan sisälle Ingmanin luota puutarhasta.

Papit tuijottivat surullisin, kysyvin katsein eteensä äänettöminä.

"Niin nuori — elämä vasta alussa — onnellinen elämä — ja yhtäkkiä on kaikki siinä yhdellä iskulla mennyttä", jatkoi hän yksin, kun ei kukaan sanonut mitään.

"Kysytään Paavolta, joka on näissä ollut ja näitä kokenut", sanoi joku joukosta.

"Kuka on Herran työt tutkinut ja hänen salatut neuvonsa selittänyt?" vastasi Paavo vakavana. "Jos on selvitäkseen, niin selviää jälestäpäin."

Ei oikein tietty eikä ymmärretty, mitä sanoa ja miten ilmaista osanottoa Ingmanin suruun ja mitä puhua sellaista, joka ei olisi sitä tavallista, kulunutta, jota oli jo monesti ennen puhuttu.

"Toiset kuolevat, toiset elävät. Toisten koti puretaan, toisten rakennetaan. Se on sellaista tämä elämä", sanoi Malmberg kuin uhmaten ja harppasi samassa pitkillä, keinuvilla askelilla pihalle vieraita vastaan.

Vähitellen olivat vieraat kaikki saapuneet, täyttäneet huoneet, sijoittuneet paikoilleen, herrat kamariin ja kuistiin pitkine piippuineen, naiset saliin ja ruokasaliin ja vieraskamariin. Istuttiin jäykkinä, totisina, kankeina, puhuttiin hiljaa, vieruskumppani jotain vieruskumppanilleen sanoen kuin tahallaan katkaistakseen juhlallista äänettömyyttä.

Nuoret papit istuivat Paavon ja Niskasen kanssa vinttikamarissa, kyselivät ja kuuntelivat ja laskivat aina väliin leikkiä.

"Mitä te täällä —? Tulkaa alas! Puhutatte Paavon tyhjäksi, niin ettei meille enää mitään", huusi Essen ja seisoi kumarana matalassa ovessa.

"Täällä me olemme omassa vapaudessamme. — Mitä me siellä niiden seurassa, jotka eivät kuitenkaan meitä ymmärrä ja joilla ei ole meille mitään sanomista? Näyttävät niin komeilta nämä lapualaiset", vastasi Schwartzberg.

"Kuule Essen! Millaisia ne olivatkaan ne ukko Galenin teesit?" kysyi Janne Stenbäck nauraen.

"Teille pitäisi kaikki kertoa. — Kuunnelkaa te Paavoa!" sanoi Essen veitikkamaisesti ja kulki puolijuoksussa alas.

"Mitä? Mitkä teesit?" utelivat papit.

Ja Stenbäck kertoi, miten ukko Galenin, Alahärmän papin, oli pistänyt päähän suorittaa pastoraali vanhoilla päivillään hakeakseen rovastin paikkaa jossain, ja miten Essen oli laatinut teesit valmiiksi, ettei muuta kuin lukea ja ladella vain herroille Turussa.

"Ja ukko luki", keskeytti joku Stenbäckin kertomuksen.

"Ukko luki teesinsä ulkoa ja vastasi kauniilla, klassillisella latinalla herrojen syviin kysymyksiin aina saman vastauksen: 'Minä kaukaa Pohjanmaalta, yksinkertanen maan pappi, jonka heikot ja vajanaiset tiedot ovat jo aikoja unohtuneet, pyydän ja rukoilen, että korkea-arvoiset konsistorin herrat armahtavat vanhaa miestä. Herroilla oli ollut ilo sellainen, että olivat olleet vähällä nauraa itsensä pitkän pöydän alle."

"Se kun ei malta — sen kun pitää olla joka paikassa sukkeluuksineen", sanoi Schwartzberg yleisen ilon vallitessa.

Vaan samassa alettiin alhaalla vihkitoimitus. Eteisestä, ulkoa pihamaalta, kaikista ovista työntyi äänetöntä, odottavaa väkeä saliin, missä Malmberg jo seisoi vastapäätä morsiuspareja komeana, juhlallisena, ryhdikkäänä, käskevänä. Jokainen sana tunkeutui läpi sankan ihmisseinän kantautuen kauas pihalle, missä heränneiden taajat, tummat joukot seurasivat äänetönnä toimituksen kulkua.

"Niinkuin vasaralla löisi — niinkuin iskisi jollain, upottaisi jotain pehmeään seinään, niinkuin pudottaisi alas raskaan painon. Sitä täytyy aina kuunnella, luki se tai puhui", kuului joku suruttomista herroista sanovan kamarissa, kun toimitus oli päättynyt.

"Niin — ja sen ryhti ja katse ja kaikki liikkeet. Siinä on jotain — mitä lie — vaan minä sitä aina pelkään, kun se likelle tulee", sanoi toinen.

"Oletko huomannut, miten ne käyvät äänettömiksi, kun se tulee tänne sisälle kamariin — melkein pakoilevat?" kysyi ensimäinen.

"Jaa — niin", kuului toinen myöntävän hiljaisella, ihmettelevällä äänellä kuin lopettaakseen siihen.

Oli yhtä ääntä ja sohinaa ja puheenpitoa kaikissa huoneissa, käyntiä ja kulkua ovissa ja eteisessä, tungosta ja tuuppimista ahtaissa suojissa. Seistiin ryhmissä, keskusteltiin, pidettiin toisiaan kiinni olkapäistä tai käveltiin pihalla avopäin ja pitkin lehtoista kujaa maantielle ja maantieltä takaisin.

"Mitähän ne mahtavat tästä ajatella — muut — suruttomat?" kysyi joku papeista Esseniltä, joka istahti väsyneesti penkille ulkona puutarhassa.

"En tiedä. Minusta nähden nämä olisivat saaneet olla pienemmät, vaan kun se tahtoi", vastasi Essen.

"Täällä on ainakin viisikymmentä pappia. Mikä määrä lie muita? Puolisentuhatta kumminkin."

"Jos ei sitäkään, niin on satoja — pitkin pitäjiä Kyrönmaata myöten."

"Antaa niiden kerran nähdä, mitä me olemme ja mitä me saamme aikaan ja millainen on oikein tämän kansan mahti — tämän tumman ja totisen", sanoi Durchman.

"Ja kun saa papitkin olla näin useammin yhdessä, niin ei pääse perkele väliin", lisäsi Schwartzberg.

"Miltä teistä tuntunee, vaan minusta tuntuu siltä, että tämä pappisjoukko on viime kerran koolla Paavon ympärillä", huomautti joku. "Sen on elämän retki pian lopussa."

"Niinpä pannaankin Paavo puhumaan papeille", sanoi Durchman ja pyöri vikkelänä käytävällä. "Otetaan ukko veisuulla vastaan — pappein veisuulla — kun tulee Kauppilasta."

Kauppilasta oli jo kauan kuulunut veisuuta, jota papit olivat silloin tällöin pysähtyneet kuuntelemaan tuijottaen vakavina vainion yli Isoon-Kylään päin. Kun Paavo vihdoin Niskasen kanssa palasi takaisin häätaloon, vyöryi häntä vastaan väkevä veisuu kuin kosken pauhu. Bergh näkyi puhuvan jotain Paavolle kamarin ovella ja kulkevan sitten nopein askelin pöydän taakse salin perälle, Paavo perässä laahaavin askelin.

Oli veisattu useampia virsiä yhä kasvavalla innolla ja voimalla.

Ne oli kaikki Durchman aloittanut ja parastaan pannen johtanut loppuunsa. Paavo istui yhä samassa asennossa miettien jotain, jotain ajatuksissaan etsien ja silmänsä kiinni puristaen. Sitten taivutti hän päänsä taaksepäin ja aloitti oman, tutun virtensä.

Kun virsi oli loppunut, syntyi pitempi väliaika, odotus kasvoi jännitykseksi, ja kaikkein katseet olivat kääntyneet Paavoon päin. Oli niin juhlallista, niin hiljaista salissa, eteisessä ja kamareissa, ettei yksikään uskaltanut liikahtaa, ei siirtää jalkaansa eikä korjata asentoansa. Durchmankin, joka äsken vielä vilkuili veisatessaan, tuijotti samaan paikkaan.

"Luuletteko olevanne oikeita Herran pappeja?" kysyi Paavo aluksi, pysähtyi siihen hetkeksi ja lähti siitä sitten jatkamaan.

"Se on herännyt ihminen arka ja vauhko kuin metsistynyt lammas. Se kulkee, harhailee, etsii tietä, pelkää ja pakenee omaa varjoaankin. Se yrittää yhä uudelleen pappinsa puheille, vaan vihollinen estää ja palauttaa taipaleelta takaisin entiseen korpeen ja pimeyteen siellä revittäväksi ja raadeltavaksi. Niin sen on raukan synnin sumut soentaneet ja kuoleman pelko näännyttänyt, ettei läpipääsöä, ei toivoa mitään, ei tietoa eikä taitoa, minne mennä, kunne kulkea. Papin kamarin kynnys on korkea, ei siitä pääse yli vaivainen syntinen, jonka ovat jalat kuin halpaantuneet ja poikkilyödyt. Ja jos pääsee, jos saa vapisevalla kädellään avanneeksi oven siitä sisälle mennäkseen, niin tulee suruton pappi suurena herrana vastaan ja hönkäisee raukalle: 'Mitä sinulla on asiaa?' Eihän sillä mitään — mitä sillä, jolle on saatana tiellä vakuuttanut: 'Huonot ovat asiasi papille puhuttavaksi, rumat syntisi, parempi kuin palaat takaisin.' Siinä se sanattomana ja neuvottomana odottaa tuomiotaan pappinsa edessä, jolle on kappansa kantanut, kun jo samassa kuulee karjaistavan: 'Tule tulevana pyhänä kirkkoon kuulemaan!' Niin ei tee Kristus, ylimmäinen pappi ja paimen, vaan juoksee aran ja vauhkon jälessä, pikottelee kuin paimen lammasta, kesyttelee ja palasta tarjoo. Ja kun se tapaa syntisen suohon vajonneena, syntiensä suohon ja rikostensa rämeikköön, niin ei se lyö, ei hosu, ei käske eikä komenna, vaan alle käy ja nostaa uupuneen olalleen kotiin kantaakseen. Vasta siinähän se papin rokki ryvettyy."

Hän jatkoi yhä puhettaan, lämpeni, sai sanoihinsa uutta tulta ja terästä. Pää nyökähti jokaisesta tärkeästä sanasta ja ruumis liikahti. Hän tunsi taasen pitkän ajan perästä innostusta, tunsi, miten sisässä paloi ja sielu hehkui. Ja kun hän istui siinä vastapäätä suurta pappislaumaa, tunsi hän samassa uhmaa sielussaan, jonkinlaista kapinamieltä, niinkuin oltaisiin sittenkin kahtena eri joukkona, herrain ja talonpoikain.

Istuttiin kauan äänetönnä seurain perästä, mietittiin, sulatettiin sanaa, Paavo painautuneena alas omiin ajatuksiinsa, papit puristaen kaksin käsin pitkiä virsikirjojaan. Vihdoin aloitti joku joukosta virren. Se oli katumusvirsiä, haikeaa, särkyneen sydämen valitusta, hätääntyneen, sulaan pudonneen huutoa. Se koski Paavoon ja leikkasi hänen sydäntään kuin rauta. Hänen silmänsä näkyivät vetistyvän ja kurttuiset kasvolihaksensa vavahtavan. Hän muisti samassa, että tämä hänen matkansa oli viimeinen, että hän viime kerran tapasi ystäviään täällä ja hän alkoi uudestaan puhua. Hän puhui ensin itsestään, omasta huonosta parannuksenteostaan ja omista synneistään. Hän oli ollut ylpeä, itsepäinen, nöyrtymätön, jota Herran oli täytynyt kurittaa enemmän kuin muita. Hän oli ollut monesti taitamaton, oli lyönyt siellä, missä olisi pitänyt säästää ja säästänyt siellä, missä olisi pitänyt lyödä. Ja sitten hän puhui kaikista muista, joiden asiat olivat yhtä ahtaalla, joiden tie ollut samoin tukossa ja armo salattuna. Samassa muuttui hänen äänensä helläksi, sääliväksi, särkeväksi. Miten hän nostikaan ja kohotti heränneitä, kaikkia vaivatulta ja velanalaisia, valaisi ja kirkasti sielun pimeitä Kristuksen armon kirkkaudella ja valolla!

Kun Paavo oli lopettanut, seistiin vielä pienissä ryhmissä, työnnyttiin likelle toinen toistaan, puhuttiin yhteisestä ilosta ja onnesta. He olivat siinä kuin yhtä perhettä, kuin veljiä ja sisaria kaikki, papit ja talonpojat. Oli niin hyvä olla, tuntui niin turvalliselta ja kevyeltä, että piti tarttua sylin kiinni omiin ystäviinsä.

Aamiaiselta, aamuseurain päätyttyä, viimeisenä hääpäivänä, kuului Durchman lukevan jotain papeille kamarissa. Hän oli yhdessä Ingmanin kanssa suomentanut Luteeruksen "Kirkkopostillaa" ja sitä piti ystäväin nyt kuulla. Se oli ollut heidän lempityötään, he olivat siitä yhdessä iloinneet ja siihen panneet parhaimpansa pitkinä talvi-iltoina.

Saliin, kamareihin ja kauas pihamaalle; kuului sekavaa puhetta, leikkiä ja totta, väliin hiljaista, väliin kiihtynyttä ja kovaa.

"Teillä on ollut kaikenlaisia kummallisia sanoja. Mistä te niitä olette saaneet?" sanoi Janne Stenbäck ja keskeytti taasen lukemisen. "Minusta ne eivät ensinkään sovi tällaiseen — Jumalan sanaan."

"Tuulen tupru! — 'tulla tupsahtaa' — sellainen sopii johonkin 'Kultalaan' ja 'Kanavaan', vaan ei saarnakirjaan. — Menettää kerrassaan arvonsa ja makunsa koko kirja", lisättiin joukosta siihen, mitä Stenbäck oli sanonut.

Durchman tulistui ja pisti paperit taskuunsa;

"Se on niin, että te ette näy sitä ymmärtävän ettekä osaavan oikeata suomenkieltä", sanoi hän ja istui rennon näköisenä kahareisin tuolilla. "Teillä pitää olla sitä vanhaa, onnetonta, ruotsinvoittoista — sjeelu — meeli — händäns —"

"Niin — vaan ei tämä ole mitään Savon suomea, vaikka te tunnutte sitä jäljittelevän ja matkivan, sinä ja Ingman. Kuulkaa Paavoa, miten Paavo puhuu! Ja sitäpaitsi eivät ne arkivaatteet pyhävaatteiksi sovi", sanoi Stenbäck.

"Tämä tuntuu olevan aivan samanlaista kuin se sinun toinen kirjasikin — koruja ja helyjä täynnä", huomautti Schwartzberg.

"Vaan sinä et osaa suomea", sanoi Durchman kiivaasti Schwartzbergille.

"Hamasta äitini kohdusta", vastasi Schwartzberg yhtä kiivaasti. "Minä olen ollut selvä suomalainen ja olen vieläkin, vaan sinä olet puolisko."

"Joka on Luteerusta lukenut, tietää, miten Luteeruksen kieli on täynnä sukkeluutta ja sanaleikkiä vakavissa ja pyhissä asioissakin", virkkoi Ingman vakavana. "Meidän on täytynyt sinne ottaa sanoja, jotka vastaavat parhaiten alkukieltä. Ne tuntuvat vielä oudoilta, vaan niihin tottuu korva."

"Pitää tottua", jatkoi Durchman. "Emme me iankaikkisesti saa kirjoittaa samaa Agricolan suomea."

"Kun ette vain eksyttäisi ja usuttaisi maailmaa turhanpäiten niskaamme. Huutaa pian, että körttipapit muuttavat ja vääntävät kohta koko raamatun oman mielensä mukaan."

"Ei huuda, ellette te vain ala taitamattomuudessanne huutaa", sanoi Durchman ja käveli kiivaasti ulos.

Väiteltiin vielä pienissä joukoissa, mies miestä vastaan, siirryttiin toisiin huoneisiin ja rauhaannuttiin taas entiseen oloon. "Kuule Schwartzberg!" sanoi Malmberg sivumennen ja veti Schwartzbergia käsipuolesta syrjään. "Sinun pitää sopia Durchmanin kanssa. Durchman on uskonut kaikkia akkain juoruja teidän pohjalaisten erimielistä. Sano, selitä sille, ennenkuin eroatte!"

Schwartzberg kuului jotain sanovan vastaukseksi, vaan samassa kuhahti koko suuri pihamaa täyteen kansaa Kauppilasta päin saatellen Paavoa, joka teki lähtöään. Seistiin avopäin, hyvästeltiin, puristettiin kättä, sanottiin jotain hellää, lämmintä ja veisattiin virsi vielä lopuksi.

"Missä pullo?" kuului Paavo kysyvän kumppaniltaan rattailla. "Pidä se tallessa! Minun on juomarin nimi kumminkin kannettava loppuun saakka."

Hän ryyppäsi pullostaan, piti kauan aikaa pohjaa ylöspäin ja antoi sen sitten kumppaninsa korjattavaksi.

"Paavo! — Kuulkaa!" sanoi Essen samassa. "Yksi ryyppy terveydeksi, toinen iloksi, vaan kolmas on pirun pojan."

Naurettiin ymmärtävästi, hymyiltiin, kuiskutettiin käsiä ja katseltiin pitkin lehtokujaa, kunnes hevonen oli kääntynyt valtatielle.