XV.

Tuntui oudolta ja erityiseltä täällä kaikki Paavosta — kansa ja kansan käytös ja kansan puheenparsi. Miehet pitkiä, solakoita, mustatukkaisia, mustanverisiä kuin mustalaiset mitkä, naiset suuria, rotevia, punakoita, pulskia. Muualla kaikkialla oli hän päätään pitempi, täällä tavallinen, toisten mittainen. Ja talot sitten ja viljavainiot ja kesannot ja pellot ja laajat lakeudet silmänkantamattomiin ja tiet joka haaralle — miten ne kaikki vaikuttivatkaan häneen, Savon mieheen, salojen ja vesien ja vaarojen eläjään, oudosti ja omituisesti!

Hän oli jo monta päivää ajanut Malmbergin kanssa pitkin pitäjää, kulkenut uutena kummana suurissa taloissa teitten ja jokien varsilla, puhunut, kuunnellut, ihastellut, ihmetellyt Herran töitä. Kaikki oli niin nuorta ja notkeaa ja elävää ja voimakasta — nuori herännyt kansa, veisuu ja laulu, puheet ja hengellinen elämä. Ja kaikki oli niin reipasta ja rivakkaa ja valmista — se mitä tekivät ja mitä puhuivat ja miten vieraitaan palvelivat. Puhuit lähdöstäsi, niin jo oli hevonen valmiina, tarvitsit jotain, oli kaksi tarjoomassa, toivoit, halusit mitä tahansa, sen heti toteuttivat. Hän ei ollut missään milloinkaan nähnyt sellaista vieraanvaraisuutta eikä kokenut sitä palveluksen henkeä eikä heränneen mielen rakkautta.

"Näet sen näistä, pelloista ja suurista kylistä peltojen keskellä, näet, mitä on miehuus ja työ ja karskin kansan voima aikaansaanut", sanoi Malmberg Paavolle, kun he monta päivää kulettuaan ja seuroja pidettyään istuivat taasen Kauppilan kamarissa Lapuan isossa kylässä.

"Kehut niitä niinkuin Durchmankin talvella käräjäin aikana."

"Niitä täytyy — niiden tarmoa ja työtä täytyy ihailla, vaikka ne ovatkin julmia ja raakoja, kun siksi rupeavat", jatkoi Malmberg. "Vaan ritareita ne ovat raakuudessaankin. Tänä päivänä puukoittavat toisiaan ja tappelevat, huomenna jo paraimpina ystävinä elävät."

Ja Malmberg kertoi kertomuksen toisensa perästä siitä, miten niiden on veri kuumaa ja luonto tulista täällä, miten ovat "häjyt" lyöttäytyneet yhteen ja ylläpitäneet pelkoa ja vavistusta pitkin pitäjiä, miten siitä nöyrtyneet sanan edessä ja muuttuneet lakioiksi niinkuin lampaat, miten ovat itkeneet täällä hänen kamarissaan, lähteneet parannukseen ja uuteen elämään, ja miten on pahimmista puukkojunkkareista tullut paraimpia ystäviä.

"Täällä pitää olla voima voimaa vastassa, miehuus miehuutta — käden, jos kättä käytät, sanan, jos sanaa. Et tarvitse säästää sanojasi, kun sanot ne aikanaan ja panet oikealle paikalle. Lapuan ja Kyrönmaan mies seisoo aina totuuden edessä äänettömänä, itseään puolustamatta. Vaan paraiten taivutat niitä rakkaudella ja säälillä ja hellyydellä. Jo olen monesti muistanut Paavon opetusta Nivalan Isolla-Niemellä. Miten ne taipuvat, sulavat, sillä hetkellä ja siinä paikassa särkyvät, missä osaat niille Kristuksen rakkautta kirkastaa!"

"Niin — siinä se on salaisuus ja oikea voima, Kristuksen ja Paavalin voima, suurempi ja väkevämpi kuin kuolema ja helvetti. Vaan sitä voimaa et saa akatemiasta etkä oppineista kirjoista mistään", sanoi Paavo ihastuneena.

"Kun vain voittaa itsensä, niin voittaa muitakin", jatkoi Malmberg. "Sain sen heti ensimäisenä päivänä ensimäisessä rippikoulussani kokea."

Hän kävi täyttämässä visapiippunsa ja jatkoi taasen:

"Aamulla pirttiin astuttuani huomasin heti, mikä ilkeyden ja pahuuden henki oli vallalla suuressa poikajoukossa. Tuskin olin saanut rukoukset pidetyiksi, kun muudan suuri, roteva poika, villin näköinen, heitti virsikirjalla vasten rintaani. Taistelin siinä muutamissa hetkissä ankaran sisällisen taistelun ja sain kun sainkin Herran avulla voiton vihastani. 'Ota ylös, se on pyhä kirja, se ei saa jäädä ihmisten tallattavaksi!' sanoin toiselle pojalle, vieressäni istuvalle. Pysyin kaiken päivää samana rauhallisena. Miten lie Herra antanut sinä päivänä erityisiä voimia? Koetin olla hellä ja säälivä ja pyrkiä sisälle nuorten sydämiin, vaikka vaikealta tuntui. Iltapäivällä käskin pojan tulla kotiini, tänne Kauppilaan. Luuli varmaankin poikaparka saavansa selkäsaunan tai tulevansa koulusta eroitettavaksi. Entinen uhma ja karski, tulinen, villi katse oli palannut takaisin. Otin pöydältä uuden testamentin, ojensin pojalle ja sanoin: 'Tässä on sinulle parempi kirja, poikaparka, lue sitä!' Olisit ollut Paavo, näkemässä poikaa, miten se heltyi ja suli, miten sen roteva ruumis vavahteli, ja synkkä uhma katosi kuin pyyhkäistynä. Ja siitä on tullut ahkera seuramies. Istuu nyt joka pyhäilta Kauppilan pirtissä, oven suussa, jossain näkymättömässä paikassa. Ei ole vielä päässyt tänne asti — papin kamariin, vaan tulee se."

"Pakanain maassahan sinä täällä oletkin — mustien maanosassa oikein", sanoi Paavo.

"Isossa Tartariassa. Tänne panivat meidät molemmat, Durchmanin ja minut, karhuja kesyttämään ja susia kuoppaan ajamaan", nauroi Malmberg, niin että hartiat hyppivät.

"Paraimpansa panivat, kun teidät. Teitä täällä rahvaan ruoskana käyttävät, syntisen, jumalattoman, ja sen sitten tuomioittensa tuleen heittävät."

"Tottapa ne ajattelevat, että tylsyvät siellä Durchmanin aseet ja madaltuu Malmbergin kopea mieli, loppuu into ja kiihko ja lahkomieli, kunhan aikansa rynnistävät ja näiden käsistä täällä puukkoja kirvoittavat."

"Ja täällä alkoikin lahko levitä ja kerettiläisyys kulkea — väärä oppi — pitkin pitäjiä, etelän ruismaita ja viljapeltoja — Lapuat, Kyrönmaat, kaikki isot rikkaat. Mitä siitä mahtaa konsistori sanoa?"

"Jotain sanoo, kun joutuu. Jo täältä on Turkuun kirjoitettu — tuosta talosta."

Ja Malmberg nyökäytti päällään ikkunan edessä isoon pappilaan päin, joka vainion takaa pilkoitti puiden lomitse.

"Tämä seuratupa tässä niitä enimmän harmittaa. Tämän tekaisivat tähän muutamassa viikossa. Oli somaa nähdä, miten talo nousi ja lastut lensivät, kun Lapuan mies istui nurkalla ja iski. Väliin veisattiin, väliin tehtiin työtä, veisuulla hirret seinälle vedettiin. Ja kun oli valmis, pidettiin suuret seurat, suurimmat, mitä on täällä tähän asti ollut."

"Älä sinä vain tule valvomattomaksi tämän menestyksen keskellä!" sanoi Paavo. "Särkyy repeilemällä ja paukkumalla ehyt suruttomuus, niin ei hyvää ennusta. Milloin on hyvää kesän tulo keväällä, niin saat takatalvea odottaa, pakkasta, lunta, pohjatuulta pitkällistä. Minä pelkään aina niitä herätyksiä, joissa on ääntä ja kohinaa ja kosken pauhua ja keväistä tulvaa suurten hankein jäleltä. Kuluvat ja kuluttavat kaikki niissä menoissa, ryöpyissä ja kuohuissa — heikkenevät, väsähtävät, väljähtyvät ja viimein kuolevat — seisalleen kuolevat — kuori jää, vaan ei vuoria. Niin on siellä käynyt. Vaan kun kylmiltään alkavat, hiljaisessa valituksessa ja sielun ikävässä, ja siinä omaa halpuuttaan ja huonouttaan joka päivä Herralle kantavat, niin kestävät, pane minne tahansa, pohjan tai päivän puolelle. Älä sinä vielä niiden töitä katsele äläkä kehu! Ne ovat sielun kiivaudessa tehtyjä, ensimäisen armon makeudessa, eivät vielä uskossa eivätkä kilvoituksessa."

"Jaa — niin — on se niinkin, vaan on toisinkin. Niillä on luonto täällä toisenlainen, olo ja elämä ja työhomma kaikki. Pitää tapahtua ja menestyä sen, mihin ruvetaan. Ryskätkööt, rynnistäkööt nyt, rakentakoot seuratupia joka kylään ja pitäjääseen! Niiden pitää nyt saada tällä tavalla riehua, kun ovat ennen toisella tapaa riehumassa olleet."

Ajettiin Kyröön Durchmanin luo, kulettiin poikki suurten, laajain lakeuksien ja viljavainioiden, pistäyttiin välillä taloissa, kaksikerroksisissa, veisattiin virsi, kaksi ja taas lähdettiin. Tulivat naurussa suin vastaan isännät, pitkät, pulskat, ja lihavat emännät, niinkuin olisivat jo kauan odottaneet ja taloansa sitä varten edeltäpäin valmistaneet.

"Paavo täällä on pitkin matkaa pelännyt ja epäillyt", sanoi Malmberg, kun olivat perille päässeet.

"Mitä pelännyt?" kysyi Durchman.

"Sitä pelännyt, ettei tämä hyvään lopu, tämä tällainen ryske, mitä täällä nykyään on, että niitä on ruvennut liika paljon heräämään", sanoi Malmberg nauraen.

"Vai niin — vai sellaista Paavo pelkää! Etteivätkö enää mahtuisi taivaaseen, ettäkö kävisivät pieniksi ja ahtaiksi paikat taivaassa ja maan päällä?" leikitteli Durchman.

"Ja helvetti kesken tyhjenisi. — Jää niitä sinne vielä", jatkoi Malmberg yhä nauraen.

"Minä vain sitä, että jos ei Herra olekaan maanjäristyksessä. Paukkuu liiaksi pakkanen talvella, niin on jo seuraavana päivänä selällään."

"Paavo on savolainen. Savolaiselta jää kesken ja karjalaiselta — karhi pellolle talveksi, oja päähänsä viemättä, halmekin leikkaamatta hangen alle. Täällä on toista — täällä on sellaista, että kun jotain alkavat ja johonkin ryhtyvät, sen sitten pitävät ja päättävät ja perille vievät", sanoi Durchman.

"Vaan saisitte te pikkusen pidättää, etteivät vain kesken lähteneet joukkoa jatka. Lohkeilee liian paljon suruton maailma, niin lohkeaa väärästä paikasta. Tulee mukaan tuulessa ja myrskyssä niitä, jotka hetken aikaa ihastelevat ja iloaan pitävät, vaan sitten palaavat takaisin lihapatojen ääreen, kun alkaa korpitie ja risti ja vaivat, ja vievät muita, vilpittömiä, mennessään."

"En tiedä, en ole osannut pelätä, vaan kyllä nyt liput lakeista lähtevät ja korska ja komeus mielistä. Tämä on sellaista aikaa, että heräävät, kun vain vähänkin kosket", jatkoi Durchman.

"Herran aikaa ja Herran asiaa, ja Herran asialla on kiire. Tehkööt Kalajoella mitä tahansa, tuomitkoot, sakoittakoot! Nyt pitää liikkua sen, jolla on jotain antamista nälkäiselle kansalle."

"Pitää", vakuutti Durchman, jota Malmbergin sanat olivat innostaneet. "Se on nyt niin herkkää ja arkaa, että särkyy heti elävästä sanasta. Istuin pihalla eräänä iltana ja ihmettelin, mitä ihmiset aidan viereen kokoontuivat — pellon päähän. Tyttö siellä kynti ja lauloi jotain karitsan häistä aatran perässä astuessaan, niin sitä menivät sinne: kuulemaan ja jäivät sinne itkemään. Oikein mieli heltyi itsellänikin. Piti mennä kamariin ja ruveta Herraa kiittämään."

"Niin — niin se on — sellaista se nyt on. Kuinka kauan sitä riittänee? Sitä vain saa pelätä, että kesken loppuu", todisti Malmberg. "Äsken kävi muudan mies kertomassa, miten särkyvät ihmiset, kun kuulevat sanomakelloja soitettavan kuolleelle. Tiellä seisahtavat ja siinä alkavat itkeä."

"Ja toinen, joka oli vasta herännyt. Oli veljensä kanssa pari kertaa käynyt seuroissa, niin jo kolmannella iski Herran vasama tuntoon, niin etteivät kestäneet. Saunassa ja riihessä olivat kulkeneet rukoilemassa ja polvillaan olemassa. Toiset ovat hyppineet ja vannoneet ja vakuuttaneet, etteivät ikinä hulluiksi tule. Vaan sitä on kovempi ja ankarampi heräys sitten, ja tänne on pitänyt tulla väärän valan tekijöinä."

Papit olivat niin innoissaan ja haltioissaan, etteivät pysyneet paikoillaan, nousivat ja siirtyivät ja tulivat Paavon eteen seisomaan ja siinä viittomaan ja käsillään hosumaan vakuudeksi ja puheensa höystöksi.

"Nyt vain miehiä Herran työhön — viinimäkeen — kutsumaan kujilta ja aidoilta ja teiden haaroista, herättämään, kokoomaan kansaa Herralle!" sanoi Durchman innoissaan.

"Niitä on — niitä annetaan aikanaan. Svahn on Maalahdella, Achren Vähässä-Kyrössä, Österblad Töysässä, Östring Uuskaarlepyyssä, Janne Stenbäck Vöyrissä", luetteli Malmberg. "Niitä ilmestyy joka puolelle, — nuoria pappeja tänä aikana, Herran miehiä. Ne siellä syrjillä, maan ja meren puolella, me täällä keskellä."

"Ja toisia tehdään Helsingissä — akatemiassa", lisäsi Paavo, johon tuntui tarttuvan vähitellen sama innostus. "Siksipä sillä on perkeleelläkin hätänsä. Saa nähdä, saavatko päättymään näissä käräjissä vai yhäkö jatkavat. Kiusaavat, niinkuin kissa hiirtä, irti päästävät, lykkäävät ja taasen kiinni iskevät."

"Siihen on jo totuttu. Me olemme siihen jo niin tottuneet — Malmberg ja minä — ettei sitä enää tule muistaneeksi eikä ajatelleeksi. Nämä täällä ovat suurempia asioita kuin ne siellä Kalajassa", sanoi Durchman.

"Ja mitä useampia syyttävät", lisäsi Malmberg, "sitä heikommaksi käy vaikutus ja sitä helpompi meille. Ovat vasta Östringiä sakoittaneet Uuskaarlepyyssä seurain pidosta, vaan ei ole mies milläänkään, jatkaa vain, kulkee, puhuu, pitää seuroja niinkuin ennenkin."

"Pappia ja sanankuulijoita — —. Vaan kovasti kuuluivat herrat suuttuneen, kun akat veisasivat 'Siionin virsiä' käräjätuvasta tultuaan. Kähisseet olivat kuin käärmeet ja melkein käsiksi käyneet", nauroi Durchman.

"Sitä kiireempi meillä nyt, jos kerran kieltävät kokonaan seurain pidon. Pitää liikkua yötä päivää niin kauan kuin Paavo on täällä. Sinä, Paavo, saat nyt puhua. Me alamme sinulla nyt vasta oikein puhuttaa", sanoi Malmberg ja löi Paavoa olalle.

"Ja panna autuuden asiat oikeaan järjestykseen — siihen samaan, missä ne ovat Savossakin", lisäsi Durchman.

"Minä ne sotken ja panen pilalle. Papithan ne asian oikein puhuvat, lain ensin, sitten evankeliumin. Peloittavat ja säikyttävät aikansa helvetin tulella, niin lepyttävät ja rauhoittavat ja tasoittavat ja laittavat kaikki hyväksi. Vaan kun ovat kaikki saaneet oikeaan järjestykseen, kun on asia kaunis ja hyvä, niin ei siinä sitten enää mitään tilaa parannukselle."

Kulettiin kolmisin, pidettiin seuroja, puhutettiin Paavolla ja puhuttiin itsekin. Oli kuin yhtä seuraa kaiken päivää aamusta iltaan, ja yhtä samaa seuraväkeä kaikkialla, samoja itkeviä kasvoja ja samaa hiljaista, hillittyä nyyhkytystä seuratuvissa. Oli samanlaista kuin Karjalassa ennen paraimpina aikoina, täällä vain enemmän kansaa parannukseen pyrkimässä, komeampaa ja rikkaampaa kansaa. Oli tulijoita ja menijöitä, puheille pyrkijöitä ja neuvon etsijöitä.

Niinkuin nuorempana ennen, suurien herätysten aikana Savossa ja Karjalassa, liikkui Paavo vikkelänä väkijoukossa, pujotteli penkkien välitse, seisahteli, sanoi jotain, nauroi herttaista, hyväntuulista nauruaan ja jätti taasen hoidettavansa pyrkien toisten luo, jotka odottivat ja ikävöivät vaihtaakseen sanan, kaksi kuulun vieraansa kanssa.

"Täällä nämä Lapuan tytöt kysyvät, mitä nyt pitää tehdä, kun on rakkaus loppunut Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tule tänne, Paavo, neuvomaan!" huusi Malmberg kamarista tupaan.

"Vai on loppunut! Niiden pitää oppia paarmasta, joka kesällä lehmän kylestä verta imee", kuului Paavon ääni tuvasta.

"Nuoriahan nämä vielä näkyvät olevan, vastasyntyneitä Jumalan lapsia", jatkoi hän kamarin puolella. "Ovat silmänsä auki saaneet, niin näillä jo suurten pyhäin rakkauttakin."

"Siitä me muutkin saamme", sanoi Durchman. "Rikkaiksi vain heti, pyhien aarteita vain, aikaisiksi, täysiksi miehiksi, lasten, jotka ovat vasta kävelemään opettelemassa! Mitä sitten kun on päästy Paavon ikään?"

"Paavon iässä ollaan yhtä köyhiä — köyhempiäkin vielä. Näillä toki on pelkoa omista puutoksistaan, lapsen nälkää ja imeväisten ruokahalua, vaan vanhalla konilla tällaisella, kuivettuneella — mitä tällä muuta kuin puutoksien puutetta?"

Ja hän alkoi puhua sitten pitemmältä kamarissa ja kehittää sielunhoidollista opetustaan yleiseksi, kaikille yhteisesti kuuluvaksi.

"Se on ja tulee aina olemaan tämän heränneen kansan elämä ja kulku sellaista, että se on kestävintä köyhyydessä ja puutoksissa, että se on vahvinta silloin, kun se valittaa. Siinä se on salaisuus — suuri salaisuus pienellä paikalla. Sitä eivät isot ymmärrä, kiiltopyhät kristityt, jotka kuomussa taivaaseen kulkevat, ettekä ymmärrä tekään vielä, vaan minulla on kokemusta, vanhalla miehellä. Köyhä, valittava kansa pitää Herrasta kiinni, puristaa lujasti, pitää ja puristaa, niin ettei itsekään pitävänsä ymmärrä."

"Ja me sitä köyhyyttä ja puutosta pakenemme ja pahana pidämme, valitamme ja vaikeroimme, ettei ole meillä mitään, että on tyhjä sielu, että on kaikki mennyt ja kadonnut, jos on joskus jotain ollutkin", huomautti Durchman.

"Niin pitääkin — sitä pitääkin paeta ja pahana pitää. Alat sitä hyvänä pitää ja siihen jäädä, niin muuttuu köyhyytesi rikkaudeksi. Sen pitää köyhyyden olla oikeaa köyhyyttä ja sillä pitää olla köyhyyden vaiva mukana — pitää olla."

"Sitä minä vielä, ennenkun lähden, että köyhät kestävät kaikki pahennukset ja riidat, joita saatana vielä sekaanne nostaa, vaan rikkaat eivät kestä. Rikkaat ja hyvät pahenevat, loukkaantuvat ja kaatuvat toisten vikoihin ja synteihin. Joka toisen synteihin kaatuu, sitä et nosta enää etkä seisalleen saa."

Istuttiin puoleen yöhön pitkässä peräkamarissa, toiset tuoleilla, lavitsoilla ja laudoilla, toiset lattialla, väliin veisattiin ja taas puhuttiin. Mitä enemmän kuultiin sitä nälkäisemmiksi tultiin ja sitä elävämmiksi kävivät Paavon puheet.

Malmberg ja Durchman istuivat lattialla toisten keskellä, niinkuin olisivat tahtoneet alentua ja painua halvimpien joukkoon ja siellä koota muiden kanssa muruja omaa köyhää, nälkäistä sieluaan varten. Ja kun Durchman aloitti kauniilla, kaikuvalla äänellään virren, kävi liikutus läpi huoneen, syvä liikutus ja elävä tunne siitä, että oltiin kaikki yhtä, että oli tapahtunut sama, yhteinen armo kaikille, papeille ja sanankuulijoille.

"Tällaista täällä on — elävää, palavaa, juhlanpitoa — häiden, ilojuhlien, vaan tästä muuttuu taasen toisenlaiseksi. Miksi muuttuneekaan Kalajoella?" sanoi Paavo, kun oltiin lähdössä ja hyvästeltiin.

"Täällä on voimia saatu ja virkistystä, kun on Herran töitä katseltu ja uutta armoa ihailtu", puheli hän kuin itsekseen työntäen kättään hyvästiksi sinne tänne, kenelle ensin kerkesi.

"Vaivaa pitää olla ja ristiä — muutoin hukkuu tähän hekumaan syntinen", lisäsi hän sitten hiljaisella, surullisella äänellä, ja hänen pitkä vartalonsa näytti kuin kokoonpainuneelta.

"Tulkaa, Paavo, pian takaisin!" kuului väkijoukosta.

"Tulen, jos pääsen. Herrat tukkivat tien Kalajassa ja panevat puomin eteen, niin en pääse."

"Se aukaistaan — sen täytyy aueta", kuului monesta suusta.

"Kuulitko, Paavo, mitä ne sanoivat — 'täytyy aueta'?" huomautti Malmberg.

"Kuulin, kuulin. Nämä sen aukaisisivat, jos se olisi ihmisvoimin aukaistavissa — nämä pohjalaiset."

Kun he seuraavana päivänä lähtivät, oli heillä taas sama käräjämatka edessä, kuinka mones lienee ollutkaan, samat ikävyydet ja harmit, ja sama vääristely ja valheen tulva vastassa, pimeys ja tietämättömyys. Heidän piti taasen kuulla, miten heidän paraimpia, puhtaimpia tarkoituksiaan väänneltiin ja käänneltiin, miten heidän kalleinta työtään, jota he nuoruutensa voimalla olivat tehneet, koetettiin vääränä ja vahingollisena tukahuttaa ja miten heidän pyhimpiä tunteitaan loukattiin. Ja sitten piti heidän taasen olla näkemässä, miten heidän entiset sanankuulijansa, joita he olivat Herran kutsumuksella kutsuneet, nyt olivat antautuneet herrain välikappaleiksi, raukkoina, sokeina, tietämättöminä siitä, mikä on valoa, mikä pimeää.

"Syyttömän kärsimykset ovat sittenkin suurempia kuin syyllisen", sanoi Durchman, kun taasen puhuttiin tästä samasta asiasta.

"Niin ovat, vaan ne ovat Herran kärsimyksiä ja niitä pitää ruumiissaan kristityn kantaa", sanoi Paavo.

"Ja niillä täyttää se, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttuu", lisäsi Malmberg.

"Miten lie muiden, vaan minä tunnen itseni aina heikoksi ja araksi täällä Kalajoella. Näytän rohkeammalta, tekeydyn tahallani toiseksi, varmemmaksi kuin mitä olen. Minua se harmittaa ja suututtaa sitten jälestäpäin."

"Sellaisia me olemme, veli hyvä, joka asiassa ja joka paikassa", sanoi Malmberg Durchmanille. "Näytämme päältäpäin paremmilta, puhumme, saarnaamme kauniisti, innostumme, kiivailemme syntiä ja maailmaa vastaan, ja sisällä sielussa onkin kaikkea moskaa, ilkeyttä, maailmaa, syntiä, jos minkälaista."

"Pyhimpien asioiden keskellä saatan olla kaikkein likaisin ja saastaisin ja heikoin siellä, missä pitäisi olla väkevin ja rohkein. Täällä taasen pannaan tämä huono kristillisyys koetukselle ja sitten saan hävetä itseäni, kantaa ulkokullatun tuomiota aamusta iltaan. Voi — voi ihmisparkaa — pappiparkaa!"

"Vaan jospa käännettäisiin nurin papit, pantaisiin päällyspuoli sisälle ja sisäpuoli päälle", sanoi Paavo nauraen.

"Tulisi kirkkopahennus — ajaisivat kangilla alas saarnatuolilta", yhtyi Durchman samaan leikkiin.

"On siinä tottakin. Teillä on papeilla paha vika sellainen, että kulette aina kappa hartioilla, hurskauden ja pyhyyden kappa ja tietämisen ja osaamisen ja oikeassa olemisen. Milloin teitä saa talonpoika nähdä ja kuulla omista vioistanne ja synneistänne puhumassa ja itkemässä?"

"En tiedä — ei suinkaan ennen kuin helvetissä. Siki on nukuttu, omia vikoja varottu, salattu ja poveen peitetty", vastasi Durchman.

Siellä olivat jo toiset Roosin luona, vanhan ystävän — Lagukset, Hemmingit, Laurinit — avosylin vastaan ottamassa ja odottamassa. Syntyi iloa ja naurunrähäkkää, kun etelän ystävät tulivat. Tartuttiin kiinni toisiinsa, pudisteltiin, painiskeltiin, vedettiin, työnnettiin.

"Ja Paavo mukana — Sieltä etelästä? — Lapualta?"

"Piispa pappeinensa."

"Vaan täällä otetaan hiippa piispalta ja liperit papeilta — tällä matkalla."

"Ottakoot — kunhan tämän jättävät ottamatta!" nauroi Paavo ja asetteli konttiansa oven taakse eteiseen.

"Mitä nyt sanotaan, Lagus, — vai sanotaanko enää mitään?" kysyi Durchman totisena.

"Kysy Laurinilta!" vastasi Lagus hymyillen.

"Ei — ei — Laguksella on suun vuoro huomenna. Annetaan Laguksen puhua. Me muut niitä vain ärsytämme, vaan tämä tyyni ja totinen ja yksivakainen Ylivieskan pappi pehmittää, lauhduttaa, nöyryyttää, vakuuttaa", puheli Laurin ja pyörähteli lattialla.

"Ei puhu, vaan lukee tästä näin", sanoi Lagus ja vetäisi povestaan paperin. "Tätä täällä on yhdessä tänä päivänä tutkittu."

"Onko siellä se Durchmanin huivijuttu?" kysyi Malmberg nauraen.

"Ja se, ettei syntinen enää nelikymmenvuotiaana voi autuaaksi tulla?" yhtyi Durchman huomauttamaan.

"On luullakseni se, mikä on asiallista ja mitä tarvitaan", vastasi Lagus. "Pitää muistaa, mitä ollaan ja miten esiinnytään — nyt ainakin — että ollaan pappeja ja kristityitä ja että on esiintymisemme aina arvokasta, sanoivat ja puhuivat vastustajat mitä tahansa."

"Entä Paavo? — Mitä Paavo aikoo sanoa?" kysyi joku joukosta.

"Mitä tyhmä talonpoika sanoo —? Seisoo peloissaan ja hämmästyksissään herrain edessä, änkyttää siinä jotain, jolle herrat sitten hymähtävät."

"On siellä paperi Paavonkin puolesta", sanoi Laurin.

"Laurinin paperi. Niemen Matin kanssa sitä on tämän aamua mies kyhännyt, niin luulisi jo jotain syntyneen."

"Kuule, Laurin! — Muistitko hillitä aatamiasi?" kysyi Durchman.

"Mitä lienen tehnyt", vastasi Laurin nauraen. "Talonpojathan ne lopulta herrain töistä vastata saavat. Jos on siinä suolaa ja pippuria, niin on tarpeen tuomarille kohmeloonsa."

"Ainakin pidät meitä muita hyvällä tuulella", sanoi Malmberg ja taputteli Laurinia.

Oltiin taasen käräjätuvassa, seistiin juhlallisina ja totisina, kaksi eri maailmaa vastakkain, kaksi eri henkeä ja mieltä. Lämmin elokuun ilma virtasi sisään ovesta ja ikkunanpuoliskosta ja toi tullessaan paistin käryä pihan takaa pienemmästä rakennuksesta, missä käräjäherroilla oli kortteerinsa. Luettiin pitkää pöytäkirjaa, kuunneltiin joskus jotain paikkaa ja unohduttiin taasen omiin aatoksiin tai katseltiin toisia, Bergiä ja Sandmania, jotka seisoivat kamarin ovella ja kuiskivat toisilleen, Lohtajan rovastia, joka joskus vain näyttäytyi kamarin ovella, lautamiehiä, jotka tyyninä, rauhallisina, oman arvonsa tuntevina istuivat paikoillaan päätään kääntämättä.

"Onko asiallisilla kellään mitään muistuttamista pöytäkirjaa vastaan?" kysyi tuomari ja käytti kynäänsä mustepullossa. "Jollei ole, saavat todistajat astua sisälle ja tehdä valansa."

Tulivat ja tekivät valansa maanmittari Garvoli ja Silvius, Alavieskan pappi, suuri, roteva mies, kuulu väkevyydestään, ja Antti Holmström ja Heikki Shwartzberg, nuoria heränneitä pappeja molemmat.

"Mitä maanmittari Garvoli tietää tästä asiasta? — Mitä olette nähnyt ja kuullut!" kysyi tuomari.

"Niiden seurojen vahingollisuudesta ja muustakin", huomautti Bergh auttaakseen todistajaa alkuun.

"Minä sitä nähnyt, että näiden kokoukset ja meno on synnyttänyt riitoja perheissä, niin että nyt on mies vaimoansa vastaan ja vaimo miestään. Täällä oli ennen hiljaista ja rauhallista kylissä, vaan nyt on toista, kun nämä ovat ruvenneet tuomitsemaan ja papit helvetillä ihmisiä peloittamaan."

"Entä muuta mitä? — Onko jotain pappeja vastaan?" kysyi tuomari hätäillen, kiirehtien.

"Tämä pastori Lagus on hyvä ja antelias ihminen, vaan sitä minä vain, että tämä seurustelee niiden kanssa, jotka ovat eronneet muista ja tuhlaa niille omaisuuttaan", puhui todistaja.

"Jaa — niin" — kuului tuomari mutisevan tyytymättömänä.

"Pastori Silvius! Mitä on pastorilla —?" kysyi tuomari.

"Minä en omasta kokemuksestani tiedä mitään niistä niiden seuroista, kun en ole niissä käynyt, vaikka ovat kutsuneet, koskapa ne kerran ovat laittomia. — Eikä niillä ole mitään tukea raamatussakaan, missä Herra itse opettaa olevansa siellä, kussa kaksi ja kolme ovat kokoontuneina, ja käskee mennä yksinäiseen paikkaan, omaan kammioonsa, sulkea ovensa ja siellä rukoilla ja Jumalaa palvella. Nämä kun ovat nyt ruvenneet suuria seuroja pitämään, niin on kansa jäänyt pois kirkosta."

"Pyytäisin, että kihlakunnanoikeus ottaisi tämän pastori Silviuksen antaman todistuksen erityiseen huomioonsa", huomautti Berg.

"Pastori Holmström! Pyydän teitä todistamaan, minkä tiedätte", kehoitti tuomari edelleen.

Syntyi pientä liikettä pitkin seinänvierustaa, kun Holmström, pieni, mustanverinen mies, astui esille.

"Tahdon saada sanotuksi ensin sen, että se Jumalan työ, joka näillä mailla ja muuallakin isänmaassamme on alkanut, on tuonut siunausta mukanaan eikä kirousta minnekään. Kansa on raitistunut, sen vanhat, huonot tavat ovat muuttuneet uusiksi ja paremmiksi. Kun on milloin eripuraisuutta syntynyt kylissä ja kodeissa, niin se on syntynyt totuuden omasta vaikutuksesta valheeseen, sillä totuus on suolaa, joka kirpelee. — Surullista kyllä, on jumalattomuus aivan viime aikoina taasen nostanut päätään niiden huhujen johdosta, että jumalanpelko nyt on kielletty, ja sitähän tämäkin oikeusjuttu tukee ja todistaa. Pastori Malmbergin saarnoja ja opetuksia olen lukemattomia kertoja kuullut, vaan en ole koskaan niissä huomannut mitään luteerilaisesta uskontunnustuksesta poikkeavaa. Saan vielä lopuksi maanmittari Garvolin todistuksen johdosta huomauttaa, että pastori Lagus on aina ollut antelias ja ystävällinen jokaista kohtaan, kuulukoonpa kukin mihin joukkoon tahansa."

Rovasti Elfving tuli tuvan puolelle ja kumarsi puheenvuoroa pyytääkseen.

"Olkaa hyvä! — rovasti on hyvä!" sanoi tuomari ystävällisesti.

"Pidän itseni velvoitettuna huomauttamaan, että pastori Lagus saanee vapaasti hallita omaisuuttaan, että minä sekä yksityisesti että kuulon kautta tiedän hänen olevan auttavaisen ja anteliaan."

Teki niin hyvää rovasti Elfvingin esiintyminen ja Laguksen puolustaminen, että heränneet kaikki katselivat toisiaan hymyillen hyvästä mielestä.

"Annan sille kaikki entiset anteeksi", kuiskasi Laurin Durchmanille.

"Täällä on pastori Schwartzberg vielä. Olkaa hyvä!" kuului tuomarin kehoitus pöydän takaa.

"Minulla ei ole siihen juuri paljon lisättävää, mitä pastori Holmström jo on todistanut. Tahdon vain sanoa sen, ettei heränneen kansan vaatetus ole mikään eriseuraisuuden merkki, vaan todistus kristityn kansan yksinkertaisuudesta jokapäiväisessä elämässään. On oikein, että kansa pysyy kansana, suomalaisena, sarkaisena kansana, jolla ovat omat isiltä perityt tapansa niin pukuunsa kuin muuhunkin nähden."

"Tahtooko yleinen syyttäjä jatkaa vielä todisteitaan?" kysyi tuomari Bergiltä.

"En. Pyydän tehdä loppuvaatimukseni. Mielestäni on enemmän kuin tarpeeksi käynyt selville tämän jutun aikana, että syytetyt papit ja talonpojat ovat tehneet itsensä vikapäiksi erinäisiin rikoksiin. Tammikuun 12 p:nä 1726 päivätyn, kuninkaallisen kirjeen nojalla vaadin minä 200 taalerin sakkoa pappismiehille Lagukselle, Malmbergille, Durchmanille, Laurinille ja Hemmingille, jotka pappeina ovat kaksinkertaisesti syyllisiä, sekä että he korkean konsistoorin harkinnan mukaan ovat estettävät joksikin aikaa virkansa toimittamisesta. Koska sitäpaitse Malmberg, Durchman ja Laurin ovat syypäitä eksyttäviin lausuntoihin uskonnon opinkappaleista, on heihin sovellutettava Rikoskaaren 3 luvun 1 pykälä, joka kuuluu tällä tavalla: 'Jos joku luopuu oikeasta evankelisesta opista ja antautuu väärään, eikä anna itseään ojentaa, on hän valtakunnasta karkoitettava älköönkä nauttiko perintöä eikä kansalaisoikeuksia Ruotsin valtakunnassa ellei saa kuninkaan armoa ja palaja'. Samaa sakkoa vaadin myöskin talolliselle Paavo Ruotsalaiselle Nilsiän pitäjästä, koska hän on toimittanut papillisia tehtäviä kokouksissa, sekä tervahovin hoitajalle Roosille ja kaikille niille talonpojille, joiden kodeissa on seuroja pidetty. Tämän lisäksi vaadin minä sakkoa sapatin rikkomisesta niille, jotka sunnuntaipäivinä ovat seuroissa kulkeneet, sekä pastori Laurinille rangaistusta sopimattomista ja loukkaavista, suullisista ja kirjallisista lausunnoista."

"Onko syytetyillä papeilla taikka talonpojilla vielä mitään —?"

"Pyydän jättää kaikkein syytettyjen pappien puolesta kirjallisen loppulausunnon", sanoi Lagus ja käveli papereineen pöydän luo.

"Teillä myöskin?" huomautti tuomari kysyvästi ja ojensi kätensä yli pöydän nähdessään Niemen Matin kääntelevän paperia kädessään.

Alkoi taasen lukeminen, sama, pitkällinen, kyllästyttävä, hengetön lukeminen, jossa sanat ja lauseet soluivat kuperkeikkaa toistensa yli ja hukkuivat hätäilevän ja kiirehtivän oikeuden puheenjohtajan supatukseen.

"Saisi se nämä paperit paremmin lukea, muista ei väliä", kuiskasi Laurin taasen Durchmanille.

"Lukekoon miten tahtoo, kunhan loppuun pääsee", sanoi Durchman. "Näetkö, miten Paavo on väsynyt pitkällisestä seisomisesta?"

"Minun pitää pyytää sille istumalupaa", sanoi Laurin hätäisenä.

"Se jo loppuu", kuiskasi Durchman kiireesti päätään kääntämättä.

— — — "Kuten toivomme, on hyvin luvallinen kihlakunnanoikeus nyt selvään huomaava syyttäjämme kavaluuden ja meidän syyttömyytemme ja toivomme sen vuoksi pääsevämme vapaiksi kaikesta edesvastuusta. Vaan jos kuitenkin niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme lohdutuksenamme muistaa Luteeruksen virttä

"Se sana seisoo vahvana, He ei voi sitä kestää: Kun kanssamme on Jumala, Ken meiltä voiton estää. He vaikka ottavat Hengen ja tavarat, Jää meille kuitenkin Jumalan valtakunta."

"Asialliset saavat astua ulos ja muut kaikki", kuului tuomari sanovan. "Päätös jutussa julistetaan vasta ensi maanantaina klo 12 päivällä."

Ulkona pihamaalla seisoi suuri joukko kansaa odottamassa, minkä tuomion oikeus oli langettava. Näkyi vakavia, kysyviä kasvoja, huolestuneita ja totisia, jos toisenlaisiakin, pilkallisia, ivallisia, kun Paavo ja papit ja syytetyt talonpojat astuivat ulos. Kuului pilkkapuhetta perempää ja ivallista, ilkeää naurunrähäkkää nuorten puolelta, vanhan lutin vierestä oikealta.

"Körttiläiset ovat kinkereillään", sanottiin jossain likellä.

"Ovat monta kertaa vuodessa."

"Vaan nyt taitavat loppua kinkerit ja seuranpidot ja uusi usko."

"Älä toivo! Minä olen kulkenut niiden seuroissa syömässä. Pitävät hyvänä, syöttävät, juottavat, hoitavat, kun niissä kulet."

"Ja elonsa ja elämänsä sillä menolla lopettavat."

Heränneet seisoivat ja juttelivat hiljaa omalla puolellaan, rauhallisina, niinkuin ennenkin, liikkuivat arastellen, kuulostivat, mitä sanoivat Paavo ja Lagus ja mitä muut papit, jotka kuuluivat puhelevan puoliääneen suuressa miesjoukossa. Joku joskus naurahti hiljaa, hymähti jollekin Paavon tai Laurinin sukkeluudelle.

Silloin alkoi kuulua veisuuta likeltä, vapisevaa, vahvaa miesääntä, joka vastasi kaikuna suletussa pihassa ja johon vähitellen yhtyivät heränneet kaikki, papit ja talonpojat, Durchman säestäen kauniilla, kantavalla äänellään. Samalla hajosivat ryhmät, lakit tempautuivat päistä, ja suuri, avara pihamaa täyttyi seuraveisuusta, niin valtavasta ja voimakkaasta, ettei oltu sellaista ennen kuultu. Herroja ilmaantui ikkunaan ja ovelle, Lohtajan rovasti ja joitakin muita, kuunnellen vakavina, hajamielisinä, hämmästynein elein. Vaan kun virsi oli loppunut, näkyi Paavo painuvan polvilleen porrasta vastaan ja muut seuraavan mukana, heränneet kaikki, ja suuri osa suruttomia taampana. Paavon harmaa, pitkä tukka näkyi yli päiden ja hänen tuttu, hellä, vaan vahva äänensä kaikui illan hämärissä, kun hän rukoili:

"Kaikkivaltias, vanhurskas Jumala, Sinä kaikkien niiden isä, jotka täällä maan päällä Sinun lapsinasi vaeltavat! Me kiitämme Sinua rististä ja vaivasta, joka on päällemme langennut, kaikesta kärsimisestä, jota täällä, tällä paikalla ja muualla on osaksemme sinun ja sinun poikasi nimen tähden tullut. Anna meille kärsivällisyyttä ristin ja vaivan alla, nöyryyttä ja voimaa kantaaksemme sitä kuolemaan asti! Anna anteeksi kaikille, jotka meitä vihaavat ja vainoovat ja auta niitä kääntymykseen ja uuteen elämään! Vanhurskas Jumala, anna tulesi palaa ja levitä ja tuntemisesi lisääntyä! Lainaa myöskin voimaa kaikille herätetyille, köyhille palvelijoillesi rohkeudeksi ja totuutesi todistamiseksi — amen!"

Kun oli noustu ylös, jäivät herrat vielä hymyssä suin ovelle, siitä katselemaan kansaa, joka hiljaa ja hitaasti kuin hautajaissaatossa näkyi kulkevan läpi kujan lutin alta tielle ja hajaantuvan ryhmiksi.

"Nyt saa tulla, mitä tulee, sakot ja linnat ja viraltapanot", sanoi Durchman rohkaistuneena.

"Minusta myöskin tuntuu siltä, ettei nyt mikään järkytä mieltä eikä säikytä sydäntä", jatkoi Laurin.

"Niin — se on aina niin, että Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas pakenee sinne ja tulee varjelluksi", lisäsi Lagus tyyneesti, vakuuttavasti.

"Tämän piti tapahtua — ei saanut jäädä tapahtumatta. Saavat samalla mielellä ottaa vastaan tuomionsa talonpojat kuin mekin sen otamme", puhui Laurin yhä samasta asiasta.

Ja heidän oli kaikkien niin hyvä olla, niin turvallinen ja vapaa ja väljä, etteivät tietäneet, miten sitä olisivat oikein toisilleen tulkinneet. Myöhään vielä kuului veisuuta Roosista ja näkyi tulia ikkunasta.

Kun he maanantaina palasivat käräjäpaikalta, oli asia päättynyt.

"Konsistoorio saa alkaa nyt siitä, mihin herrat täällä lopettivat", sanoi Durchman. "Talonpoikia minä säälin."

"Niitä minäkin. Ne ovat ainakin syyttömiä. Me niitä olemme koonneet ja kokoontumaan käskeneet. Olisivat meitä sakoittaneet ja sanankuulijoitamme säästäneet — köyhiä eläjiä, joiden nyt täytyy linnaan lähteä", valitteli Malmberg ja käveli edestakaisin kamarin lattialla.

"Meidän pitää itse kantaa ristimme ja rangaistuksemme emmekä saa panna sitä pappien kannettavaksi. Herran asia on yhteinen, niin ollaan yhdessä ristin alla — papit ja sanankuulijat."

"Samaa minä, mitä Paavo", sanoi Lagus. "Yhteinen risti täällä — yhteinen kirkkaus sitten siellä, missä elämä on iäistä seurainpitoa ja Herran ystäväin yhdessäoloa."