VIII.

Iltasella oli Juhana pannut jyväkuorman valmiiksi lähteäkseen aikaisin aamulla Palonurmen myllylle, ja äiti valmistanut eväät. Paavo oli päättänyt lyöttäytyä samaan kyytiin, kulkea poikansa kanssa Palonurmelle ja sieltä sitten jatkaa matkaansa Karjalaan saakka.

Siitä oli jo kulunut pitkä aika, kun hän viimeksi kulki Pielisen rannoilla. Eikä hän ollut liikkunut muuallakaan, ei siitä saakka, kun se kielto oli luettu kirkoissa, ettei saa pitää seuroja eikä kokouksia. Muitakin kaikkia hän oli kieltänyt kokouksista, oli kirjoittanut Niskaselle ja Härköselle, että aika on vaarallinen, että heränneitä tulee hillitä ja estää seurojen pidosta, että Herra voi hiljaisuudessakin auttaa ja yksinäisyydessä työtänsä tehdä, ettei saa syöksyä hengellisessä röyhkeydessä kiusauksiin.

Mutta nyt oli hän saanut vastustamattoman halun lähteä. Yksinäisinä hetkinä, harmaan, yksitoikkoisen jokapäiväisen elämänsä keskellä oli hän yhä useammin muistellut Karjalan ystäviä ja nuoruutensa matkoja poikki vaarojen ja vesien. Joku sisällinen pakko oli ollut pakoittamassa, joku outo voima vetämässä, joku outo ääni kuiskimassa ja kiihoittamassa hänen sielussaan. Ja hän unohti kaikki kiellot ja kuulutukset, omat päätöksensä ja muille antamansa käskyt ja kehoitukset.

Oli raikas, kirkas maaliskuun aamu, kun he ajoivat Palonurmelle päin, Juhana istuen keulalla jalat riipuksissa, Paavo maaten säkkien päällä puoleksi suullaan, puoleksi kyljellään ja toisella kädellään kontin viilekkeestä pidellen.

Juhana oli aina ollut hiljainen ja ujo, varsinkin isänsä seurassa. Ei ollut Paavo saanut milloinkaan selkoa siitä, mitä se mietti ja millainen sen sielun tila oikeastaan oli. Oliko sillä Herrasta osa vai oliko käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi kotona, missä joutui aina olemaan ja ainoana työmiehenä raatamaan aamusta iltaan? Hän tunsi tunnon nuhteita siitä, eitti sittenkään ollut useammin ottanut Juhanaa mukaansa seuramatkoille. Ovat kasvaneet äidin käsissä, kuulleet äidin kiukkuja, imeneet äidin mieltä itseensä, Juhana niinkuin tytötkin. Ja hänestä tuntui siltä, että hänen täytyi Juhanalle jotain puhua.

Noustiin jyrkkää mäkeä, käveltiin, astuttiin pitkälti hevosen perässä ja istuttiin taasen samoille sijoille.

"Millainen lie, lapsirukka, sinun sielusi tila?" kysyi Paavo, kun oli päästy pitkän mäen alle tasaiselle tielle.

"Miksi isä sitä kysyy?" sanoi Juhana taakseen katsomatta, arkana ja hiljaa.

"Siksi, että sitä pitää sinulta kysyä, mitä on muiltakin kysytty. Minä olen sinun asiaasi murehtinut ja heikkoudessani Herralle kantanut. Et saisi olla suruton, kun olet niin paljon kuullut."

Juhana ei puhunut mitään, hoputti vain hevostaan.

"Tien tiedät, osaat eroittaa oikean väärästä, vaan tie on itsesi kulettava ja elämä oikein elettävä, ettei katumoiksi kävisi. Heränneiden lapset paatuvat paljosta kuulosta, elleivät parannusta tee ja valvo. Sitä minä olen siitä asti pelännyt, kun sinä olet isommaksi tullut."

Paavo tunsi pelkoa ja levottomuutta sielussaan siitä, mitä sanoisi ja miten sanoisi ja miten pääsisi poikansa sydämeen.

"Nuorena otti minut Herra kiinni, poikasena jo piti käsissään, vaikka en tuntenut omaa auttajaani. Siitä lähtien olen sitä tietä koettanut vaeltaa, joka elämään vie, usein eksynyt, vaan uudestaan taasen tien löytänyt. Huonoa on ollut harjoitukseni, vähän hedelmiä, paljon syntiä ja puutoksia. Vähän on tullut sinullekin puhutuksi, lapsirukka."

Juhana kääntyi syrjittäin isäänsä, painoi päänsä alas ja kääri suitsen ohjia.

"On isä puhunut — olen minä kuullut — on ollut Herra minuakin likellä. Oma on syyni, jos hukun, itseäni saan syyttää ja syytänkin joka päivä, vaikka ette te siitä mitään tiedä. Minun on aina sellaista vaikeaa ja raskasta elämäni, pimeää ja päivätöntä nuoruuteni. Kun joskus yritän, niin yksin yritän ja raukean taasen omaan voimattomuuteeni. Jo olen monesti aikonut tulla teiltä kysymään neuvoja, vaan en ole jaksanut, ei ole päästetty puhumaan."

Ja Juhanan tapasi liikutus, voimakas, hillitön tunteenpurkaus, ja hän kääntyi samassa selin ja alkoi hoputtaa hevostaan. Mutta Paavon tuntui mieli niin hyvältä ja sydän keventyneeltä, että hän nousi istumaan, käänteli, sijoitteli itseään säkkien päällä ja tuijotti kauan äänetönnä etäisyyteen. Siellä kaukana Syvärin toisella puolen siinsi metsän sini ja aamun puna, ja korkea Pisa tervehti samana, iäisenä ja äänettömänä uutta päivää.

"Niin — lapsirukka, niin se on — siitä se valkenee päiväksi, missä oma pimeys on synkintä. Siinä alkaa Herran armo, missä ovat omat voimat loppuneet. Luulin sinua suruttomaksi ja Jumalan armosta osattomaksi, vaan nyt on kiitosta kulkuni Karjalaan ja uutta päivää taasen elämäni. Olen rukoillut, taistellut, uskonut asiasi Herralle ja se näkyy olleenkin Herran takana. Kun en ole itse jaksanut puhua, niin on Herra puhunut ja painanut salaa sanansa sieluusi. Pidä, lapsirukka, tallella, mitä sait, purista käsiisi, hoida, vaali hyvänäsi ja omana onnenasi Herran tavaroita!"

"Puhukaa te, isä, minulle useammin näistä asioista!" pyysi Juhana.

"Puhun, minkä jaksan ja minkä Herra antaa. Saatana on siellä kotona likempänä kuin kylässä ja tukkii suun. Sitä ei itse auki saa."

"Mitä isä sillä tarkoittaa, että on kotona likempänä?" kysyi Juhana.

"Kotona ovat omat viat aina näkösällä, kiivaus ja kärsimättömyys ja muut luonnon heikkoudet. Niitä se sitten siellä näyttelee pitkin päivää, niillä ahdistaa ja alas painaa ja raskauttaa, niin ettei jaksa sanoa mitään eikä puhua, vaikka henki on halullinen. Sitä minä sillä", vastasi Paavo.

"Vaan älä sinä, lapsirukka, sitä muistele, mikä siellä kotona on milloinkin mieltäsi loukannut ja Herran töitä häirinnyt minussa ja muissa", jatkoi hän hetken perästä.

He erkanivat toisistaan Palonurmen tien haarassa, Juhana myllytielle poiketen, Paavo omalleen. Juhana seisotti kauan hevostaan ja katseli isänsä jälkeen, joka kontti selässä painautui salolle, katosi mutkan taakse ja tuli taasen nousupaikassa näkösälle.

Isä oli Juhanasta tuntunut toisenlaiselta tänään kuin milloinkaan ennen, likisemmältä, hellemmältä. Ennen oli aina ollut heidän välillään pitkä matka, niin ettei hän ollut päässyt isän luo eikä isä hänen. Se oli nyt lyhennyt, hän oli nyt saanut avatuksi sydämensä isälle ja isä hänelle. Ei ollut nyt enää pelkoa eikä orjuutta eikä arkuutta semmoista kuin aina ennen oli ollut. Ja hänelle alkoi samassa selvitä isän matkat ja menot ja heränneen kansan ahdistettu tila.

Sitä samaa ajatteli Paavo myöskin, sitä, että Juhana oli muuttunut, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja avannut itselleen tien Juhanan sydämeen, että he olivat nyt samanmielisiä, molemmat, heränneitä, Herran ystäviä, Herran teillä vaeltavia. Ja hän tunsi sellaista kevennystä ja helpotusta ja hyvää mieltä, että täytyi pistää juoksuksi pitkillä oikosilla.

Miten ne olivat komeita nämä Karjalan vaarat, joiden lumiset rinteet kiertelivät valkoisina vöinä ympäri näköpiiriä, tummenivat toisaalla, toisaalla valkenivat ja valoivat kirkkauttaan synkkiin saloihin ja pimeihin, mustiin korpiin vaarojen välissä! Hän muisteli ensimäistä matkaansa Kuosmasen kanssa, kuinka oli kulettu innostuneina, mieli hehkuen Herran asiasta ja saatu ensimäiset ystävät Pielisen rannalla. Lienevätkö jaksaneet pysyä tiellä ja valvoa asiaansa näinä vainon aikoina, jolloin ei oltu saatu kokoontua eikä seuroja pitää?

* * * * *

Paavo saapui kuin salaa, tietämättä, odottamatta, hämmästytti ja ihastutti ystäviään äkkinäisellä tulollaan.

"Ihan käy suruttomaksi mieli siitä ilosta", sanoi Nevalainen Nälkömäessä. "Meillä pidetään seurat Marianpäivänä, sanokoot ja tehkööt mitä tahansa, viekööt linnaan, kulettakoot Kuopioon."

Paavoa huvitti Nevalaisen into ja ihastus.

"Täällä tuntuu tuli palavan aina samassa liekissä, Nilsiässä on ruvennut kytemään, vaan tulta se on sekin, mikä kytemällä palaa. Missä ja miten te olette sitä kohentaneet?"

"Ka — missä milloinkin, saarissa ja metsissä ja vaarojen takana kaukana ja lammasnavetoissa", vastasi Nevalainen. "On niitä seurapaikkoja, kun on vain seurain pitäjiä, on Pielisessä saaria sadottain. Talvella ovat lampaat antaneet asuntonsa seuratuvaksi. Saavat niitä sakoittaa, jos tahtovat."

He kulkivat taasen yhdessä, niinkuin monesti ennenkin, kiersivät kyliä, ajoivat keväimessä hankikelissä yli vaarojen ja selkien suuri joukko heränneitä häntänä perässä. Minne tulivat, siellä alkoi aina uusi harjoitus ja kaikui sama surunvoittoinen sävel. Mistä lähtivät, sieltä lähti talonväki samaan matkaan lisäten ja jatkaen jonoa.

Ovat taas körttiläiset kulussaan, piispa edellä pappineen, lyövät, juovat talot tyhjiksi, puhdistavat paikat, niin ettei jää jälelle kuin jyrsityt luut. Kulkevat suurissa parvissa, kiertävät pitkin pitäjiä ja jättävät talonsa autioiksi. Eivät niille enää kirkot kelpaa eivätkä omat papit opettajiksi. Niiden jos annetaan vai töineen liikkua ja menoansa pitää, niin vievät viimeisiltäkin järjen valon. Mikä se lie se Ruotsalainenkin, niiden pääprofeetta? — viinan juoja, rasvan syöjä, tupakkasuu.

Ja ovat kaikkein rauhaa häiritsemässä ja kaikkia tuomitsemassa, niinkuin niillä itsellään olisi helvetin avaimet taskussaan, ettei muuta kuin lykätä ja vääntää ja vetäistä. Yöt veisaavat, päivät pitojaan pitävät, kermat, rasvat syövät ja ytimet ja lampaan lavat.

Mitä lie mikin sanonut ja puhunut, mutta paljon oli puhetta Paavosta ja hänen matkoistaan ja heränneiden harjoituksista. Kujilla ja pihamailla seisoivat suruttomat suu hymyssä, silmät ivassa, tähystelivät tielle, katselivat körttiläisten kulkua ja työntyivät taasen takaisin pirttiin nauraen ja ääneensä ilakoiden.

Paavo laski joukkoineen jäälle, ajoi salmen yli, nousi korskealle vaaralle vanhaa taloa kohti, jossa olivat aitat eloa täynnä, orret riistaa ja molemmissa päissä pirtit omaa rahvasta.

Ukko Ullgren, vanha valtiopäivämies, seisoi pihalla, viittoili tuleville ja ajaville, tervehti, pyöriskeli paikallaan ja työnsi Paavoa pirttiin.

"Kuuluu olevan kerjäläisten käymäpaikka tämä talo, kuuluu olevan antamistakin", puheli Paavo. "Vaan tässä sinun uskosi tänä päivänä koetellaan, tässä vielä tiukataan miestä, mitä on oppinut, onko tie oikeaa ja usko elävää vai muutoinko vain on järjen viisas ja luonnon hyvä."

Ukko vain hymyili ja hääräsi väkijoukossa ja otti leikin leikistä.

"Kuule sinä, Heikki, herrastuomari!" huusi Paavo, niin että kaikki kuulivat ja levitteli käsiään keskellä lattiaa, "ruoki nämä, syötä nämä nälkäiset, pane eteen mitä lie parasta talossa, hoida hevoset, kanna kaurat, heinät kujaan! Vaan onko sinulla uskoa?"

"Mitä lie? Mistä sitä minulla on", sanoi ukko hiukan hätääntyneenä.

"Eivätkö papit olekaan antaneet sinulle uskoa?"

"Ka — kun ei niillä sitä ole itselläänkään, vaikka siitä muille saarnaavat", sanoi ukko jo rohkaistuneena.

"Ja sinä niille kappasi kannat. Kuivia kuusen havuja minä sellaisille papeille kapoiksi kantaisin."

Paavo nauroi ja muut nauroivat mukana arkaa, pidätettyä nauruaan.

"Anna sinä, Paavo, jolla on!" kehoitti ukko.

"Minä — mistä minä? Minä Lieksat, Nurmekset kulkenut ja pitkin tietä tavaroitani jakanut — ei minulla mitään antamista."

"Se on toimen mies, tämä herrastuomari", puheli Paavo, "talo tämmöinen täällä Lukanvaaralla, ettei toista Nurmeksessa, tiet yksin teettää, salot sulaksi pelloksi perkkaa, köyhät ja nälkäiset elättää."

"On tämä sellainen, että tätä jos ei olisi, kuolisivat täällä köyhät eläjät puutoksiinsa", vakuuttivat miehet.

"Vaan tämä vävymies sitä on heränneihin kesyttänyt, tämä Kokkonen", jatkoi Paavo puhettaan. "Ne ne kestävät, jotka kesyttämällä tulevat eivätkä ryykäämällä. Miten sinä, Kokkonen, pääsit tämmöisessä talossa heräämään?"

"Pääsin, kun päästettiin. Akka aina hoki: mennään mekin seuroihin, niin täytyi viimein lähteä, vaikka olikin vastahakoista."

"Vai akka sen alkuun pani", sanoi Paavo nauraen.

"Peloittivat, että se tarttuu, kuin mikäkin rutto, jos vain kerrankin niiden seuroissa käy, ja tarttuvanhan tuo näkyykin. Täällä on monta, joihin on tarttunut. Mutta oli siinä Herran voimaa teidän puheessanne, Paavo, silloin siellä Nälkömässsä. Minä ihan kaksin käsin pitelin kiinni pihtipielistä ja vapisin ja pelkäsin, kun ne itkivät ja kaatuivat ja puhuivat oudolla äänellä."

"Mitä lie ollut? Ne täällä aina huutavat ja meluaan pitävät, kun milloin ovat vähänkin liikutettuja. Saiko sinuun ammutuksi sinä iltana?"

"Sai — sai haavoitetuksi ja vei rauhan. Kesään asti kulin tunnossani. Aina pakotti povessa, aina oli mieli raskas ja kuolema silmäin edessä. Kesällä sitten kerran makasin heinäniityllä ja nukahdin, niin näin ihmeellisen unen. Kulin saloja ja tiettömiä taipaleita, harhailin eksyksissä öitä ja päiviä, niin tuli virta vastaan, leveä, tyyni suvantopaikka, minkä toisella puolen kohosi kirkas vaara ja vaaran laella yhä kirkkaampi kaupunki. Minä siinä huutamaan ja viittomaan venettä, mutta kurkkua kuristi ja henkeä salpasi, niin etten ollut ääntä saada. Tuli sieltä vihdoin vene pitkän odotuksen perästä ja veneessä valkoinen mies ja miehellä mela kädessä. Vaan kun oli likelle rantaa päässyt, seisautti siihen veneensä ja katsoi kauan äänetönnä ja epäilevänä. Näin, kuinka mies kohoitti kättään sinne, missä oli vaara ja kaupunki ja kuulin sen sanovan: Tämä on vanhurskasten maa ja tuo tuolla autuaitten asunto. Siihen minä heräsin ja siitä saakka olen koittanut pyrkiä parempaan elämään."

Paavo oli istunut vakavana, samoinkuin muutkin kaikki pirtissä, ja kuunnellut Kokkosen kertomusta. Joku vaimoista aloitti virren, ja samalla paljastuivat kaikkien päät kuin käskystä, niinkuin joku näkymätön käsi olisi ne pyyhkäissyt alas pitkin penkkejä, ja mustat, pitkät virsikirjat sukelsivat esille takkien taskuista ja sinisten, ruudukkaiden huivien kätköistä.

"Sinä, Kokkonen, olet tullut hunajalla ja mesileivällä tielle otetuksi ja tiellä vielä pitkälti pidetyksi, vaan sinulle tulee vielä terva ja pikiöljy ruuaksesi", aloitti Paavo puheensa, kun virsi oli loppunut. "Se on Herran tapa sellainen, että ensin syöttää ja juottaa ja panee parasta pöytään, hoitaa ja hellii ja polvelleen ottaa ja sylissään kantaa. Vaan siitä ne alkavat sitten vähitellen työt talossa, halon hakkuut ja kasken kaatamiset, ja muuttuvat ruuat sitä mukaa kuin sisukset kestävät. Syntinen jos tuleekin siinä tilassa autuaaksi, missä se ensimäisen armon maussa kieltänsä lipoo ja huuliansa nuolee, niin ei se sitä autuuttaan kestäisi pitkän päälle, ja sen vuoksi vaihtaa Herran ruokia ja alkaa antaa väkevää ja karvaista makean sijasta. Se pitää kaikki tulla murheen ja ristin alla koetelluksi, mikä meissä on elämän Herran osallisuutta, uskoa ja rakkautta ja hengen halua. Ja siksi otetaan meiltä pois hyvät päivät ja makeat ruuat ja armon suloiset tuntemiset eikä jätetä jälelle muuta kuin ikävä ja kaipuu kiusauksien ja murheitten alle, pieni reikä vain pimeään huoneeseen, että osaa valoa kaivata ja kirkasta Jumalan päivää ikävällä odottaa. Sen on syntisen tien Herra tukkinut orjantappuroilla ja ohdakkeilla, kun ei se muutoin pelastuisi eikä perille pääsisi kirkastettuun vanhurskasten maahan, vaan sortuisi hekumaan, maalliseen, kun on mieli maallinen, hengelliseen, kun on leuto elämä armon ja autuuden maussa. Mutta ei saa säikähtää eikä riehua pimeinä päivinä ja raskaina aikoina, vaan uskossa vaeltaa korven tietä Kaanaaseen."

Seurain päätyttyä oli Paavo taasen sama, leikkisä, iloinen, vapaa, vilkas, heitti sanan sinne, toisen tänne, sinkautteli sukkeluuksia, liikkui ketteränä, kepein askelin ryhmästä toiseen ja puheli isolla äänellä. Oli kuin olisi tahtonut pudistaa itsestään ja muista kaiken jumalisen ja hartaan ja teennäisen, kaiken hetken synnyttämän tunnelman ja tahallaan esiintyä sinä, minä esiintyi.

"Jäi vielä kysymättä ja kuulematta, miten sinä, Kokkonen, oikein sen ukon kesytit, niin että nyt antaa taloonsa tulla ja hoitaa herännyttä kansaa pirtittäin", sanoi Paavo, kun ukko Ullgren oli mennyt ulos.

"On palveltu ukko valmiiksi", vastasi Kokkonen. "On vangittu hyvyydellä ja hellyydellä, on kierretty, kaarrettu, varpailla kulettu ja kaukaa kesytetty. Oli se alussa äksy, kärtyili aina, kun oli seuroista tultu, kielsi ja uhkaili ja kiukutteli. Riitta, tämä tässä, on parastaan pannut, on itkenyt monet itkut ja Herralta rukoillut voimaa ja kärsivällisyyden armoa. Ja siltä on saatu, enemmänkin olisi saatu, kun olisi osattu pyytää, vaan ei ole osattu. Siitä se on sitten ukon mieli liestynyt, niin että on jo jonkun kerran pyytänyt seuroja kotiin. Näkyy olevan hyvillään tästäkin."

"Vai Riitta se ukon kesytti, vai on sinulla sellainen vaimo, joka on miehen kunnia ja kiitos, vai on niitä sellaisiakin Riittoja! Lakia ja hiljainen henki on Herralle otollinen ja kärsivällinen mieli. Kun vain jaksanette pitkittää, ja Herra saa salata lahjansa puutoksienne alle, niin perille viette ukon, rentonaan kannatte jumalanvaltakuntaan."

Muut lähtivät vasta sitten kun Paavo oli lähtenyt. Ukko Ullgren seisoi pihalla, peitteli Paavoa, tukki nahkasia reslan laitaan, hymähti, naurahti Paavon sukkeluuksille ja sanoi väliin jotain Kokkoselle, joka seisoi sivulla suitset kädessä ja odotti. "Olet päässyt, Heikki, sinäkin siihen säätyyn, jossa sielusi pelastat. Hiipimällä olet tullut, itse huomaamattasi, salaa ovat varastaneet sydämesi Herralle nämä tässä, tyttäresi ja vävysi."

"Hyviä ovat olleet vanhalle miehelle molemmat", sanoi ukko. "Kiitos vain sinulle, Paavo, että tulit. Minä jo ikäloppu hoipun hautani partaalla."

"Niin — niin — vaan muista jumalattomana kuolla Jumalan edessä!" sanoi Paavo vakavana ja lähti ajamaan vaaran rinnettä alas.

Kun Paavo Marianpäivänä saapui Nälkömäkeen, oli pirtti jo väkeä täynnä. Sitä oli tullut pitkissä resloissa kaiken päivää Nurmeksesta, Lieksasta ja Juuasta, ajanut pitkänä, mustana jonona pitkin Pielistä, tippunut kuorma kerrallaan kaukaa salolta, hiihtänyt, astunut jo aamusta päivin. Kuului tiukujen kilinää kujasta, reslan rätinää ja hevosten hirnuntaa, näkyi tummaa, totista väkeä — naisia muodottomina myttyinä, miehiä rauhallisina, juhlallisina pirttiin pyrkimässä. Kädet työntyivät sinne tänne hiljaiseen, sanattomaan tervehdykseen, koukistuivat uudestaan ja ojentuivat uusia ystäviä kohti. Ne liikkuivat kaikki hiljaa ja arastellen, vetäytyivät ensin soppeen ja näkymättömille paikoille, niinkuin niillä kullakin olisi oma salaisuutensa kätkettynä jossain ja niinkuin ne jokainen tahtoisivat omaa halpuuttaan paeta. Pirtti hajahti havulta, musta lakeinen kiilsi iltapäivän hämärässä tuttua väriänsä, suuri kiuvas seisoi nurkassa omissa aatoksissaan hehkuen lämpöään ja tarjoten kotoista kauneuttaan.

Pirtin perällä pöydän päässä istuivat Karjalan johtomiehet, Härkönen, vanhempi mies, Piironen ja Peti Tolvanen, nuoremmat, puhelivat hiljaa keskenään, väliin vaieten ja odotellen ja oveen päin tähystellen. Paavon pitkä vartalo ilmestyi samassa ovelle, katosi hetkeksi tungokseen, siirtyi sitten soukkaa, ahdasta kujaa myöten hiljalleen eteenpäin.

"Ka — Paavo! — Mitä Paavolle?" sanoivat miehet yhtaikaa perällä ja tervehtivät.

"Sitä Paavolle, että kuuset ovat jo alkaneet kumarrella teiden varsilla tämmöistä herraa", vastasi Paavo ja riisui vikkelästi turkkiaan.

"Huonompiakin ovat kumarrelleet", sanoi joku joukosta.

"Sitä minäkin. Minä tässä taas Lieksat, Nurmekset kulkenut, itseäni isännillä, emännillä passuuttanut, parhaat palat syönyt, kyydittänyt ja kuskauttanut ja taivaaseen toimittanut, niin jo alkaa pää kasvaa ja arvelee itsekin herra olevansa."

"Eikö noita liene painajia, jos on nostajiakin", sanoi Härkönen.

"On yksi vähempi. Ovat kesyttäneet Lukanvaaran Heikin, herrastuomarin, joka ennen tämän pitäjän rovastin kanssa pöytäkirjojaan kirjoitti heränneitä vastaan. Sillä on nyt tie auki taivaanvaltakuntaan, ettei kun menee vain vanha mies. Teillä täällä on rauha?"

"Ka — rauha, kun on itse rauhaa pidetty, metsissä piileskelty ja Pielisen saarissa kesäsin, lammasnavetoissa talvisin", sanoi Piironen. "Vaan sisällä sielussa on sotaa ja meteliä itsekullakin heränneellä. Sitä pitää sinun, Paavo, tyynnyttää tänä iltana ja asettaa."

"Minun —? Mitäs teille sitten jää tehtäväksi, jotka täällä pöydän päässä istutte? Minulla valmista teetätte, ettei muuta kuin väri päälle", sanoi Paavo.

"Jää meille vielä, ei ole vielä Karjalan kansa hereillä. Rantamailla on vähän räävitty, vaan salot ovat vielä koskematta. Saataisiin lupa, kulettaisiin niinkuin on ennenkin kulettu, kierrettäisiin kyliä, sytytettäisiin kuivat roviot palamaan", sanoi nuori Peti Tolvanen innostuneena.

"Kuulkaa Petiä, kirjamiestä! Lukee ulkoa yhtä hyvin kuin sisältäkin, laittaa, latelee kaikki valmiiksi, sytyttää tulet, herättää syntiset, kaikki jumalattomat jukuripäät tielle taluttaa Juuassa ja Nurmeksessa. Vaan sitä lupaa ei sinulle anneta eikä meille muillekaan. Piilossa pidetään, karkuun ajetaan, kaikki omat keinot lopetetaan."

"Niin näytään tehtävän, vaan saisi tämä jo loppua. Tässä on jo tarpeeksi piileskelty. Sakoittakoot!" sanoi Peti.

"Sakoittakoot! — maksetaan, kärsitään!" kuului vieressä useammasta suusta.

"Korvaan on kuiskuteltu kammioissa, se pitää nyt julistettaman katoilta", jatkoi Peti ja siirteli itseään kärsimättömänä paikallaan.

"Mitä tehtäneekin ja minne mentänee, aina tulee risti vastaan", puheli Paavo. "Ristiä sisällä ja ulkona, Herran panemaa, maailman antamaa, itse hankkimaa, mitä milloinkin. Se on ristin tie valtatie taivaaseen, Teki mieleni taas tänne Karjalaan, mikä lie pakko tullut semmoinen, että täytyi lähteä."

"Herra toi nyt, niinkuin on ennenkin tuonut. Toit hääherkkuja tullessasi, juhlaruokia köyhille ja nälkäisille. Näetkö näitä?" sanoi Härkönen ja nyökäytti pirttiin päin, jossa päät aaltoilivat tungoksesta ja uusista tulijoista.

Kun ei Paavo enää puuttunut puheeseen, vaikenivat toisetkin, ja samassa levisi hiljaisuus pirttiin lähtien perältä ja päätyen oven suuhun ja synnyttäen mennessään jännittynyttä, juhlallista odotusta.

"Alkakaa — veisatkaa!" kuului Paavon kehoitus kuuluvana ja kantavana yli pirtin.

Kaunis, valittava, vapiseva naisääni alkoi kuulua jostain etempää raivaten tietä itselleen läpi sakean ilman ja tiheän tungoksen ja muuttaen äskeistä juhlallisuutta syväksi hartaudeksi ja pyhäksi tunnelmaksi. Vähitellen tuli toisia avuksi, miehiä ja naisia, ja viimein hukkuivat äänet toisiinsa, paisuivat, peittivät toisiaan, ryntäsivät vasten seiniä ja ovia, lakeista ja ikkunaluukkuja ja pyyhkivät tieltään kaiken arkimielen, kaikki pienet kiusat, kaiken alhaisen ja matalan ja pahan mielistä.

Paavo istui mietteissään, väliin oikaisten ruumistaan ja pyyhkien pitkää tukkaansa korvalliselle, väliin painuen polviensa varaan pitkät ajat pitäen silmiään umpeen puristettuina.

"Piti puhuakseni pyhien kärsimyksistä ja rististä", alkoi hän virren loputtua, "vaan lie ollut itselläni liian vähän oikeaa ristin osallisuutta. Mitä on ollut, omaa hankimaa on ollut, omien syntien ja oman taitamattomuuden tuomaa, jota sitten aina olen kärsimättömänä kantanut, eikä Herran antamaa. Ristin päivät ovat vielä edessäpäin, vaan tiellä ovat tulossa ja joka päivä lähenemässä minua ja meitä kaikkia, joille Herra on tavaransa avannut ja autuutensa makua antanut. Ja siksi pitää meidän sitä ahkerammin pyhien kärsimyksiä muistella, kuinka ovat olleet vainottuja ja pilkattuja, verille lyötyjä ja surmille talutettuja. Vaan vaikka ovat olleet verille lyötyjä ja surmille talutettuja, ovat iloinneet ja kiittäneet ja kärsivällisesti ristinsä kantaneet, ristiänsä suudellen ja sitä ylimpänä ystävänään hoidellen. Sitä pitää meidän silloin muistaa, kun risti päällemme lankee, ettemme oudoksuisi, niinkuin jotain uutta meille tapahtuisi emmekä pakoon lähtisi ja kalleimpia tavaroitamme kadottaisi."

Hän oli jo pääsemässä puheensa loppuun, kun yhtäkkiä syntyi liikettä ovensuussa, puhalsi huuruista ilmaa pirtin ovesta, ja luminen, turkkiniekkamies näkyi työntyvän perälle päin.

"Heikki? Kalliolahden Heikki? Mitä sinä? — mistä sinä tulet? — mitä on tapahtunut?" kysyi Paavo hätääntyneen avuttomalla äänellä ja katkaisi puheensa.

"Sitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua, minkä on Herra sallinut. Juhana..."

"Juhana? — Sano! — Juhana kuollut? — murhattu?" sanoi Paavo kiireesti ja nousi seisalleen, mutta vaipui samassa taasen alas penkille katsellen tuskaisena toisiin, Härköseen ja muihin ikäänkuin apua rukoillen.

"Niin on, murhattu on. Saatana on saanut vallan", lausui Heikki hiljaa, tuskin kuuluvasti.

Syntyi hälinää ja hämminkiä pöydän ympärillä, kuului hiljaisia kuiskeita ja puoleksi ääneen lausuttuja sanoja perempää oven puolelta, sitten oli taasen äänetöntä ja hiljaista.

"Se on nyt siinä, se on nyt käsissä ja kannettavana ja minulle ensin annettuna, mistä muille puhuin. Voi toki lapsiraukkaa, ainoaa poikaani!"

Ja hän oli taasen kauan aikaa äänetönnä, käänteli ja asetteli itseään rauhattomana penkillä, käveli, tuli takaisin ja istui samalle polttavalle paikalleen.

Ovensuussa olijat kulkivat varpaillaan, katselivat toisiaan vakavina, säikähtynein katsein, hyvästelivät hätäisesti, äänettömästi ja hiipivät ulos toinen toisensa perästä.

"Tulin tänne sen kanssa samaa matkaa Palonurmelle asti, näin ja puhuin viime kerran. Se oli niin hellä ja likinen Herralle ja minulle — isälleen, että itkin ilosta, kulin hyvästä mielestä kuin unissani pitkät taipalet", sanoi Paavo taasen hetken päästä, kun oli hiukan rauhaantunut.

Hän ei jaksanut kysyä enempää, ei tiedustella mitään eikä ottaa selkoa siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Sisällä sielussa poltti, ja koko olentoa raasti ja repi ja puistatti armottoman iskun suuri haava.

"Se on sääskiniemeläisten työtä, vaan ei sille pahasti käynyt. Minä sitä neuvoin tiellä, ja se otti vastaan kaikki. Eväiksi otti, kun eväitä tarvitsi."

Ja hän koetti etsiä lohdutusta, tarttua kiinni johonkin, mihin vain, vaikka vähäksi aikaa, pitää kiinni kaksin käsin jokaisesta lohdutuksen rippeestä, joka kohosi pinnalle hänen sielunsa myrskyissä.

"Sitä — sitä se merkitsi, siksi sen piti tulla sanotuksi sille siellä kuorman päällä, mitä ei kotona sanottu. Vaan mitä lie Herra tarkoittanut tällä ristillä?"

"Painot ovat sitä mukaa kuin ovat viisaritkin", sanoi vihdoin Härkönen arastellen ja peläten kuin rikkoisi jotain, kuin koskisi johonkin, joka on arkaa ja pyhää. "Sinut on, Paavo, pantu muille osoittajaksi ja oppaaksi oikealle tielle, niin pitää olla raskaat painot. Sitä minä tässä olen ajatellut. Lienenkö oikeassa vai väärässä?"

"Sitä se Herra sillä tarkoittaa", yhtyi Piironen Härkösen puheeseen.

"Sitä", säesti Tolvanen joukkoon.

"Tyhmiä me olemme Herran tarkoituksien edessä. Tässä on Joopin kärsimystä, vaan ei Joopin hurskautta ja viattomuutta. Saatte varoa, ettette ole Joopin taitamattomia ystäviä."

"Niin — niinhän se on. Saamme painaa kaikki kätemme suumme eteen ja vaieta, silloin kun Herra puhuu", sanoi Härkönen. "Vaan kun sinä kysyit."

"Kysyn lakkaamatta itseltänikin ja lakkaamatta vastaan, vaikka ette kuule mitään."

Kun muut jo olivat menneet maata, valvoi Paavo yhä Heikin kanssa, kyseli vähän kerrallaan, sen verran kuin kärsi ja jaksoi kuulla, Kaiken yötä käveli hän sitten kamarin lattialla ja taisteli kärsimyksensä käsissä lukien väliin, väliin laskeutuen polvilleen ja koettaen etsiä kevennystä sielulleen.

Voi Herra! Mitä minä olen tehnyt sinulle, millä taaskin vihoittanut sinua, joka olet pyhä ja vanhurskas? Miksi löit niin lujasti? Miksi löit? Miksi aina lyöt ja kasaat uusia kärsimyksiä entisten lisäksi?

Se oli sellaista kyselemistä se hänen rukouksensa kaiken yötä, ensin tuskallista, rajua ja riuhtovaa, sitten hiljaista ja hillittyä, viimein väsynyttä, sanatonta lepäämistä Herran jaloissa ja siinä odottamista.

Hän koetti etsiä syitä ja selittää itselleen suuren kärsimisensä salaisuutta.

Hän oli ollut ylpeä ja itserakas, luullut paremmin tietävänsä tien kuin muut. Hän oli ollut monesti tyly ja armoton, jättänyt Riitan ja lapset puutoksiin ja itse lähtenyt pitkille matkoille. Hän oli ollut kärsimätön kärsimyksiensä alla, neuvotellut itseään niiden käsistä omin keinoin ja käyttänyt lihan käsivartta aseenaan. Hän oli jo kiinnittänyt sydäntänsä maailmaan ja alkanut ahnehtia sen tavaroita. Mitä kaikkea hän tunsikaan tehneensä ja olleensa, kun hän siinä tuskansa keskellä ja Jumalan edessä tarkasteli itseään ja omaa elämäänsä. Ei ollut olemassa syntiä, johon ei hän löytänyt itseään vikapääksi, ei palastakaan hänen elämästään, jota ei olisi pitänyt paremmin elää. Ja hän tunsi olevansa kuin vankikopissa, kuin pimeässä, ahtaassa huoneessa, jonka ovet olivat suljetut ja valot sammutetut.

"Vaikea on lähteä, vaikeampi olla lähtemättä", sanoi hän aamulla ystävilleen ja teki Heikin kanssa lähtöä. "Tässä on täytynyt kaiken yötä valvoa ja vavista Herran vihan edessä, kysellä, kuulostaa Herran mieltä ja tarkoitusta, vaan ei vastaa, ei avaa suutaan, en saa mitään irti."

"Siellä se on takana sittenkin", sanoi Härkönen, "sieltä vielä antaa ilmi itsensä."

"On ennen antanut, kun olen jaksanut odottaa ja ikävöidä. Vaan nyt ovat kaikki voimat lopussa."

"Herralla on voimia", sanoi Härkönen taasen.

"On ollut", lisäsi Paavo haikealla äänellä kuin väkisten ja kulki hartiat kumarassa raskain, laahaavin askelin ulos.

He ajoivat hiljaa, äänettöminä pitkät matkat, Paavo omissa surullisissa ajatuksissaan, Heikki hevostaan hoputtaen, joskus vain jotain sanoen kuin oman mielensä kevennykseksi.

Miten olikaan Paavon paluu toisenlaista kuin lähtö ja kulku Karjalaan. Tiet ja taipaleet ja vaarat ja tummat talot vaaroilla ja laajat lakeudet vaarojen välissä tuntuivat toisilta, synkiltä, surullisilta. Ei ollut Pisakaan sama pitkine kuusineen kuin ennen eikä Kinahmin harjanne, joka kaukana häipyi näköpiirin taakse, mutta likellä edessä tervehti tulijoita ja hautoi omia, salaisia, ikuisia aatoksiaan ihmisten iloista ja suruista.

"Miten se lie oikein tapahtunut?" kysyi Paavo, kun hevonen oli laskeutunut jäälle ja juoksi tasaista hölkkäjuoksuaan.

"Ei tietty, miten on tapahtunut", vastasi Heikki. "Se vain nähtiin ja tiettiin, että hevonen tuli yksin omine valtoineen kotiin ja että vainajan ruumis laahasi perässä suitsiperät toisesta päästä kaulaan sidottuina, toisesta reen perään."

Hän ei ollut uskaltanut sitä ennen kysyä eikä ollut Heikkikään sitä sen tarkemmin tahtonut kertoa, oli vain varoin vastannut siihen, mitä Paavo oli tiedustellut.

"Viattoman surmasivat, jumalattomat. Toista tarkoittivat, toisen ottivat uhrikseen", puheli Paavo Syvärin jäällä. "Minua ne ovat vihanneet siitä saakka, kun Tahkomäkeen tultiin, vaan Juhanaa uhrikseen etsineet. Kerran varjeli Herra, vaan nyt veti kätensä pois. Mitä lie sillä tarkoittanut?"

"Mitä lie?" sanoi Heikki hiljaa ja ujona, kun kerran piti jotain sanoa.

"Sitä minä vain, etteivät saaneet sielua hukatuksi surman henget. Tässä näin, tällä samalla taipalella, puhuttiin Juhanan kanssa parannuksen asiasta. Se avasi sydämensä isälle, itki ja otti vastaan kaikki ja oli nöyrempi kuin milloinkaan ennen. Ei tietty, ei osattu aavistaa mitään. Seinän takana ne ovat syntisen surut ja ilot."

Paavo puheli väliin, väliin istui pitkät ajat äänetönnä miettien ja hautoen suurta suruaan. Vaan mitä likemmä tultiin Tahkomäkeä sitä enemmän tuntui hän keventyvän mieleltään, rauhoittuvan ja vilkastuvan. Ja kun oli pihaan päästy, näytti hän jälleen samalta reippaalta, voimakkaalta ja varmalta, miltä ennenkin, kulki suorana pirttiin, tuli taasen vikkelänä takaisin, hoiti ja hommasi Heikin kanssa hevosta kujaan.

Riitta, joka oli sairastunut kohta Juhanan murhan jälkeen, makasi heikkona oljilla. Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, kun isä tuli pirttiin, kätkivät kasvonsa käsiin ja kääntyivät poispäin.

"Otetaan Herralta, mitä antaa, niin on helpompi!" sanoi Paavo varmalla, luottavalla, hellällä äänellä. "Herra on tämänkin takana — Herra vielä ilmoittaa itsensä."

Tyttöjen itku kiihtyi hillittömäksi huudoksi, mutta lauhtui taasen samassa ja muuttui katkonaiseksi nyyhkytykseksi.

"Juhana sai eväät matkalleen kuorman päällä. Kruunu sillä on, elämän kruunu sillä on — marttyyrien kruunu. Oli niin hellä ja herkkä ja nöyrä Herran edessä, etten ollut sitä ennen sellaisena nähnyt. Kärsitään, kestetään, kannetaan risti, minkä Herra antaa!"

Ja hän koetti lohduttaa toisia, Riittaa ja tyttöjä, vaikka tunsi itse olevansa lohdutuksen tarpeessa ja puhuvansa yli oman uskonsa ja tuntemisensa ja lujuutensa.

Vasta myöhään illalla meni hän riiheen, missä Juhanan ruumis makasi laudalla. Sohvi valaisi päreellä vieressä, itki ja vaikeroi. Vainajan kasvot olivat vääntyneet tuskalliseen ilmeeseen, ja kaulassa oli musta, verinen vanne. Paavo seisoi kauan äänetönnä, lakittomin päin poikansa ruumiin ääressä, ja hänen pitkä, kookas vartalonsa vapisi...