XIII.

Hän oli taas, niinkuin monesti ennenkin, jäänyt seisomaan pihalle ja katsomaan, miten Paavo ajoi alas jäälle ja siitä viittatietä myöten kirkkoa kohti. Vaan hän oli siihen jo tottunut ja tiesi ja ymmärsi, että se oli pakko semmoinen, joka pani Paavon liikkeelle, että se oli Herran asia ja heränneen kansan yhteinen vaatimus, joka kuletti ja piti yhtämittaa liikkeellä. Sitä hän vain salaa murehti ja siitä usein puhui sekä muille että Paavolle itselleen, miten kestää kauan vanhan miehen terveys pitkillä matkoilla, talvipakkasissa, kuumissa seurapirteissä, huonoissa suojissa saloilla kaukana ja teitten varsilla taipaleilla. Ja hän koki aina muistuttaa Paavoa lähdön päässä ja varoittaa varomattomuudesta ja vilustumisesta ja muusta kaikesta, mutta Paavo nauroi vain ja löi leikiksi. "Aikansa kestää syntinen ruumis. Herra siitä vastaa, jos on asia kerran Herran asia."

Vaan nyt oli matka pitempi kuin ennen milloinkaan, oli sellainen, joka kesti kuukausmääriä. Ja päälle päätteeksi oli kylmien säiden aika, tammikuun parasten pakkasten.

"Eivätkö ne olisi voineet sitä kokoustaan pitää muuna aikana, keväämpänä sitten, kun päivät pitenevät ja ilmat lämpenevät?" kysyi Anna Loviisa valitellen.

"En tiedä. Papeilla ovat kinkerinsä ja maistereilla muut lukunsa. Tottapa ne ovat sen tietäneet. Sinne vain vaativat ja kirjoittavat joka postissa, Bergh Nurmijärveltä ja ne maisterit sieltä Helsingistä", selitteli Paavo.

"Kuolet vielä, Paavo, sillä matkalla, vilustut, palellut vielä ja saat taudin sellaisen, joka tappaa. Helsinkiin asti tällaisessa ilmassa — —!"

"Vielä sen taaksekin. Kun olen kuollut, niin käy ilmoittamassa rovastille. Sano sille, että nyt on kuollut se väärä profeetta, joka on koko maata villinnyt!" keskeytti Paavo.

Hän kävi hetken päästä vakavaksi ja jatkoi:

"Rekeen kuolen tai seuratupaan tai tiepuoleen salolle, minne Herra määrää, kun on kerran tällaista kulkemista tämä elämä. Ja tämän pitää nyt tällaista olla, tästä en enää pääse toisenlaiseen, vaikka pyrkisinkin. Herrat alkavat herätä Helsingissä ja niitä pitää päästä katsomaan ja kuulemaan. Vaan valvoa pitää syntisen, pitää olla öljyä lampussa, pitää päästä irti sielun siitä, mikä sitoo ja solmiaa tähän maailmaan."

He olivat istuneet myöhään illalla ennen lähtöä pirtissä kotona Aholansaarella, Paavo emäntineen ja Liisa ja Liisan mies ja molemmat nuorimmat tyttäret, Eeva ja Riitta. Kolme vanhinta tytärtä oli jo poissa kotoa, mikä missäkin, yksi Karjalassa saakka. Oli tuntunut juhlallisemmalta ja vakavammalta sinä iltana kuin monena muuna. Paavo oli puhunut kotiväelleen ja lukenut, ja tytöt olivat laulaneet. Oli jäänyt joskus yhteinen harjoitus kotona pitämättä. Hän oli ollut usein niin väsynyt matkoilta tultuaan, ettei ollut jaksanut kulkea kamarista pirttiin, oli maannut vain pitkällään tai lukenut vanhaa raamattuaan pöydän ääressä paitahihasillaan turkkiliivi yllä. Vaan iltasin aina ennen matkoille menoa oli hän koonnut väkensä pirttiin, lukenut ja puhunut. Ja silloin oli tuntunut niin turvalliselta ja rauhalliselta. Niinkuin hän olisi muuttunut joksikin toiseksi, joksikin pyhemmäksi ja suuremmaksi, vaan tullut samalla likisemmäksi.

Anna Loviisa seisoi pitkän aikaa pihalla aamuhämärässä, kunnes Paavo oli häipynyt hevosineen etäisyyteen viittatielle.

Kulettiin, ajettiin, mentiin aina vain eteenpäin tammikuun pakkasessa, yövyttiin viluisina ja istumisesta väsyneinä ja aamulla aikaisin taas lähdettiin ratisevalla reslalla ja vanhalla pienellä mustalla, joka oli monet matkat tehnyt ja monen talon tallissa yönsä viettänyt. Alkumatka oli vielä tuttua, vaan sitten muuttui kaikki oudoksi, ihmiset, talot, taipalet ja maisemat ympärillä ja koko näköpiiri taivaanrannalla. Loppuivat vähitellen vaarat ja selät ja viittatiet selkien halki ja jatkoksistaan vääntyneet pirtit, harmaat ja tutunomaiset vaarojen laella, ja ränstyneet mökit lumisine luukkuikkunoineen. Tasaista vain tie loppumatkalla ja suuria kyliä matkan varrella, kivisiä kirkkoja ja korkeita, komeita taloja, niinkuin linnoja, ja pitkiä kujateitä ja lumisia tanhuvia loppumattomiin. He olivat niinkuin kummituksia täällä etelässä rekineen ja resloineen ja kuluneine lammasnahkaturkkeineen, körtteineen ja koirankoipikintaineen.

Ei oltu enää uskallettu pitkiin aikoihin puhua parannuksen asioista taipalella taloissa käydessä eikä yöpaikoissa. Eivät ne olleet ymmärtäneet mitään, kun oli joskus yritetty, silmillään mulkoilleet ja suu auki seistä tollottaneet. Oli vain puhuttu viinanpoltosta, markkinamatkoista ja kaupoista kaikenlaisista ja hevosista tai oltu mistään puhumatta, istuttu erillään aikansa ja taas lähdetty.

"Mikä pitää pimeys olla valkeuden aikana täällä etelässä!" puhkesi Paavo sanomaan kerrankin Niskaselle, kun he olivat lähteneet yöpaikasta liikkeelle.

"Ei ole vielä aika, vaan tulossa on. Lähtevät ne maisterit liikkeelle, jotka nyt kuuluvat Helsingissä seurojaan pitävän, niin alkaa valeta täällä niinkuin muuallakin. Käy samoin kuin kävi Kalajoen varrella."

"Sinulla oli silloinkin parempi toivo kuin minulla. Minä olen sellainen hetken lapsi, häilyväinen, tuulten vietävä, mikä milloinkin, puhun, päätän, tuomitsen sen mukaan, miltä tuntuu", sanoi Paavo päivitellen, kuin moittien itseään.

"Itse sanot. Sinä päätät asian aina liika pian. Saat sitten jälestäpäin liestää ja peruuttaa ja ottaa takaisin. On aina parempi odottaa."

"Kun on luonto semmoinen, että pitäisi olla heti valmista kaikki ja asiat hyvin ja kun ei sitten ole, niin —"

Paavo riuhtasi käsillään ja levitti äkkiä syliään merkiksi, miten on äkkinäistä ja repivää ja riuhtovaa hänen luontonsa.

Oli niin hupaista, kun he saapuivat perille Berghin pappilaan Nurmijärvelle, ettei oikein tiennyt, mitä sanoa ja mistä puhua ja mihin istua.

"Täällä minä — tämmöinen tämä on minun pappilani — tästä on tämmöinen näköala järvelle — vaikka pieniä ne ovat nämä järvet Syvärin rinnalla ja Kallaveden", puheli Bergh siirtyen paikasta toiseen ja siirrellen tuolia.

"Istutaan — poltetaan! Täällä on piippuja kaikenkokoisia hyllyllä. Istu tänne, Niskanen!"

Ja Berghin mieli oli niin hyvä, että puhe tuntui lapsen lepertelemiseltä.

"Kun saa tällaisia ystäviä Savosta saakka, niin ei oikein tiedä, mitä tekisi ja mitä antaisi ja mitä puhuisi. Sanokaa itse! Olkaa täällä kuin kotonanne!"

"Annat kuuman kylvyn tänä iltana. Ruumis on kuin piesty pitkästä istumisesta. Ei ole aikoihin kylvetty, ei ole uskallettu matkalla eikä pakkasessa. Vaan Savon mies ei saunatta elä, ja saunauskoahan tämä onkin tämä meidän uskomme", leikitteli Paavo.

"Sitä saadaan ja muuta, mitä vain on talossa", sanoi Bergh nauraen ja kyökkiin päin kulkien. —

Oli kylvetty, syöty illallinen ja istuttiin Berghin kamarissa kaiken iltaa ja myöhään yöllä vielä. Bergh kertoi työstään ja työnsä vaikeuksista, karusta maaperästä ja synkästä pimeydestä, jossa täällä oli eletty.

"Rosvojen pesäpaikka tämä on ollut — Nurmijärven 'kraatarien', niinkuin niitä täälläpäin sanotaan. Niistä siellä Kuopion vankilassa jotain sait, vaan näistä et täällä mitään. Nyt ovat alkaneet vähitellen tottua oikeihin tapoihin ja talttua. On aina joku joukosta tullut herätykseenkin. Muut minun edelläni ovat jalkapuulla hallinneet, minä hyvällä puheella ja sanalla. Se se sittenkin paraiten auttaa."

"Sanalla pitää hallita saarnamiehen", sanoi Paavo väliin.

"On siinä saanut koettaa yhtä ja toista keinoa. Tänä talvena olen laittanut kouluja kyliin, pannut parempilukuisia huonompien opettajiksi ja saanut vakavan kansan niihin suostumaan ja niihin lapsiaan panemaan. Kokoovat sunnuntaisin lapsiväkeä ympärilleen ja opettavat lukemaan. Täällä on nyt jo kymmenen koulua tänä vuonna."

"Ovatko ne heränneitä vai suruttomia ne sinun koulumestarisi?" kysyi Paavo. "Älä vain suruttomia pane Herran töihin!"

"Molempia niitä on. Minulla on aina ollut sellainen halu opettaa ihmisiä ulkonaisestikin — taitoon ja tietoon ja hyviin tapoihin kaikenlaisiin", sanoi Bergh.

"Tästä Niskasesta saat siinä asiassa toverin itsellesi. Tämä on lukenut kaikki kirjat ja tämä niistä saarnaa pitkin pitäjiä, niin että mahtaa parannus jäädä ja oikea Jumalan sana", laski Paavo taas leikkiään Niskasen luvuista.

"Paavo kun ei paljon muuta lue kuin minkä raamattuaan. Vaan minä olen sitä mieltä, että maallisen viisauden pitää kasvaa hengellisen rinnalla", puolusti Niskanen itseään.

"Kun rinnalle pääsee, niin siitä edelle ajaa — kuomureellä", nauroi Paavo.

"On täällä ollut raskaita, pimeitä aikoja, samanlaisia kuin Pälkjärvellä ennen. Täällä tulee sellaiseksi, että alkaa kelvata mikä jumalisuus hyvänsä, kunhan jotain on. Jo minä hyvänä pitäisin Renqvistinkin opetuslapsia."

Bergh tarkkasi arastellen Paavoa.

"Älä — älä! Älä sekoita äläkä sotke, vaan pysy raamatun opissa! Sinun pitää siinä kasvaa ja vahvistua eikä lapsen lailla horjua. Et saa juoda joka ojasta", varoitti Paavo.

"Nyt on ollut näinä viime vuosina hupaisempaa elämä — nyt sitten kun niitä maistereita ja ylioppilaita rupesi heräämään Helsingissä. Siellä tulee käytyä kerta, pari kuussa. Toisinaan niitä ajaa sieltä kuormittain tänne meille. Tulevat kyselemään niinkuin pienet lapset — oikein tahtoi alussa naurattaa niiden tietämättömyys ja lapsellisuus."

Se huvitti Paavoa, niin että hän nauroi Berghin mukana, nousi ylös ja käveli toiselle puolen kamaria.

"Sitä minä vain, että ei olisi pitänyt panna sitä kokousta Helsinkiin. Ei siitä mitään tule — sovinnosta Renqvistin kanssa eikä Mikkelin miesten. Pahenevat vain nuoret ja vasta-alkavat alkuunsa. Kylmiä rautoja ei saa takomallakaan toisiinsa tarttumaan. Niitä pitää ahjoon työntää ja moukarilla litistää. Sinä sitä sovintoa puuhaat ulkoapäin."

"Voi olla — voi näyttää siltä Paavosta, joka saa omien ystäväinsä parissa aina itseään virkistää, vaan meistä on täällä hyvää kaikki se, mikä on vakavaa", sanoi Bergh itseään puolustaen.

"Oikea oppi olla pitää. Sinä heilut täällä etelässä niinkuin Kajaanin apteekkari siellä pohjassa. Sitten sinä vasta syntisiä hereille saat, kun heilumasta lakkaat. Pitää olla pohja, joka kestää."

"Niin — on se niinkin. Tiedäthän sinä, Paavo, ja tunnet minun luontoni. Minun on vaikea riidellä ja väitellä. Parempi on elää rauhassa ja sovussa."

"On — kun on vain rauha oikeaa", sanoi Paavo.

He viipyivät useampia päiviä, pitivät seuroja pappilassa ja pitäjällä, istuivat ja puhuivat Herran töistä, Bergh siitä, mitä on Helsingissä nähnyt ja kuullut, Paavo siitä, mitä Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa ja Kainuun puolella.

Oli hupaista ja hilpeää matka yhdessä Helsinkiin. Naurettiin sukkeluuksille, joilla Paavo höysteli omia puheitaan ja Berghin kertomuksia nuorista ylioppilaista ja maistereista. Niitä olikin kaikenlaisia liikkeellä ja niitä oli muodosteltu ja muokattu eri piireissä erilaisiksi.

"Vai niin — vai panivat pulloja pöydälle ja kortit viereen ja siinä sitten odottivat!" sanoi Paavo ja nauroi leveää nauruaan.

"Raamatun ja muut kirjansa työnsivät laatikkoon ja olivat hääräävinään pullojen ja korttien kanssa", kertoi Bergh uudelleen saman asian.

"Ja sanoi: Täällähän onkin oikeita luteerilaisia eikä mitään kerettiläisiä —?"

"Sanoi — poliisi, joka oli vahtiin pantu nähdessään herrat peli- ja juomapöydän ääressä", selitteli Bergh.

"Jo osasivat konstinsa, jo saivat kerran pirun petetyksi — mahtoi kerrankin hävetä omaa tyhmyyttään", nauroi Paavo.

"Ne kun nykyään ovat kerettiläisiä siellä kaikki, jotka vähänkin ahkerammin kirkossa käyvät, mitä sitten nuoret, heränneet maisterit, jotka lukevat ja veisaavat."

"Ja oikeita luteerilaisia ne, jotka juovat ja korttia pelaavat, niinkuin on herrain tapa maalla ja kaupungeissa", lisäsi Niskanen.

Mitä likemmä tultiin kaupunkia sitä hiljaisemmiksi kävivät vieraat. Bergh vain yksin jutteli, väliin "viittoen kädellään ja osoitellen jotain merkillistä. Vaan sisällä kaupungissa tunsivat Paavo ja Niskanen itsensä yhtäkkiä kuin toisenlaisiksi, pieniksi ja vieraiksi ja oudoiksi. Heidän vaatteensakin, turkkinsa" karvakenkänsä ja koirannahkalakkinsa erosivat kokonaan muiden pukimista, noiden kaikkien, jotka näkyivät kiirehtien kuin juoksujalassa kulkevan kahden puolen katua.

"Tässä on kamreerin talo — tässä ne asuvat", sanoi Bergh ja ajoi kamreeri Holmbergin portista sisään pihalle.

Stenbäck ja Essen hyökkäsivät samassa ovesta ulos ja tulivat puolijuoksussa tervehtimään Berghiä ja pitkämatkaisia, outoja, uusia ystäviään.

"Täällä ne nyt ovat molemmat, joista on puhuttu ja joita on odotettu. Tämä tässä on Paavo ja tämä lyhempi Niskanen", esitteli Bergh vieraitaan nuorille ystävilleen.

"On kuultu, vaikkei ole nähty", sanoi Stenbäck ja toivotti vieraitaan tervetulleiksi.

Sisältä huoneista kuului puhetta, ja sakea tupakansavuilma tuoksahti vastaan, kun Stenbäck ja Essen vieraineen astuivat sisään. Toiset näkyivät seisovan keskellä lattiaa pitkävartiset piiput käsissä ja juttelevan isolla äänellä, toiset istuvan yhdessä ryhmässä ja lukevan jotain. Ovensuussa istui joukko sarkapukuisia talonpoikia, vanhahkoja miehiä, pitkäpartaisia, oudoksuvan ja ujon näköisinä.

Syntyi äänettömyyttä, ensin toisessa, sitten toisessa huoneessa heti, kun Paavo, Bergh ja Niskanen olivat astuneet sisään. Tervehdittiin, käteltiin, nuoret herrat kumarsivat syvään Paavolle, katselivat, tarkastelivat ja alkoivat jossain edempänä puhella hiljaa, kuiskien toisilleen. Toiset tulivat tuttuina vastaan, naurussa suin, Niilo Bergh, Suonenjoen pappi, ja jotkut muut. Vaan vähitellen oltiin taasen keskellä samaa, äskeistä sohinaa ja puheen pitoa.

"Alkakoot nämä — puhukoot nämä ensin oman ymmärryksensä! Miksei se tullut itse — Renqvist — näiden päämies?" kuului Paavo sanovan hetken päästä kuuluvasti ja osoittavan oven suuhun, missä pitkäpartaiset miehet istuivat jäykkinä kuin kuvapatsaat.

"Niin — sanokaa te ensin oma ajatuksenne, Mikkelin miehet! Parasta lie alkaa alusta, ensimäisestä parannuksesta, niin kuullaan, missä tulee tienhaara", kehoitti Nurmijärven Bergh lempeästi.

Salomon Häkkänen, mäntyharjulainen, alkoi saarnaavalla, surunvoittoisella äänellä tehdä selkoa armonjärjestyksestä.

Istuttiin, kuunneltiin, katseltiin väliin Paavoa, väliin Nurmijärven Berghiä, väliin taasen Häkkästä, keski-ikäistä punakkaa miestä, joka arkana, värähtelevällä äänellä koki selittää, miten oli ymmärtänyt ensimäisen parannuksen ja vanhurskauttamisen.

"Ei kelpaa oman jumalisuuden oppi täällä — ei sillä sielu elä", sanoi Paavo ja keskeytti Häkkäsen puheen. "Pitää olla toisen tekemät passit elämän tiellä, Herran itsensä antamat omassa asiassaan. Se on tasaista ja kaunista kaikki tämä, mitä tämä on puhunut ja tämän oppi-isä itse, vaan väärää on ja väärään vie."

Ja Paavo alkoi itse selittää Herran työtä, miten se alkaa syntisessä ja jatkuu, miten ei ole voimaa kenelläkään rukoilla oikeaa rukousta, jos ei Herralta saada rukouksen henkeä, eikä syntiä vastaan sotia, jos ei joka päivä oman voimattomuuden tunnon alla elämän Herraa lähestytä.

"Minkä itse teet, uskot, rukoilet, taistelet, luet ja veisaat, se on omaa työtäsi ja siitä kasvaa kiiltoa ja kaunista ulkomuotoa, vaan ei Herra tunne sitä. Herra tuntee vain oman työnsä. Tämä pitää jokaisen heränneen oppia ymmärtämään — tämä mikä on omaa työtä ja itsensä pettämistä, mikä Herran. Harjaantunut mieli löytää tässä rajan, vaan harjaantumaton ja puoliherännyt eksyy."

"Se on oikea oppi — tämä Paavon — raamatun oppi", sanoi Niilo Bergh, Suonenjoen pappi, innostuneesti.

"Antaa sen puhua vielä!" kehoitti Essen. "Mitä se puhumisesta paranee, kun on kerran hengessä ja mielessä ero? Jo on kuultu, mikä on oikea, raamatullinen oppi ja Herran oma tarkoitus", sanoi Julius Bergh, nuori, vilkas maisteri, ja käveli kiivaasti lattialla.

Häkkänen aloitti taasen yhtä ujona ja arkana kuultuaan Essenin kehoituksen, puhui synnin voittamisesta, siitä, miten tulee kristityn Kristuksen veren voimalla kukistaa hallitsevat syntinsä ja päästä niiden vallasta vapaaksi.

"Pitää — pitää. Se on luettu ja tiedetään", keskeytti Paavo hetken aikaa kuunneltuaan. "Pitää voittaa, pitää päästä irti, pitää olla herrana halujensa keskellä kristityn, vaan ei siihen kerralla päästä, ei päästä päivässä eikä kahdessakaan. Monesti loukkaat ja lankeet ja saat vaivatulla tunnolla pyrkiä armahtajasi pariin. Siitä kasvat ja miehistyt vähitellen sisällisen ihmisen puolesta, kun jaksat asiasi Herralle kantaa. Tämä luulee sillä tultavan väkeväksi, että ollaan polvillaan aamut ja illat."

"Niin on oma kohtani — niinkuin Paavo on kuvannut ja niin on ollut opetuslasten ja pyhien kaikkien. Elän ja kuolen siinä opissa", sanoi Niilo Bergh yhä kiivaammin.

Häkkänen yritti vielä kerran, vaan silloin alkoivat kaikki panna vastaan, Paavo ensimäisenä ja nuoremmat Berghin veljekset. Syntyi ääntä ja hälinää, noustiin ylös, liikuttiin, seistiin toisiaan vastapäätä kädet toistensa olalla ja puhuttiin kiihkeästi aivan kuin olisi keskenään väitelty.

"Siinä se on ero pienellä paikalla."

"Siinä — vaan sitä eivät sokeat näe."

"Eivät näe näkevätkään, jollei näytetä."

"Tuli niin selväksi raja ihmistyön ja Herran työn välillä, kun ukko sen selitti, ettei luulisi enää sotkeutuvan."

"Se on tämä, mikä tässä asiassa on muistettava — tämä että —"

Ja nuoret miehet olivat innostuneita, niinkuin olisivat saaneet jonkun uuden asian ajettavakseen, josta sitten puhuttiin ja neuvoteltiin, tai löytäneet uuden, suuren totuuden, jota ihastellen ja ilomielin toisilleen kerrattiin.

Mikkeliläisten poistuttua alkoivat mielet vähitellen rauhoittua ja tyyntyä. Veisattiin ja luettiin, Paavo ja Nurmijärven Bergh puhuivat.

Miten ne veisasivatkaan voimakkaasti, täysin rinnoin, kirkkain, täyteläisin äänin, toiset säestäen toisia! Ja samoja virsiä, joita Savon ja Karjalan savupirteissä heränneet veisasivat ja samoilla, surunvoittoisilla sävelillä.

Paavoon se vaikutti niin, että hän puhui yhä uudestaan virsien lomassa siitä armosta, jota Herra oli nyt osoittamassa kansalle, kun oli herättänyt herroja, akatemian ylioppilaita, joista sitten tekee oikeita pappeja ja paimenia kansalle.

Ei muistettu kotiin lähteä sinä iltana, istuttiin, sytytettiin piiput, keräännyttiin Paavon ympärille, kuunneltiin, puhuttiin omista kokemuksista, miten oli herätty ja mistä oli asia milläkin saanut alkunsa.

"Tätä jos jatkuu, heräävät kaikki ennen vuoden loppua yliopistossa", sanoi Julius Bergh.

"Ainakin kaikki pohjalaiset", lisäsi Essen ja katsoi Berghiä veitikkamaisesti.

"Sitten ei enää tarvita Snellmanin sääntöjä pohjalaisia varten", sanottiin joukosta.

"Eikä Nervanderin sensooreja", lisäsi joku toinen.

Kuului naurua toisesta huoneesta, missä Niskanen kertoi kaskuja Paavosta nuorille ylioppilaille.

"Mitä te täällä?" kysyi Essen, vilkas, iloinen, seisten kynnyksellä.

"Niskanen kertoo, miten Paavo opetti jumalista miestä, joka hurskaudessaan oli heittänyt maallisen työnsä", kuului joki sanovan.

"No miten?"

"Paavo oli ollut kerran kyntämässä, niin oli mies tullut puhumaan sielunsa asioista. Paavo vain kyntänyt, hoputtanut hevostaan, väliin vastaillen miehen kysymyksiin ja taas hoputtaen. Miesrukan oli siinä vieressä pitänyt harpata hiki hatussa väsyksiin saakka."

Ja sitten kuului taas naurua kamarista Niskasen ympäriltä.

"Paavosta puhuvat ja Paavolle nauravat", sanoi Essen.

"Paavosta ne nyt puhuvat joka paikassa, Paavoa nostavat ja kohoittavat korkealle, taivaaseen asti, vaan pian sieltä taasen helvettiin heittävät. Toiset nostavat, toiset laskevat", jatkoi Paavo.

"Vanha kristitty kestää kumpaakin — nostamista ja laskemista", huomautti Nurmijärven Bergh.

"Laskemista paremmin kuin nostamista. Mikä luulee olevansa rakuuna, kun on täällä hetken aikaa herroja — Helsingin herroja — haastattanut."

Lauri Stenbäck näytti muita vakavammalta ja jäi vähäväliä istumaan yksikseen ja miettimään. Niinkuin olisi väkisten nauranut, kun nauroi, ja niinkuin kärsisi salaa toisten ilosta ja vapaasta seurustelusta.

"Kuule, Lauri! Sinä kannat aina sitä suruasi yhtä raskaana", sanoi Julius Bergh ja löi Stenbäckiä olkapäälle.

"Minkäpä sille. Sitä ei panna pois niinkuin takkia päältä. Minulle antoi Herra Östringin ystäväksi, joka oli kaikkia aarteita kallein, ottaakseen sen sitten pois ja sillä murheella valmistaakseen ja kypsyttääkseen iäisyyttä varten. Kaunis on tämä maa, kun ollaan nuoria, mutta kaunein, ihanin on Jumalan puhdistettu, kirkastettu maa kerran ylhäällä oleva. Minusta tuntuu siltä, että Herra on minua syventänyt näiden vuosien kärsimyksillä."

"Sen huomaa kirjoituksistasi. Mitä mahtaa Runeberg vastata — vai jättääkö sinulle viime sanan?"

"Ei jätä. Siinä riidassa on kaksi eri maailmaa vastakkain: tämä maailma häikäisevän kaunis, runoilijan kaunistama, vaan synnin pilaama, ja toinen, Jumalan maailma, kirkastettu, Pyhä, jonne ei saa tulla mitään saastaista. Tämä maailma täällä on väkevämpi ja mahtavampi — sillä pitää olla viimeinen sana."

"Vaan ei ole vielä kuulunut mitään."

"Ei ole kerinnyt."

Siihen oli kerääntynyt toisiakin Stenbäckin ja Julius Berghin ympärille, ja pian oli käynnissä puhelu "Vanhan puutarhurin kirjeistä", jotka Runeberg oli pari kuukautta sitten julkaissut ja joihin Stenbäck oli vastikään lähettänyt vastauksensa.

"Miten lie, vaan minusta tuntuu siltä, että te olisitte saane kumpikin korjata kirjoitustanne hiukan", sanoi Essen. "Sinä Lauri, olet sittenkin liian ankara ja Runeberg liian maailmallinen — miten sen oikein sanoisin."

"Kuulkaa, Kalle Esseniä!" kuului joukosta. "Ei muista mies enää Maalahden häitä."

"Jotain ennättää jo viidessä vuodessa unhoittaa", vastasi Essen.

"Minulle tämä asia on joko — tahi, ja minä luulen olevani siinä Paavalin kanssa samaa mieltä. 'Minä olen maailmalle mahdoton ja maailma minulle', kuuluu jossain hänen sanansa. Runoilijan kuvaama maailma on vaarallinen. Siellä on synnin ja saastan yli vedetty kaunis väri — ruusunhohteinen."

"Niin — ja Laurilla on oikeus — Lauri on uhrannut kalleimpansa — kanteleensa, maailman kunnian ja ylistyksen, runoilijan oman nautinnon omista tuotteistaan, tulevaisuuden ihailun ja muun kaiken sellaisen", sanoi Julius Bergh.

"Herra vaatii paljon. Herralle ei kelpaa jaettu sydän eikä puolinainen mikään. Emme me saa juottaa yhteen sitä, mikä ei yhteen kuulu. Runous on luonnollisen ihmisen tuote, ei uuden, uudestasyntyneen. Minä olisin kerran hukkunut, ellen särkenyt kantelettani. Kun on ratkaiseva hetki käsissä, silloin on uhrattava kaikki. Herra piti huolta siitä, että jaksoin silloin sen, mitä ei ihmisvoimilla jakseta — otti pois Östringin, parhaan ystävän."

"Herran asia ja työ täytyy tulla puolustetuksi, ahdistakoon sitä kuka hyvänsä ja missä tahansa", kiivaili Julius Bergh.

"Kysytäänpä Paavolta, millaisen sen pitää olla rajan jumalanvaltakunnan ja maailman välillä", sanoi joku nuoremmista.

"Paavo! — Tulkaa te sanomaan meille, millaisen pitää rajan olla jumalanvaltakunnan ja maailman välillä. Tämä Stenbäck siitä on vasta ollut väittelyssä — on kirjoittanut ruotsalaisiin lehtiin", sanoi Essen ja siirtyi Paavon viereen.

"Niskanen sen tietää, joka on Kiuruvedellä rajoja käynyt ja muualla, missä ovat entiset umpeen menneet", sanoi Paavo nauraen.

"Kumpi vain. Sanokaa, selittäkää molemmat!" kehoitettiin oikealta ja vasemmalta.

"Herrain on maailma toisenlainen kuin meidän talonpoikain. Meidän maailmastamme on huokea päästä sen, joka pyrkii, vaan teidän on maailmanne parempi ja kauniimpi ja kiiltävämpi ja makeampi. Pistät körtin päällesi siellä salolla, niin jo olet rajan toisella puolen. — Vaan pitää siinä olla vuorikin — särjetty sydän ja nöyrä henki", puheli Paavo puoleksi leikillä.

"Entä meidän — missä meidän — mitä meidän pitää tehdä?" kuului taasen joukosta.

"Teidän sitä, että alatte omaa korkeuttanne ja koreuttanne Herralle valittaa ja ihmisviisauttanne tyhmyytenä pitää. Muut ne rajan tekevät ja eron ottavat siitä, joka sielunsa pelastusta etsii, kun vain todella etsii. Käyt, kulet Herran mielen mukaisessa murheessa, istut, puhut, pidät kanssakäymistä missä tahansa, niin kauas karkkoontuvat. Maailmalla on tarkka nenä. Sitä minä, ettei teidän sitä rajaa ole tarvis aukomassa olla, muut sen aukovat ja aidan panevat."

"Niin — niin — se syntyy itsestään ja näkyy muille selvemmin kuin meille itsellemme", sanoi Julius Bergh.

Ja nuoret miehet alkoivat kehittää uutta ajatusta, jonka olivat löytäneet Paavon puheesta, sitä, että se onkin maailma, suruton maailma, joka pitää rajasta huolen, kun on vain kristitty vilpitön ja vaeltaa Herran kanssa kaikkialla. Mitä itse tekee, on omaa työtä, ja sielu rupeaa sitten elämään oman työn orjuudessa.

"Jo se on täällä nähty ja koeteltu, mikä muuallakin, että kun Herra milloin tekee tuntemisestaan osalliseksi syntisiä, niin hylkää maailma ne itsestään omaan joukkoonsa ja niille selkänsä kääntää."

"Ja vainon nostaa ja paraansa liikkeelle panee — pappinsa ja rovastinsa", tokaisi Paavo.

"Ja poliisinsa. — Meitä täällä vahtivat ja vartioivat kuin pahimpia pahantekijöitä — tyrmällä uhkaavat ja Siperialla. Täällä on jo saatu käydä monesti selittämässä suurille herroille ja muille pienemmille", puheli Julius Bergh katkerana.

"Ei uskallettu yhteen aikaan enää veisatakaan ollenkaan. Pelkäsivät, että muurit hajoovat västinkiä myöten", sanoi joku.

"Sen pitää niin olla, niiden pitää teitä vihata, vainota ja vartioida ja teistä pahaa puhua. Maailman pitää olla maailmaa täällä niinkuin sielläkin. Minne me ristittä ja kärsimyksittä —? Suin päin takaisin maailmaan. Risti siinä on rajana — maailman ja Jumalan ystäväin välillä. Jos on maailman ystävyys viha Jumalaa vastaan, niin on sen viha Jumalan ystävyyttä. Miettikää sitä silloin, kun vaino päällenne lankeaa!" puheli Paavo.

Oli äänetöntä ja hiljaista, niin ettei hiiskausta kuulunut eikä jalan siirtoa, milloin Paavo puhui. Nuoret herrat kuuntelivat kurotetuin kauloin, suu, silmät ihmetyksissä ja samassa asennossa, johon jäivät, kun Paavo oli alkanut.

"Mikä siinä on sen puheessa sellainen vaikutus, että sitä pitää korvana kuunnella?" kysyi Reinhold Hedberg, nuori pohjalainen, toisilta.

"Mikä lie? Harjaantuminen Herran töissä ja teissä, henki ja elämä."

"Ja kieli — Savon sattuvat sanat — oikea, puhdas suomen kieli", sanoi Antero Ingman. "Kuulette, miten se puhuu, miten sillä ovat sanat valmiina, kuvaukset, vertaukset, ja missä tuntuu sana puuttuvan, siinä tekee itse uuden ja hyvän tekee.

"Minä sitä tässä kaiken iltaa, että eiköhän Anterolla ole tänä iltana yhtä paljon kielen opettelemista kuin mielenkin", nauroi Essen.

"Jos on mieli Jumalan totuutta oikein julistaa, niin että kansa sen ymmärtää, ja siihen julistukseen panna sisällystä ja mehua, niin pitää oppia oikeaa suomen kieltä. — Kyllä pappien saarnat ovat kauheita kuulla sen, jolla on jotain vaatimuksia muotoon ja kieleen nähden. Huonoja ruotsinvoittoisia käännöksiä Hagbergista ja muista — sekasotkua, joka ei kelpaa kerrassaan mihinkään. Savoon meidän pitää mennä kesäksi joka miehen, ennenkuin saarnaamaan rupeemme. Vahinko, ettei ole Niklas Keckman täällä ukkoa kuulemassa."

Puhuttiin Laguksesta ja Malmbergista toisessa huoneessa, missä Paavo istui suuren ryhmän keskellä. Essen kertoi olostaan Ylivieskan pappilassa höystellen, maustaen puhettaan tapansa mukaan ja viittoen käsillään. Kuului yksityisiä hymähdyksiä ja naurun pätkiä, väliin taasen yhteistä, hillittyä ilonpitoa.

"Se pitää kaikki tulla koetelluksi ja kaikesta selvä otetuksi. Et uskonut Lagusta, ennenkuin itse pääsit kokemaan. Ei saakaan summakaupassa uskoa", kuului Paavo sanovan.

Essen oli kertonut siitä, miten hänelle oli ollut käsittämätöntä puhe ihmisen perinpohjaisesta turmeluksesta. Ainakin yhden päivän voi ihminen elää hurskaasti ja ajatella alinomaa Jumalaa. Ja hän oli vetäytynyt Ylivieskan pappilan vinttikamariin, lukenut, rukoillut ja säestänyt viulullaan hengellisiä lauluja. Vaan ei ollut viipynyt kauan, ennenkuin paha oli tarttunut jouseen ja laulut olivat muuttuneet muuksi musiikiksi jollei aivan renkutuksiksi.

"Ei ole käynyt paremmin senkään perästä — huonomminkin on käynyt — minulle ainakin, joka olen tällainen hulivili. Itsestään on kullakin suuri vastus. Tänä iltanakin taas — aivan tuin olisi päästetty vallaton varsa vapaaksi. Minulle käy aina niin, että kun ihastun ja iloitsen jostain hyvästä, Herran työstä, heränneiden ystäväin läsnäolosta ja yhteisestä armosta, jota on saatu, niin siihen sekaantuu poikamaista vallattomuutta, niinkuin on nytkin taasen tehnyt", puheli Essen.

Ja sitten syntyi siitä vakava keskustelu, miten on pilalla syntisen sydän, miten siihenkin, mikä on kaikkein pyhintä ja kalleinta, sekaantuu saastaa ja pahaa ja miten Herran tavarat likaantuvat syntisen kosketuksista. Sydämet aukenivat vuorotellen, mielet sulivat, tultiin yhä likisemmiksi toisilleen. Paavo itse puhui enimmän, hoiti, sitoi ja korjasi, ojensi, opetti, näytti vaarat, poisti verhot ja peitteet ja sielun hämärät hellästi niinkuin isä joukkonsa keskellä.

"Veisatkaapa se virsi 'O Jesu elämän Herra!'" kuului Paavo sanovan hetken päästä, kun keskustelu tuntui väsähtäneen.

Toisessa huoneessa alkoi joku virren kauniilla, vahvalla äänellä, johon muut yhtyivät veisaten ulkomuistista. Kun virsi oli loppunut, laskeutui Paavo polvilleen tuolinsa viereen, ja äänettöminä, vakavina seurasivat muut mukana. Kuului tuolien kolinaa ja hiljaista, rauhallista asettumista, mutta sitten syntyi syvä äänettömyys.

Paavo kiitti ja rukoili kauan, kiitti siitä, että Herra oli alkanut armotyönsä akatemiassa ja näiden nuorten miesten kautta aikoi levittää tuntemistaan ja salattua viisauttaan ja valoaan syntisen kansan keskelle, rukoili sitä, että Herra armossaan varjelisi näitä ja ylläpitäisi elävää uskoa ristin alla. Se oli kaikki niin yksinkertaista ja välitöntä, niinkuin puhuisi jollekin ystävälleen jokapäiväisistä asioista, se, mitä Paavo rukoili. Jotkut näkyivät pyyhkivän liikutuksesta kostuneita silmiään, toiset painuvan alemma kuin pyrkien likemmä Herraa.

"Viekää terveisiä Savoon! — Sanokaa siellä heränneille, että me olemme yhtä heidän kanssaan!" sanoi Essen, kun vieraat hyvästelivät ja tekivät lähtöään.

"Että me tahdomme oppia kansaa tuntemaan ja tulla yhdeksi kansan kanssa, saada kansalta sitä, mitä sillä on antaa ja antaa taasen, mitä meillä on itsellämme", lisäsi joku.

"Yhteisiä ilot ja surut Herrassa", jatkettiin yhä.

"Ja yksi, yhteinen kieli, niinkuin on yhteinen mielikin", kuului Ingman täydentävän toisten terveisiä.

"Viedään — sanotaan — kannetaan kontillinen kotia näitä herkkuja. —"