IX.

Niin oli Tahkomäki käynyt kolkoksi, ettei siinä enää tehnyt mieli elää eikä asua. Ei ollut oikeaa työhalua kenelläkään, ei mitään iloa eikä yhtään rauhallista päivää. Mitä teki ja minne meni, aina tulivat vastaan surulliset muistot, ja aina painoi mieltä raskas paino ja joku kaamea pelko ja aavistus. Kuulustelut ja pitkäveteinen käräjänkäynti olivat repineet arpeutuvia haavoja auki, ja sääskiniemeläisten läheisyys loi aina salaista turvattomuutta Tahkomäen elämään. Oli niin synkkää ja surullista ja vaikeaa, että Paavon täytyi tuontuostakin lähteä ystäviin, milloin likemmä, milloin edemmä, Kuopioon ja Iisalmeen asti, ja etsiä itselleen uutta virkistystä. Vaan matkoilla oli hän yhtä rauhaton kuin kotonakin ja palasi aina parin kolmen päivän päästä takaisin.

Riitta oli käynyt sairaloiseksi, yski ja kitui ja virui puolet aikaansa vuoteen omana. Paljon oli raukka saanut kärsiä elämässään. Oli ollut köyhyyttä ja puutetta kymmeniä vuosia, sairautta ja itkeviä, nälkäisiä lapsia ympärillä, pelkoa ja vavistusta, surmaa ja kuolemaa. Juhanan murha oli vienyt viimeisenkin terveyden. Hän liikkui kuin haamu, milloin liikkui ja katseli harhaillen, arastellen ympärilleen sairaan surullisilla silmillä. Vaan kiukku ja katkeruus oli kadonnut ja kiivas luonne talttunut, ja hänen olentoonsa oli tullut jotain uutta ja miellyttävää.

"Kun lukisit, Paavo, jotain — kun laulaisitte, tytöt", sanoi hän eräänä iltana, kun liesi oli sammutettu ja lakeinen sulettu.

Se oli niin outoa Paavosta ja tytöistä, että he katselivat varastellen toisiinsa puolipimeässä pirtissä.

"Luetaan — lauletaan", vastasi Paavo ja nosti kirjakopan pöydälle. "Täällä on. Ottakaa täältä, tytöt! Tässä on pikku Riitalle."

Ja Paavon oli yhtäkkiä niin hyvä ja hupainen olo, että tuskin oli milloinkaan ollut kotona sellaista, Hän liikkui nopein askelin lattialla, pisti päreen pihtiin ja alkoi lukea "Hunajan pisaroista", ja hänen äänessään oli iloinen, lämmin sointu.

"Tämä on tuttu paikka. Tämän seppä luki minulle Jyväskylässä ennen. Tästä tätä osaan sivuttain ulkoa", sanoi hän luettuaan ja puristi kaksin käsin mustaa, savuttunutta kirjaansa.

"Tälle tulee hyvä ääni, tälle pikku Riitalle. Tämä vielä virret alkaa seuroissa", jatkoi hän puhettaan ja pyyhki nuorimman tyttärensä pellavaista tukkaa.

Toiset hymyilivät ja naurahtelivat ja kurkistivat kirjojensa takaa vuoroin pikku Riittaa, vuoroin isää ja äitiä.

"Lapsi kun kulkee Herran teitä, säästyy synnin vaivalta ja kovilta kurituksilta, joita meidän muiden täytyy kantaa. Mieli kasvaa salaa kiinni Herran mieleen ja tottuu siinä sitten aina elämään."

"Niin — niin — kun ne lapsiraukat sen aikanaan ymmärtäisivät, vaan kun ei ole ymmärtänyt äitikään, että olisi oikein osannut kasvattaa", kuului Riitta sanovan surullisella äänellä. Oli pitkän aikaa aivan hiljaista pirtissä. Oli sellaista, ettei kukaan liikahtanut eikä katsonut toisiinsa. Se oli niin outoa ja ihmeellistä äidin puheeksi, ettei sitä oltu osattu odottaa.

Näytti siltä kuin joku liikutuksen väre olisi pistäytynyt Paavon kasvoille. Hän nousi ylös, teki asiaa oven suuhun, palasi taas takaisin pöydän luo ja asetteli kirjoja koppaan.

"Teki mitä tahansa, eli ja oli miten hyvänsä, aina on katumista sillä, joka taakseen katsoo ja saa Herralta valoa vanhaan elämäänsä", sanoi hän ystävällisesti.

"Niin — vaan minun on syntini suurempi kuin muiden. Minä olen kuullut ja nähnyt ja kokenut kuritusta ja kuitenkin kymmeniä vuosia vastustanut, Kun on tällainen kiukkuinen ja kiivas luonto ja kärsimätön mieli, niin tulee tehdyksi niin paljon syntiä, että siihen sitten hukkuu, kun sen näkee. Ja tässä vielä, tällaisen tulen ja valkeuden keskellä —"

Riitan puhe oli muuttunut itkunsekaiseksi, katkonaiseksi valitteluksi ja synnyttänyt liikutusta ja nyyhkytystä lapsissa pöydän takana.

"Juhanan kuolemalla lyötiin, kauhealla kuolemalla — minun tähteni."

Hän vaipui kokoon käsiensä varaan liikutuksesta ja heikkoudesta, ja tytöt alkoivat ääneensä itkeä.

"Lyöty on, vaan kaikkia on lyöty, kaikki siitä ovat osansa saaneet ja ottaneet, minä niinkuin sinäkin", sanoi Paavo. "Vaan siinä se on Herra sitomassa haavoja, missä on niitä tekemässäkin."

"Tässä vielä aloitetaan elämä uudestaan", alkoi hän hetken päästä. "Jätetään tähän Tahkomäki, myödään pois ja ostetaan Saari sijaan."

"Hauta on likempänä kuin Saari", sanoi Riitta hiljaa ja haikeasti.

"Likempänä tai edempänä, miten Herra tahtoo ja määrän panee. Ne ovat Herran asioita. Minä sitä, että on rauhallisempaa siellä sinulle kuin täällä ja muille myöskin."

Riitta ei puhunut mitään, istui vain ja yski kuivaa yskäänsä ja harhaili katseellaan pimentyvässä pirtissä.

"Se on ollut sellaista tämä meidän elämämme tähän asti", sanoi hän vihdoin yskimisestä hengästyneenä, "että kun on milloin muutettu ja paikkaa vaihdettu, niin on ollut ensin helpompaa, vaan sitten taas sitä kovempaa ja raskaampaa."

"Vaan jospa jo lopettaa ja lievää, jospa jo olikin tämä isku viimeinen. Ei ole ennen nöyrrytty, ei ole ollut sinunkaan puheesi ennen tällaista kuin tänä iltana."

"Kun sen tietäisi, mikä on parasta", sanoi Riitta surullisesti. "Ei tiedetä eikä ole tarvis tietääkään. Minusta vain on ruvennut tuntumaan siltä, että tämän iskun alta löytyy vielä aarteita."

"Minä en mitään enää mistään maallisista aarteista. Aikani odotin ja toivoin ja tuskittelin, kun ei milloinkaan päästy köyhyyden alta. Nyt jo saavat minulta olla missä tahansa."

"Jollei maallisiakaan, niin taivaallisia", sanoi Paavo ja tunsi samassa hiljaista katumusta siitä, mitä oli sanonut.

Vaan ei hän päässyt irti siitä mielestä, minkä oli saanut, että myö Tahkomäen ja ostaa Aholansaaren sijaan. Mitä enemmän hän sitä ajatteli ja hautoi, sitä syvemmä tunki mieliteko juuriaan. Kevättalvella kierteli hän suksessa saarta, hiihteli pitkin Rahasmäen kuvetta, katseli, ihaili kaunista näköalaa, suunnitteli ja rakensi mielessään pitkää rakennusta pirtteineen ja kamarineen salmen rannalle.

"En siitä pääse, ei ole rauhaa enää tässä talossa, en saa mitään tehdyksi. Puhuin jo Putkoselle, sille pieksämäkeläiselle, ja tarjosin Tahkomäkeä", sanoi hän taasen eräänä päivänä Riitalle.

Riitta huokaili ja istui äänettömänä. Hän oli käynyt yhä hiljaisemmaksi viime aikoina. Teki töitään ja liikkui ja askarteli aamupäiväsin, minkä jaksoi, mutta makasi muulloin ja istuskeli ja jätti työt tyttöjen varaan.

"Täällä on semmoista, että jostain täytyy saada mielen virkistystä", jatkoi Paavo puhettaan. "Aina tulevat samat surulliset muistot vastaan, menit minne tahansa. Ei ole heränneistäkään enää huvitusta. Kylmenevät, kangistuvat ja läkähtyvät omaan ahneuteensa ja maalliseen mieleensä.

"Vaan jos käy meille samoin Saaressa", sanoi Riitta. "Saadaan hyviä päiviä, niin väsytään omassa mielessä ja lakataan. Minä en kyllä niitä päiviä enää näe enkä ikävöikään."

Oli Paavon mielestä niin sattuvaa ja outoa se, mitä Riitta sanoi. Ja hän unohtui miettimään omia aikomuksiaan. Oli hän toivonut sitäkin, että saataisiin vielä parempi toimeentulo, helpompi ja huolettomampi elämä, oli tuntenut tavaran himoa ja maailman rakkautta ja tavoitellut mielessään leudompaa ja mukavampaa elämää Aholansaaressa. Vaan hänestä tuntui niin oudolta ja omituiselta, että siitä piti nyt Riitan häntä huomauttaa.

"On käsketty valvoa", sanoi hän vihdoin ja havahtui omista ajatuksistaan. "Hyvät päivät kestetään Herran kanssa niinkuin pahatkin, vaan Herratta ei mitään. Jätetään sen varaan, joka ottaa ja antaa, omansa hoitaa ja kantaa."

"Tee mitä tahdot. Sinä ymmärrät paremmin ne asiat kuin minä. Sinä tarvitset vielä taloa, kun minä jo olen poissa", sanoi Riitta alistuvasti ja nöyrästi.

Kerran keväällä ennen muuttoa kävivät he yhdessä Aholansaaressa. Riitta oli toipunut ja virkistynyt ja käynyt iloisemmaksi. He kiertelivät saarta, istuivat väliin ja levähtivät ja puhelivat ja heistä tuntui elämä taasen kuin uudelta. Paavo haki pirtin paikkaa pohjoispuolelta, asteli ja mitteli askelillaan, tähysteli salmelle päin, seisoskeli kauan yksinään ja mietiskeli.

"Tähän näin se tehdään", huusi hän Riitalle, joka istui alempana. "Tästä kun kasketaan alaspäin, näkyvät Syväri ja Pisa sen takaa, Salmen puolella saa metsä kasvaa suojaksi. Aukko vain, pieni aukko tänne, niin että saadaan Rahasmäkeä vähän näkyviin."

Riitta nousi seisomaan siellä alempana ja koetti katseillaan ja kasvoinsa ilmeillä ottaa osaa Paavon innostukseen ja suunnitelmaan.

"Ovat panneet aidan tänne pellon taa metsän laitaan. Se pitää siirtää ulomma tuonne, tiheimpään kuusikkoon, ettei ahdista tästä tätä näköalaa eikä rumenna, mitä Herra on kaunistanut."

"Oikein korkean", sanoi Riitta kuin sanoakseen.

"Kalavesi kahden puolen. Selän puolella mujetta ja muuta kalaa, salmen siikaa, matikkaa, mitä vain. Saadaan talvikalat omasta taasta."

He kiertelivät yhä, kulkivat itäpuolelle, vanhoille, tutuille paikoille, Paavo vähän edellä pystynä, pitkänä, Riitta jälessä kalpeana, kumarana, väliin seisatellen ja raskaasti hengittäen.

Siinä se oli Pieni Soukkakin saaren itäpuolella. Vanha, pahanen mökkirähjä seisoi vielä paikallaan. Savutorvi oli kaatunut katolla ja ikkunaluukut vedetty paikoiltaan. Sitä oli käytetty heinälatona ja kerppusuojuksena, minä milloinkin.

He istuivat hetken äänettöminä ja katselivat vanhaa, tuttua tupaansa, köyhän ja onnettoman ajan ränsistyvää muistomerkkiä, Riitta vähän edempänä huojuttaen heikkoa ruumistaan, Paavo omissa, pitkissä mietteissään.

"Oli tuo toki vähän parempi silloin, kun Viipurista tultiin", sanoi Paavo vihdoin. "Vanhaksi ja surkeaksi on käynyt vanhakoti, maahan vajonnut, lahonnut, sammaltunut. Miten lie siinäkin aikanaan eletty?"

Riitta hymähti surullisesta, niinkuin olisi sillä tahtonut tulkita kaikki ne kärsimykset, mitä oli siinä saanut pitkinä vuosinaan kärsiä ja niinkuin ei niistä enää jaksaisi mitään puhua.

"Sinä sen paremmin tiedät, joka olit aina kotona. Karjalassa silloin heräsivät kylittäin. Minun piti aina olla liikkeellä, kesät talvet", jatkoi Paavo.

"Tiedän kyllä, vaan parempi on, kun ei niistä puhu eikä niitä aikoja enää muistele", sanoi Riitta.

"Se oli sellaista aikaa, ettei joutanut omasta joukostaan paljon huolta pitämään, kun joka puolella syttyi ja paloi, savusi ja ratisi Herran tuli ja aina piti olla hädässä, milloin oikeaa kohentamassa ja viertämässä, milloin väärää sammuttamassa. Vaan vaivana se on ollut minulle, minkä silloin laiminlöin. Nyt on usein muistunut mieleen Juhanan kuoleman jälkeen."

"Sehän se repii ja raastaa ja ajaa aina pelkoon", sanoi Riitta ja pyyhki huivin nurkalla silmiään. "Ennen niistä kärsimyksistäni puhuin, vaan puhuin vihassa ja katkeruudessa ja kiukussa, niin ettet sinä niistä silloin selkoa saanut. Nyt en enää tahtoisi puhua kenellekään. Hyviä ne kaikki ovat olleet, vaikka paaduin niiden alla aikanaan ja niitä pahana pidin."

Paavo käänsihe, katseli kauas järvelle päin ja harhaili silmillään kuin jotain etsien.

"Kerrankin talvella oltiin viikko leivättä lasten kanssa. Lehmällisellä elettiin ja vanhoilla jäkälän jätteillä, joita koetin survoa ja maidossa vähän kastella. Lapset itkivät leipää kaiket päivät ja makailivat nälästä sairaina. Minä niitä oikein pakoilin sydän kourassa, tein asiaa milloin lähteelle, milloin kujaan ja navettaan, etten tarvitsisi nähdä niiden surkeutta, vaan sitä raskaampaa oli sitten taas pirttiin paluu. Itkin salassa pitkin päivää, vaikka koetinkin olla tyyni ja levollinen. Nämä koivut tässä ovat kuulleet monta äänellistä itkua."

Kevättuuli suhahti vanhoissa jättiläiskoivuissa kuin vakuudeksi siihen, mitä Riitta oli sanonut.

"Miksen saattanut silloin nöyrtyä niiden kärsimyksien alla, niin olisivat uudet ja kovemmat tulleet vältetyiksi?" jatkoi Riitta puhettaan. "Vaan en — sinua syytin, enkä itseäni milloinkaan, heränneitä vihasin, puolella korvalla kuuntelin, mitä te puhuitte illoin pirtissä, pakoilin, piilottelin ja vedin peitteitä päälleni."

"Ne ovat siellä takana päin, ne asiat. Saavat sinne lahota ja hukkua ja unehtua", sanoi Paavo rauhallisesti, osaaottavaisesti ja nousi lähteäkseen.

Hän seisoi vielä, kääntyi ja katseli ympärilleen kuin olisi jotain tekemistä tai sanomista tai odottamista. Sitten laskeutui hän polvilleen vanhan, lahonneen kannon juurelle, pani kätensä kannon päälle ristiin ja alkoi vapisevalla äänellä rukoilla:

"Herra, sinä tiedät ja näet, miten suuri on vaivamme, miten on risti ollut raskas kannettavana heikoilla ja huonoilla palvelijoillasi ja miten paljon olemme sen painon alla syntiä tehneet. Anna anteeksi ja unohda kaikki Kristuksen tähden ja lisää meille voimia ja lainaa viisauttasi elämän tiellä kulkeaksemme. Tässä, tällä paikalla, tahdomme taas sinua lähestyä, joka meitä murheessa ja vaivassa uudestaan lähestyit ja elämään ottaaksesi etseit. Suuret ovat syntimme ja rikoksemme sinua, pyhää ja vanhurskasta, vastaan ja toinen toistammekin vastaan, vaan sinun kädessäsi on lohdutus ja rauha ja uusi toivo. Anna meidän vielä tuntea armosi ja läsnäolosi ilo, anna Kristuksen tähden!"

Kun hän oli noussut, makasi Riitta vielä maassa itkuunsa ja liikutukseensa sulautuneena. Kaukaa järveltä päin tai salmen takaa jostain kuului virren veisuuta, surullisen naisäänen etäistä kaikua, joka kantautui tuulen mukana, kuuluen milloin hiljempaa, milloin kovempaa.

He kulkivat äänettöminä kotiinsa, soutivat salmen yli, kiertelivät kivisiä polkuja Rahasmäen kupeella, nousivat ylemmä, laskeutuivat alemma, painuivat notkoihin ja viidakkoihin ja kohosivat taasen kaskien rinteille somaa, leppäistä, lehtoista polkua pitkin. Oli kuin olisivat kirkosta palanneet tai suurista seuroista, missä sielu oli saanut uutta ravintoa ja virvoitusta, uutta toivoa ja elämää. Oli kuin joku omituinen voima olisi heitä kohoittanut ja keventänyt, niinkuin sisällä sielussa olisi tapahtunut suuri puhdistus ja ihmeellinen uudistus. Eikä ollut mitään kaameata eikä kolkkoa kotona Tahkomäessäkään enää. Eivät vaanineet enää vanhat muistot nurkissa eikä kujassa eikä pihapoluilla.

"Tänä iltana, tytöt, taasen luetaan ja veisataan, niinkuin on nyt joka ilta tehty", sanoi Riitta kotiin tultua iloisena ja hilpeänä.

Ja hänestä tuntui siltä, että hän tulee vielä terveeksi, että hänen elämänsä vielä pitenee, että hän saa alkaa uudestaan Aholansaarella ja jatkaa ja ruveta tekemään Paavon kanssa samaa parannusta ja elämään samaa elämää. Ei ole hänestä enää estettä. Saa mennä ja tulla Paavo milloin tahtoo, saa avata ovet, kutsua ja kestitä ystävänsä, saavat olla ja viipyä ja veisata yönsä, päivänsä. Kiittää hänen pitää Herraa kaikesta ja pitää ilolla kiinni siitä armosta, minkä on käsiinsä saanut.

Miten olikaan hänen sielunsa täysi, miten siellä kuohui ja tulvaili uusi elämä ja halu ja onni! Sydäntä hiveli ja kasvoja kuumensi ja jalkoja nostatti maasta. Kun vain tätä tällaista kestäisi, kun sen osaisi oikein säilyttää, voisi valvoa ja olla syntiä tekemättä. Vaan miksei voi, kun Herra antaa aina uusia voimia ja kun siitä puhuu ja sitä pyytää.

Kaiken kesää raatoi Paavo työssä, pellolla ja kaskella, rakensi ja hakkasi, kolosi tervaksia, korjaili pyydyksiään väliaikoina ja kalasteli aamuvarhaisin ja iltamyöhäisin milloin selän, milloin salmen puolella. Tytöt olivat mukana, Sohvi ja Liisa ja Eeva ja pikku Riitta. Se oli kuin oma valtakunta hallitsijalleen tämä hänen saarensa, Syvärin suurin ja kaunein. Hän istui usein iltamyöhään kylvyn perästä pihalla laakean kiven päällä, katseli ja ihaili illan valkenevia vesiä ja häipyvää etäisyyttä vesien takana kaukana ja satoja saaria, jotka rauhallisina näyttivät raskain kuormin jonnekin pyrkivän. Miksi tämä kaikki oli nyt näin kaunista, miksei hän ollut tätä ennen tällaisena nähnyt, silloin kun Viipurista palattiin ja asuttiin Soukassa, saaren itänurkassa?

Ei ollut matkoja paljon, markkinamatkat pisimpiä, ei enää elämä yhtämittaista seurain pitoa niinkuin oli ennen ollut. Häissä käytiin joskus ja hautajaisissa. Ei uskallettu asiatta kokoontua eikä seuroja enää seurain vuoksi pitää.

Poissa oli Berghkin, Kuopion pappi, joka oli tukenut ja auttanut ja aina ovensa avannut Paavolle ja heränneille, kutka vain tulivat. Rovasti, vanha Brofeldt, sairasteli ja talven tultua kuoli. Oli käynyt joskus seuroissa likempänä ja vieraanaan pitänyt. Ennen kuolemaansa oli kutsunut Paavon luokseen ja puhunut sielunsa tilasta niin avonaisesti ja nöyrästi. "Tuossa on, Paavo, parannukseni ja uskoni ja jumalisuuteni", oli sanonut ja ojentanut vanhan, laihan, vapisevan kätensä vuoteestaan Paavoa kohti. Vaan poika sillä oli saman henkinen ja mielinen apulaisena ja ahkerampi vielä seuroissa käymään. Oli usein ajanut Aholansaarelle isän kuoleman jälkeen, istuskellut pirtissä, kysellyt ja kuunnellut ja valittamalla puhunut omasta itsestään, miten on köyhää ja pimeää sielussa, miten tietymätön ja tuntematon vielä elämän Herra. Paavolla oli sellainen ilo nuoresta Brofeldtista, että hän usein tähysteli tielle päin, odotteli ja toivoi ja ikävöi pappia tulevaksi. Ja kun tuli, oli kuin olisi oma poika tullut. Olisi syliinsä sulkenut ja kaulaan kapsahtanut.

Niskanen kävi silloin tällöin Iisalmesta ja kertoi omista matkoistaan, joita oli tehnyt Kiuruvedelle ja Maaningalle, missä vain oli Herralla joukkoa olemassa. Oli miehistynyt ja vakaantunut ja varttunut viime aikoina, paljon lukenut ja tutkinut.

Kun ei se vain paisuisi lahjainsa ja tietonsa käsissä, ajatteli Paavo usein. Kun ei vain kulkisi Herran ohi, vaan pysyisi perässä nöyränä ja alamielisenä, kun ei viisastuisi eikä päätään kasvattaisi. Hän oli sitä aina pelännyt ja siitä muistuttanut.

Pitää muistaa, mistä on lähtenyt, että on helvetin partaalla herännyt ja mitä on saanut, että on armon saanut armosta. Pitää pelätä omia lahjojaan ja tietojaan, omaa viisauttaan ja valkeuttaan. Niihin sotkeut pikemmin ja pahemmin kuin synteihisi ja niistä on sitten vaikeampi irti päästä. Kun alaspäin lankeet, pääset ylös, vaan kun ylöspäin milloin lankeet, et nouse enää, vaan jäät sinne riippumaan taivaan ja maan välille. Missä olisin minäkin, jos ei Herra olisi lyönyt ja vaivannut ja pätsissään pitänyt? Se kun ei tulekaan riihivaatteissa saatana meidän luoksemme, vaan valkoisena ja puhtaana ja paraana paratiisin enkelinä.

Syystalvesta oli Paavo lähtenyt Toholahden markkinoille. Riitta oli pannut eväät konttiin, peittänyt rekeen ja jäänyt pihalle seisomaan ja katsomaan, kun Paavo läksi ja laski törmää alas jäälle. Pikku Riitta oli seissut kannaksilla jäälle asti ja palannut törmän alta kotiin.

Oli toisenlaista kotoa lähtö nyt kuin ennen, oli sellaista, että olisi mieluummin jäänyt kuin lähtenyt. Ei ollut Riitta enää vihoitellut, ei oviaan paiskonut eikä kiukkuaan kulkeissaan purkanut. Oli hyräillyt virttä kaiken aamua, peitellyt pihassa rekeen, asetellut eväskonttia keulalle, sitä heinätukolla tuennut ja siihen sitten jäänyt seisomaan. Herran armoa se oli kaikki tämä Paavosta, uutta armoa uudessa paikassa. Ja hän palasi yksinäisellä taipaleella aina tähän samaan ajatuksissaan, siihen, että Riitta oli herännyt ja saanut Herralta uuden mielen, hyväili sillä sieluaan ja kulutti matkaansa.

"Niskanen tuli ulos, kun näki Paavon ajavan pihaan.

"Ajaa kuin ainakin ison talon isäntä. Kulkusia sinulta, Paavo, puuttuu ja karhunnahkaa", sanoi Niskanen leikillään ja lähenteli rekeä.

Paavo otti suuren koirannahkakintaansa ja heitti sillä Niskasta, levitti kätensä ja nauroi iloista, lapsellista naurua.

"Saisi nyt olla tolkat ja remelit ja helyt, mitä vain parasta ja sudennahkaturkit, niinkuin suurilla herroilla — ja aisakellot."

He menivät pirttiin Niskanen Paavoa selästä työntäen, nauraen ja leikkiä laskien, Paavo aina yhä nasevammasti vastaten siihen, mitä Niskanen oli päässyt sanomasta.

Istuttiin ja puhuttiin pitkin iltaa siitä, mitä oli kuulumisia kummallakin, Paavo omasta uudesta elämästään Aholansaarella, Niskanen Kiuruvesi- ja Maaninkamatkoistaan ja Suonenjoella käynnistään.

"Se palaa siellä joka paikassa, kun vain uskaltaa sytyttää. Vaan siinä pitää olla viisautta. Kulen tikku kädessä, tulukset ja taula toisessa siellä, missä tuntuu olevan kuivaa ryteikköä, isken ja tuikkaan tulen nurkkaan ja lähden sitten sitä tietäni."

"Vaan miten sinä suruttomiin uskallat?" kysyi Paavo.

"Joku on aina heränneistä johtajana, joka tuntee ja tietää missä on halullisia, missä ottavat vastaan sen, jolla on rauhan sana mukanaan. Nämä ovat ihmeellisiä aikoja ja mitä vielä tuleekaan, kun lupa saadaan parempi. Minä näistä aloin eräänä päivänä kirjoittaa. Saisivat tulevatkin polvet jotain tietää Herran töistä Savossa ja Karjalassa."

Ja Niskanen haki raamattunsa välistä likaisen, savuttuneen paperin, joka oli kahden puolen täynnä kirjoitusta.

"Älä sinä, Lauri, koske Herran töihin! Ei niistä saa kirjoittaa kukaan. Herran töitä peittää ihmisheikkoudet ja puutokset. Siitä tulee järkikirja. Järjelläsi sinä niitä sellaisia kokoon panet."

"Vaan kun minä tunnen nämä asiat ja muistan", koetti Niskanen sanoa.

"Tunnet, tunnet ja muistat, vaan et osaa sanoa, mitä tunnet. Pane pesään paperisi, nakkaa lieteen!" sanoi Paavo käskevästi.

Niskasesta tuntui niin pahalta, että hän oli kauan ääneti, kääri ja aukoi paperiaan ja vei sen sitten sinne, mistä oli ottanutkin.

"Vieläkö sitä tekopyhyyttä on etelämpänä, sitä Renqvistin hapatusta?" kysyi Paavo ja käänsi puheen toisaalle.

"Se nyt levenee Rautalammille. Koettavat nekin — talosta taloon ajavat pitkine partoineen. Toholahti siinä on vielä rajana. Eivät ole vielä yli päässeet, vaan ne yrittävät. Kangasniemeltä kuuluvat viimeksi kulkeneen. Se Högmanin tyttö sitä sieltä jostain Joutsasta päin lietsoo — sen sepän."

"Vai sen — vai on sepän tyttö nyt pimittämässä isänsä valkeutta. Mies oli miehiään seppä. Mistä lie tyttö saanut tämän hengen?"

Paavo jäi istumaan pitkiin ajatuksiinsa tuijottaen eteensä surullisin, kysyvin katsein. Vanhat, kaukaiset muistot siinä löysivät hänen sielunsa.

* * * * *

Pitkin päivää lisääntyi Paavon ja Niskasen matkue jatkuen yhä jokaisessa talossa, jossa käytiin ja kiemurrellen mustana viivana viittatiellä selällä ja salmien suussa.

"Mistä nämä ovat kaikki, mistä niitä on näin paljon, maan päältäkö vai alta?" kysyi Paavo ja katseli törmää noustessa taakseen tummaa joukkoa.

"Taivaasta niitä nykyään tippuu", vastasi Niskanen nauraen. "Jäi niitä vielä salollekin, enemmät puolet jäi. Kun ei vain se tekopyhyys niitä tappaisi, jota ne siellä Rautalammilla levittävät. On niitä nyt pitkäpartaisia täällä Toholahdella — ovat uhalla tulleet."

"Taitaa kateeksesi käydä. Liikkuvat sinun laitumillasi. Kenen saat jalkeille, sen karsinaansa taluttavat ja panevat omat harjoituksensa ylle."

"Sillä on kokoa ja näköä sillä jumalisuudella", sanoi Niskanen. "Panet polvillesi ja nouset ylös, huokaat vähä lisäksi ja pää kallellaan kulet, niin olet asiasi toimittanut, niinkuin pitikin. Niillä on raamattu niilläkin puolellaan ja hyvää ulkonäköä lisäksi."

"On sen sana, vaan ei henki. Henki se on, joka eläväksi tekee. Vaan eiväthän ne hengestä harjaantumattomat mitään, silmän ruokaa niillä pitää olla ja sanojen paljoutta ja korvan kuuloa."

Iltasella olivat suuret seurat Suonenjoen puolella. Pirtti ja eteinen oli täynnä kansaa kaikenlaista ja pihamaalla seisoskeli suuria joukkoja. Kuului kokkapuheita ja naurunrähäkkää veisuun aikana. Vaan kun Paavo koroitti äänensä ja pääsi lämpöönsä, vaikenivat äänet ja loppui liike ja jalan astunta ulkona. Hevosten hirnunta ja markkinamelu alhaalla tiellä vain joskus häiritsi hartautta.

Omat seuransa oli mikkeliläisilläkin Rautalammin puolella, vaan ei väkeä läheskään yhtä paljon. Rukoiltiin ja oltiin polvillaan pitkin yötä. Puhuttiin viinan villityksestä, tupakasta ja kaikesta ruokottomasta ja huonosta menosta, jota jumalaton kansa harjoittaa. Pitkäpartaisia miehiä istui pöydän takana paitahihasillaan suuret kirjansa kullakin edessä. Ja aina väliin painuttiin alas lattialle, valitettiin, voihkittiin ja luettiin ulkoa pitkiä rukouksia. Niskanen oli ollut ovensuussa katsomassa ja kuulemassa ja kertoi Paavolle.

Kun Paavo aamulla läksi ulos, oli markkinameno jo ylimmillään. Kaikkia teitä myöten kulki kansaa jalan ja hevosilla. Toiset tulivat vastaan, toiset ajoivat ohi, seisahtivat, pysähtyivät tielle, kokoontuivat tungokseksi ja taas hajaantuivat. Kuului huutoa ja korskumista kaukaa jäältä. Istuttiin sylikkäin pienessä reessä, seistiin kannaksilla, maattiin reslan laidoilla, naurettiin, huudettiin, rähäköitiin.

Alhaalla sillalla oli väkeä mustanaan molemmissa päissä. Paavo kulki sillalle päin Niskasen kanssa, puheli isolla äänellä ja osoitteli siltaa kohti. Joukko parrakkaita miehiä näkyi seisovan Rautalammin puolella sillan päässä.

"Anna tänne!" sanoi Paavo suonenjokelaiselle, joka talutti tiellä hevostaan. "Saat sen heti takaisin."

"Tässä tämä on — ota!" vastasi mies ja hellitti ohjat Paavolle, joka samassa jo oli hevosen selässä ja karkuutti alas sillalle.

"Nyt se tulee — tuossa se on!" kuului väkijoukosta. Väki väistyi kahden puolen kaidepuita myöten, kun Paavo ajoi sillalle.

"Mitä kokousta te tässä pidätte, maallistako vai hengellistä?" kysyi hän hevostaan pidättäen.

"Muutoin vain on seisottu ja katsottu ja odotettu", kuului joku sanovan.

"Tässä tämän kumman näette, jotka ette ole ennen nähneet. Puhuakin pitäisi, vaan kurkkua kuivaa. Onko teillä viinaa?"

"On viinaa", sanoivat miehet Suonenjoen puolelta ja ojentelivat pullojaan.

Paavo otti pullon toisensa perästä, ryyppäsi kustakin ja antoi taasen takaisin.

"Helvetin liemellä näkyy Herran mies itseänsä rohkaisevan", kuului taampaa parrakkaiden puolelta.

"Se kohta puhuu kielillä. Kun on saanut kaikki pullot tyhjennetyksi, niin alkaa", sanoi toinen.

"Vielä se menee horroksiinkin ja näkee näkyjä ja unia" säesti kolmas.

Paavo otti tupakkakukkaron taskustaan, kaivoi rouheita kahmalollisen ja työnsi suuhunsa.

"Se vielä, niin on valmis."

"Vaan miten se puhuu, jolla on suu täynnä tupakkaa?"

Syntyi naurun rähäkkää ja liikettä ja tuuppimista.

Paavo ei olut kuullakseen, seisotti hetken vielä hevostaan, kääntyi takaisin ja ajoi pois.

"On se sellainen Paavo, ettei teillä sellaista!" huusi joku suonenjokelainen.

"Ei huolita! Ei oteta, vaikka antaisitte! Helvettiin menee itse ja vie teidät mennessään!" kuului toisesta päästä takaisin.

"Te ette olekaan vielä helvetissä käyneet, koskei ole partannekaan palanut. Hätääntymättä huudatte ja ulisette ja pyllyllänne peppuroitte."

"Tupakkaparannusta saarnaatte ja tekopyhyydellä sydäntänne ruokitte. Sen parannuksen tekee syntinen omilla voimillaan."

"Tehkää — koettakaa — siivotkaa suunne ensin, sitten sielunne!"

"Suu ei siitä saastu, mitä siitä sisälle pannaan, vaan siitä, mitä sieltä ulos tulee. Sielunne on vielä saastassa, vaikka suunne on rukouksen höpinässä."

Miehet kuuluivat vielä huutelevan toisillensa ja nauravan taampana tehtyä nauruaan, kulkien hiljalleen kumpikin joukko omalle puolelleen.

Vaan Paavo oli mennyt kortteeriinsa ja istui Niskasen ja suonenjokelaisten kanssa puhelemassa. Tuntui niin raukealta olo ja elämä, niin väkinäiseltä puhe, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Sanottiin jotain, kerrottiin jotain, vaan sitten oltiin taasen pitkät ajat äänettöminä. Paavo siirtyili rauhattomana paikasta toiseen, pistäytyi välillä pihalle kulkien omissa ajatuksissaan. Ja niin oli sitten seurapuhekin vaikeaa ja väkinäistä, ettei ennen milloinkaan. Sanat olivat kuin hakusalla ja ajatukset omilla maillaan, missä milloinkin. Ei päässyt mieli lämpenemään, eivät tuntuneet sanat vastaavan eikä pohjaavan. Oli kuin olisi kylmille kiville löylyä lyönyt ja sorsan selkään vettä kaatanut.

Kaukaa jäältä ja alhaalta sillalta kuului vielä myöhään markkinamenoa ja humalaisten huutoa. Paavo veti nahkaset päänsä yli ja koitti nukkua aamulla lähteäkseen.